Elly Griffiths: Risteyskohdat

Englantilaisen Elly Griffithsin jännärisarjan idea on lupaava: sekoitetaan yhteen nykyaikainen rikostutkinta, arkeologia ja Englannin usvaiset suot ja rannat. Ilmeisesti Griffiths on tällä kombinaatiollaan noussutkin melko luetuksi kirjailijaksi kotimaassaan.

Risteyskohdat (2017 Tammi, suom. Anna Lönnroth) aloittaa sarjan vanhoihin luihin erikoistuneesta arkeologista Ruth Gallowaysta, jonka asiantuntemusta tarvitaan, kun Norfolkin perukoilta löytyy lapsen luuranko.

Rikospoliisi Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat kymmenen vuotta sitten kadonneelle paikalliselle pikkutytölle, jonka tapausta hän on yrittänyt siitä lähtien ratkaista, mutta Ruth toteaa luiden olevan tuhansia vuosia vanhoja. Vähän luulöydöksen jälkeen katoaa jäljettömiin toinen pikkutyttö. Harry Nelsonin on löydettävä tyttö ennen kuin on liian myöhäistä.

Parasta Griffithsin romaanissa on Ruth Gallowayn hahmo. Hän on naimaton ja lapseton nelikymppinen humanisti, joka elelee pienessä ränsistyneessä talossan kahden kissansa kanssa ja tuskailee pulskistunutta olemustaan. Kukaan ei usko, että hänen edellinen miessuhteensa päättyi Ruthin omasta aloitteesta – olihan Peter melkoisen hyvä saalis Ruthin kaltaiselle maalaishiirelle.

Muiden näkökulmasta Ruthin elämä näyttää surkealta, mutta Ruth itse on aika tyytyväinen eloonsa. Hän nauttii luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, rakastaa työtään yliopistolla, eikä tunne tarvitsevansa elämäänsä ketään toista – ei ennen kuin tapaa komisario Nelsonin. Mutta Nelson on naimisissa, eikä siitä mitään tulisi. Lukija kuitenkin aavistaa alusta saakka, että jotain näiden kahden välille juonen edetessä vielä kehkeytyy.

Ruthin hahmo on hyvä, ja romanttinen sivujuonikin toimii, mutta kirjassa on myös puutteensa. Alku tuntui niin kömpelöltä, että meinasin jättää lukemisen siihen. Alusta puuttui myös imu, jolla jännityskirjan lukija naulitaan paikoilleen.

Myös kirjan rakenne tuntui toisinaan liian laskelmoidulta ja tutulta: aivan kuin Griffiths olisi käyttänyt apunaan jotain valmista netistä löytyvää jännityskirjan perusreseptiä, jossa neuvotaan yksityiskohtaisesti, kuinka monta epäilyttävää hahmoa kirjassa on oltava ja missä kohtaa juonta heidät kannattaa tuoda mukaan kuvioihin sotkemaan lukijan aavistuksia.

Myös suomennokseen olisi pitänyt ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota, sillä kielikorvani särähteli pahasti monessa kohdassa.

Näistä heikkouksista huolimatta Ruth Gallowayn elämään Englannin takamailla kannattaa kyllä tutustua, sillä mainio päähenkilö kannattelee koko tarinaa. Kirjasarja miellyttää ainakin niitä lukijoita, joita yhteiskunnallinen ja kovaksi keitetty pohjoismainen jännäritarjonta tökkii. Agatha Christien ahmijat ilahtunevat myös.  

Tartu tähän:

1. Jos rakastat perinteistä brittijännitystä.

2. Jos haluat lukea jännärin ripauksella romantiikkaa.

3. Jos et piittaa kielellisestä kömpelyydestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paikallisjunat jykyttävät aamuisin Lontoon esikaupunkialueiden läpi ja kuljettavat tuhansia ihmisiä työpaikoilleen. Joka aamu kyydissä istuu myös Rachel, kolmekymppinen sinkku, joka haikailee entisen miehensä perään, mutta ymmärtää kaiken olevan ohi ja turruttaa mielensä juomalla pullon pari viiniä päivässä. 

Töissä Rachel ei ole käynyt enää kuukausiin, muttei uskalla kertoa tilanteestaan kämppikselleen, joka muutenkin alkaa olla jo melkoisen hermostunut Rachelin jatkuvaan tissutteluun.

Joka aamu Rachel matkaa Lontoon keskustaan kuluttamaan aikaa ja joka aamu juna pysähtyy Rachelin entisen kotikadun tienoille muutamaksi minuutiksi odottamaan vuoroaan. Rachel on ottanut tavaksi tiirailla erästä tiettyä taloa ja sen asukkaita ja keksinyt siellä asuvalle pariskunnalle nimet ja täydellisen elämän. 

Pariskunta on Rachelin mielessä Jason ja Jess, onnellinen, menestynyt ja toisiinsa uskomattoman rakastunut kaksikko, jota Rachel katsoo kaihoten ja ikään kuin jo vähän tuntienkin. Kun Jess sitten katoaa, on Rachelin sekaannuttava juttuun, koska hän on sattunut näkemään junan ikkunasta jotain ratkaisevaa.

Kadonneen naisen arvoitus vie Rachelin yhä syvemmälle ihmissuhteiden sotkuisiin vyyhteihin ja Rachel joutuu tonkimaan muistiaan myös omasta menneisyydestään, sillä arvoituksen avain voi löytyä mistä tahansa.

Joka vuosi ilmestyy jännäri, joka ampaisee myyntitilastojen kärkeen ja josta kaikki puhuvat. Yhtenä vuonna se oli Millennium-trilogia, toisena Keplerin Hypnotisoija, kolmantena Gilian Flynnin Kiltti tyttö. Tänä vuonna se saattaa olla Paula Hawkinsin Nainen junassa.

Hawkinsin jännitysromaani on nimittäin mukavan erilainen ja poikkeuksellisen pienimuotoinen tarina. Siinä ei laukata ympäri maailmaa, eikä henkilöitäkään ole kuin kourallinen. Rachel, hänen ex-miehensä sekä tämän uusi puoliso, mystisesti kadonnut nainen ja tämän puoliso sekä kadonneen naisen psykoterapeutti muodostavat pienen porukan, joista jokaisesta vuorollaan paljastetaan pala palalta enemmän. Oman lisämausteensa soppaan antaa se, että Rachel on ollut avaintilanteissa niin pahassa humalassa, ettei muista kuin pätkiä sieltä täältä, eikä niihinkään aina ole luottaminen.

Päähenkilö Rachel on myös mukavan poikkeuksellinen hahmo jännityskirjallisuudessa. Viiniä liikaa litkivä, exänsä perään uikuttava masentunut sinkku, joka ei mahdu vanhoihin vaatteisiinsa. Enpä muista tällaista jännärin päähenkilöä ennen tavanneeni. Rachel muistuttaakin enemmän Bridget Jonesia kuin perusdekkarin ylivertaisia päähenkilöälykköjä.

Rachel on kaikessa epätäydellisyydessään sympaattinen hahmo, joka toivoo muille hyvää ja jolle toivoo hyvää. Hän onnistuu sotkeutumaan rikosvyyhtiin hyväntahtoisuutensa ja kännäilynsä takia aina vain syvemmin. Siksi Rachel on uskottavin jännäripäähenkilö pitkästä aikaa. Hän kun voisi olla kuka tahansa meistä.

Paula Hawkins onnistuu myös yllättämään koukuttavan juonensa kanssa vannoutuneimmankin jännärifanin. Hän rakentaa tarinaansa taiten ja vihjaillen juuri sopivasti ja vaikka kuinka yrittää miettiä, mitä oikein on tapahtunut, on lopputulos yllätys. Mutta parasta kirjassa on kuitenkin on pulska ja työtön epäonnen soturi Rachel, jonka elämän tulevista käänteistä lukija haluaisi tietää lisää.

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua pahasti.

2. Jos inhoat liian raakaa verellä mässäilyä.
3. Jos haluat lukea vähän erilaisen jännärin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Tätä on odotettu! Ian McEwan palaa uusimmassa romaanissaan juurilleen. Lapsen oikeus (2015 Otava, suom. Juhani Lindholm) on jälleen sitä napakkaa, tiivistä ja eleetöntä McEwania, johon aikanani ihastuin. Tämän tyylin Ian McEwan totisesti osaa.

Tutustumiseni McEwanin tuotantoon alkoi vuosia sitten Amsterdamista (2000), mustan huumorin sävyttämästä tarinasta ja kahden vanhan herran kaunaisesta ystävyydestä. Sen jälkeen tajunnan räjäytti McEwanin esikoisromaani Sementtipuutarha (1980), joka on edelleen yksi parhaista (ja hirvittävimmistä!) kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Sementtipuutarhasta voit lukea lisää täältä.

Seuraavana vuorossa oli Rannalla (2007) - herkkä ja tarkkanäköinen kertomus avioliiton alkumetreillä haparoivasta pariskunnasta, Vieraan turva (1983) – brutaali tarina pakkomielteen valtaan joutuvista ihmisistä ja Ajan lapsi (1989) - kauhistuttava tarina jokaisen vanhemman painajaisesta. Nämä nyt ainakin mainitakseni.

Sitten McEwanin tyyli muuttui. Hän alkoi kirjoittaa pitempiä ja sinne tänne rönsyileviä tarinoita ja kesken jäivät niin fysiikan maailmaan liiaksi sukeltava Polte (2010) kuin puiseva vakoiluromaani Makeannälkäkin (2013). Onneksi McEwan ymmärsi kääntää kelkkansa ja palasi sen tyylin pariin, jonka hän parhaiten taitaa. Lopputuloksena syntyi Lapsen oikeus, joka on taattua ja tuttua McEwan-laatua.

Perheoikeuden tuomari Fiona Maye saa kinkkisen tapauksen työpöydälleen ratkaistavaksi. Viittä vaille täysikäinen Adam Henry sairastaa leukemiaa ja hänen tautinsa saataisiin nitistettyä, jos Adam vanhempineen suostuisi verensiirtoon. He ovat kuitenkin Jehovan todistajia ja kieltäytyvät tiukasti hoidosta.

Fionan henkilökohtainen elämä ajautuu samanaikaisesti kriisiin, kun hänen aviomiehensä ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen erään itseään puolet nuoremman naisen kanssa ja toivoo Fionalta siunausta ja hyväksyntää viidenkympin villitykselleen. Fiona pakenee tilannetta keskittymällä töihinsä.

Adam Henryn tapauksessa hänen on päätettävä, mikä on lapsen oikeus. Onko se oikeus uskoa vai oikeus elää? Onko 17-vuotias riittävän kykeneväinen päättämään omasta elämästään ja tässä tapauksessa myös kuolemastaan? Voiko uskonnollisessa yhden totuuden perheessä kasvaneella lapsella olla riittävät valmiudet nähdä valintojensa vääjäämättömät seuraukset? Onko hoidosta kieltäytyminen oikeasti lapsen oma tahto vai vanhempien ja uskonyhteisön pakkosyöttämää ja manipuloimaa?

Fiona tekee ratkaisunsa, mutta päättyykö tuomarin vastuu oikeussaliin ja tuomion julistamiseen? Kun kukin virkamies hoitaa vain oman tonttinsa, saattaa yksilö helposti jäädä heitteille, kuten mekin olemme lastensuojelutapauksista lukiessa saaneet huomata. On niin kovin helppoa tuudittautua ajatukseen, että kyllä muut varmaan huolehtivat. Ei se ole minun velvollisuuteni.

Lapsen oikeus on tiivis ja syvällinen tarina, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kaikkien osapuolten ratkaisut ja valinnat ovat omalla tavallaan ymmärrettäviä ja lukija voi tarinan edetessä miettiä, mitä itse olisi tehnyt. Sivusta on kuitenkin helppo heitellä neuvoja niin fiktiivisille henkilöhahmoille kuin todellisille kanssakulkijoillekin. Vaikeiden tilanteiden keskellä kukin pystyy tekemään vain parhaansa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät taitavasti suomennetusta laatukirjallisuudesta.

2. Jos etsit hyvää lukupiirikirjaa.

3. Jos moraaliset pohdinnat kiinnostavat sinua.

Huom! Kirja sopii hyvin myös klassisen musiikin ystäville, koska silläkin on tärkeä rooli tarinassa.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

”Kauemmin kuin ikuisesti. Niin kauan minä rakastan sinua.”

Me nelikymppiset muistamme hyvin vielä sen ajan, kun toiselle puolelle maapalloa kommunikoitiin kirjeitse. Luuriin tartuttiin vain hätätilanteissa, sillä parinkin minuutin puhelu maksoi maltaita. Kirjeenvaihto oli käytännössä ainoa keino pitää yhteyttä kaukaisiin ystäviin ja sukulaisiin.

Kirjeitä kirjoitettiin antaumuksella ja harkiten. Vastausta odoteltiin viikko tai pari ja hitaudesta johtuen viestit olivat viimeistellympiä ja mietitympiä. Samanlaista harkintaa toivoisi nykyään monelle keskustelupalstan kommentoijalle. Yön yli nukkuminen ennen oman viestin klikkausta tekisi keskustelun tasolle hyvää ja moni turha riita jäisi leimahtamatta.

Jessica Brockmolen romaanissa Kirjeitä saarelta (2015 Bazar, suom. Marja Helanen) kerrotaan kahdesta pariskunnasta ja kahdesta sodasta kirjeenvaihdon välityksellä. Toista kirjeenvaihtoa käydään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Skyen saarella asuvan runoilijan Elspeth Dunnin ja hänen ihailijansa, amerikkalaisen David Grahamin välillä. Toinen kirjeenvaihto sijoittuu taas toisen maailmansodan alkuaikoihin ja sitä käy Elspethin tytär Margaret.

Margaret löytää äitinsä salaisen kirjeenvaihdon, kun pommi putoaa heidän asuintaloonsa heinäkuussa 1940. Tytär ei ole koskaan tiennyt, että hänen äitinsä on asunut aikaisemmin Skyen saarella, eikä hänellä ole tietoa omasta isästäänkään. Elspethin menneisyys tuntuu olevan täysi mysteeri, jonka Margaret päättää selvittää. Samalla hän saa vastaukset myös oman elämänsä suuriin kysymyksiin.

Brockmolen kirja on hurmaava vanhanaikainen kirjeromaani, joka henkii hienosti mennyttä aikaa. Kirjeenvaihto on kohteliasta ja joskus lempeän vitsikästä ja kiusoittelevaa. Toisinaan kirjeissä riidellään ja loukkaannutaan. Joskus viestit on raapustettu rintamalta pikaisesti paperille ja joskus niissä kuvastuu pelko toisen menettämisestä. Kirjeiden kautta paljastuu yksi valtavan suuri rakkaus, jota kaksi sotaakaan ei saanut tuhottua.

Kirjeitä saarelta on lohdullinen ja lempeä kirja. Siitä jää hyvä mieli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät vanhanaikaisista romaaneista.

2. Jos uskot ikuiseen rakkauteen.

3. Jos pidät viipyilevistä ja hitaista tarinoista.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus on totta (2015 Otava, suom. Marianna Kurtto) saattaa hyvin olla tämän vuoden ahmituin kirja. Ainakin näistä kolmesta syystä:

Ensinnäkin Jonesin henkilöhahmot ovat eläviä ja todentuntuisia, joista jokaiseen kiintyy sivu kerrallaan lujemmin. 

Luke Kanowski haaveilee näytelmäkirjailijan urasta, mutta uurastaa hanttihommissa ja huolehtii mielisairaalaan suljetusta äidistään. Luke on joukon vahvin ja itsenäisin ja uskaltaa aina seurata sydäntään.

Pauliin ja Leighiin Luke tutustuu sattumalta ja tulee tempaistuksi suoraan Lontoon undergroud-teatteripiireihin. Aloittelevana tuottajana häärivä Paul häviää lahjakkuudessa Lukelle ja rakkaus Leigh’in iskee välillä kiilaa kaverusten välille. Oikeudenmukaisuuden ja naisten vapauksien puolesta puhuva Leigh haluaa hyvää kaikille ja on kiivaasta luonteestaan huolimatta lämmin ja lempeä.

Herkkä ja hauras näyttelijätär Nina Jacobs sekoittaa kolmikon toimivan yhteiselon. Luke ihastuu Ninaan päätä pahkaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen tuon ihmeellisen olennon itselleen. Nina taas on tottunut henkiseen lyttäämiseen lapsesta saakka, eikä kaltoinkohdeltuna uskalla ottaa vastaan hyvyyttä. Hyväksikäytetty ei osaa olla kuin hyväksikäyttäjänsä seurassa.

Elävien henkilöhahmojen lisäksi Jones ansioituu kuvaamalla teatterintekoa ja kulttuuripiirien elämänmenoa 1970-luvun Lontoossa. Romaani viehättää varmasti luovan työn tekijöitä, kirjailijuudesta tai näyttelijän ammatista haaveilevia sekä kaikkia, jotka haluavat seurata omaa intohimoaan luovuuden saralla vastoinkäymisistä huolimatta.

Kolmanneksi Jonesin kirja on pyörryttävän hieno romaani rakkaudesta ja rakkauden käsite on tässä romaanissa laaja. Jones pyörittää henkilöhahmojaan parisuhderakkauden mankelissa. Hän kertoo vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta – ja rakkaudettomuudesta ja siitä mitä jälkimmäinen saa aikaan ihmisessä. Hän kertoo ystävien välisestä rakkaudesta, joka ei katkea toisen osapuolen mokailuun. Tosi ystävä antaa anteeksi, jos toinen vilpittömästi sitä pyytää.

Rakkaus laajenee Jonesin romaanissa koskemaan myös työtä. Tehdessään merkityksellistä työtä johon tuntee polttavaa intohimoa, ihminen ei laske työtunteja eikä manaile uhraustensa määrää. Kun seuraa sydäntään ja on uskollinen itselleen, löytää onnen. Niin ihmissuhteistaan kuin työstäänkin. Sen Jonesin tarina haluaa meille opettaa.

Huom! Älä lue tätä kirjaa, jos vihaat puolipisteitä ja lauseenvastikkeita. Molempia on  ennätyksellisen paljon.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea suuren romaanin rakkaudesta.

2. Jos teatterintekeminen kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat sukeltaa 1970-luvun Lontooseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Andrew Hodges: Alan Turing: arvoitus

Elokuvateattereihin tuli pari viikkoa sitten rytinällä elokuva The Imitation Game. Sitä tähdittävät isot nimet: Benedict Cumberbatch ja Keira Knightley ja yleisösuosion lisäksi se voittanee vielä palkintojakin. Elokuvateatterin pehmeässä penkissä katsoja voi pariksi tunniksi uppoutua seuraamaan uljasta elokuvaa ja Alan Turingin uskomatonta elämää.

Jos elokuvan jälkeen haluaa tietää lisää Turingista, ei auta muu kuin suunnata kirjastoon. Kirjakauppojen hyllyistä Turingista kertova elämäkerta on putsattu pois jo aika päivää sitten. Sen sijaan hyvin hoidettujen kirjastojen hyllyistä tai varastojen uumenista tämäkin ajankohtainen helmi löytää jälleen tiensä kiinnostuneiden lukijoiden yöpöydille.

Alan Turingin elämä on täydellinen tarina filmattavaksi. Siinä on kaikkea sitä, mitä koukuttavaan suuren yleisön elokuvaan tarvitaan: jännitystä, dramatiikkaa ja traaginen yksityiselämä. Kaksituntinen elokuva keskittyy tietenkin Turingin elämän suurimpaan saavutukseen. Hän onnistui murtamaan saksalaisten salaisen Enigma-sotakoodin ja vaikutti siten suuresti toisen maailmansodan ratkaiseviin hetkiin. Jotkut kutsuvat Turingia mieheksi, joka voitti koko sodan.

Alan Hodgesin perusteellinen Turing-elämäkerta kattaa hänen koko elämänsä ja se ilmestyi vuonna 1983. Suomeksi teos saatiin vuonna 2000 (Terra Cogita, suom. Kimmo Pietiläinen). Hodges valittelee kirjassaan vähäisiä lähteitään, mutta siitä huolimatta lopputulos on hyvin yksityiskohtainen. 

Turing näyttää olleen jo pienestä pitäen poikkeuksellisen lahjakas, uskomattoman sinnikäs ja rehellisen avoin. Hän ei koskaan esimerkiksi salaillut homoseksuaalisuuttaan, eikä välittänyt siitä, mitä muut asiasta tuumaavat. Kenties letkeä huumori aiheesta auttoi häntä sopeutumaan yhteiskuntaan, johon hän väistämättä tiesi olevansa vääränlainen.

Avoin suoraselkäisyys koitui lopulta Turingin kohtaloksi, sillä sodan jälkeen arvot tiukentuivat entisestään ja hänestä tehtiin varoittava esimerkki kaikille muille. Ajojahdin ja pakkolääkityksen seurauksena Turing teki itsemurhan kesäkuussa 1954. Lumikin lailla hän haukkasi myrkytettyä omenaa ja kuoli syanidimyrkytykseen.

1960-luvulta lähtien tiedepiirit alkoivat kunnioittaa Turingin keksintöjä. Hänen kunniakseen perustettiin nimikkopalkintoja ja ruuvattiin kunnialaattoja opinahjojen käytäville. Vasta vuonna 2009 rangaistus homoudesta kumottiin ja Britannia pyysi virallisesti anteeksi Turingin kohtelua. 49 000 muuta homoudesta aikanaan tuomittua odottavat vieläkin armahdustaan.

Tavallinen lukija pysyy Hodgesin kirjassa hyvin kärryillä siihen saakka, kunnes Turing toden teolla kiinnostuu matematiikasta. Siinä kohtaa putoaa rattailta. Myös yksityiskohtainen selostus siitä, miten Turing keksi ratkaisun Enigman salakoodiin, menee tavalliselta lukijalta yli hilseen. Matematiikkaan ja tietotekniikkaan vihkiytyneelle lukijalle nämä luvut ovat todennäköisesti kirjan parasta antia.

Turing suhtautui tieteeseen eri tavalla kuin moni muu. Hänelle matematiikka oli ennen kaikkea omakohtaista ajattelua ja näkemystä. Hän ei yrittänyt ratkaista muiden esittämiä yhtälöitä, eikä ylipäätään lähtenyt liikkeelle matematiikan teoreettisesta puolesta. Turing funtsi asioita itse mielessään ja ryhtyi hommiin. Ja hups – tuli keksineeksi ja ratkaisseeksi yhtä sun toista.

Enigma-ratkaisun lisäksi Turingia pidetään tietotekniikan isänä. Hän uskoi, että olisi mahdollista keksiä ihmeellinen kone, joka pystyisi tekemään kaiken saman kuin ihminenkin. Monelle aikalaiselle Turingin ajatukset sähköaivoista olivat yliampuvia ja epärealistisia. Epäilijät kääntyisivät haudassaan, jos näkisisvät maailman nyt.

The Imitation Game sinkauttaa Turingin koko maailman tietoisuuteen ja puhdistaa hänen maineensa lopullisesti. Elokuvan myötä Turing kohoaa myös suuren yleisön silmissä sankariksi – mieheksi, jonka ansiosta toinen maailmansota päättyi kuten päättyi. Toisinkin olisi voinut käydä.

Tartu tähän:

1. Jos matematiikka ja/tai tietotekniikka on intohimosi.

2. Jos haluat lukea kiehtovan elämäntarinan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.

3. Jos olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta.

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli

”Maryn vahvin tarina taisi lopulta olla hänen oma elämänsä.”

Merete Mazzarella ei koskaan kuvitellut kirjoittavansa hirviöistä. Hän ei ollut niistä vähimmässäkään määrin kiinnostunut, kunnes huomasi eräänä päivänä olevansa yhden kuuluisan hirviön pauloissa. Niin pahasti, että hänen oli kirjoitettava tämä kirja.

Mazzarellan uutuus Sielun pimeä puoli (2014 Tammi) kertoo Frankensteinin hirviöstä ja hirviön luojasta kirjailija Mary Shelleystä. Mikä sai nuoren 19-vuotiaan Maryn keksimään kammottavan aiheensa lähes 200 vuotta sitten? Kirjoittamaan tarinan tiedemies Viktor Frankensteinista, joka laboratoriossaan yhdistelee kuolleiden ihmisten ruumiinosia tarkoituksenaan luoda uusi, uljas ja täysin virheetön olento? Mitä Mary halusi hirvittävällä tarinallaan aikalaisilleen kertoa? Miten Frankensteinin hirviötä tulisi nykytietämyksen valossa tulkita?

Mazzarella porautuu kirjassaan syvälle hirviön syntyhistoriaan ja sen moninaisten tulkintojen syövereihin ja tekee sen kiinnostavalla, raikkaalla ja lukijaystävällisellä tavalla. Hirviö alkaa kummasti kiinnostaa myös lukijaa, joka ei Mazzarellan tapaan ole koskaan ollut kovin kiinnostunut niistä. Frankensteinin hirviö on moniin muihin historian hirviöihin verrattuna hyvin moniulotteinen olento.

Oikeastaan vielä hirviötäkin enemmän Mazzarellaa kiinnosti kuitenkin hirviön luoja, nuori kirjailija Mary Shelley. Tämän elämäntarina nouseekin teoksessa hirviötä suurempaan osaan. Mary syntyi kulttuuriperheeseen ja menetti äitinsä varhain. Jo nuorena tyttönä hän heilasteli runoilija Percy Shelleyn kanssa ja hengaili muidenkin sen ajan kulttuurihenkiöiden kanssa. Hän kesti miehensä jatkuvat naisseikkailut. Hän menetti lapsensa ja kärsi syvästä yksinäisyydestä.

Koko elämänsä Mary haaveili suuresta rakkaudesta, miehestä, jolle olisi ollut ainoa ja kelvannut sellaisena kuin on. Vaikka Mary syntyi ja eli sen ajan ylemmissä kulttuuripiireissä, hänen henkilökohtainen elämänsä oli kuitenkin ”se tavallinen tarina” ja siksi Maryn elämä koskettaa helposti myös nykylukijaa.

Mazzarella kirjoittaa sujuvasti ja joissain kohdin vetävästikin, muttei Sielun pimeä puoli mitään kevyttä viihdettä ole. Tähän(kin) Mazzarellan kirjaan pitää keskittyä, antaa aikaa lukemiselle ja ajatuksille.  Kovin väsyneenä siihen ei kannata tarttua.

Mazzarellan teoksen voi hyvin lukea, vaikka Frankensteinin hirviö olisi jäänyt lukematta. Se kannattaa ehdottomasti lukea, jos hirviötarina on tuoreessa muistissa.

Tartu tähän:

1. Jos olet kirjallisuuden historia kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat lukea koskettavan elämäntarinan.

3. Jos haluat oppia tuntemaan ja tulkitsemaan klassikkoa.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Joskus sitä haluaa lukea hyvän mielen kirjan. Tarinan, jonka ensimmäisistä lauseista saakka tietää, että mitään kamalaa ei käy ja kaikki päättyy hyvin. Tarinan, jota lukee rennosti hymy huulilla. Tarinan, joka jättää jälkeensä kepeän, hyvän fiiliksen.

Alan Bennettin Epätavallinen lukija (2008 Basam Books, suom. Heikki Salojärvi) on juuri sellainen kirja. Se kertoo hillittömästä lukuhulluudesta, jonka valtaan itse Englannin kuningatar Elisabeth II joutuu. 

Ensin hän lukaisee yhden teoksen. Sitten toisen ja kolmannen. Pian hän ahmii kirjoja niin, että valtiovelvollisuudetkin jäävät hoitamatta. Mikään ei enää kiinnosta häntä niin kuin lukeminen. Hänestä on tullut lukuhullu.

Vain lukemiseen hurahtaneet tajuavat, mistä kirjahulluudessa on parhaimmillaan (ja pahimmillaan) kyse. Koukkuun jäämisestä. Loputtominen tarinoiden pyörteeseen joutumisesta. Totaalisesta uppoutumisesta. Uusien hienojen kertomisen tapojen löytämisestä. Yhä uusiin henkilöhahmoihin tutustumisesta. Pakottavasta tarpeesta saada lisää. Yhä uudestaan ja uudestaan. 

Tartu tähän:

1. Jos sinulla on aikaa vain tunti.

2. Jos haluat viihtyä.

3. Jos olet hulluna lukemiseen.