Jonas Sivelä: Kaiken takana on salaliitto

Olivatko syyskuun 11. päivän terrori-iskut Osama bin Ladenin tekosia vai oliko taustalla sittenkin George W. Bush omine joukkoineen? Lavastiko Elvis kuolemansa, jotta pääsisi eroon julkisuudesta? Oliko prinsessa Dianan kohtalokas auto-onnettomuus järjestetty juttu? Suunnittelevatko vapaamuurarit maailmanvalloitusta? Onko ilmastonmuutos sittenkin valhetta?

Sanotaan, että me elämme salaliittoteorioiden suurta loiston aikaa. Netti pursuaa sivustoja, joissa viralliset selitykset kumotaan ja niiden tueksi esitetään kaikenlaista todistusaineistoa. Elvis on “nähty” useaan otteeseen vuosien varrella siellä sun täällä. Syyskuun 11. päivän iskuista varoiteltiin kuulema jo etukäteen: muun muassa Terminator-elokuvassa ja Simpsonit-televisiosarjassa.

Jonas Sivelä tutki ensin väitöskirjaansa varten AIDS:iin liitettyjä uskomuksia ja kiinnostui sen jälkeen muistakin salaliitoista. Hän ei koeta kirjassaan Kaiken takana on salaliitto (2015 Atena) selvittää asioiden todenperäisyyttä, vaan ennemminkin herättää keskustelua siitä, mikä on hyvää asioiden kyseenalaistamista ja mikä taas tosiasioita vastaan asiattomasti hyökkäämistä. Hyvin tärkeä teema näinä päivinä, kun erilaisten totuuksien nimissä kiivaasti taistellaan eri medioissa.

Sivelän ansioksi voi mainita sen, ettei hän naureskele kirjassaan pilkallisesti ihmisille, jotka uskovat vakaasti salaliittoteorioihin. Hän suhtautuu näihin uskoviin uteliaan kunnioittavasti ja koettaa ensisijaisesti ymmärtää, miksi joku uskoo epäilyksettä vaikkapa George W. Bushin räjäyttäneen kappaleiksi tuhansia maanmiehiään tai kuningatar Elisabethin junailleen ex-miniänsä onnettomuuden.

Sivelän kirja on kiehtova kurkistus erilaisiin salaliittoteorioihin ja niihin “todisteisiin”, joilla virallista totuutta koetetaan kumota. Se panee miettimään lähteiden luotettavuutta ja myös omia uskomuksiaan. Mitä asioita pitää totuutena, mitä hölynpölynä ja ennen kaikkea millä perusteella.

Ja olihan sitä pakko myös googlettaa se kuuluisa kuva Elviksestä Gracelandin puutarhavajan lasioven takana tammikuulta 1978 ja miettiä, onko kuvassa todella rockin kuningas. Elvikseltä näyttää.... hmmm.... voisiko hän sittenkin olla elossa....?

Tartu tähän:

1. Jos haluat oppia tervettä kriittisyyttä.

2. Jos olet kiinnostunut uskomuksista – omista ja muiden.

3. Jos uskot tai et usko salaliittoteorioihin.

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu

Joskus kirjan kansikuva johtaa lukijan pahasti harhaan. Niin käy tässä Murong Xuecunin romaanissa Unohda minut tänä yönä, Chengdu (2016 Basam books, suom. Rauno Sainio). 

Kanteen on kuvattuna hämärtyvä ilta, tyyni lammen pinta, johon heijastuu kauniisti valaistu kiinalainen paviljonki. Kuva antaa lupauksen romanttisesta tarinasta ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kirjan runollinen nimi.

Löytyykö kansien välistä siis ihana rakkaustarina nyky-Kiinasta? Ehei. Ei sinne päinkään.

Päähenkilönä Xuecunin tarinassa seikkailee rääväsuinen ja huonokäytöksinen kolmekymppinen kiinalaismies Chen Zhong. Jo ensimmäisellä sivulla Chen paljastaa huonotuulisuutensa suurimman syyn. Läski-Dong on ylennetty Chenin esimieheksi, eikä Chen voi sietää silmissään tuota “perseitä nuoleskelevaa mulkeroa.”

Chen ei kuitenkaan voi vaihtaa työpaikkaa, sillä hän on lainaillut firmalta rahaa omiin menoihinsa ja aikaa myöten velkaa on päässyt kertymään melkoinen summa. Chen on saanut tähän asti aina kiemurreltua itsensä irti kirjanpito-osaston tarkistuksista, mutta sekin päivä pian koittaisi, jolloin Chenin olisi alettava maksaa takaisin. Hän ei vain tiedä, mistä saisi raavittua rahat kasaan.

Chenin elämä on päin sitä itseään myös muuten. Hän on onnistunut pamauttamaan paksuksi parhaan ystävänsä morsiamen ja epäilee omaa vaimoaan uskottomuudesta. Ei ihme, vaikka vaimolla olisikin joku toinen – onhan syrjähyppyjä Chenilläkin riittänyt. Chen on sössinyt asiansa kunnolla ja epäonni vainoaa häntä.

Murong Xuecunin tarina on täynnä ronskia kieltä, seksiä, huumeita ja rötöksiä. Nyky-Kiina näyttäytyy korruptoituneena paheiden pesänä, jossa jokainen tavoittelee omaa etuaan ja nautintoaan. Kukaan ei ole liikkeellä vilpittömin ja pyyteettömin aikein. Xuecunin räävitön tarina näyttää lukijalle mielenkiintoisesti Kiinan talouskasvun varjopuolet sekä rahan ja menestyksen huumaamat ihmiset, jotka ovat valmiita mihin tahansa säilyttääkseen asemansa tai päästäkseen kiinni yhä suurempiin rikkauksiin. Inhimillisyydestä ei tässä tarinassa ole tietoakaan.

Kirjailija Murong Xuecun (oikealta nimeltään Hao Qun) kirjoitti Chenin tarinaa alun perin nettiin ja muokkasi sitä palautteen perusteella lukijoiden haluamaan suuntaan. Kun menestystä alkoi tulla, hän(kin) joutui sensuurin hampaisiin. Kirjan levitys kiellettiin ja siitä poistettiin kohtauksia. Xuecunin sosiaalisen median tilit on suljettu parikymmentä kertaa, mutta urheasti hän perustaa ne aina uudelleen. Suomentaja kertoo alkusanoissaan, että hän uskoo oman kiinankielisen kappaleensa olleen melko lähellä alkuperäistä internetissä julkaistua tarinaa. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kiinalaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos urbaani elämänmeno kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät ronskista kielestä.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

“Normaalius on perseestä. 

Malja epänormaaleille!”

Milena Busquetsin omaelämäkerrallinen romaani Tämäkin menee ohi (2016 Otava, suom. Tarja Härkönen) oli myyntimenestys kotimaassaan Espanjassa viime vuonna. 

Joissain espanjalaisarvioissa häntä verrattiin itseensä Francoise Saganiin, naisten estottoman elämän esitaistelijaan, jota varsin moni ranskatar pitää edelleen esikuvanaan ja kantaa käsilaukussaan hiirenkorville luettua lempi-Saganiaan.

Itse olen lukenut Saganilta vain muutaman teoksen (ainakin Tervetuloa ikävän ja Pidättekö Brahmsista?), ja kyllä niiden perusteella yhteyden voi löytää. Aivan kuten Saganin keskeiset naishahmot, myös Milena Busquetsin päähenkilö Blanca elää elämäänsä itseään varten, villisti ja vapaasti. Siitäkin huolimatta että hänen äitinsä on juuri kuollut.

Blanca ottaa elämän rennosti ja vitsaillen. Hän on niin hyvää pataa exiensä kanssa, että ajautuu silloin tällöin heidän kanssaan petipuuhiin. Sen lisäksi hän ylläpitää suhdetta naimisissa olevaan mieheen ja flirttailee estottomasti tutuille ja tuntemattomille. Äitinsä kuolemaa hän ei oikein osaa käsitellä ja lähtee selvittelemään ajatuksiaan perheen kesähuvilalle meren rannalle.

Siellä hän sitten lastensa, exiensä ja muutaman ystäväpariskunnan kanssa polttelee pilveä, lipittää valkoviiniä ja ottaa aurinkoa. Etsii merkitystä merkityksettömältä tuntuvaan elämäänsä ja uskaltaa kirjan lopussa antaa surunkin tulla.

Vaikka Saganin ja Busquetsin tarinat ovat samankaltaiset, on niiden välillä yksi iso ero. Saganin kirjojen päämäärättömät haahuilijat ja porvarillisen elämäntavan vastustajat olivat 1950-luvulla teini-ikäisiä tai juuri teini-iän ohittaneita. Busquetsin kirjassa kaavoihin kangistumista kavahtava ja ikuista nuoruutta elävä päähenkilö on nelikymppinen.

Siirtyykö nuoruus aina vain eteenpäin? Luemmeko 2050-luvulla kahdeksankymppisen estottomista tempauksista ja viininlipittelyistä ja pidämme häntä esikuvanamme?

Minä en lukenut kirjaa hurmaavana tarinana ihanan itsenäisestä Blancasta, joka vietti ystäviensa kanssa rentoja iltoja merenrantahuvilassaan, vaan ennemminkin surullisena kertomuksena ihmisestä, joka ei vielä nelikymppisenäkään ole kasvanut aikuiseksi. Enkä tarkoita tällä sitä, että Blancan elämän olisi pitänyt olla tavanomaisempaa ja tylsempää, vaan merkityksellisempää. Tämän bilettäjän edesottamukset eivät valitettavasti tehneet minuun vaikutusta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rennoista kirjoista.

2. Jos etsit elämällesi suuntaa.

3. Jos haaveilet Espanjan auringosta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Puutarhahullujen sormissa alkaa pahasti kihelmöidä jo helmikuussa. Vaikka maa on jäässä vielä pitkään, tekisi monen mieli iskeä jo lapio maahan ja päästä istuttamaan uutta. 

Odottamisen tuskaa voi lieventää lukemalla uutta puutarhakirjallisuutta, josta viime vuonna ilmestynyt Kysykää Essiltä – Elisabeth Kochin puutarhat on yksi kiinnostavimpia puutarhakirjoja aikoihin (2015 Maahenki).

Kirjan kolmihenkinen tekijätiimi (Maria Koivisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto) on selvittänyt unohduksiin vaipuneen puutarhavaikuttajan Elisabeth “Essi” Kochin elämänvaiheet ja uran huippuhetket. Tuloksena on monipuolinen tietokirja niillekin, jotka eivät puutarhanhoidosta pahemmin piittaa. Kirjan voi nimittäin lukea hyvin myös kiinnostavana naiselämäkertana tai historiallisena katsauksena 19oo-luvun elämänmenoon Helsingissä.

Pakollista luettavaa Essin elämä on kaikille siirtolapuutarhureille ja muille kaupunkiviljelijöille. Myös niille, jotka käyvät mielellään siirtolapuutarha-alueilla sunnuntaikävelyillä tai muuten ihailevat idyllisiä mökkikyliä, voi kirjaa suositella lämpimästi. 

Elisabeth Koch omisti elämänsä puutarhanhoidolle ja toimi Helsingissä puutarhaneuvojana vuosikymmenet. Hänen on ollut mukana suunnittelemassa seitsemää helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja paneutui työhönsä niin tarkasti, että mietti kokonaisuutta aina yksittäisiin taimiin saakka. Lisäksi hän suunnitteli satamäärin pientalopihoja ja teki paljon suunnitelmia myös yleisille alueille.

Essin ajatus puutarhanhoidosta - niin siirtolapuutarhoissa kuin pihoissakin - oli kunnioittaa jo olemassa olevia maastonmuotoja ja istuttaa vain sellaisia kasveja, jotka kuhunkin paikkaan luonnollisesti sopivat. Hän karsasti ajatusta pelkkien epäkäytännöllisten ja kalliiden koristekasvien suosimisesta ja muutti arkkitehtien suunnitelmia käytännönläheisemmiksi ja halvemmiksi. Kauneudesta hän ei kuitenkaan koskaan tinkinyt. Järkevästi suunnitellun puutarhan piti aina myös miellyttää silmää ja mielellään niin, että silmäniloa riitti keväästä syksyyn.

Elisabeth Koch oli uskomattoman uuttera puutarha-alan uranuurtaja, joka ei tehnyt itsestään ja saavutuksistaan numeroa. Puutarhat puhukoot puolestaan, hän tuntui ajattelevan. Ainakin vieraillessani itse kesäisin ystävieni kauniissa kesäparatiisissa Herttoniemen siirtolapuutarhassa pystyn sen hyvin allekirjoittamaan. Essi totisesti osasi hoitaa hommansa!

Tartu tähän:

1. Jos olet puutarhahullu.

2. Jos haaveilet siirtolapuutarhamökistä tai viljelypalstasta.

3. Jos olet kiinnostunut vahvoista naistarinoista.

Viveca Sten: Syvissä vesissä, Sisäpiirissä, Pinnan alla ja Sotilaiden salaisuudet

Jäin jouluna koukkuun kolmiosaiseen televisiosarjaan Murha Sandhamnissa. Sarja oli hyvin tehty ja piinaavan jännittävän Sillan jälkeen se tuntui mukavan leppoisalta murhamysteeriltä, joka vei katsojan kesäisiin tunnelmiin Tukholman saaristoon. Mikäs sen mukavampaa Etelä-Suomen mustan joulun keskellä.

Sarja perustuu ruotsalaisen Viveca Stenin kirjoihin, jotka ovat kotimaassaan saavuttaneet yhtä suuren suosion kuin Camilla Läckbergin ja Mari Jungstedtin rikosromaanisarjat. Suomessa Viveca Sten on jäänyt jännärisisariensa varjoon ja minäkin sain poimia kirjastoni hyllystä samalla kertaa sarjan kaikki neljä osaa koriini. Vertailukohtana mainittakoon, ettei Läckbergiä tai Jungstedia ollut hyllyssä yhtään kappaletta.

Sarjan ensimmäinen osa, Syvissä vesissä (2012 Crime Time, suom. Outi Menna) tutustuttaa lukijan rikosylikonstaapeli Thomas Andreassoniin ja hänen lapsuudenystäväänsä Nora Lindeen, jotka saavat sarjan edetessä ratkaistavakseen rikoksen jos toisenkin. Ensimmäisessä osassa rantaan huuhtoutuu hukkunut mies, jonka vyörärön ympärille on kiinnitetty köysi. Ei kai hukuttautuva ihminen sellaista lanteilleen sitoisi? No eipä tietenkään. Juttu ei ole niin yksinkertainen.

Toiseen osaan (Sisäpiirissä 2013, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) kustantaja vaihtuu Crime Timesta WSOY:hyn ja sarja saa samalla paremman kansikuvan. Ensimmäisen osan vanhahtava ulkonäkö ei sovi Stenin tarinaan ollenkaan. Sandhamnissa meri kimmeltää, aurinko paistaa ja ihmiset tepsuttelevat kesäsandaaleissaan. Talvisinkin saaressa on aistittavissa oma hienostunut tunnelmansa, joka ei ole tunkkaisen retrovärinen.

Kolmas ja neljäs osa muuttavat sarjan astetta synkemmäksi ja niissä Sten kietoo mukaan myös saaren menneisyyden. (Pinnan alla 2014 WSOY, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Sotilaiden salaisuudet 2015, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom).

Rikosvyyhtien lisäksi sarjassa seurataan myös Thomaksen ja Noran yksityiselämän koukeroita. Thomas kantaa sisällään surua lapsensa menetyksestä ja Nora kärvistelee huonossa avioliitossa. Parhaat ystävät tukevat toinen toistaan ja lukija toivoisi, että he jossain vaiheessa muodostaisivat parin. Viides vielä suomentamaton osa, Juhannusmurha, antaa siitä jo vähän viitteitä....

Mukavan letkeistä ja viihdyttävistä jännitysromaaneista pitävälle lukijalle Viveca Stenin kirjat sopivat kuin purjehdusveneet Sandhamnin kesäparatiisiin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kunnon pehmodekkareita. Sarja muistuttaa monella tapaa Agatha Christien jännäreitä. Kummassakin liikuskellaan varakkaan väen keskuudessa maailaismiljöössä ja syy murhaan löytyy aina yksilöstä, ei koskaan vallitsevasta yhteiskunnasta. Sekin on välillä oikein virkistävää!

Tartu näihin:

1. Jos pidät helppolukuisista jännäreistä.

2. Jos rakastat merta ja saaristoa.
3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaisten rikoskirjojen yhteiskunnallisuuteen.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin teos Kun aika loppuu (2015 WSOY) odotti yöpöydälläni monta viikkoa ennen kuin tartuin siihen. Jostain syystä välttelin sitä. Tiesin, että se on hyvä – olinhan pitänyt Hirvosen muistakin teoksista paljon. Siitä huolimatta en saanut sitä aloitettua. Aina joku muu kiilasi jonossa Hirvosen ohitse.

Kun sitten vihdoin ryhdistäydyin ja aloin lukea, en voinut laskea kirjaa käsistäni. Niin tiivistunnelmaisen ja ajatuksia herättävän tarinan suosikkikirjailijani oli taas saanut aikaan. Jälkeenpäin harmittelin vain sitä, miksi ihmeessä vetkuttelin aloittamisen kanssa niin pitkään?

Hirvosen kirja kertoo tulevaisuuden Suomesta, muttei hänen teostaan voi dystopiaksi kutsua, vaikka asiat ovatkin menneet huonompaan suuntaan. Ilmastonmuutos on edennyt, mutta mitään katastrofiaikaa ei vielä eletä. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on kasvanut ja tyytymättömyys maailman menoon on lisääntynyt monilla. Kaikenlaisia ääriryhmiä on entistä enemmän.

Kirjan keskiössä on eräs melko tavallisen oloinen suomalainen perhe. Viisikymppinen äiti Laura opettaa yliopistolla ilmastoasioita. Isä Eerik on maailman tilasta huolestunut arkkitehti. Tytär Aava puurtaa Somaliassa lääkärinä. Ja sitten on vielä Aslak: hiljainen ja syrjäänvetäytynyt poika, joka on aina ollut omanlaisensa. Kummajainen, jota on yritetty ymmärtää ja auttaa siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tarina saa alkunsa siitä, kun Aslak seisoo Helsingin keskustassa Lasipalatsin katolla ja tähtää pienoiskiväärillä alla kulkevia ihmisiä. Hän tähtää ensin nuoreen naiseen ja painaa liipaisinta. Tähtää sitten uudelleen ja osuu vierellä kulkeneeseen vanhempaan naiseen. Hänen kätensä ei tärise, kun hän laskee kiväärin hetkeksi alas suunnatakseen sen taas uudelleen pakokauhun vallassa juokseviin ihmisiin.

Vaikka Hirvosen romaani käsittelee isoja asioita: ekoterrorismia, ilmastonmuutoksen seurauksia ja maailman kahtiajakautuneisuutta, minulle romaani avautui ennen kaikkea kuvauksena yksinäisyydestä. Laura ja Eerik eivät pariskuntana kohtaa toisiaan eivätkä lapsiaan. Siksi lapsetkaan eivät voi kohdata vanhempiaan eivätkä toisiaan. Aava pakenee yksinäisyyttään täydellisyyden tavoitteluun ja lopulta maailman ääriin. Aslak on pahiten pihalla ja outoudestaan johtuvan yksinäisyyden vanki loppuun saakka.

Hirvonen kertoo sivuliepeessä, että kirja sai alkunsa kolmesta kysymyksestä. Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskomme siihen, että maailmaa voi muuttaa? Näihin kysymyksiin hänen romaaninsa ei kuitenkaan anna vastauksia.

Loppuun päästyäni mietin järkyttyneenä, että näin voi käydä kenelle tahansa. Tässä tarinassa mikään ei ollut kenenkään syytä ja kaikki oli kuitenkin kaikkien syytä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.

2. Jos olet kiinnostunut ympäristöasioista.

3. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.