torstai 27. helmikuuta 2014

Lukuneuvojana tutkija Lari Kotilainen


Lukuneuvojan sijaisena toimii tällä kertaa suomen kielen tutkija, opettaja ja matkasaarnaaja Lari Kotilainen. Lari on kirjoittanut tietokirjojen lisäksi vinon pinon äidinkielen oppikirjoja ja kertoo kirjoittamisen olevan hänen suuri ammatillinen intohimonsa. Vapaa-ajallaan hän keikkailee lastenmuusikkona Jytäjyrsijät-bändissä.

Lari kirjoittaa suomen kielestä ja sen pelastamisesta hauskasti ja vetävästi, ei rutikuivan tieteellisesti tai ryppyotsaisesti. Hänen teoksensa Suomensuojelija: ohjekirja kielen pelastamiseen (2009 WSOY) on yksi parhaista kielioppikirjoista koskaan. Sen soisi olevan pakollista luettavaa kaikille kielen kanssa työkseen ja/tai huvikseen operoiville. 

Larin virkistäviä ajatuksia suomen kielestä voi seurata myös lukemalla Suomensuojelija-blogia, samannimisiä facebook-sivuja tai twitteriä @LariKotilainen. 

Larin lukumaku on monipuolinen. Mieluiten hän viihtyy tietokirjojen, scifin, sarjakuvien ja lastenkirjojen parissa. Vuonna 2010 Lari vaikutti Finlandia-raadissa ja kahlasi läpi tolkuttoman määrän suomalaista kaunokirjallisuutta. Lukutyyliään Lari luonnehtii pyrähteleväksi: toisinaan hän lukee ison kasan yhden genren kirjoja ja pitää sitten lukemisessa pitkän tauon. Blogini lukijolle hän haluaa kertoa vähän tuntemattomammista suosikeistaan, jotta ne löytäisivät paremmin tiensä muidenkin lukuharrastajien yöpöydille.

Lari Kotilainen suosittelee:

Sergei Dovlatov: Matkalaukku (2012 Idiootti)

“Dovlatov muutti Neuvostoliitosta Amerikkaan 70-luvun lopulla. Mukanaan hänellä oli vain yksi matkalaukku, jonka kirjailija kehyskertomuksessa avaa ensimmäisen kerran vuosien päästä. Oudoista tavaroista aukeaa lyhyitä, hersyvän lakonisia tarinoita. Pienimuotoinen helmi.”

Lukuneuvoja on Larin kanssa samaa mieltä: Matkalaukku on hilpeä teos, joka kannattaa lukea! Lukuneuvojan arvioon pääset tutustumaan täältä.

Stewart Lee Allen: Paholaisen juoma: matka kahvin historiaan (2000 WSOY)

“Jonkinlainen tieto- ja kaunokirjallisuuden sekoitus. Tällaisen kirjan haluaisin itse osata kirjoittaa. Kirjailija selvittää kiinnostavasti kahvin historian vaiheita käymällä itse tapahtumapaikoilla. Suurin osa kirjasta ollaan reissussa jossain päin maailmaa eikä kommelluksiltakaan vältytä.”

Pablo Tusset: Nauravat vainajat (2011 Sammakko)

“Satiirishenkinen pikku dekkari, jossa pohditaan autuas hymy huulillaan kuolleiden turistien arvoitusta. Sinne tänne suhataan kieli poskella eikä todellakaan ahdistuta sameissa vesissä.”

Jeff Smith: Luupäät (ensimmäinen osa 1994 Like)

“Hieno yhdeksänosainen sarjakuvaromaani, joka alkaa perinteisellä ja vauhdikkaalla kohelluksella mutta kehittyy hiljalleen melko painostavaksi fantasiaseikkailuksi, jossa on panoksena – kuinkas muuten – koko maailman kohtalo.”

Ian M. Banks: Algebraisti (2008 Loki-kirjat)

“Tästä kirjasta löytyvät kaikki hyvän scifin elementit: todellinen ihmeen ja outouden tuntu, näkemyksellistä tekniikkaa ja hienosti rakennettu juoni. Myös Banksin Kulttuuri-sarjaan kannattaa tutustua.”

Reetta Niemelä: Sinisen kärpäsen sirkus ja muita runoja naapurinötököistä (2010 Otava)

“Reetta Niemelän erittäin lyhyitä lastenrunoja, joista pidän sekä minä että nuorin tyttäreni. Sivuilla seikkailevat kärpäset ja kiiltomadot, heinäperhonen ja siira. Kuvituksena Salla Savolaisen mahtavia puupiirroksia.”

Hyviä lukuhetkiä!

perjantai 21. helmikuuta 2014

Zinaida Lindén: Monta maata sitten


Zinaida Lindénin loistava esikoisteos Ennen maanjäristystä (Gummerus, suom. Jaana Nikula) ilmestyi vuonna 2005 ja muistan   lukeneeni hurmaantuneena tarinaa venäläisestä palomiehestä ja painonnostajasta Ivan Demidovista, joka lopulta päätyi sumopainijaksi Japaniin. Tarinassa oli jotain ikiaikaisen kiehtovaa vanhanaikaisuutta, joka painui syvälle mieleeni. Lindénin uusin teos Monta maata sitten (2013, suom. Jaana Nikula) ei yllä esikoisteoksen tasolle, mutta paljon hyvää siinäkin on.

Lindén kertoo uusimmassa kirjassaan tarinan Neuvostoliitossa syntyneestä naisesta, joka monen mutkan kautta päätyy asumaan diplomaatin rouvana Suomeen. Päähenkilö Galina  ei tunne kuuluvansa mihinkään ja muistelee haikeana elämäänsä Pietarissa monta maata sitten. Se elämä on kuitenkin mennyttä, sillä vanhaa Neuvostoliittoa ei enää ole ja tilalle on tullut täysin erilainen uusi Venäjä, jota Galina ei ymmärrä, eikä tunne omakseen. Irrallisuuden tunne seuraa häntä minne ikinä hän meneekin. 

Lindénin kirjan keskiössä ovat päähenkilön tarkat havainnot ympäristöstään ja ne ovatkin kirjan parasta antia. Oikeastaan koko tarina nojautuu päähenkilön tekemälle vertailulle siitä, millaista elämä oli ennen ja millaista on nyt. Ulkopuolelta näkee paremmin, sanotaan ja se pitää paikkansa ainakin Lindénin tarkkanäköisen päähenkilön kohdalla.

Monta maata sitten vaikuttaa hyvin omakohtaiselta. Välillä joutui muistuttamaan itseään siitä, että vaikka minäkertoja muistuttaakin elämänvaiheineen kirjailijaa, heidän tarinansa tuskin ovat yksi yhteen. Tai mistä sitä tietää. Ja onko sillä oikeastaan mitään väliä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea aidonoloisen tarinan ulkopuolisuudesta.
2. Jos Neuvostoliitto-nostalgia kiinnostaa sinua.
3. Jos et niinkään pidä juonivetoisista tarinoista, vaan nautit enemmän ajatuksia herättävistä pohdinnoista.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen


Dystopia-kirjallisuus on nyt muotia. Siis sellainen kirjallisuus, missä tulevaisuuden maailma on karmea paikka. Ihmiskuntaa on yleensä kohdannut jokin hirvittävä katastrofi, valta on pienen häikäilemättömän eliitin käsissä ja elämä pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia nosti viimeistään dystopia-kirjallisuuden jokalukijan tietoisuuteen, vaikka osattiin sitä ennenkin.

Jean Heglandin teos Suojaan metsän siimekseen (1998 Otava, suom. Marja Helanen-Ahtola) kertoo kahden orvoksi jääneen nuoren tytön, Nellin ja Evan, eloonjäämistaistelusta yhteiskunnassa, jonka rakenteet ovat romahtaneet. Ensin loppuu sähkö, sitten ruoka. Taudit alkavat levitä. Ihmisistä tulee petoja, jotka välittävät vain omasta selviytymisestään.

Nellin ja Evan pelastukseksi heidän kotitalonsa sijaitsee kaukana asutuksesta metsän keskellä. Ryöstelijät eivät riehu niillä seuduilla ja luonnosta he saavat ravintoa ja suojaa. Nell pitää itsensä järjissään tankkaamalla tietosanakirjaa ja Eva taas tanssii balettia päivästä toiseen. Toinen säilyttää toivon kiusaamalla aivojaan, toinen rääkkäämällä ruumistaan.

Heglandin teos muistuttaa meitä kauhistuttavalla tavalla siitä, kuinka riippuvaisia olemme sähköstä. Jos sen jakelu katkeaa, yhteiskunta ajautuu kaaokseen muutamassa päivässä. Länsimaissa jotkut ovat jo alkaneet varautua Heglandin kauhuskenaarioon. Survivalistit uskovat uhan olevan todellinen minä päivänä tahansa. Heidän selviytymisreppunsa on jo pakattu.

Suojaan metsän siimekseen on mukaansa tempaava lukuromaani, joka muistuttaa teemoiltaan Emmi Itärannan loistavaa Teemestarin kirjaa ja Cormac McCarthyn Tietä. Kerronnaltaan se ei kuitenkaan yllä niiden tasolle. Nuorelle Nälkäpeli-fanille Heglandin teosta voi hyvin suositella ja mikä parasta – näin ”vanhan” kirjan saa kirjastosta käsiinsä saman tien.

Tartu tähän:

1. Jos omavarainen elämä luonnon keskellä kiinnostaa sinua.
2. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan selviytymisestä.
3. Jos haluat viihtyä.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Meri Kuusisto: Amerikkalainen


Susette on kummallinen tyyppi. Hän löytää pesulasta uutuuttaan hohtavan amerikkalaisen jalkapallon, vie sen kotiinsa ja alkaa teeskennellä, että se on elävä pienokainen. 

Jätelavalta Susette löytää vauvallensa rattaat ja niitä hän sitten tuuppailee pitkin Helsingin katuja. Ystäviä hänellä ei liiemmin ole – vain muutamaa menneisyytensä miestä hän satunnaisesti edelleen tapailee. Suseten elämä on päämäärätöntä ajelehtimista. Hänen elämästään puuttuu juoni.

Yhtä kummallinen on Hermanni. Hän asuu putkiremontin takia teltassa asuintalonsa kattotasanteella Iso Roobertinkadulla. Toki hän olisi voinut hankkia väliaikaisen asunnon jostain muualta, mutta kun Hermanni ei millään kykene asumaan kuudennetta kerrosta matalammalla. Yläilmoissa hän kokee hengittävänsä vapaammin. Piinaavat painajaiset ja selittämätön ahdistus helpottavat. Katutasossa kaikki pahenee: silmissä sumenee; hengitys salpautuu.

Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (2014 Otava) kertoo näiden kahden yksinäisen kummajaisen tarinan, mutta pääosaan kirjassa nousee harvinaisen rikas ja rönsyilevä kieli. Kuusisto taituroi suomea melkoiseen solmuun ja omaperäiset sanaleikit ja vertaukset sekä kekseliäs asioiden kuvailu nostaa hymyn huulille, vaikka tarina itsessään on surumielinen. Loppua kohden loputon kielellä leikittely alkaa häiritä ja tarina hautautuu lopulta liian syvälle kiemuraisen kielen alle.

Sitä ei kuitenkaan ole kiistäminen, etteikö Kuusisto olisi lupaava uusi tekijä. Saako suomen kielen ylivertainen pyörittäjä, Mikko Rimminen, tulevaisuudessa Kuusistosta haastajan?

 Tartu tähän:

1. Jos kieli on sinulle kirjassa tärkeintä.
2. Jos inhoat kliseisiä henkilöhahmoja.
3. Jos haluat tutustua uuteen suomalaiseen lupaukseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys


Ernst Hemingwayn kerrotaan lyöneen vetoa siitä, että hän pystyisi kirjoittamaan tarinan käyttämällä vain kuutta sanaa. ”Myytävänä: vauvan kengät. Ei koskaan käytetty.” hän kirjoitti ja voitti vedon.

Kokonaisen tarinan kertomiseen ei tarvita tuhatta sivua, ei edes kymmentä. Taitava kirjoittaja loihtii maailmoja ja kohtaloita muutamalla lauseella, joihin tiivistyy kaikki.

Saksalainen Ferdinand von Schirach kuuluu lyhyiden tarinoiden taitureihin. Hänen edellinen suomennoksensa, Collinin tapaus, oli hieno ja eleetön romaani miehestä, joka murhasi, muttei suostunut kertomaan syytä tekoonsa. Collinin tapauksen kertomiseen von Schirach tarvitsi reilut sata sivua – Syyllisyyden (2014 Atena, suom. Raija Nylander) tarinoihin lyhimmillään pari sivua.

Von Schirachin kokemus puolustusasianajajan työstä näkyy selvästi kertomuksissa, jotka muistuttavat tyyliltään tiivistettyjä oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Niissä ei ole mitään ylimääräistä - vain selostus siitä, miten asiat etenivät ja mitä sitten tapahtui. Tiivistetystä ilmaisustaan huolimatta von Schirach saa kuitenkin kirjoitettua tarinoihinsa myös tunteen, sen mikä pöytäkirjoista puuttuu.

Syyllisyys kietoutuu kaikkiin kertomuksiin. Se ajaa rikoksiin. Se johdattaa uhriksi. Se piinaa niitä, jotka jäävät kiinni ja niitä, jotka pääsevät pälkähästä. Se kalvaa ja jäytää, eikä jätä rauhaan. Syyllisyys jää muhimaan syvälle lukijan mieleen.

Tartu tähän:

1. Jos paksut ja rönsyilevät jännitysromaanit kyllästyttävät sinua.
2. Jos olet kiinnostunut todellisista rikoksista.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.