Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisesta on tullut yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hänen esikoisromaaninsa Sinun jälkeesi, Max (2009) oli loistava, samoin seuraava Galtbystä länteen (2013). Romaani numero kolme, Säädyllinen ainesosa (2016 Teos) on yhtä hyvä kuin kaksi edellistä.

Eletään 1950-lukua. Saara elää itseään vanhemman ja tylsähkön aviomiehen Juhanin rinnalla. Pariskunta, johon kuuluu myös viisivuotias Elias-poika, on juuri muuttanut Helsinkiin, sillä Juhani on törttöillyt paikkakunnalla, jossa he aikaisemmin asuivat, eikä heidän ole mahdollista jatkaa enää elämäänsä siellä.

Saaran päivät täyttyvät kodin askareista. Hän hoitaa Eliasta, tekee ruokaa, pyykkää, silittää, kuuraa, päärmää ja koettaa laittaa kotia kauniiksi, vaikkei rahaa juuri olekaan. Hän tuntee irrallisuutta ja kaipuuta johonkin toisenlaiseen elämään, muttei osaa oikein sanottaa tunteitaan ja järkeilee itselleen, että tämä on sitä, mitä elämällä on hänelle tarjota, eikä hänen – mitättömän Saaran – pitäisi haikailla itselleen yhtään enempää.

Säpsähtelevä ja säikky Saara tutustuu kuitenkin yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, joka ottaa elämäntehtäväkseen johdattaa eteerisen kauniin naapurinsa pois pikkuruisesta elämänpiiristä, johon Saara on itsensä lukinnut. Epäsovinnaisen, itsenäisen ja maailmaa nähneen Elisabethin luona Saara tutustuu boheemiin elämään ja tulee vedetyksi mukaan jopa vakoilun salattuun maailmaan...

Parkkisen Säädyllinen ainesosa on ennen kaikkea tarina kahdesta naisesta, vapaudenkaipuusta ja vapautumisesta (– ja ruuasta!) 1950-luvun nainen ei suinkaan voinut tehdä, mitä milloinkin huvittaa, sillä kunnon naiselle oli varattu ainoastaan miehelleen omistautuvan perheenäidin rooli. Ja vaikka kuinka olisi ollut Elisabethin kaltainen maailmannainen, joka viis veisasi säännöistä, ei täydellinen vapaus ollut silloinkaan mahdollista. Avoin eroottinen suhde kahden naisen välillä oli tuohon aikaan vielä kriminalisoitu ja sitäkin teemaa Parkkinen avaa kirjassaan.

Parkkisen kirja sisältää monta tasoa, tarinaa ja ihmissuhdetta. Saaran ja Elisabethin suhde on yksi; toinen taas Saaran, Juhanin ja Eliaksen välinen; kolmas Saaran ja nuoruudenystävän Liisan; neljäs Elisabethin ja arvoituksellisen Izzyn, jolle Elisabeth kirjoittelee pitkiä kirjeitä. Ja onpa vielä erään salaisen illallisen menu-kortti, jonka joku haluaa omakseen. 

Parkkinen koukuttaa lukijan kiehtovaan tarinaansa kirjoittamalla ihanan rönsyilevää ja rikasta kieltä, jota on kuitenkin helppo lukea. Hän jakelee Saaran ja Elisabethin keittiöistä niin herkullisia reseptejä, että väkisinkin vesi herahtaa kielelle. Nälkä kasvaa tätä kirjaa lukiessa!

Tartu tähän:

1. Jos entisajan suomalainen kaupunkielämä kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat koukuttua rönsyilevään tarinaan.

3. Jos rakastat hyvää ruokaa!

Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Puutarhahullujen sormissa alkaa pahasti kihelmöidä jo helmikuussa. Vaikka maa on jäässä vielä pitkään, tekisi monen mieli iskeä jo lapio maahan ja päästä istuttamaan uutta. 

Odottamisen tuskaa voi lieventää lukemalla uutta puutarhakirjallisuutta, josta viime vuonna ilmestynyt Kysykää Essiltä – Elisabeth Kochin puutarhat on yksi kiinnostavimpia puutarhakirjoja aikoihin (2015 Maahenki).

Kirjan kolmihenkinen tekijätiimi (Maria Koivisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto) on selvittänyt unohduksiin vaipuneen puutarhavaikuttajan Elisabeth “Essi” Kochin elämänvaiheet ja uran huippuhetket. Tuloksena on monipuolinen tietokirja niillekin, jotka eivät puutarhanhoidosta pahemmin piittaa. Kirjan voi nimittäin lukea hyvin myös kiinnostavana naiselämäkertana tai historiallisena katsauksena 19oo-luvun elämänmenoon Helsingissä.

Pakollista luettavaa Essin elämä on kaikille siirtolapuutarhureille ja muille kaupunkiviljelijöille. Myös niille, jotka käyvät mielellään siirtolapuutarha-alueilla sunnuntaikävelyillä tai muuten ihailevat idyllisiä mökkikyliä, voi kirjaa suositella lämpimästi. 

Elisabeth Koch omisti elämänsä puutarhanhoidolle ja toimi Helsingissä puutarhaneuvojana vuosikymmenet. Hänen on ollut mukana suunnittelemassa seitsemää helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja paneutui työhönsä niin tarkasti, että mietti kokonaisuutta aina yksittäisiin taimiin saakka. Lisäksi hän suunnitteli satamäärin pientalopihoja ja teki paljon suunnitelmia myös yleisille alueille.

Essin ajatus puutarhanhoidosta - niin siirtolapuutarhoissa kuin pihoissakin - oli kunnioittaa jo olemassa olevia maastonmuotoja ja istuttaa vain sellaisia kasveja, jotka kuhunkin paikkaan luonnollisesti sopivat. Hän karsasti ajatusta pelkkien epäkäytännöllisten ja kalliiden koristekasvien suosimisesta ja muutti arkkitehtien suunnitelmia käytännönläheisemmiksi ja halvemmiksi. Kauneudesta hän ei kuitenkaan koskaan tinkinyt. Järkevästi suunnitellun puutarhan piti aina myös miellyttää silmää ja mielellään niin, että silmäniloa riitti keväästä syksyyn.

Elisabeth Koch oli uskomattoman uuttera puutarha-alan uranuurtaja, joka ei tehnyt itsestään ja saavutuksistaan numeroa. Puutarhat puhukoot puolestaan, hän tuntui ajattelevan. Ainakin vieraillessani itse kesäisin ystävieni kauniissa kesäparatiisissa Herttoniemen siirtolapuutarhassa pystyn sen hyvin allekirjoittamaan. Essi totisesti osasi hoitaa hommansa!

Tartu tähän:

1. Jos olet puutarhahullu.

2. Jos haaveilet siirtolapuutarhamökistä tai viljelypalstasta.

3. Jos olet kiinnostunut vahvoista naistarinoista.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

”Le rêve est réalité – unelma on todellisuutta.”

Joskus kaipaa elämäänsä sokerilla huurrettua tarinaa. Sellaista hyvän mielen kirjaa, jonka ensilehdiltä saakka tietää, että hyvin tässä vielä kaikille käy. Epäuskottavat juonenkäänteet antaa anteeksi ja ihanan imelää kansikuvaakin katsoo lempein silmin. (Ja sivuliepeestä hurmaavasti hymyilevää pörröpäistä kirjailijaa vielä lempeämmin.)

Nicolas Barreau’n Pieni elokuvateatteri Pariisissa (2014 Tammi, suom. Veera Kaski) tyydyttää makeannälkäisen lukijan. Siinä ovat kohdallaan kaikki hyvän ja kepeän viihdekirjan elementit. Romanttinen miljöö Pariisin viehättävimmässä kaupunginosassa. Nuoret rakastavaiset, joiden lempi ensin leimahtaa ja jotka äkkikäänteen vuoksi joutuvat eroon toisistaan. Jännittäviä käänteitä ja hiven epätoivoa. Vetävä ja sujuva kirjoitustyyli. Ja tietenkin se tärkein: onnellinen loppu.

Kirja kertoo Alain Bonnardista, joka jättää nousujohteisen uransa ylellisiä kylpyhuonekalusteita valmistavassa yrityksessä ja ottaa vetovastuun setänsä omistamassa piskuisessa elokuvateatterissa. Sellaisessa vanhanaikaisessa, vähän tomulta tuoksuvassa teatterissa, jossa ei keskitytä irtokarkkien ja popcornin myyntiin, vaan itse elokuviin.

Keskiviikkoillat Alain päättää omistaa valkokangasrakkaudelle – onhan hän kirjailijan itsensä tapaan romantikko - ja esittää teatterissaan vanhoja kunnon rakkauselokuvia vuosien varrelta. Keskiviikkoisin teatteriin saapuu myös Mélanie, johon Alain iskee silmänsä ja huomaa pian rakastuneensa korviaan myöten.

Alainin viehättävään elokuvateatteriin taas iskee silmänsä maailmankuulu elokuvaohjaaja, joka haluaa kuvata uutta filmiään teatterissa. Alain on aluksi otettu tarjouksesta, muttei osaa yhtään aavistaa minkälaiseen pyöritykseen sen myötä joutuu ja mihin kaikkiin Hollywoodin mukanaan tuomiin lieveilmiöihin tahtomattaankin tutustumaan. Kuuluisuutta enemmän Alainia kiinnostaa vain Mélanie, jota ei löydä mistään....

Varoitus! Tämän kirjan aikana iskee matkakuume Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos rakastat romantiikkaa.

3. Jos kaipaat elämääsi kepeyttä.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Kirjakauppias A. J. Fikry pitää kirjoista, muttei suinkaan kaikenlaisista. Hän inhoaa postmodernisimia, kuolleita kertojia ja maagista realismia. Hän vihaa lajien sekoittelua. Nuortenkirjoihin hän ei koske – ei varsinkaan vampyyrikirjoihin. Lastenkirjat, jotka käsittelevät orpoja, ovat hänen mielestään ärsyttäviä. Myös kaikenlaiset julkkisten kirjoittamat tunnustusteokset pitäisi lailla kieltää. Ja entä kirjailijat sitten? Pelkkiä epäsiistejä narsisteja kaikki. A. J. Fikryn maku on hyvin suppea.

Äkkiväärän Fikryn elämä luiskahtaa sijoiltaan, kun joku näpistää hänen suurimman aarteensa: äärimmäisen harvinaisen ensipainoksen Edgar Allan Poen runokokoelmasta. Seuraavana päivänä uusi nyrjähdys vavahduttaa Fikryn tasaista elämää. Kauppansa sulkemisaikaan hän löytää hyllyjen välistä pienen tytön ja viestin, jossa kehotetaan kirjakauppiasta pitämään tästä huolta. Kaikkien yllätykseksi Fikry päättää tehdä niin.

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias  (2014 Gummerus, suom. Tero Valkonen) on höyhenen kevyttä viihdekirjallisuutta, eikä edes omassa lajissaan erityisen ansiokas. Sen juoni on ennalta-arvattava ja tarina epäuskottava. Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja jäävät traagisista elämänkohtaloistaan huolimatta yksiulotteisiksi. Viihdekirjagenressä hyvin tyypillinen tapaus siis.

Tuulisen saaren kirjakauppias –tyyppisille kirjoille on kuitenkin oma lukijakuntansa. Eivät kaikki kaipaa vapaa-aikaansa syviä sisältöjä, kielellistä ilottelua tai maailman pahuutta. Joillekin tämän tyyppinen kirjallisuus on sitä parasta. Kevyttä, nopealukuista ja helppoa.

Mitä päähenkilö Fikry itse mahtaisi tuumata Tuulisen saaren kirjakauppiaasta? Hänen hienostuneeseen kirjamakuunsa tämä teos olisi takuulla liian kevyt. Todennäköisesti kirjaa markkinoitaisiin myyntimenestyksenä ja se viimeistään saisi Fikryn vakuuttuneeksi siitä, että kirja on täyttä roskaa. Lisäksi kirjassa on henkilöhahmona orpo. Fikry inhoaisi tätä teosta.

Huom! Kirjahullusta kirjakauppiaasta kertoo myös mm. Sylvia Beachin omaelämäkerrallinen Shakespeare and Company (2003 Tammi), johon Lukuneuvoja kehottaa kaikkia aiheesta kiinnostuneita tarttumaan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä kirjallisuudesta.

2. Jos olet kirjahullu.

3. Jos et halua viettää vapaa-aikaasi kauheuksista kertovien kirjojen parissa.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

A. J. Jacobs: Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä

Tuntuuko sinusta siltä, että olet ihan hukassa kaikenlaisten terveysneuvojen kanssa? 

Voita saa syödä. Voita ei missään tapauksessa saa syödä. Liiku matalalla sykkeellä. Liiku sykkeesi äärirajoilla. Liiku joka päivä vähän. Liiku joka toinen päivä paljon. Älä syö kalaa. Syö paljon kalaa. Juo jääkylmää vettä. Älä koskaan juo jääkylmää vettä. Karppaa. Älä karppaa. Suojaa kuulosi. Suodata vetesi. Nuku viileässä. Desinfioi kätesi. Älä desinfioi liikaa. Hengitä nenän kautta. Hanki kotiisi kultapalmu. Syö aamuisin kourallinen cayennepippureita.

Terveyttä edistäviä tutkimustuloksia esitellään meille lähes päivittäin. Ei kulu viikkoa, etteikö jossain mediassa kerrottaisi uudesta neuvosta, joka haastaa edelliset. Tulokset ovat kuitenkin keskenään kovin ristiriitaisia ja niitä on niin paljon, ettei perässä pysy. Mitä neuvoja kannattaa noudattaa? Mikä neuvo johtaa oikeasti parempaan terveyteen?

Amerikkalainen toimittaja A. J. Jacobs havahtui rapakuntoonsa sairastuttuaan vakavasti ja päätti toivuttuaan tulla mahdollisimman terveeksi - päästä varpaisiin. Ensin hän selvitti, mitä kaikkia tutkimustuloksia on olemassa. Listasta tuli 53 arkkia pitkä. Erilaisia ruokavalioitakin löytyi yli sata. Sitten hän halusi kokeilla niitä kaikkia. Kahden vuoden ajan Jacobs selvitteli ja testasi mitä ihmeellisempiä konsteja ja neuvoja ja kirjoitti kokemuksistaan tämän hulvattoman hauskan kirjan Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä (Nemo 2012).

Kunnon miestä lukee hymy huulilla ja välillä purskahtaa nauruun. Parissa kohtaa nauruni yltyi niin, että sain jo aikaan hämmentynyttä kulmakarvojen nostelua ja silmien pyörittelyä perheenjäsenissäni. Jacobs laittaa itsensä ronskisti likoon kokeillessaan kaikenlaisia nolojakin ohjeita ja kertoo myös epäonnistuneista kokeiluistaan lukijalle avoimen rehellisesti. Erityisen vitsikkäästi hän ruotii omaa ulkonäköään: ”Lisäksi olen lihava. En sairaalloisen läski, vaan sellainen jota kutsutaan laihaksi läskiksi. Olen vartalotyyppiä vuohen nielaissut python.”  Myös vaimolla on toisinaan suuria vaikeuksia suhtautua kokeiluihin, jotka väistämättä vaikuttavat koko perheen elämään.

Jacobsin kirjan suurinta antia on se, että hän saa sekalaisen terveystiedon sullottua yksien kansien sisään siten, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Hän osaa kirjoittaa vakavista asioista kansantajuisesti, ymmärrettävästi ja hervottoman hauskasti. Lukijan terveystieto lisääntyy vaivihkaa hauskan tarinan siivittämänä.

Tällaisia tiedettä reippaasti popularisoivia kirjoja tarvitaan lisää. Kumpi muuttaa sinun mielestäsi enemmän ihmisen epäterveellisiä elämäntapoja parempaan suuntaan: kuivakka tieteellinen asiateksti vai tunteisiin vetoava tarina miehestä, joka kokeili kaikkea? Aivan oikein. Tutkimustenkin mukaan muutos ihmisen asenteissa ja käyttäytymisessä saadaan aikaan vetoamalla nimenomaan tunteisiin ja erityisen tehokkaasti toimii tarina. Kunnon mies on juuri sellainen. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat saada alkusysäyksen elämänmuutokseesi.

2. Jos olet kiinnostunut ihmisen henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista.

3. Jos haluat lukea viihdyttävän tarinan miehestä ja pähkähullusta ideasta.

Huom! Jacobs on kirjoittanut kirjan myös siitä, kuinka hän yritti vuoden ajan elää kirjaimellisesti Raamatun oppien mukaan. Raamatullinen vuosi (Nemo 2010) on yhtä hulvatonta luettavaa.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä

”Siinä ruipelossa intialaispojassa on se jokin mystinen, joka ilmestyy kerran sukupolvessa esiin jossakussa chefissä. Etkö ymmärrä? Hän on niitä harvinaisia synnynnäisiä chefejä. Hän on taiteilija. Suuri taiteilija.”

Näin joutuu Madame Mallory, pienen ranskalaiskylän arvostettu ravintoloitsija, toteamaan, nielemään ylpeytensä ja myöntämään, että naapuriin muuttanut kaoottisen intialaisperheen vesa päihittää hänet mennen tullen kokkaustaidoissa. Hassan Hajilla on se jokin, mikä häneltä itseltä puuttuu. Se jokin, joka pilkistää vielä hiomattomana timanttina tulisuuden alla. Se jokin, joka näkyy täydellisten makujen vastakkaisuudessa ja se jokin, jonka avulla Hajista voisi tulla vielä jotain todella suurta.

Richard C. Moraisin kirja Herkullinen elämä (WSOY 2012) kertoo Hassan Hajin tarinan intialaisen katukeittiön apupojasta ranskalaisen kulinarismin huipulle. Lukija pääsee Hajin mukana kurkistamaan eri tasoisten ravintolakeittiöiden ankaraan arkeen, keskinäiseen kilpailuun ja nokitteluun sekä tutustumaan myös huippukeittiöiden uskomattoman pikkutarkkaan hifistelyyn raaka-aineiden valinnasta ruuan valmistukseen ja esillepanosta tarjoiluun.

Herkullisen elämän voi lukea ruokaromaanina, mutta minä luin sen tarinana eri tyyppisestä johtajuudesta. Jokainen voi lukiessaan miettiä, kenen johtamassa ravintolassa haluaisi mieluiten työskennellä? Tai oikeastaan voi unohtaa siitä sen ravintolan ja miettiä vain kenen johtamassa organisaatiossa haluaisi olla mukana ja miksi? Hyvän ja huonon johtajan ominaisuudet kun ovat samoja toimialasta riippumatta. Minä valitsisin omalaatuisen lauleskelevan Marc Rossierin, jonka mielestä työssä tärkeintä on se, että kaikilla on hauskaa ja sen takia hommat myös hoituu. Kenen keittiöön sinä menisit?

Herkullinen elämä on kirjana mukava ja kepeä pieni välipala, jonka voi hotkaista helposti muutamassa illassa. Se on kuin keskitasoinen ravintola, jossa ruoka on ihan hyvää, eikä käynti jälkeenpäin harmita, mutta jonne ei tule enää toista kertaa mentyä.

Tartu tähän:

1. Jos olet hyvän ruuan ystävä.

2. Jos haaveilet omasta ravintolasta.

3. Jos haluat lukea kepeän tarinan, jonka parissa takuulla viihtyy.

Arto Koskelo: Viinipiru ja lupa läikyttää: toisinajattelijan viiniaapinen

Mitä yhteistä on Arto Koskelolla ja Lukuneuvojalla?

1. Molemmat bloggaavat: Koskelo viineistä  ja Lukuneuvoja kirjoista.

2. Molemmat suhtautuvat omaan asiaansa intohimoisesti.

3. Molemmilla on samat perusteesit:

Kumpikaan ei halua sivistää, vaan auttaa lukijoita kokeilemaan, uskaltamaan, maistelemaan, lukemaan ja saamaan sitä kautta enemmän irti.

Kumpikin uskoo siihen, ettei etikettiin, takakanteen tai kiiltäviin palkintomerkintöihin ole aina luottamista. Todellinen sisältö selviää vasta kun avaa korkin tai kannet.

Kumpikin ajattelee, että viininjuonnin tai lukemisen pitäisi olla hauskaa ja helppoa ja molemmista pitäisi saada karsittua pois ylimielinen nyrpistely ja vakavuus. Viini ei kuulu vain vuorineuvosten pöytään ja kirjoista voi keskustella reippaasti ilman kirjallisuustieteen opintoja. Itsetietoisen snobbailun ei pitäisi kuulua kumpaankaan.

Koskelon Viinipiru ja lupa läikyttää -kirja (Docendo 2012) on virkistävän erilainen viinikirja juuri siitä syystä, ettei viinin harrastamista oteta siinä niin vakavasti. Se pyrkii olemaan nautintokielteisen kulttuurin matontamppaus ja vastaisku ilottomuudelle ja onnistuu pyrkimyksessään hyvin. Vaikka kirjan jutut ovat miehisen ronskeja (tissitkin mainitaan heti sivulla 15), onnistuu Koskelo naurattamaan myös naislukijaa ja hihittelyn lomassa viinikynnys madaltuu kummasti.

Viinin myötä kirjassa liikutaan ympäri maailmaa, eikä onneksi jämähdetä pelkästään perinteisille viinialueille. Sen sijaan Koskelo vie lukijan niinkin eksoottisiin viinipaikkoihin kuin Alabamaan, Frankfurtiin tai Bhutaniin ja tulee kertoneeksi samalla reissuiltaan paljon muustakin kuin pelkästä viinistä. Myös kirjahullu isoäiti mainitaan, mikä tietenkin ilahduttaa toista kirjahullua.

Luota omaan makuusi. Nauti täysin siemauksin siitä viinistä, mikä sinulle maistuu tai lue ylpeästi sellaisia kirjoja, joista pidät. Kokeile rohkeasti joskus jotain uutta. Ei viinin- tai kirjallisuudenharrastaminen sen kummempaa ole.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, ettei viini ole sinun juttusi.

2. Jos tiedät, että viini on sinun juttusi.

3. Jos haluat lukea hauskan kirjan ja päästä samalla matkalle maailman ympäri.

Huom! Älä kuitenkaan nauti liikaa viiniä kirjaa lukiessasi, sillä sen jälkeen et saa enää mitään selvää lennokkaalla siveltimellä huitaistuista väliotsikoista.