Alex Schulman: Unohda minut

Kun Alex Schulmanin äiti sammui lastenhoitovuorollaan sohvalle ja Alex löysi kotiin palattuaan pienen tyttärensä yltä päältä ulosteesta, hän päätti vihdoin ottaa juomisen puheeksi äitinsä kanssa.

Alexin äidin vuosikymmeniä kestänyt alkoholismi oli salaisuus, jonka kaikki tiesivät, mutta johon kukaan ei puuttunut. Lapsuutensa varhaisvuodet Alex vielä muistaa onnellisena ja alkoholittomana aikana, mutta kun viina otti äidistä vallan, muistot muuttuivat ja siitä eteenpäin ne olivat täynnä epätietoisuutta, ahdistusta, surua ja häpeää.

Alex oppi veljineen olemaan ärsyttämättä äitiä, sillä äiti saattoi räjähtää pienimmästäkin vastahankaisuudesta tai vastoinkäymisestä. Lasten piti koko ajan lukea kasvoilta, millä tuulella äiti oli: olisiko tänään huono vai hyvä päivä. Häpeä salaisuudesta kasvoi niin suureksi, että Alex valehteli jopa alkoholiparantolan henkilökunnalle äidin juoneen vain kymmenisen vuotta, vaikka tiesi hyvin juomisen jatkuneen kolme kertaa kauemmin.

Tästä kaikesta kokemastaan Alex Schulman on kirjoittanut pienen, alle 200 sivuisen romaanin, joka sisältää suuren ja surullisen tositarinan. Hän omistaa kirjansa kahdelle veljelleen ja korostaa, että heidän tarinansa äidistä voi olla toisenlainen ja että tässä tarinassa näkökulma on vain hänen.

”Kukaan ei kertonut meille lapsille, että äiti oli sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: ”Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.” Isä ei sanonut: ”Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän.”

Alex Schulmanin taitavasti rakennettu tarina jättää jälkeensä surullisen olon. Se on kertomus vanhemmista, jotka omien traumojensa vuoksi hylkäävät lapsensa ja jättävät heidät henkisesti heitteille. Se on myös tarina siitä, että pahinta ei yleensä ole totuuden kuuleminen, vaikka se satuttaisikin. Kamalinta on epätietoisuus ja salailu ja siitä johtuva jatkuva tulkitsemisen pakko.

Unohda minut (2017 Nemo, suom. Raija Rintamäki) nostatti ilmestyttyään Ruotsissa melkoisen kohun, sillä Alex Schulman on kaikkien tuntema mediapersoona, hänen äitinsä Lisette Schulman myös, ja tämän isä taas ärhäkkä ja tuottelias kirjallisuusmies Sven Stolpe, jonka tunsivat kaikki.

Tartu tähän:

1. Jos pidät arjen tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, mistä Ruotsissa viime vuonna puhuttiin.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Kun uutta pohjoismaista jännityskirjailijaa hehkutetaan takakannessa ja sivuliepeissä ylenpalttisen runsaasti, epäilykseni heräävät joka kerta. Voiko teos olla oikeasti noin hyvä? 

Tällä kertaa superlatiivit lunastivat lupauksensa: Camilla Greben jännäri Kun jää pettää alta (2017 Gummerus, suom. Sari Kumpulainen) on taitavasti rakennettu psykologinen murhamysteeri, jota oli vaikea laskea käsistään.

Viisikymppinen tukholmalaispoliisi, Peter Lindgren, hälytetään kaupungin hienostoalueelle. Halpavaateketju Clothes&Moren toimitusjohtajan Jesper Orren omakotitalosta on löytynyt naisen tunnistamattomaksi runnottu ruumis. Murha on tehty harvinaisen raa’asti: naisen pää on leikattu irti ja asetettu pystyyn ruumiin viereen. Toimitusjohtaja Orre on kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Peter saa tutkintaan avukseen Hannen: naisen, jonka kanssa Peterillä oli rakkaussuhde kauan sitten ja jonka hän on yrittänyt unohtaa. Kuusikymppinen Hanne kituu  onnettomassa avioliitossaan ja miettii ahdistuneena diagnoosia parantumattomasta sairaudestaan. Parin kohtaaminen nostaa vanhat muistot ja unelmat pintaan.

Peterin ja Hannen lisäksi romaanin kolmas keskeinen hahmo on parikymppinen Emma, Clothes&Moren myymälätyöntekijä. Pari kuukautta ennen murhaa Emman elämä on ollut täydellisen ihanaa. Hänen salasuhteensa Jesper Orren kanssa on edennyt siihen pisteeseen, että suhteen virallistaminen on vain ajan kysymys. Pian Emma voisi esiintyä lehtien palstoilla Jesperin nuorena kihlattuna. Jesperin katoaminen syöksee Emman epäilysten ja vainoharhojen syvyyksiin.

Vaikka Greben romaanissa ratkaistaan koukuttavasti murhaa, siinä käsitellään myös poikkeuksellisen paljon päähenkilöiden psyykettä. Peter, Hanne ja Emma ovat kaikki lapsuudessaan vahingoitettuja, rikkinäisiä ihmisiä, joista kukin koettaa omilla keinoillaan selvitä elämästä vahingoittumatta enempää. Usein se tarkoittaa sitä, ettei itselle uskalleta edes toivoa parempaa, ja kun onni sitten seisoo edessä, ei siihen uskalleta tarttua. Ja joskus menneisyys on satuttanut niin, ettei siitä selviä.

Grebe on rakentanut juonensa taitavasti ja loppuratkaisu yllättää. Minun on ainakin myönnettävä, että astuin kirjailijan ansaan, enkä osannut aavistaa yhtään, miten tarina päättyisi. Kun tekijä onnistuu huijaamaan minua tuolla tavoin, olen tyytyväinen. Huiputetuksi tuleminen on jännäreissä parasta.

Huom! Vaikka kirjan murha on raaka, se ohitetaan nopeasti. Näin ollen teos sopii hyvin myös heikkohermoisille.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat tulla huijatuksi.

3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan pohjoismaiseen jännärikirjailijaan.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Mattias Edvarsson: Melkein tosi tarina

Kolmekymppinen Zacharias Levin saa potkut toimittajantyöstään. Samaan syssyyn vaimo potkaisee hänet pihalle. Zachin ei auta muu kuin palata Tukholmasta takaisin lapsuudenkotiinsa äitinsä luo, sillä rahatkin ovat loppu. Zach tuntee epäonnistuneensa elämässään täydellisesti.

Hän päättää kuitenkin keskittää energianrippeensä bestseller-romaanin kirjoittamiseen, sillä menestyneenä kirjailijana hän saisi rahaa ja ehkä hyvällä tuurilla myös vaimonsa takaisin. Aiheen kirjaansa hän löytää omasta menneisyydestään, jota ryhtyy tonkimaan vanhalla opiskelupaikkakunnallaan tarkemmin ja johon liittyy murha muttei ruumista.

Reilu kymmenen vuotta sitten Zachille kävi nimittäin niin, että hänet valittiin Lundin yliopiston luovan kirjoittamisen linjalle satojen pyrkijöiden joukosta ja tämä lahjakas eliittijoukko sai opettajakseen valovoimaisen kauniin runoilijan Li Karpen. Mutta homma riistäytyi käsistä ja Zachin kurssitoveri Adrian Mollberg tuomittiin vankeuteen murhasta. Zach ei usko kaverinsa syyllisyyteen ja päättää puhdistaa tämän maineen romaanissaan.

Mattias Edwardssonin Melkein tosi tarina (2017 Like, suom. Tiina Ohinmaa) on mukavalla tavalla epätyypillinen jännitysromaani, sillä siinä ratkotaan murhamysteeriä yliopistoympyröissä ja kirjallisuuden maailmassa, ei poliisilaitoksilla. Lisäksi siinä ei ole pisaraakaan verta, eikä yhtään raakuutta.

Keskeisessä osassa ovat kirjailijalinjalla opiskelevien väliset ihmissuhdekoukerot: Adrian on palavan ihastunut opettajaansa Li Karpeen. Zachin sydän läpättää kurssikaveri Bettylle, joka taas haikailee Adrianin perään jne. Kuvioon kietoutuu myös legendaarinen August-palkittu kirjailija Leo Stark, jonka murhasta Adrian lopulta istuu kaltereiden takana kahdeksan vuotta.

Vielä keskeisemmässä roolissa on kirjallisuus ja eritoten kirjoittamisen vaikeus. Toisinaan luovaa kirjoittamista opiskelevat paistattelevat omassa erinomaisuudessaan ja ihailevat omia tuotoksiaan hurmiossa. Seuraavassa hetkessä he repivät kaiken kirjoittamansa kappaleiksi ja syöksyvät epätoivoon uskoen ettei heistä ikinä tulisi yhtään mitään. Taiteilijan kirouksena oli jatkuva tasapainoilu epäilyksen ja euforian välillä. Sen kuvaamisessa Edvardsson onnistuu hyvin.

Samanlaisen kirjoittamisen vaikeuden kanssa kamppailee suurista suurin, Leo Stark, joka käyttää ympärillään pörrääviä nuoria opiskelijoita (erityisesti naisia) itsekkäästi ja häikäilemättömästi hyväkseen vain saadakseen luotua taas jotain uutta ja ihailtua. Ei ihme, että joku hermostuu, ja Leo Stark saa maksaa teoistaan.

Edvardssonin romaani on mukaansa tempaava ja niin helppolukuinen, että kärryillä pysyy vähän väsyneenäkin. Tahti pysyy tasaisen rauhallisena loppuun saakka, kenties vähän liiankin rauhallisena. Pieni ripaus yllätyksellisyyttä olisi tehnyt terää tarinalle. Mutta kyllä tämä ilman sitäkin piti otteessaan.

Tartu tähän:

1. Jos poliisivetoinen rikoskirjallisuus kyllästyttää.

2. Jos inhoat verisiä yksityiskohtia.

3. Jos haaveilet kirjailijuudesta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan

Petteri Nuottimäen esikoisromaani Varaudu pahimpaan (2016 Like, suom. Jaana Nikula) pohjautuu tositapahtumiin, mutta niin överiksi juoni on vedetty, että kytkös tosielämään taitaa olla melkoisen löyhä.

Kirjailija myöntää itsekin alkusanoissaan sepittäneensä osan tarinasta omasta päästään ja valehdelleensa paljon. Juonen edetessä hän vetäisee tuon tuosta maton lukijan jalkojen alta toteamalla, ettei tiedä, menivätkö asiat oikeasti näin vai jotenkin aivan toisin. 

Tunnustukset epärehellisyydestä eivät haittaa yhtään, sillä Ruotsiin muuttaneen yrmyn Matin tarina on niin hulvaton, että lukukokemuksen kannalta on aivan sama, onko tarina totta vai ei. Tällaisena Nuottimäen kirja täydellinen lukuelämys huumorista pitävälle!

Kirja kertoo äkkiväärästä periaatteen miehestä, Matti Aallosta, joka muuttaa perheineen sodan jälkeen Suomesta Ruotsiin. Uudessa kotimaassaan Matti koettaa elää omien ihanteittensa mukaisesti ja kasvattaa jälkipolvestaan kunnon kansalaisia. Huonolla menestyksellä.

Matille on tärkeää olla keskinkertainen tavis ja sulautua joukkoon. Kaikenlainen itsensä korostaminen on hänelle kauhistus. Sukunimensäkin Matti vaihtaa heti Altoksi, koska hänestä on äärimmäisen epäkohteliasta patsastella puhelinluettelossa ensimmäisten joukossa. Lapsiaan hän pitää saamattomina vätyksinä, joille pitää vuosittain kehityskeskusteluja. Niissä hän jakelee elämänohjeitaan, jotka voi tiivistää näihin kolmeen:

1. Varaudu aina pahimpaan.

2. Mikään ei järjesty itsestään.

3. Muihin ei ole luottamista.

Matti joutuu ison ongelman eteen, kun hän saa tietää sairastuneensa vakavasti. Kenelle typeristä lapsistaan hän jättäisi omaisuutensa ja pienen yrityksensä? Mattimaiseen tapaansa hän päättää järjestää asiasta kilpailun: se lapsista, joka osaa sijoittaa 100 000 kruunua parhaiten, perii firman ja saa rahat. Tarinan loppu on yllätys kaikille.

Nuottimäki lupaa lukijalle kirjansa alkusanoissa, että hänen kirjansa on hauska. Sitä se onkin. Matti on pessimistisyydessään hyvä hahmo. Hän täräyttää ajatuksensa ääneen ilman minkäänlaista itsesensuuria ja tekee samalla tarkkanäköisiä havaintoja ympäristöstään. Mutta vaikka Matti varautuu aina pahimpaan, hän on samalla sitkeä ja aikaansaava. Hän uskoo omiin ideoihinsa ja jaksaa yrittää. Hän on siten enemmän kuin pelkkä kotiinsa käpertyvä mielensäpahoittaja. Kovin sympaattiseksi häntä ei tosin voi kutsua.

Nuottimäen runsasta, värikästä ja sinne tänne rönsyilevää kieltä on myös ilo lukea. Varaudu pahimpaan –romaani sopii mainiosti luettavaksi niille, jotka ihastuivat aikanaan Kyrön Mielensäpahoittajaan tai Fredrick Backmanin Mieheen, joka rakasti järjestystä. Myös Miika Nousiaisen Maaninkavaara tulee mieleen kohtauksessa, jossa Matti valmentaa lapsiaan urheilu-uralle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hauskan kirjan.

2. Jos pidät runsaasta ja värikkäästä kielestä.

3. Jos inhoat kirjoja, joissa ei tapahdu mitään.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Viveca Sten: Syvissä vesissä, Sisäpiirissä, Pinnan alla ja Sotilaiden salaisuudet

Jäin jouluna koukkuun kolmiosaiseen televisiosarjaan Murha Sandhamnissa. Sarja oli hyvin tehty ja piinaavan jännittävän Sillan jälkeen se tuntui mukavan leppoisalta murhamysteeriltä, joka vei katsojan kesäisiin tunnelmiin Tukholman saaristoon. Mikäs sen mukavampaa Etelä-Suomen mustan joulun keskellä.

Sarja perustuu ruotsalaisen Viveca Stenin kirjoihin, jotka ovat kotimaassaan saavuttaneet yhtä suuren suosion kuin Camilla Läckbergin ja Mari Jungstedtin rikosromaanisarjat. Suomessa Viveca Sten on jäänyt jännärisisariensa varjoon ja minäkin sain poimia kirjastoni hyllystä samalla kertaa sarjan kaikki neljä osaa koriini. Vertailukohtana mainittakoon, ettei Läckbergiä tai Jungstedia ollut hyllyssä yhtään kappaletta.

Sarjan ensimmäinen osa, Syvissä vesissä (2012 Crime Time, suom. Outi Menna) tutustuttaa lukijan rikosylikonstaapeli Thomas Andreassoniin ja hänen lapsuudenystäväänsä Nora Lindeen, jotka saavat sarjan edetessä ratkaistavakseen rikoksen jos toisenkin. Ensimmäisessä osassa rantaan huuhtoutuu hukkunut mies, jonka vyörärön ympärille on kiinnitetty köysi. Ei kai hukuttautuva ihminen sellaista lanteilleen sitoisi? No eipä tietenkään. Juttu ei ole niin yksinkertainen.

Toiseen osaan (Sisäpiirissä 2013, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) kustantaja vaihtuu Crime Timesta WSOY:hyn ja sarja saa samalla paremman kansikuvan. Ensimmäisen osan vanhahtava ulkonäkö ei sovi Stenin tarinaan ollenkaan. Sandhamnissa meri kimmeltää, aurinko paistaa ja ihmiset tepsuttelevat kesäsandaaleissaan. Talvisinkin saaressa on aistittavissa oma hienostunut tunnelmansa, joka ei ole tunkkaisen retrovärinen.

Kolmas ja neljäs osa muuttavat sarjan astetta synkemmäksi ja niissä Sten kietoo mukaan myös saaren menneisyyden. (Pinnan alla 2014 WSOY, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Sotilaiden salaisuudet 2015, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom).

Rikosvyyhtien lisäksi sarjassa seurataan myös Thomaksen ja Noran yksityiselämän koukeroita. Thomas kantaa sisällään surua lapsensa menetyksestä ja Nora kärvistelee huonossa avioliitossa. Parhaat ystävät tukevat toinen toistaan ja lukija toivoisi, että he jossain vaiheessa muodostaisivat parin. Viides vielä suomentamaton osa, Juhannusmurha, antaa siitä jo vähän viitteitä....

Mukavan letkeistä ja viihdyttävistä jännitysromaaneista pitävälle lukijalle Viveca Stenin kirjat sopivat kuin purjehdusveneet Sandhamnin kesäparatiisiin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kunnon pehmodekkareita. Sarja muistuttaa monella tapaa Agatha Christien jännäreitä. Kummassakin liikuskellaan varakkaan väen keskuudessa maailaismiljöössä ja syy murhaan löytyy aina yksilöstä, ei koskaan vallitsevasta yhteiskunnasta. Sekin on välillä oikein virkistävää!

Tartu näihin:

1. Jos pidät helppolukuisista jännäreistä.

2. Jos rakastat merta ja saaristoa.
3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaisten rikoskirjojen yhteiskunnallisuuteen.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Blogini anonyymi lukija kehotti minua tarttumaan Linda Olssonin uutuusromaaniin Kun mustarastas laulaa (2015 Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi). 

Jostain syystä Olsson olikin päässyt unohtumaan, vaikka muistan pitäneeni kovasti hänen esikoisromaanistaan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2009). Kirjoja julkaistaan niin valtava määrä, ettei edes tuttujen kirjailijoiden uutuusteoksista ole aina perillä. Lämmin kiitos siis sinulle muistutuksesta anonyymi lukijani!

Olssonin uutuus on viipyilevä ja kaunis tarina kolmesta yksinäisestä sielusta vanhassa tukholmalaisessa kerrostalossa. Viisikymppinen Elisabeth Blom on vastikää muuttanut taloon ja sulkeutunut asuntoonsa. Muuttolaatikot on purkamatta ja huonekalut hankkimatta. Elisabethin menneisyydessä on tapahtunut jotain, mikä on lamaannuttanut hänet paikoilleen ja on tehnyt hänestä päivä päivältä aremman ja pelokkaamman.

Elisabethin naapurissa asuu nuori Elias. Herkkä taiteilija, joka osaa ilmaista itseään vain kuvin. Koulukiusattu ja syrjitty nuorukainen, joka epävarmuudessaan myös arkailee elämässään. Eliaksen yläpuolella taas asustaa seitsemänkymppinen leskimies Otto, joka ei usko, että elämällä olisi hänelle enää mitään annettavaa. Edesmennyt vaimo on jäänyt Otolle mysteeriksi ja elämä on ollut suurelta osin tyytymistä siihen, mitä on sattunut kohdalle tulemaan.

Näiden kolmen yksinäisen elämät kietoutuvat tarinassa pikkuhiljaa yhteen ja yhdistävänä siltana toimii kirjallisuus, josta kaikki ovat kiinnostuneita. Keskustelu kirjoista rakentaa luottamusta ja auttaa raottamaan ovea kunkin henkilökohtaiseen elämäään. Kun kukin saa huomata, ettei olekaan maailmassa ypöyksin, saa elämä värinsä takaisin.

Olsson haluaa sanoa lukijalle näin: vaikka menneisyys olisi täynnä petettyjä lupauksia ja toteutumattomia toiveita, eivät kaikki ihmiset ole lähtökohtaisesti pahoja. Kun uskaltaa luottaa toiseen, voi alkaa taas elää. Lohdullinen ja hieno tarina.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.

2. Jos pidät lämminhenkisistä tarinoista.

3. Jos etsit kirjoista syvällisyyttä.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Huumori on vaikea laji kirjallisuudessa - meitä lukijoita kun on niin moneen lähtöön. Kirja, joka naurattaa toisia, ei kutkuta toisten nauruhermoja yhtään. Uutuuden mainostaminen takuuvarmaksi naurattajaksi ei yleensä herätä  mielenkiintoani vaan lähinnä lisää epäluuloani: niin monta kertaa olen joutunut toteamaan, ettei naurattanut – ei sitten yhtään.

Fredrik Backmanin kirjaa Mies, joka rakasti järjestystä (2013 Atena, suom. Riie Heikkilä) kehutaan vuoden hauskimmaksi. Ainakin ruotsalaisiin 59-vuotiaan Oven tarina on vedonnut, sillä sitä on myyty Ruotsissa vuoden aikana huikeat 300 ooo kappaletta. Ja täytyy myöntää, että tällä kertaa minuakin nauratti. Hurmaavan äkkiväärä päähenkilö teki vaikutuksen myös minuun.

Backmanin kirjan keskushenkilönä on Ove, kaikkien rivitalotaloyhtiöiden kauhu. Ove laatii sääntöjä ja vaatii niiden pilkuntarkkaa noudattamista. Kyttää naapureitaan ja tekee valituksia. Suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen uuteen ja kammoksuu turhanpäiväistä jorinaa.  Pitää Saabia maailman parhaana autona, eikä ymmärrä ihmisiä, jotka eivät osaa peruuttaa peräkärryä. Mihin maailma on oikein menossa, jos ei peräkärryä hemmetti soikoon saada ruutuun peruutettua?!

Oven hahmo ei onneksi jää vain tähän, sillä pelkkä taloyhtiöhuumori harvoin riittää kokonaisen romaanin koossapitäjäksi. Kun Backman alkaa takautuvasti kertoa Oven elämäntarinaa lapsuudesta aikuisuuteen, tämä järjestyksen ja periaatteiden mies saa muutakin lihaa luidensa ympärille. Lukija alkaa ymmärtää ja huomaa, että äreän pinnan alla piilee suoraselkäinen, rehellinen ja ystävällinen mies, joka on menettänyt elämässään paljon. Viimeistään sivulla sata nauru sekoittuu itkuun.

Ove on ihastuttava sekoitus kolmea tuttua fiktion hahmoa. Piheydessään hän on melkein Solsidan tv-sarjan Ove Sundbergin luokkaa. Neuroottisuudessaan hän muistuttaa Jack Nicholsonin esittämää Melvin Udallia elokuvasta Elämä on ihanaa ja kirjallisuuden hahmoista hänessä on selvästi eniten mielensäpahoittajaa. Näiden ominaisuuksien lisäksi  tässä Ovessa on vielä niin paljon enemmän.

Oven tarina onnistuu samalla kertaa naurattamaan ja itkettämään. Minusta parhaat kirjat ovat juuri sellaisia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos et juuri nyt kaipaa elämääsi vakavaa ja vaikeaa kirjallisuutta.

3. Jos pidit Mielensäpahoittajasta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön. 

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Toinen onnistunut valinta tämän kesän lomamatkakirjakseni oli ruotsinsuomalaisen Eija Hetekivi Olssonin esikoisromaani Tämä ei ole lasten maa (Schildts & Söderströms 2013, suom. Outi Menna). Se on vaikuttava tarina nuoresta suomikoululaisesta Miirasta, joka kasvaa Göteborgin ankarassa lähiössä. (Toisesta onnistuneesta matkavalinnastani, Davide Enia: Maan päällä, kerroin jo aiemmin.)

”Oli ihan ok, että haukuttiin huoraksi tai paskapääksi tai että pojat kähmivät, mutta ei ollut ok reagoida siihen. Oli myös ok saada kritiikkiä opettajalta, mutta ei ollut ok kritisoida opettajaa. --- hän (Miira) vihasi naurettavia leikkejä. Ruutuhyppelyä, naruhyppelyä ja twist-hyppelyä. Ja peiliä missä piti jähmettyä heti kun jääjä kääntyi. Hän halusi leikkiä sotaa, taistella poikia vastaan oveluudella ja asianmukaisilla leikkikaluilla. Hän oli kuitenkin tyttö eikä saanut leikkiä sotaa koska muuten hän oli häiritsevä ja väkivaltainen, mutta ei se poika, jonka kanssa hän leikki.”

Miira on tyttö, joka ei alistu tytön kapeaan rooliin. Hän haluaa olla omanlaisensa, määrätä itsestään ja saada oikeudenmukaista kohtelua. Muiden mielestä Miira on hankala, äänekäs ja ärsyttävä. Miksei tämä vain voisi tyytyä omaan osaansa kuten kaikki muutkin tytöt? Hiljainen ja alistuva lettipää olisi niin paljon helpompi tapaus kaikille.

Miiran taistelu epäoikeudenmukaisuutta vastaan on välillä toivotonta kamppailua tuulimyllyjä vastaan, mutta lukijan onneksi hän ei luovuta. Voimakas tahto olla tulevaisuudessa jotain enemmän kuin göteborgilaisen lähiön rappusiivooja kantaa tätä sinnikästä tyttöä eteenpäin. Lukija toivoo sydän sykkyrällä tälle omapäiselle ja sitkeälle tytölle hyvää ja onneksi kirjan lopussa pieni toivokin pilkahtaa.

Eija Hetekivi Olsson on onnistunut kirjoittamaan esikoisromaanin, joka vakuutti intensiivisyydellään. Todentuntuinen tarina Miirasta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kunpa tämä kirjailija kirjoittaisi jo seuraavaa!

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa suomalaisen maahanmuuttajan karuun arkeen.

2. Jos tyttöjen elämä ja asema kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea kirjan tekijältä, josta varmasti kuullaan vielä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.