Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitren Silmukka (2017 Minerva, suom. Susanna Hirvikorpi) on juoneltaan niin yksinkertainen jännitysromaani, ettei tämän yksinkertaisempaa voi enää kirjoittaa. 

Ja juuri siksi se pitää tiukassa otteessaan ensimmäiseltä sivulta loppuun asti, eikä siihen kaipaa mitään lisää.

Silmukan tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat kaikki. Päähenkilönä on 12-vuotias Antoine Courtin: nuori poika, joka asuu äitinsä kanssa ja koettaa pysytellä mukana poikaporukassa, jota johtaa ärsyttävän itsetietoinen Théo Weiser.

Aikaisemmin pojat ovat puuhastelleet ulkona, mutta kun Kevin, yksi pojista, saa lahjaksi PlayStationin, ei ketään kiinnosta enää mikään muu kuin pelaaminen. Antoine päättää rakentaa Saint-Eustachen metsään niin hienon majan, että muut pojat kyllästyisivät pelaamiseen ja alkaisivat taas leikkiä ulkona. Toisin käy.

Maja ei tee vaikutusta Antoinen salaiseen ihastukseen Èmilie’hin ja kun naapurin herra Desmedt vielä äkkipikaisuuksissaan ampuu oman koiransa, Antoine’lle rakkaan Odysseuksen, Antoine raivostuu. Hän mäjäyttää suutuspäissään kuusivuotiasta Rémi Desmedtiä oksankarahkalla päähän ja tämä kuolee. Antoine menee paniikkiin ja piilottaa ruumiin metsään.

Kuusivuotiaan Rémi Desmedtin katoaminen on maanlaajuinen uutinen, mutta Antoine ei uskalla kertoa tapahtuneesta kenellekään – onhan hän syyllinen murhaan. Hän päättää pitää asian salassa.

Pierre Lemaitre’n psykologisessa jännitysromaanissa seurataan Antoine’n pään sisäistä piinaa tapahtuman jälkeen. Antoine ei syö, ei nuku, suunnittelee pakoa ja pelkää jatkuvasti jäävänsä kiinni. Syyllisyydessä ja pelossa on hänelle jo rangaistusta kerrakseen.

Lemaitre panee lukijansa koville. On vaikea olla olematta Antoinen puolella siitä huolimatta, että alusta saakka tietää tämän tappaneen pienen kuusivuotiaan pojan. Onhan Antoine  vasta 12-vuotias, itsekin vielä lapsi, eikä hänen ollut tarkoitus tappaa koskaan ketään. Loppuratkaisu lyö yksinkertaisuudessaan ällikällä.

Lemaitren tarina voi ahdistaa joitain lukijoita, kerrotaanhan siinä lapsesta, joka tappaa vahingossa toisen lapsen. Silti jokaisen kannattaisi lukea se, koska Lemaitre osoittaa hienosti, etteivät asiat ole useinkaan niin mustavalkoisia kuin ulkoapäin näyttää. Lisäksi hän osoittaa olevansa yksi tämän hetken parhaista jännärikirjailijoista. Näin taidokkaasta, tarkkanäköisestä ja ajatuksia herättävästä jännäristä saa harvoin nauttia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat etsiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin.

3. Jos rakastat yllättäviä loppuratkaisuja.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Kun uutta pohjoismaista jännityskirjailijaa hehkutetaan takakannessa ja sivuliepeissä ylenpalttisen runsaasti, epäilykseni heräävät joka kerta. Voiko teos olla oikeasti noin hyvä? 

Tällä kertaa superlatiivit lunastivat lupauksensa: Camilla Greben jännäri Kun jää pettää alta (2017 Gummerus, suom. Sari Kumpulainen) on taitavasti rakennettu psykologinen murhamysteeri, jota oli vaikea laskea käsistään.

Viisikymppinen tukholmalaispoliisi, Peter Lindgren, hälytetään kaupungin hienostoalueelle. Halpavaateketju Clothes&Moren toimitusjohtajan Jesper Orren omakotitalosta on löytynyt naisen tunnistamattomaksi runnottu ruumis. Murha on tehty harvinaisen raa’asti: naisen pää on leikattu irti ja asetettu pystyyn ruumiin viereen. Toimitusjohtaja Orre on kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Peter saa tutkintaan avukseen Hannen: naisen, jonka kanssa Peterillä oli rakkaussuhde kauan sitten ja jonka hän on yrittänyt unohtaa. Kuusikymppinen Hanne kituu  onnettomassa avioliitossaan ja miettii ahdistuneena diagnoosia parantumattomasta sairaudestaan. Parin kohtaaminen nostaa vanhat muistot ja unelmat pintaan.

Peterin ja Hannen lisäksi romaanin kolmas keskeinen hahmo on parikymppinen Emma, Clothes&Moren myymälätyöntekijä. Pari kuukautta ennen murhaa Emman elämä on ollut täydellisen ihanaa. Hänen salasuhteensa Jesper Orren kanssa on edennyt siihen pisteeseen, että suhteen virallistaminen on vain ajan kysymys. Pian Emma voisi esiintyä lehtien palstoilla Jesperin nuorena kihlattuna. Jesperin katoaminen syöksee Emman epäilysten ja vainoharhojen syvyyksiin.

Vaikka Greben romaanissa ratkaistaan koukuttavasti murhaa, siinä käsitellään myös poikkeuksellisen paljon päähenkilöiden psyykettä. Peter, Hanne ja Emma ovat kaikki lapsuudessaan vahingoitettuja, rikkinäisiä ihmisiä, joista kukin koettaa omilla keinoillaan selvitä elämästä vahingoittumatta enempää. Usein se tarkoittaa sitä, ettei itselle uskalleta edes toivoa parempaa, ja kun onni sitten seisoo edessä, ei siihen uskalleta tarttua. Ja joskus menneisyys on satuttanut niin, ettei siitä selviä.

Grebe on rakentanut juonensa taitavasti ja loppuratkaisu yllättää. Minun on ainakin myönnettävä, että astuin kirjailijan ansaan, enkä osannut aavistaa yhtään, miten tarina päättyisi. Kun tekijä onnistuu huijaamaan minua tuolla tavoin, olen tyytyväinen. Huiputetuksi tuleminen on jännäreissä parasta.

Huom! Vaikka kirjan murha on raaka, se ohitetaan nopeasti. Näin ollen teos sopii hyvin myös heikkohermoisille.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat tulla huijatuksi.

3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan pohjoismaiseen jännärikirjailijaan.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista (2017 Johnny Kniga, suom. Tarja Lipponen) lojui kirjakasassani kuukausikaupalla. Kääntelin sitä aina välillä käsissäni, mutten aloittanut lukemista. Luulin, että kyseessä olisi tylsänpuoleinen oikeussalidraama, joka etenisi yhtä hitaasti kuin oikeat oikeudenkäynnit.

Mutta kirjahan olikin jännittävä ja piti otteessaan niin hyvin, että yhtenä iltana lukeminen venyi melkein kahteen asti yöllä. Teos palkittiin vuoden 2016 parhaana ruotsalaisena rikosromaanina, enkä enää yhtään ihmettele miksi.

Persson Gioliton kirja alkaa luokkahuoneesta, jossa makaavat kuolleina Ugandasta Ruotsiin muuttanut Dennis, ökyrikas Sebastian, blondi kikattaja Amanda, lahjakas maahanmuuttaja Samir ja heidän opettajansa Christer. Täysin vahingoittumana kaaoksen keskellä istuu Maria ”Maja” Norberg, yksi luokkalaisista ja kirjan minäkertoja.

Luokkahuoneesta siirrytään oikeussaliin ja jännitysnäytelmä alkaa. Heti alusta saakka on varmaa, että Sebastian ampui osan laukauksista ja Maja osan. Syyttäjä koettaa vakuuttaa tuomarit siitä, että Maja on ollut koulusurman primus motor ja Sebastian vain tahdoton apupoika. Majan puolustusasianajaja taas yrittää todistaa Majan syyttömäksi, joka ampui, koska muuten hän olisi itse tullut surmatuksi.

Oikeussalista siirrytään välillä menneisyyteen ja lukija saa vastauksia kysymyksiinsä. Millainen Majan ja Sebastianin väinen suhde oikein oli? Miten Sebastianin isä, Ruotsin rikkain mies, liittyy kaikkeen? Entä Samir, mikä hänen roolinsa on? Miksi näin kävi? Ja ennen kaikkea: onko Maja syyllinen vai syytön?

Persson Gioliton kirja on hengästyttävän hyvä lukukokemus. Se on sivumääräänsä nähden hidaslukuinen, sillä jokainen lause on pakattu niin täyteen, että lukeminen kestää kauan. Yhtäkään riviä ei voi harppoa yli, vaikka kuinka tekisi mieli päästä nopeasti eteenpäin, koska silloin jotain olennaista voisi jäädä lukematta.

Nuorten maailman kuvaamisessa Persson Giolito onnistuu mahtavasti ja siinä kirja toi mieleen norjalaisen menestyssarja Skamin. Kun Skam keskittyy kertomaan pelkästään nuorista, Persson Giolito tuo kuvaukseensa mukaan vahvasti myös nuorten vanhemmat. Perhetaustojen kautta nuorten ajatusmaailmaa, tekoja ja tekemättömyyttä on helpompi ymmärtää. Majan äidille ja Sebastianin isälle voisi helposti myöntää maailman huonoimpien vanhempien tittelit.

Piinaava jännitys säilyy kirjan loppuun saakka ja vasta viimeisillä sivuilla tajuaa myös lukeneensa poikkeuksellisen koskettavan jännityskirjan. Tämän kirjan lopetus on hienoimpia ja itkettävimpiä lopetuksia pitkään aikaan. Viimeisiä rivejä oli vaikea lukea kuivin silmin. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat sukeltaa nuorten maailmaan.

3. Jos haluat lukea tarinan, joka voisi olla totta (valitettavasti).

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen (2017 Tammi) ei ole tyypillinen jännäri. Siksi se on paljon parempi kuin moni muu ja pesee mennen tullen monet pohjoismaiset tusinadekkarit.

On Rädyn kirjassa tietenkin murha. Koulupojat löytävät radanvarresta nuoren ja kauniin teinitytön ruumiin. Pojat tunnistavat tytön Elina Lehtoseksi, luokkatoverinsa isosiskoksi. Yksi pojista, lempinimeltään Syyskuu, näkee harjanteen päällä miehen tuijottamassa alas poikiin ja on varma siitä, että tuo mies on murhaaja.  

Kirjassa on toki myös poliisi, joka yrittää selvittää murhaa. Rikoskomisario Eskelinen saa jutun tutkittavakseen, mutta se ei ratkeakaan hetkessä. Eskelisen työtoveri vaistoaa, ettei tämä ei ole suinkaan ainoa tapaus, vaan murhaaja on iskenyt useasti jo aiemminkin. Eskelinen lähtee seurailemaan toverinsa aavisteluja, jotka osoittautuvat tietenkin oikeiksi.

Kirjassa on myös tapauksen entinen tutkinnanjohtaja, joka ei haluaisi, että mikään selviää, sillä ei kaikilla poliiseillakaan ole puhtaat jauhot pussissa.

Syyskuu ei kuulu luokan suosituimpiin poikiin, vaan häntä on aina pidetty kummallisena, pelottavanakin. Hän ei voi unohtaa Elinan kuolemaa ja jahtaa pakkomielteisesti itsekseen murhaajaa vielä 20 vuotta tapauksen jälkeen. Energiaa kuluu myös haaveiluun: Syyskuu on salaa rakastunut parhaan kaverinsa tyttöystävään, leiskuvahiuksiseen Tainaan ja se on vaarallinen asetelma se.

Rädyn kirja ei ole piinaavan jännittävä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisältävä perusjännäri. Sen sijaan se on hitaasti kehittyvä ja pikkuhiljaa koukuttava tarina, jossa murhaajan selvittämisen ohella pääpaino on ihmiskuvauksessa. Siinä Räty onkin monta muuta dekkaristia taitavampi.

Syyskuu on kovia kokenut ja synkkyydessään sympaattinen hahmo, jonka taustan Räty jättää kutkuttavasti osittain auki. Teiniporukoiden valtataistelut on kuvattu niin aidosti, että omat teiniajat vuosikymmenten takaa heräävät henkiin. Myös Eskelisestä Räty on saanut luotua hyvän hahmon, muttei paljasta tästäkään kaikkea, vaan jättää osan langoista roikkumaan ilmaan, mikä on hyvä. Paha poliisi Hagman on puistattavan hirveä.

Räty vakuuttaa esikoisromaanillaan, jota on vaikea edes mieltää esikoiseksi. Niin hyvä se on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.

2. Jos haluat lukea erilaisen jännärin.

3. Jos luulet, ettei kotimainen jännitys ole muun pohjoismaisen veroista.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Austin Wright: Tony & Susan

Kävin ennen joulua pitkästä aikaa elokuvissa ja Tom Fordin tyylikäs ohjaus elokuvassa Yön eläimet oli (tietenkin!) upea. 

Heti alusta saakka tarina tuntui hämärästi tutulta ja vartin verran elokuvaa katsottuani tajusin, että sen on pakko pohjautua Austin Wrightin romaaniin Tony & Susan (2011 Avain, suom. Mari Janatuinen). Lopputeksteistä selvisi, että näin on.

Wrightin romaani oli jäänyt mieleeni yhdestä kohtauksesta, jonka tunnistin elokuvasta heti. Kolmihenkinen perhe ajaa autolla läpi öisen Texasin. Tie on suora. Ketään ei näy missään. Pimeydestä auton kylkeen liimautuu kaksi muuta autoa, jotka hidastavat ja kiihdyttävät ja pakottavat lopulta perheen pysähtymään pientareelle. Rähjäisten ja agressiivisten nuorten miesten joukko alkaa ahdistella perhettä, jolla ei ole paikkaa mihin paeta.

Harva kirja on saanut minut pelkäämään, mutta Wrightin romaanin alun autokohtaus on pelottava. Ehkä siksi, että se on hyvin uskottava – niin voisi käydä kenelle tahansa. Miljööksi ei tarvita Texasia, vaan ihan tavallinen maantie jossain päin Suomea käy yhtä hyvin. Ei sielläkään ole ketään misään. Jostain voisi ilmestyä autollinen vihaisia tyyppejä kiusaamaan viatonta öistä kulkijaa.

Voimakkaan elokuvaelämyksen innoittamana hain kirjan kirjastosta käsiini ja luin sen uudestaan. Autokohtaus oli edelleen kammottava ja kirjassa vieläkin ahdistavampi kuin elokuvassa.

Kohtaus liittyy tarinan sisään upotettuun toiseen tarinaan: käsikirjoitukseen, jonka päähenkilö Susanin ex-mies on lähettänyt entiselle vaimolleen luettavaksi. Susan ei voi lakata lukemasta, sillä käsikirjoitus on järkyttävyydessään loistava ja kirjailijuudesta ikänsä haaveillut ex-mies Edward on selvästi vihdoin löytänyt oman ilmaisunsa.

Susanin oma elämä on yltäkylläistä ja onnetonta. Hän elää rikkaan miehensä rinnalla, mutta tuntee olonsa tyhjäksi. Työ ei anna hänelle mitään. Läheisiä suhteita ei juuri ole. Hän ei saa nukuttua öisin. Käsikirjoituksen lukeminen tuo entisen miehen elävänä takaisin kuin kahtakymmentä vuotta ei olisi ollutkaan ja saa Susanin sisäisen elämän suistumaan raiteiltaan.

Tom Ford on estetisoinut Wrightin romaanin niin uskomattoman hienoksi, että elokuvan jälkeen kirja tuntui lattealta, vaikka muistan ensimmäisen lukukerran olleen hyvä. Harvoin käy näin päin. Yleensä hyvän kirjan jälkeen elokuva on pettymys, mutta tällä kertaa elokuva vei voiton, autokohtausta lukuun ottamatta. Ei kirjakaan huono ole – kyllä se lukea kannattaa, mutta ehdottomasti ennen elokuvaa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät monitulkintaisuudesta.

2. Jos etsit erilaista jännitystä.

3. Jos avioliittotarinat kiinnostavat sinua.

Stephen King: Christine: tappaja-auto

Eräs luokkatoverini ei nukkunut viikkoon sen jälkeen, kun hän näki 1980-luvulla elokuvan tappaja-auto Christinestä. En uskaltanut itse katsoa elokuvaa, mutta kirjan luin ja sekin puistatti. Ja puistattaa edelleen, sillä Stephen Kingin kauhuromaani kostonhimoisesta autosta on kestänyt hyvin aikaa.

(Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1984 ja uusin painos on vuodelta 2010, Tammi, suom. Pentti Isomursu)

Näppylänaamainen lukiolaispoika Arnie Cunningham iskee sattumalta silmänsä likaiseen ja lommoiseen Plymouth Furyyn vuosimallia 1958. Auton omistaja, vihainen vanha sotaveteraani, suostuu myymään auton pojalle ja kertoo, että sitä kutsutaan Christineksi. Arnie puunaa autoaan yötä päivää ja huomaa pian, ettei se ole mikään tavallinen kulkupeli. Tuntuu kuin Christinellä olisi omat ajatukset ja oma tahto.

Koulun jalkapallojoukkueen kapteeni, Dennis Guilder, on Arnien paras ystävä. Hän huolestuu kaveristaan, joka tuntuu muuttuvan pikku hiljaa aivan toiseksi: vihaisemmaksi ja totisemmaksi. Dennis aavistelee, että syynä muutokseen on pakonomainen riippuvuus autosta, jonka valtaan Arnie tuntuu joutuvan päivä päivältä yhä pahemmin.

Christine raivaa tieltään Arnien viholliset. Sen moottori murisee pahaenteisesti ja valot sokaisevat sen, joka uskaltaa katsoa sitä päin. Se ampaisee päin uhrejaan ja liiskaa heidät alleen. Se lukitsee uhrit sisäänsä ja tukahduttaa heidät kuoliaaksi. Christine käy mustasukkaisesti myös Arnien ystävien kimppuun. Se haluaa Arnien vain itselleen. Se on täysin pysäyttämätön mustasukkainen peto.

Tarina tappaja-autosta saattaa kuulostaa ensialkuun kornilta. Voiko kukaan kirjoittaa uskottavaa tarinaa omapäisestä autosta, joka ensin viettelee omistajansa valtaansa ja jahtaa sitten ihmisiä tämä kyydissään? Kyllä voi. Kauhugenren mestari King osaa rakentaa jännityksen taitavasti ja paljastaa lukijalle pikku hiljaa Christinen myrkyllisyyden ja pimeän menneisyyden. Lopussa autopahikseen uskoo jo täysin.

Christine sokaisee ylivertaisuudellaan päähän potkitun Arnien. Hän on Christinelle helppo uhri. Mutta mistä Christine on imenyt itseensä pahuuden? Se selviää vain lukemalla.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat vanhoja 1950-luvun autoja.

2. Jos pidät piinaavasta jännityksestä.

3. Jos haluat lukea tarinan vaarallisesta pakkomielteestä.

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine Ravenscroft elelee mukavaa elämää Lontoossa. Hän on palkittu dokumentaristi, aviovaimo ja jo kotoa pois muuttaneen pojan äiti. Sen lisäksi hänellä on salaisuus, josta kenenkään ei pitänyt tietää.

Sitten Catherinen yöpöydälle ilmestyy kirja, joka kertoo hänen salaisuudestaan ja tapahtumista parinkymmenen vuoden takaa. Ajasta, jonka Catherine oli toivonut jäävän unohduksiin ja päivä päivältä kauemmas menneisyyteen. Ja nyt yhtäkkiä - se on kaikki taas hänen edessään.

Catherinen elämään hiipii järjetön pelko. Kuka on voinut saada tietoonsa kaiken? Vaaniiko tuo joku häntä kotona, työmatkoilla, vapaa-ajalla? Mitä tuo joku haluaa hänestä? Mitä jos kaikki käy ilmi myös hänen miehelleen ja pojalleen? Miten hän koskaan pystyisi selittämään?

Renée Knightin kirjasta Kenenkään ei pitänyt tietää (2016 Otava, suom. Arto Schroderus) ei voi paljastaa juuri tämän enempää pilaamatta lukunautintoa. Koetan siis luonnehtia kirjaa muuten kuin juonen avulla.

Knightin kirja on oiva jännitysromaani niille, jotka inhoavat perinteisiä dekkareita. Tässä jännärissä ei ole poliiseja, rosvoja, eikä murhia. Vain kaksi perhettä, joiden elämää Knight raottaa lukijalle kutkuttavan herkullisesti. On salaisuus ja syyllisyys. Häpeä ja viha. Valhe ja totuus. Kosto ja anteeksianto. Psykologista jännitystä parhaimmillaan!

Knight vihkii lukijan taitavasti mukaan Catherinen salaisuuden selvittämiseen. Välillä hän panee lukijan sympatiseeraamaan Catherinea, välillä tämän aviomiestä Robertia, välillä heidän poikaansa Nicholasta ja välillä sitä, joka yrittää tuhota kaiken. Eikä lopussa odottavan yllätyskäänteen jälkeen mikään ollutkaan niin kuin lukija alussa kuvitteli. Knight narutti ainakin minua täysin.

Knightin tarina ei kuitenkaan ole pelkkä hyytävä psykologinen jännitysromaani. Se on paljon enemmän. Kirja laajenee käsittelemään isoja asioita: vanhemmuutta, parisuhdetta, perheelle omistautumista ja monenlaisissa valheissa elämistä. Ja ennen kaikkea totuutta. Sillä niin kauan kuin ihminen elää valheessa, hän ei voi elää täysillä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua!

2. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

3. Jos haluat tulla huijatuksi.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

Mika Waltari tunnetaan tiiliskiven paksuisista historiallisista romaaneista, ja harva muistaa, että hän kirjoitti myös hienoja pienoisromaaneja. Niistä tunnetuin on psykologinen ihmissuhdetragedia Vieras mies tuli taloon vuodelta 1937.

Waltari osallistui teoksellaan WSOY:n järjestämään kirjoituskilpailuun ja voitti sen ylivoimaisesti. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi kiivas sananvaihto lehtien palstoilla. Osa kriitikoista hehkutti kirjan olevan parasta Waltaria koskaan ja osa taas haukkui sen lyttyyn. Karmeaa moraalitonta kuraa, totesi moni.

Negatiivisimmin teokseen suhtautuivat ne, joille kirjan loppuratkaisu oli moraalisesti väärin tai liikaa. He eivät pystyneet lukemaan teosta kirjallisena taideteoksena, jonka tasoon viimeisillä juonenkäänteillä ei pitäisi olla näin suurta osuutta.  Nykylukijana kyllä ymmärtää kohun, jonka kirja karmealla lopullaan aiheutti ja samanaikaisesti voi yhtyä ylistäjien kuoroon: Vieras mies tuli taloon on pakahduttavan upea tarina.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun vieras mies tulee taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan. Talo on ränsistymään päässyt pieni talo maaseudulla, jossa majaansa pitää kaksi miestä ja nainen. Vanha isäntä, jonka fysiikka alkaa jo pahasti reistailla, mutta jonka järki leikkaa vielä terävästi. Nuori isäntä, joka makaa masentuneena ja alkoholisoituneena vätyksenä peräkammarissa. Nuori emäntä, joka sitkeästi hampaat irvessä pyörittää kaikkea. Vierasta miestä tarvitaan, koska emäntä ei selviydy talon töistä yksin.

Vieraan miehen saapuminen taloon aloittaa tapahtumaketjun, joka päättyy karmealla tavalla. Pitkään padottu viha, katkeruus ja toteutumattomat toiveet ryöpsähtävät esiin, eikä sen jälkeen ole enää paluuta entiseen. Henkilöhahmot syyllistyvät lopulta tekoihin, jotka taustat tietäen voi ymmärtää, muttei missään nimessä hyväksyä.

Waltari panee pienessä kirjassaan lukijan koville. Hän pakottaa lukijan miettimään omaa kantaansa tapahtumien kulkuun. Hän pakottaa pohtimaan, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Onko joissain rikoksissa olemassa lieventäviä asianhaaroja, jotka pitäisi ottaa huomioon tuomiota mietittäessä? Vai onko tappo aina tappo? Onko ihmisellä oikeus rakastua vai meneekö velvollisuus aina kaiken ohi? Mikä on ihmisen vastuu itsestään ja toisistaan?

Kirjallisen kohun seurauksena Waltari päätti kirjoittaa teokselleen jatko-osan, jossa avoimiksi jääneet asiat saatetaan lopullisesti päätökseen. Jälkinäytös ilmestyi seuraavana vuonna 1938 ja sen myötä kirjasota laantui. Moraalistit saivat huokaista helpotuksesta, kun syylliset pantiin telkien taakse. Waltaria puolustaneet taas saivat huomata, että kirjailija oli totisesti noussut aivan uudelle tasolle.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisista ihmissuhdekirjoista.

2. Jos sinulla on aikaa vain ohuelle klassikolle.

3. Jos haluat tutustua toisenlaiseen Waltariin.

Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomaisen edellinen teos Synkkä niin kuin sydämeni (2013) on yksi parhaista kotimaisista jännäreistä, joita olen koskaan lukenut. Psykologinen tarina äitiään etsivästä pojasta koukuttaa ja koskettaa samanaikaisesti ja harvoin jännäriä lukiessa tulee melkein tippa linssiin. Ei siis ihme, että ensi vuonna Synkkä niin kuin sydämeni siirtyy myös valkokankaalle.

Siksipä odotin erityisen innokkaasti Tuomaisen uutta. Kaivos (2015 Like) kertoo tarinan kolmekymppisestä Janne Vuoresta, toimittajasta, joka alkaa tonkia pohjois-suomalaisen nikkelikaivoksen asioita. Vuori on työlleen liian omistautunut yhden lapsen isä, jonka jatkuvaan unohteluun vaimo alkaa olla jo tympiintynyt ja ero häämöttää edessä.

Janne Vuoren kaivosselvittelyjen rinnalla Tuomainen kuljettaa tarinaa palkkamurhaajasta, joka listii miehiä ympäri kaupunkia ja saa kuolemat näyttämään itsemurhilta sekä Jannen kauan kadoksissa olleesta isästä, joka nyt 30 vuoden jälkeen ilmestyy yhtäkkiä takaisin kuvioihin ja haluaa rakentaa suhdetta uudelleen poikaansa.

Suomalahden kaivos muistuttaa erehdyttävän paljon surullisen kuuluisaa Talvivaaraa. Molemmissa yritetään liuottaa nikkeliä ja muita metalleja köyhästä maaperästä. Molemmissa jätevesiä valuu vesistöön ja molempien johtoa on syytetty ympäristön turmelemisesta. Suolahtea johtaa Matti Mali ja Talvivaaraa Pekka Perä. Lukija ei voi välttyä ajattelemasta, että Talvivaarasta tässä taitaa olla kyse.

Tuomaisen Kaivos(kaan) ei ole kovin jännittävä jännitysromaani, mutta mukavan syviin vesiin siinä sukelletaan. Kaivossotkujen tutkiminen ja murhat ovat vain puolet tarinasta. Toinen puoli tarkastelee isyyttä ja vanhemmuutta yleensä. Janne Vuori huomaa häpeäkseen olevansa samanlainen kuin isänsä. Vaikka hän ei olekaan hylännyt perhettään, on hän henkisesti koko ajan toisaalla. Lapselle on samantekevää, onko isä kotona ollenkaan vai istuuko hän läppärin ääressä omissa maailmoissaan. Läsnä ei ole kumpikaan.

Toisaalta Tuominen tutkailee tarkkanäköisesti sitä, ovatko menneisyydessä tehdyt pahat teot mahdollista hyvittää. Onko uusi alku mahdollinen? Voiko vanhempansa virheistä oppia vai pitääkö jokaisen sössiä itse? Tuomainen näyttäisi antavan lukijalle viisaan neuvon: Koska kaikkea ei voi elämässä saada, kannattaa miettiä tarkkaan, mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia. Kun toiseen vaakakuppiin laitetaan perhe, lapset ja lapsenlapset ja toiseen työ ja muut menot, on helppo arvata kumpaan suuntaan vaaka kallistuu. Tai kumpaan suuntaan sen pitäisi kallistua. Kuolinvuoteellaan perheensä valinnutta ei todennäköisemmin kaduta.

Huom! Helsinkiläinen voi bongailla Kaivoksesta mukavasti tuttuja kulmia, sillä kirjassa liikutaan paljon Helsingissä: keskustassa, Töölössä, Hakaniemessä, Vuosaaressa ja Kaskisaaressa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät ihmissuhdejännäreistä.

2. Jos inhoat verellä mässäilyä.

3. Jos haluat lukea jännärin, jonka jälkeen uskallat hyvin mennä nukkumaan.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

On kuuma loppukesän päivä. Nuori äiti laittaa keittiössä ruokaa ja isä roplaa moottoripyöriään kellarissa. Kumpikaan ei huomaa, kun juuri kävelemään oppinut pikkuinen Tommy taapertaa lammen rantaan ja vajoaa veteen. Parin minuutin päästä äiti ryntää pihalle etsimään pienokaistaan ja isä havahtuu kauheaan huutoon. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Vai menikö kaikki sittenkään näin? Komisario Konrad Sejerin läheisin työpari epäilee heti äidin kertomusta. Jokin tapauksessa häiritsee. Äiti vuodattaa kyyneliä, mutta vaikuttaa samalla kummallisen tyyneltä. Peitteleekö Carmen Zita sittenkin kammottavaa totuutta?

Karin Fossum kertoo kirjassaan Carmen Zita ja kuolema (2014 Johnny Kniga, suom. Tarja Teva) jokaisen vanhemman painajaisesta. Siitä kuinka keskittyminen herpaantuu pariksi minuutiksi ja kaikkein kauhein ehtii tapahtua. Toisaalta hän nostaa esiin vanhemmuteen liittyvät kielletyt tunteet, uupumisen ja häpeän vammaisesta lapsesta.

Norjalainen Karin Fossum on psykologisen jännitysromaanin takuuvarma taitaja. Hän rakentaa tarinansa pienten tragedioiden ympärille, kuten tälläkin kertaa. Hänen kirjoissaan jännitys ei synny takaa-ajoista ja silpomisista, vaan ihan tavallisista kohtaloista, jotka voisivat hyvinkin olla totta.

Poliisit, uhrit ja epäillyt ovat ihan tavallisia tyyppejä, kuin keitä tahansa meistä. Carmen Zita voisi olla kuka tahansa nuori uupunut äiti. Tommy voisi olla kenen tahansa vilkas pikkupoika. Konrad Sejer voisi olla kuka tahansa poliisi. Tämä tekee Fossumin kirjoista aitoja ja todentuntuisia. Loppujen lopuksi paljon karmivampia kuin epäuskottavuuden rajoilla keikkuvat raa’at sarjamurhajännärit.

Huom! Fossumin ehdoton vahvuus on tuotannon tasalaatuisuus. Jos siis haluat pelata varman päälle, valitse Fossum!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskottavan jännitysromaanin.

2. Jos pidät tavallisten ihmisten tarinoista.

3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rautahuone (2010 Otava) on järisyttävän hieno dekkari ja Joensuu aivan omaa luokkaansa suomalaisessa jännityskirjallisuudessa. Siksi haluan nostaa tämän hänen viimeiseksi jääneen teoksen esille, vaikka  kirjan ilmestymisestä on kulunut jo jonkin aikaa.

Harjunpää ja rautahuone on sysimusta tarina, jossa valo ei paljon pilkahtele. Ahdistavia ihmiskohtaloita. Järkyttävää pahuutta ja piittamattomuutta. Epäonnisten ihmisten hartioille kasautuvaa epäonnea.

Joensuu kuvaa (tässä ja kaikissa muissakin Harjunpää-kirjoissaan) äärimmäisen tarkkanäköisesti yhteiskunnan nurjaa puolta: sitä puolta, johon irtisanomiset, työttömyys  ja huono-osaisuus kasaantuvat; sitä puolta, jonka olemassaolon poliisi kohtaa päivittäin työssään, mutta joka tavallisilta kaduntallaajilta jää helposti näkymättömiin. 

Joensuun ansioihin voi lukea myös sen, että hän ei koskaan kategorisoi ihmisiä selvärajaisesti hyviksiin ja pahiksiin, vaan näyttää, että kaikissa on monta puolta. Lukija huomaa välillä hämmentyneenä sympatiseeraavansa enemmän rikosten tekijöitä kuin uhreja. Pahantekijätkin kun ovat useimmiten olosuhteidensa uhreja.

Joensuun taituruus näkyy myös poliisin arjen kuvauksessa. Siinä ei ole sliipattua hohdokkuutta eikä poliiseilla ihmisinä mitään supervoimia tai -kykyjä. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka resurssipulan, väsymyksensä ja turhautumisensa keskellä yrittävät parhaansa mukaan ratkaista rikoksia - toisinaan onnistuen ja toisinaan epäonnistuen.

Joensuu sijoittaa tämänkin tarinansa tapahtumat Helsinkiin ja kesäisen kaupungin kuvaus nousee keskeiseen asemaan, jopa yhdeksi päähenkilöksi. Tavanomaisten postikorttimaisemien sijaan Joensuu kuvaa betonilähiöiden, ratapihojen ja vuokra-asuntojen Helsinkiä. Joensuun linnutkaan eivät ole uljaita joutsenia Töölönlahdella, vaan harmaita ja vaatimattomia varpusia ruostuneen mattotelineen kulmalla. Sellainenkin on Helsinki.

Harjunpää ja rautahuone on intensiivinen tarina pahuudesta ja siitä, kuinka pienen pieni sattuma voi joskus johtaa ihmisen syöksykierteeseen, josta ei enää ole ulospääsyä. Se on ahdistava, synkkä ja väkivaltainen. Toivoton ja lohduton. Sellainen kuin joidenkin kanssakulkijoidemme elämä oikeasti on.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, että kaikki dekkarit ovat pelkkää keskinkertaista viihdekirjallisuutta.

2. Jos haluat tutustua suomalaisen dekkarigenren kuninkaaseen.

3. Jos et pelkää lukea väkivallasta ja kurjuudesta.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Nelly on sisaruksista nuorempi. Kaksitoistavuotias outolintu, joka puhuu vanhahtavaa kirjakieltä, fanittaa liiallisuuksiin saakka Harry Potteria, soittaa virtuoosimaisesti viulua ja sanoo totisena ääneen kaiken, mitä ajattelee.

Isosisko Marnie on toista maata. Hän kuuluu koulun koviksiin, polttaa röökiä, ryyppää, pössyttelee ja paneskelee naimisissa olevan jäätelöautoyrittäjä Mickin kanssa, joka diilaa autostaan vähän muutakin kuin vanilijapalloja. 

Marnie on tottunut pärjäämään. Viisivuotiaana hän vaihtoi kätevästi pikkusisarensa vaipat ja hoiti seitsemänvuotiaana kodin ruokaostokset. Vanhemmat huitelivat ties missä tai olivat kotona ollessaan niin pöllyssä, ettei Marniella ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ohjat omiin käsiinsä. Nellystä ei olisi huolehtinut kukaan, jos Marnieta ei olisi ollut.

Sisarusten elämässä tapahtuu käänne, kun isä Gene löytyy sängystä tukehtuneena ja äiti Izzy hirttää itsensä pihavajassa. Tytöt hautaavat vanhempiensa ruumiit puutarhaan, sillä muuten heidät takuulla erotettaisiin toisistaan ja passitettaisiin lastenkoteihin. Sitä ei kumpikaan sisaruksista halua.

Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema (2013 Moreeni, suom. Seppo Raudaskoski) on koukuttava tarina Marniesta ja Nellystä ja heidän yhteisestä salaisuudestaan, joka uhkaa koko ajan paljastua. Naapurissa asuva Lennie tarkkailee tyttöjä ja miettii, mihin vanhemmat ovat häipyneet näin pitkäksi aikaa. Rehtori vaatii vanhempia paikalle, kun Nelly jää kiinni lintsaamisesta. Velkojat rymistelevät ovella. Valheen verkko kiristyy ja jännitys tiivistyy.

O’Donnell kuljettaa tarinaansa kolmen eri kertojan äänellä: Marnien, Nellyn ja naapurin Lennien. Tarina saa syvyyttä, kun sama tilanne näytetään kolmesta eri näkökulmasta, eikä yhden totuus olekaan toisen totuus. Salaisuuksia näyttää olevan vähän muillakin. Lukija jännittää yhdessä tyttöjen kanssa ja toivoo tälle karuissa oloissa kasvaneelle kaksikolle vain parasta.

Huom! Jos pidit Ian McEwanin Sementtipuutarhasta, pidät takuulla tästäkin.

Tartu tähän:

1. Jos nautit hyvästä ihmiskuvauksesta.

2. Jos haluat jännitystä, muttet pidä vauhdikkaista poliisijännäreistä.

3. Jos haluat lukea todentuntuisen tarinan huono-osaisuudesta.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

”Minä tiedän nyt mikä minusta tulee isona, sanon.

Äiti nostaa katseensa.

Mä alan etsiä vastauksia.”

Aleksi Kivi on 13-vuotias, kun hänen äitinsä katoaa. Poistuu työpaikaltaan kesken työpäivän. Jättää kahvin paperipinon viereen jäähtymään, takin roikkumaan tuolinnojalle ja käsilaukun lompakkoineen pöydälle. Häviää paikalta kenenkään huomaamatta. Sen jälkeen äidistä ei näy jälkeäkään.

Kuluu kaksikymmentä vuotta, eikä poika pysty unohtamaan. Hän uskoo äidin kuolleen, vaikka ruumista ei koskaan löydetä.  Hän tietää, ettei äiti olisi koskaan jättänyt häntä yksin. Hän muistaa äidin tapailleen miestä ja kun eräänä päivänä televisiohaastattelussa esiintyy tunnettu liikemies, tuntee poika jonkin muiston liikahtavan sisällään. Hän on varma, että mies liittyy jotenkin katoamiseen. Mies tietää jotain.

Antti Tuomaisen uutuusjännäri Synkkä niin kuin sydämeni (2013 Like) johdattaa lukijan kiehtovan katoamismysteerin jäljille. Tuomaisen jännitys ei synny äkillisistä käänteistä tai hurjista takaa-ajoista, vaan hän virittelee koukuttavaa juonta hienovireisen tarkasti ja kutkuttavan hitaasti. Henkilöhahmojakin on vain kourallinen ja täten Tuomainen tulee osoittaneeksi, että vähistä aineksista saa valmistettua herkullisen keitoksen. Vähemmän on enemmän – usein jännityskirjallisuudessakin.

Synkkä niin kuin sydämeni on yhtä aikaa kiehtova jännitysromaani ja koskettava tarina äidin ja pojan suhteesta. Surusta, kaipauksesta ja ikävästä. Olipa kiva lukea välillä jotain tällaista. Antti Tuomainen taisi saada itselleen uuden fanin.

Tartu tähän:

1. Jos poliisivetoiset jännitysromaanit kyllästyttävät sinua.

2. Jos pidät hienovireisestä jännityksestä.

3. Jos haluat lukea koskettavan tarinan äidistä ja pojasta.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Nyt se on viimeistään myönnettävä: Kate Atkinson on tämän hetken parhaita jännityskirjailijoita. Atkinson kirjoittaa virkistävän erilaisia jännitysromaaneja, joihin uppoaa täysin ensimmäisiltä sivuilta saakka ja viimeisellä sivulla harmittaa, kun kaikki on ohi. 

Atkinsonin jännitys ei synny irtileikatuista raajoista, villeistä takaa-ajoista tai rikollisjengien ampumavälikohtauksista. Sen sijaan hän käsittelee kirjoissaan yksittäisten ihmisten ja perheiden sisäisiä tragedioita ja tekee sen taidolla.

Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2013 Schildts & Söderströms, suom. Kaisa Kattelus) on kolmas Atkinsonilta suomeksi ilmestynyt teos ja tähän mennessä sarjan paras. (Kaksi edellistäkin aivan loistavia.) Atkinsonin päähenkilö, yksityisetsivä Jackson Brodie, joutuu tällä kertaa täysin sattumalta selvittämään kadonneen lääkärin tapausta ja painiskelee kirjassa lopulta enemmän omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa kuin rikoksen kimpussa.

Brodien ohi kirjan keskeisimmäksi henkilöksi nousee 16-vuotias Regina ”Reggie” Chase. Hän on elämässään kovia kokenut tarmokas teini, joka höpöttää tiensä lukijoiden sydämiin. Reggie huolestuu työnantajansa katoamisesta, eikä suostu antamaan piiruakaan periksi, ennen kuin tämä löydettäisiin. Reggie on sinnikkyydessään ja hyväntahtoisuudessaan aseistariisuvan hurmaava hahmo, jolle ei toivo mitään muuta kuin hyvää. Tämän vinkeän tarinan hienoin helmi.

Kate Atkinsonille näyttää tapahtuvan päinvastoin kuin monelle muulle jännityskirjailijalle. Kun Jungstedtin ja kumppaneiden vuosittain ilmestyvät murhamysteerit ovat alkaneet aikaa myöten kiertää kehää ja tylsistyttää, Atkinson parantaa tasoaan joka kirjassaan. Atkinsonin jännityskirjallisuus on kirjallisuutta isolla koolla.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, ettei jännityskirjallisuus ole sinun lajisi.

2. Jos haluat lukea älykästä psykologista kirjallisuutta.

3. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.

Simon Lelic: Laitos

Ihastuin Simon Lelicin psykologiseen jännäriin Tuomio siinä määrin, että hankin heti käsiini myös Lelicin edellisen suomennoksen Laitos (2012 Like, suom. Terhi Kuusisto) ja täytyy sanoa, että harvoin törmää kirjallisuudessa näin tömäkkään alkuun. Heti ensimmäisen lyhyen luvun jälkeen lukija on tiukasti koukussa. 

Tavallinen perheenisä Arthur Priestley pidätetään kesken työpäivän. Sen jälkeen hänestä ei kuulu mitään. Priestleyn vaimo ei suostu uskomaan, että hänen miehensä olisi ollut mukana missään hämäräpuuhissa – tämähän on herran jestas ihan tavallinen hammaslääkäri. Vaimo lähtee selvittämään yhdessä toimittaja Tomin kanssa, mitä Arthurille on tapahtunut, sillä tämä ei suinkaan ole ainoa salaperäisesti kadonnut...

Simon Lelic kirjoittaa vetävästi vähän erilaisia jännäreitä ja näyttää luottavan psykologisen jännityksen voimaan. Laitos saa Tuomion tapaan lukijassa kylmänväreet aikaiseksi ja aluksi epäuskottavalta tuntuva juoni alkaa tarkemmin ajateltuna vaikuttaa kovin tutulta. Valtio ylläpitää salaista pidätyskeskusta, johon on suljettu ihmisiä. Pidätetyistä ei kerrota julkisuuteen mitään. Laitoksen olemassaolo kielletään jyrkästi. Toimittajia ei päästetä paikalle. Pidätetyille ei ole luvassa oikeudenkäyntejä. He vain odottavat ja odottavat. Kuulostaako tutulta?

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen poliisikirjallisuuteen.

2. Jos haluat lukea vähän erilaisen jännärin.

3. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Sairaalloisen mustasukkaisuuden riivaama mies pahoinpitelee puolisoaan ja vie lopulta molemmat tuhoon. Sitä ennen hän ehtii raivopäissään puukottaa myös puolisonsa entisen miesystävän. Kuulostaako tutulta? Väinö Linnan Musta rakkaus (1948 WSOY) on synkkä tarina synkästä aiheesta ja valitettavan ajankohtainen edelleen.

Insinööriopiskelija Pauli kulkee Tampereen katuja synkkänä ja tuskaisena. Rahahuolet painavat ja muiden ihmisten läsnäolo ahdistaa. Opinnot eivät etene, eikä insinööritiede häntä edes oikeastaan kiinnosta. Sedän jatkuvat vihjailut kuolleen isän hulttiomaisuudesta rasittavat. Vastaantulijoiden tuijotus häiritsee ja Pauli ottaa kasvoilleen halveksivan ja röyhkeän ilmeen. Elämällä ei tunnu olevan hänelle mitään annettavaa.

Työläiskorttelin ohi kävellessään hän huomaa Salmelan nuoren Marjatan ja alkaa piirittää tyttöä. Viattoman tytön palvova rakkaus hivelee Paulin itsetuntoa, mutta yhä useammin epäluulo saa vallan. Onko tyttö tosissaan vai pitääkö Paulia vain pilkkanaan? Onko tämä varmasti puhdas ja viaton? Lukija tietää alusta saakka, ettei tämä rakkaustarina pääty onnellisesti...

Linna rakentaa hienosti psykologisesti tiivistyvän tarinan luottavaisen ja naiivin perhetytön sekä itsetunto-ongelmaisen opiskelijan välille. Tyttö ja tämän isä sokaistuvat paremman väen vesan kosiskeluyrityksistä, eivätkä pysty näkemään, millaiseen tuhoon Paulin horjuva mielenterveys on heitä kaikkia viemässä. Pauli taas saa pönkitettyä huonommuuden tunnettaan patsastelemalla yksinkertaisten työläisten sokeassa ihailussa. Lopputulos on kaikkien kannalta karmea.

Vaikka Musta rakkaus on kirjoitettu yli 50 vuotta sitten, se on onnistunut säilyttämään ajankohtaisuutensa. Teoksen kieli ei ole ollenkaan niin vanhahtavaa kuin mitä saattaisi etukäteen luulla ja nopeatempoisiin juoniromaaneihin tottunut nykylukija ilahtuu myös kirjan vetävästä otteesta. Aiheensa puolesta teos on valitettavan lähellä tappolööppeihin tottunutta nykylukijaa. Tarina toimii hyvin myös varoittavana esimerkkinä: jos paulimainen mies osoittaa kiinnostusta, luota intuitioosi ja pötki pakoon. Mahdollisimman pian!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaihteeksi klassikon, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

2. Jos pidät ajankohtaisista aiheista kirjallisuudessa.

3. Jos olet koululainen/opiskelija ja etsit hyvää esitelmäkirjaa.