maanantai 21. heinäkuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Kirjakauppias A. J. Fikry pitää kirjoista, muttei suinkaan kaikenlaisista. Hän inhoaa postmodernisimia, kuolleita kertojia ja maagista realismia. Hän vihaa lajien sekoittelua. Nuortenkirjoihin hän ei koske – ei varsinkaan vampyyrikirjoihin. Lastenkirjat, jotka käsittelevät orpoja, ovat hänen mielestään ärsyttäviä. Myös kaikenlaiset julkkisten kirjoittamat tunnustusteokset pitäisi lailla kieltää. Ja entä kirjailijat sitten? Pelkkiä epäsiistejä narsisteja kaikki. A. J. Fikryn maku on hyvin suppea.

Äkkiväärän Fikryn elämä luiskahtaa sijoiltaan, kun joku näpistää hänen suurimman aarteensa: äärimmäisen harvinaisen ensipainoksen Edgar Allan Poen runokokoelmasta. Seuraavana päivänä uusi nyrjähdys vavahduttaa Fikryn tasaista elämää. Kauppansa sulkemisaikaan hän löytää hyllyjen välistä pienen tytön ja viestin, jossa kehotetaan kirjakauppiasta pitämään tästä huolta. Kaikkien yllätykseksi Fikry päättää tehdä niin.

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias  (2014 Gummerus, suom. Tero Valkonen) on höyhenen kevyttä viihdekirjallisuutta, eikä edes omassa lajissaan erityisen ansiokas. Sen juoni on ennalta-arvattava ja tarina epäuskottava. Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja jäävät traagisista elämänkohtaloistaan huolimatta yksiulotteisiksi. Viihdekirjagenressä hyvin tyypillinen tapaus siis.

Tuulisen saaren kirjakauppias –tyyppisille kirjoille on kuitenkin oma lukijakuntansa. Eivät kaikki kaipaa vapaa-aikaansa syviä sisältöjä, kielellistä ilottelua tai maailman pahuutta. Joillekin tämän tyyppinen kirjallisuus on sitä parasta. Kevyttä, nopealukuista ja helppoa.

Mitä päähenkilö Fikry itse mahtaisi tuumata Tuulisen saaren kirjakauppiaasta? Hänen hienostuneeseen kirjamakuunsa tämä teos olisi takuulla liian kevyt. Todennäköisesti kirjaa markkinoitaisiin myyntimenestyksenä ja se viimeistään saisi Fikryn vakuuttuneeksi siitä, että kirja on täyttä roskaa. Lisäksi kirjassa on henkilöhahmona orpo. Fikry inhoaisi tätä teosta.

Huom! Kirjahullusta kirjakauppiaasta kertoo myös mm. Sylvia Beachin omaelämäkerrallinen Shakespeare and Company (2003 Tammi), johon Lukuneuvoja kehottaa kaikkia aiheesta kiinnostuneita tarttumaan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä kirjallisuudesta.
2. Jos olet kirjahullu.
3. Jos et halua viettää vapaa-aikaasi kauheuksista kertovien kirjojen parissa.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla

Professori Riitta Konttinen uppoutui Tuusulan taiteilijayhteisön elämään jo parikymmentä vuotta sitten kirjoittaessaan elämäkertaa Juhani Ahon puolisosta taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtistä. 

Samalla hän tutustui väistämättä myös muihin taiteilijayhteisön suuriin persooniin ja heidän perheisiinsä, sillä Ahot, Sibeliukset, Järnefeltit ja Haloset pitivät tiiviisti yhtä ja jättivät jälkeensä tuhansittain kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä, jotka paljastavat tutkijoille yksityiskohtia taiteilijayhteisön elämänmenosta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Tuusulanjärven rannalla.

Tässä uusimmassa teoksessaan, Onnellista asua maalla: Tuusulanjärven taiteilijayhteisö (2013 Siltala), Konttinen valottaa lukijalle ennen kaikkea yhteisön arkielämää. Miksi maalle muutettiin? Millaista oli arjen elämä kaukana kaikesta suuren ja ihaillun taiteilijan puolisona? Millaista lasten elämä oli, kun vanhemmista ehkä molemmat olivat luovan työn tekijöitä ja vaativat toisinaan täydellistä luomisrauhaa? Minkälaiset arvot taiteilijayhteisössä vallitsivat? Minkälaisia ilon ja surun hetkiä taiteilijakodeissa koettiin?

Konttisen kirja on mielenkiintoinen sukellus tunnettujen suomalaisten kulttuurisukujen elämään. Hänen näkökulmansa pysyy kiehtovasti arjen pienissä yksityiskohdissa. Esiteltyään ensin vuorotellen taiteilijayhteisössä vaikuttaneet perheet ja heidän ateljeekotinsa hän siirtyy teoksen mielenkiintoisimpaan osaan eli kuvauksiin siitä, miten kyökin puolella hyörittiin, miten lapsia käytännössä kasvatettiin ja mitä puutarhakasveja viljeltiin ja säilöttiin. Yhteisöllisyys kukoisti ja naapuria autettiin pyytämättäkin.

Voisi helposti kuvitella, että taiteilijayhteisössä eläminen olisi ollut yhtä hulppeaa juhlaa päivästä toiseen: älykkäitä keskusteluja myöhään yöhön, inspiroivia laulu- ja soittoesityksiä kaiken aikaa, maljojen kohottamista millloin millekin. Toki se oli tätäkin, mutta pääosin näissäkin kodeissa elettiin ihan tavallista elämää. Lapset sairastelivat, toukat valtasivat kasvimaan, rakennusprojekteissa tuli viivästyksiä. Loppujen lopuksi elämä oli aika tavallista ja ehkäpä siksi juuri niin onnellista.

Tartu tähän:

1. Jos entisaikojen arkielämä ja/tai Suomen kulttuurielämä kiinnostaa sinua.
2. Jos suunnittelet kesäreissua Tuusulaan.
3. Jos rakastat historiaa, muttet halua tylsistyä kuoliaaksi.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson on jännityskirjojen jälkeen palannut juurilleen ja kirjoittanut mahtavan romaanin. Elämä elämältä (2014 Schildts & Söderströms, suom. Kaisa Kattelus) on upea tarina siitä, miten hiuksenhienojen sattumien varassa elämä toisinaan on. Joskus se katkeaa äkisti ja yllättäen. Joskus onni on mukana ja elämä saa jatkua.

Elämä elämältä käy läpi englantilaisen Toddin perheen mahdollisia kohtaloita. Miten kaikki olisi mennyt, jos pikkuinen Ursula ei olisikaan vetänyt vauvana keuhkojaan täyteen ilmaa vaan kuollut pitkittyneeseen synnytykseen? Miten kaikki olisi mennyt, jos Ursula olisi viisivuotiaana hukkunut jokeen? Tai joutunut teininä raiskatuksi? Tai mennyt väärän miehen kanssa naimisiin?

Ursulan elämä olisi voinut päättyä monella eri tavalla. Mutta yhtä hyvin Ursula olisi voinut jäädä henkiin. Hän olisi saattanut selviytyä, kasvaa aikuiseksi, päätyä Saksaan ja tehdä elämässään lopulta sellaista, joka olisi muuttanut koko Euroopan historian toisenlaiseksi. Claus von Stauffenberg ei onnistunut salamurhaamaan Hitleriä vuonna 1944. Mitä jos Ursula Todd olisi onnistunut?

Kate Atkinson on kirjoittanut valtavan hienon ja äärimmäisen kunnianhimoisen tarinoiden kudelman. Atkinson näyttää lukijalle, miten monesti Ursulan elämä olisi voinut päättyä ja miten monesti se olisi voinut jatkua. Huonomman kirjailijan käsittelyssä näistä useista päättyvien ja jatkuvien elämien rinnakkaisista tarinanpätkistä olisi tullut käsittämätön sekasotku. Onneksi Atkinson on hyvä kirjailija. Lukija voi vain hypätä kyytiin ja nauttia.

Jännityskirjojen lukijoille Atkinson on tuttu Jackson Brodie –sarjastaan, joka on yksi tämän ajan parhaita lajissaan. Onneksi Atkinson kokeileilee välillä jotain muutakin. Hänen jos jonkun rahkeet riittävät siihenkin. Kunpa hän ei unohtaisi ihan kokonaan äkkiväärää yksityisetsiväänsäkään.

Huom! Lukuneuvojan arvioon Atkinsonin jännityskirjasta Eikö vieläkään hyviä uutisia? voit tutustua täällä.

Tartu tähän:

1. Jos etsit mukaansa tempaavaa kesäkirjaa.
2. Jos haluat lukea laadukkaan lukuromaanin.
3. Jos inhoat ennalta-arvattavia juonenkäänteitä.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Toni Morrison: Koti

”Sinä olet vapaa.”

Frank Money on aina ollut tyhjätasku. Sama köyhä kohtalo on kaikilla muillakin etelävaltioiden mustilla perheillä. Elämä on raskasta. Kotona Frank huolehtii pikkusisarestaan, josta kukaan muu ei muuten huolehtisi ja kodin ulkopuolella saa koko ajan pelätä valkoisten raivoa. Armeijaan Frank värväytyy vain päästäkseen pois kotiseudultaan, mutta Korean sota repii miehen henkisesti riekaleiksi.

Painajaiset piinaavat Frankia öisin ja päivät kuluvat sohvalla maaten. Vaimo alkaa kyllästyä, vaikka ymmärtääkin toisaalta. Kotikonnuilleen Georgiaan Frank ei aio enää koskaan palata. Sieltä kun on pois päässyt, ei takaisin halua kukaan. Yllättävä viesti kuitenkin kertoo, että sisko Cee on kuolemaisillaan. Frankin on vielä kerran palattava ja kohdattava menneisyytensä.

Nobel-voittaja Toni Morrison on kuvannut laajassa tuotannossaan mustien orjuutta, kärsimyksiä ja kohtaloita ja sama teema jatkuu tässä uusimmassa romaanissa. Koti (2014 Tammi, suom. Seppo Loponen) kertoo sisarusten Frankin ja Ceen selviytymistarinan. Vaikka Frank on joutunut kokemaan sodassa karmeita, ei sisko Cee ole päässyt kotiseudullaan yhtään helpommalla. Morrison kuvailee sisarusten kärsimyksiä hienovireisesti ja mässäilemättä, mutta saa silti aikaan lukijassa puistatuksen kylmät väreet.

Keskeiseksi Kodissa nousee menneisyyden kohtaaminen pelotta. Historian haamut irrottavat otteensa vasta sitten, kun niitä uskaltaa katsoa rohkeasti silmiin. Oma elämä on uskallettava ottaa omiin käsiin. Kukaan muu ei voi sitä toisen puolesta tehdä, vaikka tukena voi toki olla. Pahojakin kokenut ihminen voi lopulta saavuttaa rauhan. Päästä kotiin.

Toni Morrisonin Koti on järkyttävän hieno tarina. Kaikesta huolimatta se jättää jälkeensä  hyvän olon. Onneksi luin tämän. Onneksi kaikki kääntyi hyväksi.

Tartu tähän:

1. Jos pidät laatukirjallisuudesta.
2. Jos luulet, että Nobel-kirjallisuus on liian vaikeaselkoista sinulle.
3. Jos haluat lukea todentuntuisista ihmiskohtaloista.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Maija ja Anssi Hurme: Lepakkopoika

Kuusivuotiasta Ilmaria jurppii joskus. Isä hoitaa iltaisin vain pikkusiskoa ja kaksosia, eikä häntä ollenkaan. Silloin Ilmari pujahtaa verhon taakse ja hänestä tulee Lepakkopoika. Rohkea. Väsymätön. Salamannopea.

Lepakkopoika (2014 Schildts & Söderströms) on Anssi ja Maija Hurmeen toinen yhteinen kuvakirja ja huomattavasti edellistä parempi. Erityisesti sen  värikäs ja selkeä kuvakieli viehättää. Sarjakuvamaisuutta korostetaan vanhoista batmaneista tutuilla krash, boom, bang –puhekuplilla. 

Lepakkopojassa nostetaan esiin yksi monilapsisen perheen suurimmista ongelmista. Kun pieniä lapsia on monta, ei kaikkia pysty huomioimaan ja usein se on se isoin, joka jää yksin. Ilmarikin puuhailee iltaisin itsekseen, kun isän aika menee kolmen pienemmän hoitamisessa äidin ollessa töissä. Aika tuttu tilanne monesta perheestä. Toivottavasti Ilmari edes joskus saa vanhempiensa rajattoman huomion. Sitä tämä tarina ei kuitenkaan kerro.

Lepakkopojan voisi lyhyytensä puolesta lukea jo aika pienellekin, mutta tarinana se ei kuitenkaan kovin pienille aukea. Juonenkäänne, jossa Lepakkopoika viedään vankilaan (=päiväkotiin), on vaikea vähän vanhemmankin lapsen ymmärtää. Paikka nimittäin näyttää Lepakkopojan mielikuvituksessa ihan vankilalta. Ikkunoissa on kalterit ja kaikilla raidalliset vankiasut päällään. Oma 7-vuotias koelukijani ei ymmärtänyt, miten päiväkoti voi näyttää vankilalta. Sen on oltava oikeasti vankila, hän totesi hämmentyneenä.

Aikuislukijan sydän kuitenkin muljahtaa, kun hän tajuaa, miten pieni lapsi voi päiväkodin kokea. Miksi minut viedään vankilaan, kun nuo pienet saavat jäädä kotiin? Lepakkopojan avulla voi lapsen kanssa keskustella siitä, miltä päiväkoti tuntuu. Onko sinne kiva mennä vai tuntuuko se rangaistukselta? 

Lapsilukijan (7 vuotta) kommentit:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli jännää, kun se (Lepakkopoika) vietiin vankilaan, vaikka ei se ollut oikea vankila. Se oli päikky. Kyltissä sanottiin, että se oli päikky. Mutta Lepakkopoika kyllä luuli, että se oli vankila, kun siellä oli valvontakamera. Kyllä se oli oikeasti vankila! Ei päikyt ole sellaisia.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Kun se Lepakkopoika pelottelee niitä siskoja. Ne alkaa itkeä. Ne varmaan pelästyy Lepakkopojan ääntä!”

Mitä pidit kirjan kuvista?

”Ne oli kivat. Ne ei ollut sotkuiset. Se iiiiso kuva oli tosi kiva.





Tartu tähän:

1. Jos etsit lyhyttä iltakirjaa lapsellesi.
2. Jos haluat suosia suomalaista.
3. Jos pidät selkeästä kuvakirjakuvituksesta.