”Hyvä tarina on parempi kuin tylsä
totuus.”
Tapio
Rautavaara esiintyi vähän ennen kuolemaansa 1970-luvun lopulla Tampereella
Koivistonkylän juuri avatussa Ekamarketissa ja eturivissä Tapsaa katseli
ihaillen pieni alle kouluikäinen tyttö. Kun Tapsa sitten aloitti soittonsa ja
laulunsa, alkoi myös tyttö laulaa kuuluvalla äänellä Reissumiestä ja kissaa. Tapsa
lopetti soittonsa ja pyysi tytön lavalle kanssaan esiintymään. Tyttö oli reipas
ja meni, istui Tapsan polvelle, ja he lauloivat yhdessä koko laulun. Tuo tyttö
olin minä. Ja tämä tarina on tosi.
Tuon
tapahtuman jälkeen ihailuni Tapio Rautavaaraa kohtaan vain kasvoi ja rakkaus
hänen lauluihinsa on säilynyt näihin päiviin saakka. Lasse Erola kertoo
kirjassaan Tapsa: Tapio Rautavaaran elämä (Helsinki-kirjat 2012) hänen koko
elämäntarinansa hyvin yksityiskohtaisesti ja tarkasti, mikä ilahduttaa suuresti
ainakin tätä lukijaa.
Tapio
Rautavaara oli jäyhä komea korsto, joka lauloi itsensä ihmisten sydämiin
surumielisillä lauluillaan. Hänen laulujensa taika oli miehekkään tulkinnan
lisäksi myös tarinassa, joka oli joskus vauhdikas, mutta useimmiten haikean melankolinen.
Tapsalle tärkeintä laulussa oli tarina. Valkokankaalla hän hurmasi katsojat
luontaisella charmillaan ja urheiluväen suosioon hän pääsi tietenkin
kultamitaleillaan keihäänheitosta ja jousiammunnasta. Ihmisenä Tapsa oli
helposti lähestyttävä, rehti ja rehellinen, joka osasi ottaa yleisönsä ja
huomioi aidosti myös ne pienimmät faninsa.
Vaikka
musiikkimakuni ulottuu nykyään David Guettasta Metallicaan ja Edith Piafista
Laurie Andersoniin, olen silti sitä mieltä, ettei ole Tapio Rautavaaran
voittanutta. Hän on edelleen yksi parhaista ja minulle hänen taikansa on
tarinoissa. Kirjoissakin minulle on tärkeintä tarina.
Tartu
tähän:
1.
Jos pidät hyvistä tarinoista.
2. Jos Suomen musiikki-,
elokuva- tai urheiluhistoria kiinnostaa sinua.
3. Jos ihailet Tapio
Rautavaaraa edes puolet siitä mitä lukuneuvoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti