Riitta Castrén: Läpivalaisu: pitkät jäähyväiset alkoholille

Kuulin paljon lukevalta ystävältäni, että Riitta Castrénin kirja alkoholiriippuvuudesta kannattaa lukea, vaikkei olisikaan ongelmia alkoholin kanssa. 

Luettuani kirjan olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Vaikka Läpivalaisu (2017 Gummerus) käsittelee Castrénin alkoholismia, se on loppujen lopuksi paljon isompi tarina itsensä löytämisestä.

Castrén teki pitkän uran toimittajana aikakauslehdissä. Hän ajautui juomaan, kun hänet valittiin päätoimittajan sijaiseksi ja samoihin aikoihin moni vanhoista työkavereista jäi eläkkeelle. Uudet nuoret työkaverit suhtautuivat häneen kuin muinaisjäänteeseen ja hänen ideoitaan vähäteltiin. Työpaikan ilmapiiri muuttui ahdistavaksi ja iltaisin oli lohduttavaa avata viinipullo ja tissutella paha mieli pois.

Samaan syssyyn Castrénin äiti sairastui syöpään, hänen paras ystävänsä myös ja koirakin kuoli. Tuli lisää syitä juoda.

Mutta vasta sitten, kun hänen isänsä kuoli, Castrén uskalsi kurkistaa lapsuuteensa ja löysi lopulta ne varsinaiset syyt sille, miksi juuri hän koukuttui ja alkoi juoda. Vaikka hänen lapsuusmuistonsa olivat pääsääntöisesti hyviä, hän olisi herkkänä lapsena tarvinnut enemmän hellyyttä. Työ aina ensin, oli hänen äitinsä motto. Sitä noudattamalla hän porskutti menemään ja se vei hänet pitkälle, mutta teki hänestä liian vahvan, liian kiltin ja alttiin addiktiolle.

 ”Kun vaistoaa paljon ja käy koko ajan ylikierroksilla, on vaaravyöhykkeessä. Eläminen tuntosarvet ojossa on kuluttavaa --- ja jos ei kestä herkkyyttään eikä osaa hengähtää sisäisen maailmansa kaaoksesta, voi sortua alkoholiin, joka liennyttää olotilaa niin salakavalasti.”, hän kirjoittaa.

Castrénin kirjasta näkee, että hän on toimittaja. Hän osaa rakentaa lukuihinsa sopivia draaman kaaria ja koko kirja on rakennettu ammattitoimittajan ammattitaidolla. Hän uskaltaa myös olla raadollisen rehellinen itseään kohtaan. Kaikki se, mitä hän itsessään näkee, ei ole aina mukavaa katseltavaa ja silti hän uskaltaa katsoa ja kertoa siitä. Hän ei itse pidä itseään mitenkään erityisen rohkeana ihmisenä kirjoitettuaan tällaisen kirjan, mutta kyllä tämä minun mielestäni hyvin rohkean naisen kirja on.

Toivottavasti Läpivalaisu löytää tiensä myös niiden naisten yöpöydille, joita alkoholiaspekti ei lähtökohtaisesti kiinnosta, sillä teos on niin paljon muutakin kuin pelkkä kertomus alkoholiriippuvuudesta. Ennemminkin sitä voisi kuvailla vahvuuteen sairastuneen naisen selviytymistarinaksi.

Ainoa asia, mikä kirjassa häiritsi, oli se, että lukujen nimet oli kirjoitettu pienellä. Se oli omituinen ratkaisu ja näytti hullunkuriselta, varsinkin kun huutomerkit ja kysymysmerkit olivat toisessa päässä käytössä.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut riippuvuuksista ja niiden synnystä.

2. Jos haluat lukea rohkean naisen selviytymistarinan.

3. Jos olet joutunut työpaikkakiusatuksi.

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Tänä jouluna yhden lahjakirjan ostaminen on tehty helpoksi. 

Ainakin jokainen minun lähipiiriini kuuluvista 6 – 14 –vuotiaista tytöistä löytää lahjapaketistaan sunnuntaina Elena Favillin ja Francesca Cavallon voimaannuttavan satukirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille: 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2017 S&S, suom. Maija Kauhanen).

Omalle alakoululaiselleni ostin teoksen jo Helsingin kirjamessuilta ja se on luettu läpi kahteen kertaan, mielenkiintoisimmat tarinat vieläkin useampaan otteeseen. Myös minä itse koukutuin kirjasta niin, että luin sen yhtenä iltana kannesta kanteen ja huomasin sekä viihtyväni että sivistyväni kummasti.

Kirja on nimensä mukaisesti satukirja ja rohkeista tosielämän naisista kertovien tarinoiden muotona siis satu.

”Elipä kerran keskisessä Ranskassa tyttö, joka asui luostarissa mustaan ja valkoiseen pukeutuneiden nunnien ympäröimänä. Hänen nimensä oli Gabrielle Chanel.” Näin alkaa sivun mittainen satu maailmankuulusta muotisuunnittelijasta Coco Chanelista

Ja näin taas alkaa satu Yhdysvaltain korkeimman oikeuden raudanlujasta tuomarista Ruth Bader Ginsburgista: ”Olipa kerran tyttö, joka haaveili tulevansa isona taitavaksi asianajajaksi. ”Naispuolinen asianajaja?” häntä ivattiin. ”Älä hölmöile! Asianajajat ja tuomarit ovat aina miehiä.”

Kirja sisältää sata satua omapäisistä, kapinallisista ja uraa uurtavista naisista historian hämärästä nykyaikaan. Vanhimpiin sankarittariin kuuluvat muun muassa Egyptin faarao Hatsepsut ja Japanin keisarinna Jingu, puolivälin esikuviin vaikkapa Katariina Suuri ja Marie Curie ja nykyajan tähtiin muun muassa Malala Yousafzai sekä Serena ja Venus Williams.

Vaikka angloamerikkalaisia, erityisesti yhdysvaltalaisia edelläkävijänaisia on saduissa eniten, muut maat on onnistuttu huomioimaan melko laajasti. Paitsi Pohjoismaat, joita edustaa yksi ainoa uranuurtaja: Astrid Lindgren. Olisipa hienoa saada tällainen teos vahvoista suomalaisnaisista. Miksei miehistäkin!

Parasta näissä saduissa on se, että ne ovat tarpeeksi lyhyitä ja napakoita. Jokaisen naisen elämä on tiivistetty yhteen sivuun ja silti siinä ehtii sanoa kaiken olennaisen. Sadun muoto tekee tylsänkin oloisista henkilöistä kiinnostavia ja yleensä mukaan on poimittu naisten elämästä pieniä yksityiskohtia, jotka tuovat kohteensa lähemmäs lukijaa. Paljon lähemmäs kuin vuosiluvut ja liian pitkät ja puisevat jaarittelut.

Kirjan upea kuvitus on mainittava myös. Kuusikymmentä naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa ovat panneet parastaan ja loihtineet jokaisesta sadun päähenkilöstä kuvan, johon tiivistyy jotain olennaista kustakin. Jo pelkkiä kuvia katselemalla voi tuntea vähän voimaantuvansa.

Jos kirjallisuuden genreluettelosta löytyisi Yes we can –genre, tämä teos edustaisi puhtaimmillaan ja parhaimmillaan sitä. Näin hyvää lastenkirjaa en ole lukenut aikoihin!

Tartu tähän:

1. Jos etsit luettavaa alakouluikäiselle tytölle.

2. Jos haluat nauttia ja sivistyä itse.

3. Jos pidät rohkeiden ja vahvojen naisten tarinoista.

Teemu Keskisarja: Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus

Jos Mikko Porvali on profiloitunut tahtomattaan miesten kirjailijaksi, kuuluu historioitsija Teemu Keskisarja samaan kategoriaan. 

Keskisarjan aiheet (väkivalta, teollisuuspamput, sarjamurhaajat ja nyt Carl Gustaf Mannerheim) eivät välttämättä houkuttele ihan jokaista naista hänen kirjojensa pariin, mutta niin soisi kyllä tapahtuvan. Kirjoittipa Keskisarja mistä aiheesta tahansa, minä ainakin olen lumoutunut.

Tänä syksynä ilmestyneessä teoksessaan Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (2016 Siltala) Keskisarja koettaa antaa vastauksen kysymykseen, miksi Mannerheimista tuli sellainen kuin hänestä tuli. ”Kukaan ei tipahda kansakunnan kaapin päälle noin vain kypsänä, tai jos tipahtaa, historioitsijalta unohtui jotain peruuttamatonta”, hän toteaa esipuheessaan ja lähtee sitten selvittämään erityisesti Mannerheimin nuoruusvuosia. Ne ovat jääneet aikaisemmilta tutkijoilta kunnolla koluamatta.

Mannerheimin lapsuus- ja nuoruusajoista löytyy yllättävän paljon alkuperäislähteitä toisin kuin monesta muusta suurmiehestä. Kun muut merkkihenkilöt tuhosivat varhaismuistojaan, Mannerheim tuhosi myöhempiä papereitaan. Omissa muistelmissaan hän kertoi omasta yksityiselämästään hyvin niukkasanaisesti.

Keskisarja on tonkinut arkistojen uumenista esiin ensin pienen rassukan, joka syntyi samana vuonna, kun Suomea ja koko Eurooppaa koetteli ankara kylmyys ja suoranainen nälänhätä. Louhisaaren kartanossa kuitenkin pärjättiin ja Gustaf sai syödäkseen. Pikkupoikana Gustaf oli sisaruskatraansa villein ja vallattomin, mutta sille touhulle tuli loppu, kun hänet lähetettiin seitsemänvuotiaana Helsinkiin kouluun – ilman vanhempiaan. Siellä hän ikävöi erityisesti äitiään, eikä kaipaus hellittänyt vielä teini-ikäisenäkään.

Entä Gustafin nuoruusvuodet sitten? Ne ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Kansakuntamme ikoni on ollut aivan samanlainen nuori koltiainen kuin kaikki muutkin. Hän oli rasavilli lintsari, joka houkutteli luokkatoverinsa pahantekoon muun muassa kivittämään säpäleiksi inhoamansa mamselli Gustavsonin ikkunaruutuja. Levoton poika sai opettajiltaan huutia ja äidiltään haukut.

Jos Gustaf eläisi nyt, hänen Wilmansa olisi täynnä punaisia merkintöjä: jatkuva vallattomuus, mumina tunnilla, ääneen nauraminen vastauksena opettajan huomautukseen, omapäiset huomautukset. Keskisarjan kirja lohduttaneekin niitä vanhempia, jotka joutuvat antamaan tämänkaltaisiin huomautuksiin jatkuvasti vastineita. Gustaf Mannerheimin esimerkki todistaa, että mahdottomastakin oppilaasta voi tulla vielä vaikka mitä!

Keskisarja pysyy tässäkin teoksessaan tyylilleen uskollisena. Hän kirjoittaa humoristisesti, väkevästi ja sanoo asiat suoraan ilman kohteliaita kiertoilmauksia. Sellaista tekstiä on ilo lukea.

Mannerheimin elämä näyttäytyy lukijalle kiehtovana, sellaisena kuin elämä kaikissa väreissään jokaisella meistä on. Vaikka sotamarsalkkamme syntyi kultalusikka suussaan, ei hänenkään elämästä vastoinkäymisiä puuttunut. Niistä huolimatta – tai ehkäpä juuri niiden ansiosta – hänestä tuli sellainen, mikä hänestä tuli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät verevästä ja tarinallisesta tietokirjallisuudesta.

2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos sinusta tuntuu, ettei jälkikasvustasi tule yhtään mitään.

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut: minun keskitysleiritarinani

Marcelinen Loridan-Ivensin pikkuruinen elämäkerta (2016 Gummerus, suom. Marja Luoma) on niitä kirjoja, jotka helposti hukkuvat kirjastojen massiivisiin muistelmahyllyihin. Vaatimattoman näköinen 112 sivuinen teos sisältää kuitenkin painavamman tarinan kuin moni muu samassa hyllyssä seisova näyttävämpi järkäle.

Kirjan kirjoittaja, kahdeksankymppinen Marceline Loridan-Ivens, kirjottaa tarinaansa isälleen, joka ei koskaan palannut. Kaksikko päätyi yhdessä keskitysleirille, isä Auschwitziin ja tytär Birkenaun puolelle, vain kolmen kilometrin päähän toisistaan. Kaksi kertaa he onnistuivat näkemään toisensa ja kerran isä sai sähkömiehen välityksellä toimitettua ”rakkaalle pikku tytölleen” käsinkirjoitetun viestin Birkenaun parakkiin 27B.

Tytär selvisi kuin ihmeen kaupalla. Isä ei ja sen hän aavisti jo menomatkalla junassa. Hän sanoi tyttärelleen, että tämä olisi hänen viimeinen matkansa, mutta toivo jälleennäkemisestä piti Marcelinen hengissä.

Sen lisäksi että Marceline Loridan-Ivens kertoo kirjassaan oman keskitysleiritarinansa, hän kertoo paljon myös siitä, kuinka vaikeaa oli jäädä eloon. Ne jotka eivät olleet kokeneet leirien kauhuja, eivät ymmärtäneet. Leirillä olleet taas eivät halunneet tai pystyneet puhumaan. Vielä kahdeksankymppisenä Marcelin pohdiskelee, kannattiko ylipäätään selviytyä.

Kirjansa loppupuolella Marcelin Loridan-Ivens tekee huomioita nykymaailman menosta ja on huolissaan siitä, mihin suuntaan Eurooppa on kulkemassa. Hän on järkyttynyt tajutessaan, ettei mikään ole muuttunut. Viha on noussut jälleen. Tämä kirja osoittaa karmealla tavalla, mihin se voi pahimmillaan johtaa, jos emme osaa pitää varaamme. Marceline Loridan-Ivens totisesti tietää, mistä puhuu. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tärkeän kirjan.

2. Jos historia kiinnostaa sinua.

3. Jos inhoat tyhjänpäiväistä hömppää.

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy

Eräs Kokkolan kirjaston mukava kirjastonhoitaja suositteli minulle Ozzy Osbournen elämäkertaa Minä, Ozzy (2010 Like, suom. Ilkka Salmenpohja). 

Hän vakuutti sen olevan niin hauska, ettei tarvitse olla minkäänlainen Black sabbath –fani nauttiakseen siitä. Uskoin häntä, etsin kirjan käsiini ja luettuani sen voin todeta, etten minäkään ole aikoihin ahminut mitään niin hauskaa.

Ozzy aloittaa kirjansa näin:

“Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen – tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.

-----

Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut.”

Sitten Ozzy alkaa kertoa. Hän lähtee liikkeelle lapsuudestaan, joka oli niin köyhä, että vessapaperina käytettiin sanomalehtisuikaleita, ja Ozzy-poika lompsi kumisaappaissa kesät, koska muitakaan kenkiä ei ollut.

Ozzy vihasi koulua. Joka päivä hän odotti, että kello soisi. Hän ei osannut kunnolla lukea, eikä pärjännyt kokeissa. Mikään ei jäänyt hänen päähänsä ja hän uskoi olevansa synnynnäinen häviäjä. Vasta aikuisena hänelle selvisi, että kaikki oli ollut vaikeaa lukihäiriön ja adhd:n takia.

Kouluvuosien jälkeen Ozzyn piti löytää töitä, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Hän kokeili putkimiehen hommaa, mutta koska putkimiehet joutuvat kyyristelemään pallit umpijäässä viemärinkansien päällä 20 asteen pakkasessa, hän ei kestänyt edes viikkoa. Autontorvien virittäjänä hän meinasi tulla hulluksi metelistä ja lähti läiskimään. Armeijaankin hän koetti värväytyä, mutta univormupukuinen äijä vilkaisi kerran rumaa pärstääni ja sanoi: ”Me haemme miehiä, emme eläimiä.”

Lopulta Ozzy löysi musiikin ja samanhenkiset kaverit. Ja loppu onkin historiaa. Black Sabbath -bändin ja Paranoid-biisin tunteminen kuuluu jokaisen yleissivistykseen. Ozzyn isä sanoi pojalleen aina, että jonain päivänä poika tekee vielä jotain merkittävää. Mutta tuskin isä kuitenkaan osasi aavistaa, että hänen villi, levoton ja suorastaan mahdoton poikansa vielä jonain päivänä esiintyisi maailman suurimmilla areenoilla kuninkaille ja muille silmäätekeville. Tai saatikka sitä, että poika perheineen saisi oman televisio-ohjelmansa, jolla olisi miljoonia seuraajia ympäri maailmaa.

Ozzy kertoilee kirjassaan huumehuuruisista vuosistaan suoraan ja kaunistelematta. Hän laskee leikkiä itsestään ja päihteiden tuhomista aivoistaan. Hän puhuu myös hyvin kauniisti ja arvostavasti perheestään ja läheisistään, vaikka on varmasti ollut kaikkea muuta kuin helppo puoliso, isä tai ystävä.

Siitä huolimatta että Ozzyn suorapuheisille jutuille oli hauska nauraa, kirja oli toisaalta myös surullinen. Ei tarvitse olla lääkäri huomatakseen viimeaikaisista konserttitaltioinneista, että lääkkeet, viina ja huumeet ovat sumentaneet Ozzyn aivot ja hän tuntuu pysyvän pystyssä vain tuurilla. On suoranainen ihme, että Ozzy edelleen köpöttelee hengissä. 

Mutta kyllä Ozzylta voi jotain myös oppia. Hänen elämäntarinansa saattaa toimia  kannustimena kaikille niille levottomille ja kouluun sopeutumattomille pojille, jotka Ozzyn tavoin tuntevat olevansa ikuisia häviäjiä. Ozzy löysi intohimonsa ja sopivan porukan. Kunpa muutkin koulussa huonosti menestyvät uskoisivat siihen, ettei peli ole välttämättä vielä menetetty. Ota oppia Ozzystä - mutta älä kuitenkaan ihan kaikessa!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hulvattoman hauskan elämäkerran.

2. Jos musiikki on intohimosi.

3. Jos rakastat epäkorrektiutta ja ronskia kieltä.

Helen McDonald: H niin kuin haukka

Helen McDonaldin H niin kuin haukka (2016 Gummerus, suom. Irmeli Ruuska) löi minut ällikällä, sillä en etukäteen tiennyt kirjasta yhtään mitään. Luulin varanneeni kirjastosta romaanin, mutta teoshan olikin elämäkerta – tosin kaikkea muuta kuin tavanomainen sellainen.

Helen McDonaldilla ei ollut keinoja käsitellä isänsä kuolemaa. Ei kumppania, ei lapsia, ei säännöllistä työtä, ei mitään sellaista, mikä auttaisi häntä selviämään menetyksestä. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tarrautua kummalliseen pakkomielteeseen ja hankkia itselleen haukka kesytettäväksi.

Ajatus haukankesyttämisestä ei pälkähdä Helenin päähän ihan tyhjästä, sillä hän on ollut lapsesta saakka maanisen kiinnostunut linnuista, erityisesti petolinnuista ja haaveillut omasta kesytettävästä haukkayksilöstään. Hän on lukenut haukoista kaiken ja osallistunut jos jonkinlaiseen haukkatoimintaan. Isän kuoleman jälkeen suuren unelman toteuttaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta ja menee kaiken muun edelle.

Helen hankkii itselleen haukan ja nimeää sen Mabeliksi. Antamalla haukalle vanhan lempeän mummelin nimen Helen haluaa taata, että haukasta tulee mahdollisimman taitava saalistaja. Jos haukan nimeäisi pelottavasti, siitä tulisi laiska. Näin vanhat haukkametsästäjät ovat aina uskoneet.

Haukankesyttäminen on uuvuttavaa työtä, sillä haukka on saatava luottamaan hoitajaansa, eikä se tapahdu helposti. Välillä Helen turhautuu ja väsyy odottamiseen, muttei kertaakaan kadu tai kyseenalaista uutta elämäntehtäväänsä. Minä lukijana kyllä kyseenalaistin.

Mitä tarkoitusta palvelee petolinnun kasvattaminen munasta pelkästään sen vuoksi, että joku Helenin kaltainen saa sen kesytettäväkseen? Miksi ihminen haluaa ylipäätään aina kesyttää kaiken? Näitä kysymyksiä mietin koko ajan kirjaa lukiessani. Minusta lintujen pitäisi saada elää vapaana, ei kahlittuna cambridgelaisen asunnon olohuoneeseen.

Vaikka en pysty hyväksymään Helen McDonaldin päähänpinttymää, teos vakuttaa muuten. McDonald kirjoittaa runollisen kauniisti ja tarinan syvä omakohtaisuus saa lukijan hotkimaan sitä välillä kuin romaania.

McDonaldin haukkatietämys on myös vertaansa vailla. Hän taustoittaa tarinaansa mielenkiintoisesti kertomalla paljon haukkojen kesyttämisen historiasta ja merkityksistä eri aikoina. Erityisen läheisenä hän pitää epäonnista haukankesyttäjää menneisyydestä, Terence Hanbury White’ia, jonka kanssa käy kirjassaan äänetöntä vuoropuhelua oman missionsa rinnalla.

Helenin selitys omalle haukankesyttämiselleen on sama kuin Terence Hanbury White’illa aikanaan. He molemmat kärsivät ihmisten maailmassa ja haluavat paeta villiin luontoon. Molemmat ajattelevat tavoittavansa sen kesyttämällä kesyttämättömän luontokappaleen. Logiikka ei ihan avautunut - ainakaan tälle lukijalle. Muuten kirja oli oikein hyvä!

Tartu tähän:

1. Jos pidät erikoisista elämäntarinoista.

2. Jos linnut ovat intohimosi.

3. Jos haluat lukea vetävän, filosofisen, historiallisen ja tarinallisen tietokirjan.

Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Puutarhahullujen sormissa alkaa pahasti kihelmöidä jo helmikuussa. Vaikka maa on jäässä vielä pitkään, tekisi monen mieli iskeä jo lapio maahan ja päästä istuttamaan uutta. 

Odottamisen tuskaa voi lieventää lukemalla uutta puutarhakirjallisuutta, josta viime vuonna ilmestynyt Kysykää Essiltä – Elisabeth Kochin puutarhat on yksi kiinnostavimpia puutarhakirjoja aikoihin (2015 Maahenki).

Kirjan kolmihenkinen tekijätiimi (Maria Koivisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto) on selvittänyt unohduksiin vaipuneen puutarhavaikuttajan Elisabeth “Essi” Kochin elämänvaiheet ja uran huippuhetket. Tuloksena on monipuolinen tietokirja niillekin, jotka eivät puutarhanhoidosta pahemmin piittaa. Kirjan voi nimittäin lukea hyvin myös kiinnostavana naiselämäkertana tai historiallisena katsauksena 19oo-luvun elämänmenoon Helsingissä.

Pakollista luettavaa Essin elämä on kaikille siirtolapuutarhureille ja muille kaupunkiviljelijöille. Myös niille, jotka käyvät mielellään siirtolapuutarha-alueilla sunnuntaikävelyillä tai muuten ihailevat idyllisiä mökkikyliä, voi kirjaa suositella lämpimästi. 

Elisabeth Koch omisti elämänsä puutarhanhoidolle ja toimi Helsingissä puutarhaneuvojana vuosikymmenet. Hänen on ollut mukana suunnittelemassa seitsemää helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja paneutui työhönsä niin tarkasti, että mietti kokonaisuutta aina yksittäisiin taimiin saakka. Lisäksi hän suunnitteli satamäärin pientalopihoja ja teki paljon suunnitelmia myös yleisille alueille.

Essin ajatus puutarhanhoidosta - niin siirtolapuutarhoissa kuin pihoissakin - oli kunnioittaa jo olemassa olevia maastonmuotoja ja istuttaa vain sellaisia kasveja, jotka kuhunkin paikkaan luonnollisesti sopivat. Hän karsasti ajatusta pelkkien epäkäytännöllisten ja kalliiden koristekasvien suosimisesta ja muutti arkkitehtien suunnitelmia käytännönläheisemmiksi ja halvemmiksi. Kauneudesta hän ei kuitenkaan koskaan tinkinyt. Järkevästi suunnitellun puutarhan piti aina myös miellyttää silmää ja mielellään niin, että silmäniloa riitti keväästä syksyyn.

Elisabeth Koch oli uskomattoman uuttera puutarha-alan uranuurtaja, joka ei tehnyt itsestään ja saavutuksistaan numeroa. Puutarhat puhukoot puolestaan, hän tuntui ajattelevan. Ainakin vieraillessani itse kesäisin ystävieni kauniissa kesäparatiisissa Herttoniemen siirtolapuutarhassa pystyn sen hyvin allekirjoittamaan. Essi totisesti osasi hoitaa hommansa!

Tartu tähän:

1. Jos olet puutarhahullu.

2. Jos haaveilet siirtolapuutarhamökistä tai viljelypalstasta.

3. Jos olet kiinnostunut vahvoista naistarinoista.

Christiane F: Huumeasema Zoo ja Minun toinen elämäni

Tänä jouluna käperryin sohvannurkkaan konvehtirasian, punaviinilasin ja Christiane F:n kanssa. Halusin lukea uunituoreen painoksen kirjasta, jonka muistan edelleen elävästi teinivuosiltani. Rankka tarina huumekoukkuun jääneestä saksalaistytöstä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen vuonna 1988 ja uudelleenlukukerran jälkeen voin todeta, että kokemus oli vaikuttava myös vuonna 2015. (Sammakko, suom. Anneli Vilkko-Riihelä).

Chistiane Felscherinow muutti 6-vuotiaana perheineen maalta Berliiniin. Elettiin 1960-luvun loppua. Isällä oli suuret luulot itsestään ja elämän piti muuttua loistokkaaksi suurkaupungissa. Toisin kävi. Menestystä ei tullut, arki oli yhtä kärvistelyä ja Christiane alkoi viihtyä yhä enemmän kodin ulkopuolella.

Christiane alkoi poltella hasista 12-vuotiaana. Sitten mukaan tulivat pillerinmuotoiset piristeet ja rauhoittavat. Heroiinia hän kokeili ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. 14-vuotiaana hän tienasi huumerahoja myymällä itseään Zoon metroasemalla. Christiane uskotteli itselleen, ettei hän jäisi koskaan koukkuun. Hän pystyisi lopettamaan milloin tahansa. Toisin kävi.

Christianen tarina huumehelvetistä on karmea. Jopa karmeampi kuin mitä muistin. Narkkarien elämä pyörii ainoastaan seuraavan piikin ympärillä. Millään muulla ei ole enää mitään väliä. Ystävät kuolevat ympäriltä yksi kerrallaan, ja kuolemiin suhtaudutaan olan kohautuksella. Ai jaa. Sekin sitten kuoli.

Ällöttävintä osastoa kirjassa edustaa Chistianen hengailu prostituoituna. Vanhat ukot kuolaavat alaikäisten perään ja Christianen on kavereineen suostuttava monenlaiseen oksettavaan saadakseen rahaa heroiiniin. Turvallisinta on liikkua pareittain, mutta aina välillä joku joutuu jonkun väkivaltaisen hullun kynsiin.

Jo teinivuosinani muistan miettineeni, miten Christianen lopulta kävi. Huumeasema Zoohan päättyy siihen, kun Christianen äiti passittaa tytön lopullisesti pois Berliinistä ja Christianen elämä näyttäisi saavan uuden suunnan. Pääsikö hän eroon huumeista? Miten hän selvisi reistailevan terveytensä kanssa? Entä mitä kävi söpölle poikaystävälle Detlefille?

Näihin kysymyksiin tarjoaa vastauksen Christianen toinen kirja Minun toinen elämäni (2015 Sammakko, suom. Anneli Vilkko-Riihelä), jossa hän kertoo lukijalle elämästään Huumeasema Zoon jälkeen. Zoo oli valtava menestys ja nosti Christianen suureksi julkkikseksi, jota media seurasi ja seuraa edelleen herkeämättä. Julkisuus teki huumeista eroon pääsemisen vaikeaksi, sillä niissä piireissä huumeita vasta vedettiinkin ja nyt Christianella oli sitä paitsi rahaa.

Minun toinen elämäni ei etene kronologisesti, vaan näyttää lukijalle muutamia välähdyksiä sieltä täältä Christianen aikuiselämää. Pomppiva eteneminen tekee kirjasta sekavan, eikä Christiane raota elämäänsä lukijalle enää ihan joka suunnasta. Enimmäkseen kirja keskittyy Christianen todisteluun siitä, että on koettanut olla mahdollisimman hyvä äiti pojalleen, joka jouduttiin ottamaan huostaan 11-vuotiaana. Vähempikin todistelu olisi riittänyt.

Jos Huumeasema Zoo shokeeraa lukijan, Minun toinen elämäni tekee surulliseksi. Christiane ei päässyt koskaan eroon huumeista ja kantaa Saksan tunnetuimman narkkarin leimaa lopun elämäänsä. Zoo oli edelleen vaikuttava, mutta jälkimmäisen olisi voinut jättää lukemattakin.

Tartu tähän (Huumeasema Zoohon):

1. Jos pidät tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, miltä huumeiden käyttäminen tuntuu.

3. Jos et pelkää rankkoja kuvauksia.

Jarkko Stenius: Nyrkkisankari

Lukemattomien teinipoikien mielestä lukeminen on nössöä ja kirjan pitäminen kädessä noloa. Jarkko Steniuksen Nyrkkisankari (2015 Like) on katu-uskottava teos, jota koviskin kehtaa julkisesti lukea. 

Nyrkkisankari on oiva vinkki siis kaikille niille, jotka näin joulun alla kiertelevät epätoivoissaan kirjakaupoissa etsimässä lahjaa lukemista vieroksuvalle nuorukaiselle. Tämän kirjan ilmestyminen lahjakääreestä ei varmasti ole nuoren miehenalun mielestä niin karvas pettymys kuin moni muu teos.

Jarkko Stenius käy kirjassaan läpi kovan elämäntarinansa itseään ja muita säästelemättä. Isänsä hylkäämä pikkupoika päätti kasvattaa itselleen niin paksun kuoren, ettei mikään tunkeutuisi sen lävitse. Suojamuuri oli rakennettava, jotta poika pysyisi järjissään, kun äidin uudet kumppanit osoittautuivat aina vain pahemmiksi kusipäiksi. Opettajillekaan poika ei koskaan kelvannut – hän oli liian raisu ja äänekäs. Liikunnasta tuli aina seiska, vaikka poika oli Helsingin paras painonnostaja. Opettajan mielestä pojan olisi pitänyt näyttää taitonsa normaalimmissa lajeissa.

Treenaamisesta tuli pojan pakokeino. Hän harjoitteli hullun lailla jo 12-vuotiaana ja mitä rankempia lajeja sen parempi. Painonnostoa, bodausta, kickboxingia ja thaiboxingia. Vapaa-ajalla poika esitti kovanaamaa ja veti tuntemattomia turpaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään. Elämä ei ollut tarpeeksi rajua. Jotain vielä kovempaa pitäisi kokea.

Ranskan muukalaislegioonan sanotaan olevan maailman kovin armeija - maanpäällinen helvetti - ja se oli juuri sitä, mitä Stenius nuorena miehenä luuli seuraavaksi kaipaavansa. Puoli vuotta äärimmäistä harjoittelua, menolippu Pariisiin ja legioonan luukulle ilmoittautumaan. Löytyisikö sieltä vastaus tyhjyyden tunteeseen?

Legioonalaisten elämä on käsittämättömän rankkaa, mutta Stenius oli pettynyt:  legioona oli aivan liian nössö mesta. Äärimmäinen rääkkäys toi hetkittäistä nautintoa, mutta ahdistus kasvoi aina vain suuremmaksi. Stenius halusi takaisin kehään: tappelemaan ja hakkamaan vastustajan tohjoksi. Legioona sai jäädä.

Eivät Steniuksen rankat kokeilut tähän loppuneet. Kotimaassa mukaan tuli thainyrkkeilyn ja treenaamisen lisäksi ryyppääminen, ja matsien ja viinan värittämää elämää jatkui monta vuotta. Vaikka kehässä tuli menestystä ja ympärillä pyöri selkääntaputtelijoita, Stenius tunsi edelleen olevansa keskellä kammottavaa yksinäisyyttä.  Vihdoin hän ymmärsi, että jatkamalla tätä rataa hänen pärstänsä komeilisi ennen pitkää Alibin kannessa. Ratkaisu tyhjyyden tunteeseen ei tulisi koskaan löytymään kovuudesta vaan jostain aivan muusta.  

Steniuksen kaltaisia poikia on paljon. Rikkinäisistä kodeista tulevia, koulumaailmaan sopeutumattomia, herkkyytensä peittäviä häirikköjä, jotka ovat täynnä vihaa, raivoa ja häpeää kelpaamattomuudestaan. Näille pojille Steniuksen rankka omakohtainen tarina voi hyvässä lykyssä opettaa jotain, niin ettei jokaisen tarvitsisi rypeä omassa elämässään yhtä syvällä. Meille keskiluokkaisille kermapeffoille kirja taas näyttää rajulla tavalla, etteivät kaikki ponnista elämään suinkaan samoista lähtökuopista.

Nyrkkisankari rusahtaa lujaa lukijan tajuntaan. Jos tämä teos ei saa tietokonepeleihin addiktoitunutta nuorta irrottautumaan virtuaalimaailmasta, niin ei sitten mikään.

Tartu tähän:

1. Jos rankat tositarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos haluat lukea kiinnostavan selviytymistarinan.

3. Jos olet urheiluhullu.

Maya van Wagenen: Suosittu: omaelämäkerta

Kun lukee nuortenkirjoja, tulee välillä ajatelleeksi, eikö tavallisen nuoren elämä kiinnosta enää ketään. Pitääkö jokaisessa kirjassa olla yliluonnollisia fantasiaelementtejä tai naturalistista itsensä viiltelyä ja ongelmanuoria. Onko jokaisen päähenkilön omattava outoja kykyjä tai kuuluttava johonkin pieneen syrjittyyn marginaaliryhmään?

Maya van Wagenenin omaelämäkerta Suosittu (2015 Karisto, suom. Leena Perttula) on mahtava nuortenromaani siksi, että se kertoo ihan tavallisesta tytöstä ihan tavallisessa amerikkalaiskoulussa. Maya käy yläkoulua Texasissa lähellä Meksikon rajaa. Hänen perheensä on hyvin tavallinen, kohtalaisesti toimeentuleva kiva perhe. Mayalla on hyvät välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Koulu menee mukavasti ja Mayalla on harrastuksia. Hän on aivan kuten valtaosa suomalaisistakin nuorista. Ihan tavallinen tyttö.

Mayan ongelma on myös tuttu lähes kaikille. Hän haluaisi olla vähän suositumpi. Texasilaiskoulussa, kuten kouluissa muuallakin, on tarkka hierarkiansa siitä, ketkä kuuluvat suosituimpien joukkoon ja keitä syrjitään. Hierarkian yläpäässä ovat urheilijat ja rikkaat (ylimpänä kaikista tietysti rikkaat urheilijat). Suosioasteikon alapäässä ovat kaikenlaiset nörtit. Maya kuuluu asteikon alapäähän, sillä hän ei ole mitenkään erityisen kaunis, tyylikäs, rikas ja hän on aina inhonnut urheilua. Lisäksi hänellä on raudat ja yhteenkasvaneet kulmakarvat – ei todellakaan kovaa valuuttaa suosiomarkkinoilla.

Sen sijaan että Maya tyytyisi osaansa tai ruikuttaisi 300 sivua siitä, miksi kukaan ei näe hänen sisäistä kauneuttaan, hän päättää tehdä asialle jotain. Ei hampaat irvessä, vaan hauskalla tavalla. Mayan isä on löytänyt kirpputorilta Betty Cornellin opaskirjan suosiota tavoitteleville teineille vuodelta 1951 ja Maya päättää ottaa Bettyn ohjeet avukseen. Hän aikoo testata, pystyykö omaan suosioonsa vaikuttamaan millään tavalla vai ovatko kaikki pyristelyt turhia ja ihminen tuomittu osaansa, teki hän mitä tahansa.

Yksi kuukausi ja yksi teema kerrallaan Maya alkaa kokeilla. Aluksi hän keskittyy ulkonäköönsä, koska luulee kaikkien maailman teinien tapaan, että muuttamalla ulkonäköään, muuttuu suositummaksi. Vähitellen Maya kuitenkin huomaa, ettei ulkonäöllä oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka on suosittu ja kuka ei. Niin se on, vaikkei sitä kovin moni aikuisikäänkään ehtinyt ole ymmärtänyt.

Suosio syntyy ennen kaikkea ystävällisyydestä. Se syntyy siitä, että on aidosti kiinnostunut siitä, mitä toinen sanoo. Kukaan ei pidä ihmisestä, joka puhuu päälle ja jauhaa vain itsestään. Kuuntelijan seuraan sen sijaan hakeudutaan ja kaikkein eniten pidetään itsevarmasta kuuntelijasta. Sellaisesta, joka on hyvällä tavalla ylpeä itsestään ja samanaikaisesti kiinnostunut muista.  

Maya van Wagenenin kokeilu tuotti tulosta. Vaikka häneen suhtauduttiin matkan varrella kulmakarvoja kohotellen ja takana päin hihitellen, eivätkä kaikki todellakaan lämmenneet hänen lähestymisyrityksilleen, hän sai paljon uusia ystäviä ja hänestä tuli suositumpi. Se ei kuitenkaan ollut projektin päättyessä enää tärkeää, sillä mahtavimman fiiliksen Maya sai siitä, että uskalsi olla oma itsensä.

Mayan romaani on teini-ikäisten lisäksi vallan mainiota luettavaa myös meille vanhemmille. Pitkään aikaan en muista nauraneeni minkään kirjan parissa näin paljon. Mayan tarina muistuttaa meitä siitä, ettei teinien maailma ole mihinkään meidän kouluajoistamme muuttunut. Samat arvoasteikot, samat ongelmat, samat ilonaiheet yhdistävät sukupolvia. Ja edelleen on yhtä noloa, kun kompastuu kengännauhoihinsa ihastuksensa edessä tai vanhempi täräyttää teinille kaveriseurassa jotain totaalisen typerää.

Maya van Wagenen on kirjoittanut hulvattoman hauskan kirjan teini-iästä. Se on positiivinen tarina tytöstä, joka päätti tehdä elämälleen jotain – ja onnistui!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea positiivisen ja hauskan nuortenromaanin.

2. Jos pidät muodikkaasta tempauskirjallisuudesta.

3. Jos sinusta tuntuu, ettet ymmärrä teini-ikäisiä.

Eija Mäkinen ja Annika Grahn: Esko Roine

Jo oli aikakin saada kaikkien tunteman Esko Roineen tarinat teatterinäyttämöiltä ja takahuoneista yksiin kansiin. Tämä seitsemänkymppinen teatteriperheen kasvatti on ehtinyt uransa aikana nähdä ja kokea vaikka mitä ja on nimikkoteoksensa ansainnut. 

Eija Mäkinen ja Annika Grahn johdattavat kirjassaan (2014 Like) tavallisen teatterikatsojan Esko Roineen mukana teatterielämän kiehtoviin kulisseihin ja kirja paljastaa samalla myös vaativan työn varjopuolet.

Kirjassa seurataan Esko Roineen elämää kronologisessa järjestyksessä syntymästä nykypäivään saakka. Hauskoja anekdootteja riittää vuosien varrelta kerrottavaksi ja tuttuja nimiä vilisee silmissä. Edwin Laine, Kalle Holmberg, Sylvi Salonen, Eino Salmelainen, Seela Sella, Antti Litja, Outi Mäenpää sekä lukemattomia muita yhtä tuttuja näyttämötaiteen nimiä, joiden kanssa Roine on urallaan tehnyt yhteistyötä. Ja omien sanojensa mukaan lupsakka näyttelijä on tullut kaikkien kanssa vähintään kohtalaisesti toimeen.

Suuri yleisö mieltää Esko Roineen komedia- ja farssinäyttelijäksi, mutta se on vain kapea siivu Roineen mittavasta urasta näyttämöllä ja erityisesti sen takana. Roine on näyttelijätyönsä lisäksi työskennellyt pitkään teattereiden hallintopuolella ja joutunut päättämään isoista talousasioita. Teatterin on saatava myytyä lippuja ja liput menevät paremmin kaupaksi kevyeen viihdeohjelmistoon. Kevyen ohjelmiston tuotoilla avitetaan vakavampaa ja kokeellisempaa teatteria. Näiden kahden ohjelmistolinjan välissä keikkuminen on toisinaan ollut tuskaisaakin. Mutta luonteeltaan positiivinen ja luovan kekseliäs Roine on siitäkin selvinnyt.

Vain yhdestä aiheesta puhuessaan Roineen lupsakkuus häviää. Kunnallinen byrokratia on Roineen mukaan joustamaton mätäpesäke, joka ei kannusta yrittämään parastaan. Kun kunnallisen teatterin rahat lipputuloista uppoavat kunnan pohjattomaan kassaan, alkaa teatteriväki helposti elää omassa kuplassaan, jossa markkinoiden ja yleisön merkitystä ei tarvitse miettiä. Roineen mielestä teatterintekemisen(kin) on oltava kannattavaa - laadusta tinkimättä! Ja on saanut tällä ajatuksellaan suututettua monet.

Teatteriperheeseen syntyminen voi tuntua tavallisesta tallaajasta hohdokkaan boheemilta, mutta käytännössä teatterilaisten perhe-elämä joutuu äärimmäisen koville. Päivät harjoitellaan ja illat ja viikonloput esitetään. Rooliin on uppouduttava täysin, eikä siinä kaitseta samanaikaisesti lapsia sivusilmällä. Myös Roineen oma perhe-elämä ajautui kriisiin lasten ollessa pieniä ja syyllisyys pitkistä poissaoloista ja riitaisa ero näyttävät vaivaavan Roinetta edelleen. Päin helvettiä hoidettu, toteaa Roine nyt seitsemänkymppisen elämänkokemuksella.

Tavallisena teatterinkatsojana on mielenkiintoista seurata, miten teatterintekeminen on vuosikymmenten varrella muuttunut. Astuessaan johtajan saappaisiin Roine siirtyy pohtimaan teatterin johtamisen problematiikkaa ja kirjan loppupuolta voikin pitää käytännön johtamisoppaana. Roine on työskennellyt erilaisissa työyhteisöissä ja saanut kokea monenlaisia organisaatiokulttuureja. Välillä on hän on hakannut päätään seinään muutosvastarintaisen henkilökunnan kanssa ja toisinaan taas saanut porukan innostumaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Epäonnistumisensa johtajana hän myöntää rehellisesti ja kehuu itseään ylpeästi onnistumisistaan.

Roineen matkassa on myös hauskaa. Hän kertoilee vitsikkäästi kaikenlaisista kommelluksista, joista valmiin esityksen seuraajalla ei ole mitään tietoa. Teatterimaailma on täynnä isoja persoonia, jotka tuovat mukanaan isot tunteet, isot riidat ja isot naurut. Teatterissa eletään aina täysillä, eikä Roinekaan itseään kirjassa säästele. Lopputuloksena on elämänmakuinen teos.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut teatterintekemisestä.

2. Jos luulet, että teatterielämä on pelkkää juhlaa.

3. Jos haluat kehittyä johtajana.

Huom! Koska Roine tarinoi suurelta osin vanhemmista teatterisuuruuksista, voi kirjaa suositella erityisesti varttuneemmalle väelle, joille nimet ovat tuttuja.

Andrew Hodges: Alan Turing: arvoitus

Elokuvateattereihin tuli pari viikkoa sitten rytinällä elokuva The Imitation Game. Sitä tähdittävät isot nimet: Benedict Cumberbatch ja Keira Knightley ja yleisösuosion lisäksi se voittanee vielä palkintojakin. Elokuvateatterin pehmeässä penkissä katsoja voi pariksi tunniksi uppoutua seuraamaan uljasta elokuvaa ja Alan Turingin uskomatonta elämää.

Jos elokuvan jälkeen haluaa tietää lisää Turingista, ei auta muu kuin suunnata kirjastoon. Kirjakauppojen hyllyistä Turingista kertova elämäkerta on putsattu pois jo aika päivää sitten. Sen sijaan hyvin hoidettujen kirjastojen hyllyistä tai varastojen uumenista tämäkin ajankohtainen helmi löytää jälleen tiensä kiinnostuneiden lukijoiden yöpöydille.

Alan Turingin elämä on täydellinen tarina filmattavaksi. Siinä on kaikkea sitä, mitä koukuttavaan suuren yleisön elokuvaan tarvitaan: jännitystä, dramatiikkaa ja traaginen yksityiselämä. Kaksituntinen elokuva keskittyy tietenkin Turingin elämän suurimpaan saavutukseen. Hän onnistui murtamaan saksalaisten salaisen Enigma-sotakoodin ja vaikutti siten suuresti toisen maailmansodan ratkaiseviin hetkiin. Jotkut kutsuvat Turingia mieheksi, joka voitti koko sodan.

Alan Hodgesin perusteellinen Turing-elämäkerta kattaa hänen koko elämänsä ja se ilmestyi vuonna 1983. Suomeksi teos saatiin vuonna 2000 (Terra Cogita, suom. Kimmo Pietiläinen). Hodges valittelee kirjassaan vähäisiä lähteitään, mutta siitä huolimatta lopputulos on hyvin yksityiskohtainen. 

Turing näyttää olleen jo pienestä pitäen poikkeuksellisen lahjakas, uskomattoman sinnikäs ja rehellisen avoin. Hän ei koskaan esimerkiksi salaillut homoseksuaalisuuttaan, eikä välittänyt siitä, mitä muut asiasta tuumaavat. Kenties letkeä huumori aiheesta auttoi häntä sopeutumaan yhteiskuntaan, johon hän väistämättä tiesi olevansa vääränlainen.

Avoin suoraselkäisyys koitui lopulta Turingin kohtaloksi, sillä sodan jälkeen arvot tiukentuivat entisestään ja hänestä tehtiin varoittava esimerkki kaikille muille. Ajojahdin ja pakkolääkityksen seurauksena Turing teki itsemurhan kesäkuussa 1954. Lumikin lailla hän haukkasi myrkytettyä omenaa ja kuoli syanidimyrkytykseen.

1960-luvulta lähtien tiedepiirit alkoivat kunnioittaa Turingin keksintöjä. Hänen kunniakseen perustettiin nimikkopalkintoja ja ruuvattiin kunnialaattoja opinahjojen käytäville. Vasta vuonna 2009 rangaistus homoudesta kumottiin ja Britannia pyysi virallisesti anteeksi Turingin kohtelua. 49 000 muuta homoudesta aikanaan tuomittua odottavat vieläkin armahdustaan.

Tavallinen lukija pysyy Hodgesin kirjassa hyvin kärryillä siihen saakka, kunnes Turing toden teolla kiinnostuu matematiikasta. Siinä kohtaa putoaa rattailta. Myös yksityiskohtainen selostus siitä, miten Turing keksi ratkaisun Enigman salakoodiin, menee tavalliselta lukijalta yli hilseen. Matematiikkaan ja tietotekniikkaan vihkiytyneelle lukijalle nämä luvut ovat todennäköisesti kirjan parasta antia.

Turing suhtautui tieteeseen eri tavalla kuin moni muu. Hänelle matematiikka oli ennen kaikkea omakohtaista ajattelua ja näkemystä. Hän ei yrittänyt ratkaista muiden esittämiä yhtälöitä, eikä ylipäätään lähtenyt liikkeelle matematiikan teoreettisesta puolesta. Turing funtsi asioita itse mielessään ja ryhtyi hommiin. Ja hups – tuli keksineeksi ja ratkaisseeksi yhtä sun toista.

Enigma-ratkaisun lisäksi Turingia pidetään tietotekniikan isänä. Hän uskoi, että olisi mahdollista keksiä ihmeellinen kone, joka pystyisi tekemään kaiken saman kuin ihminenkin. Monelle aikalaiselle Turingin ajatukset sähköaivoista olivat yliampuvia ja epärealistisia. Epäilijät kääntyisivät haudassaan, jos näkisisvät maailman nyt.

The Imitation Game sinkauttaa Turingin koko maailman tietoisuuteen ja puhdistaa hänen maineensa lopullisesti. Elokuvan myötä Turing kohoaa myös suuren yleisön silmissä sankariksi – mieheksi, jonka ansiosta toinen maailmansota päättyi kuten päättyi. Toisinkin olisi voinut käydä.

Tartu tähän:

1. Jos matematiikka ja/tai tietotekniikka on intohimosi.

2. Jos haluat lukea kiehtovan elämäntarinan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.

3. Jos olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Pohjois-korealainen Eunsun Kim uskoi kuolevansa nälkään 11-vuotiaana. Kuusi päivää hän virui yksin kodissaan ilman ruokaa. Paljaalla betonilattialla ohuessa makuupussissa. Sähköä ei ole. Lämmitystä ei ole. Huonekalut on myyty. Ruokaa ei ole ollut enää moneen päivään.

Kuusi päivää aikaisemmin äiti ja isosisko ovat lähteneet etsimään syötävää naapurikaupungista. Seitsemäntenä päivänä he palaavat. Tyhjin käsin. Äiti päättää yrittää tytärtensä kanssa sitä, missä niin moni on epäonnistunut: hän lähtisi rajan yli Kiinaan. Pohjois-Koreassa heille ei ole jäljellä kuin kuolema.

Uskomaton pakomatka kestää yhteensä yhdeksän vuotta ja siihen mahtuu monta dramaattista käännettä. Maastaan paenneisiin pohjois-korealaisiin suhtaudutaan Kiinan rajan takana inhoten. He ovat nälkäisiä ja ryöstelevät saadakseen syötävää. Koska heillä ei ole mukanaan mitään, he tarvitsevat paikallisten apua ja joutuvat usein hyväksikäytetyiksi – kuten myös Eunsun perheineen.

Eunsun ei ylitä Pohjois-Korean ja Kiinan rajaa vain kerran, vaan kahdesti. Hänet perheineen käräytetään ja kuljetetaan takaisin kotimaahan, josta he onnistuvat pakenemaan toistamiseen. Jälleen he ovat kiinalaisten armoilla ja pakenevat lopulta Kiinasta Mongolian puolelle, josta pääsevät vihdoin Etelä-Koreaan.

Eunsun Kimin kuvaus yhdeksän vuoden pakomatkasta (2014 Siltala, suom. Pirjo Thorel) tuntuu välillä niin uskomattomalta, että lukija alkaa epäillä sen paikkansa pitävyyttä. Miten voi olla, ettei Pohjois-Korea teloituta saman tien maahan palautettuja loikkareita, jos maassa saa mestaustuomion melkein siitäkin, jos ei näytä aina iloista naamaa Kim jong-ilin kuvan edessä? Miten Eunsun perheineen onnistui aina selviämään, vaikka matkalla sattui valtavia vastoinkäymisiä? Uskomattoman hienoa, jos näin todella kävi.

Yleensä Pohjois-Koreaa käsittelevät kirjat ovat rajua luettavaa: telotuksia, kidutuksia, kärsimystä ja kuolemaa. Näitä kaikkia löytyy Eunsun Kiminkin kirjasta, mutta lukija ei silti järkyty liikaa. Kimin kirjoitustyyli on kepeä, jollain tapaa lapsenomainen ja parisataa sivuisen kirjan hotkaisee helposti muutamassa illassa.

Eunsun Kim toivoo tarinansa muistuttavan meitä muita siitä, mitä Pohjois-Koreassa ihmisille tapahtuu joka päivä. Hän toivoo, ettei maailma unohtaisi ja jättäisi Pohjois-Koreaa oman onnensa nojaan. Jonain päivänä Kimien valtakunta romahtaa ja Pohjois-Korea on vapaa. Sitä Eunsun Kim eniten toivoo.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää enemmän maailman suljetuimmasta valtiosta.

2. Jos pidät uskomattomista seikkailuista.

3. Jos etsit helppolukuista ja vetävää tositarinaa.

Antti Heikkinen: Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006

”Kuka hyvänsä laittaa elämänsä risaiseksi, niin varautukoon siihen, että elämästä tulee risainen. Se on ehdoin tahdoin tehtyä, eikä pidä surkutella sitä lopputulosta, koska se on sitä mitä tilattiin.” 

– Juice Leskinen -

Antti Heikkisen elämäkerta Juice Leskisestä on mahtava. Se on ehkäpä paras elämäkerrallinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Siitä huolimatta etten tamperelaistaustastani huolimatta ole ollut mikään hirmuinen Juice-fani. Nyt olen. Ja Heikkis-fani minusta tuli myös kertaheitolla.

Heikkisen kirjoittama elämäkerta poikkeaa monella tapaa tyypillisestä elämäkertakirjoittamisesta. Yleensä elämäkertojen kirjoittajat käsittelevät kohdettaan hieman etäisesti  ja joskus jopa silkkihansikkain. Heidän jäljiltään kohteen julkinen elämä tulee kyllä tarkasti raportoitua, mutta yksityinen henkilö jää osittain suljetun kotioven taakse. Kohteensa epäonnistumisiin ja törttöilyihin elämäkerroissa viitataan lyhyesti ”haastavana elämänvaiheena” tai niissä jätetään ikävät asiat käsittelemättä kokonaan. Eikä tyypillisissä elämäkerroissa taatusti siteerata henkilöitä, joiden mielestä kohde oli toisinaan vittumainen mulkku.

Antti Heikkinen kunnioittaa Juicea, elämäkertansa kohdetta, kertomalla tästä kaiken. Kaunistelematta ja kiertelemättä. Juuri sellaisena kuin Juice oli. Ja sellaista elämäkertaa on eriyisen kiehtovaa lukea. Risaista elämää (2014 Siltala) lukee kuin parasta romaania.

Heikkisen lähtökohta kirjoittamiseen on toki erilainen kuin monella muulla elämäkerturilla. Ensinnäkin Juice kuoli vuonna 2006, eikä voi enää haudan takaa ottaa kantaa Heikkisen hengentuotteseen. Toiseksi Juice itse oli harvinaisen suorapuheinen mies. Hän ei kumarrellut lauluissaan tai lausunnoissaan ketään, eikä koskaan piilotellut ongelmiaan. Tuntuisi omituiselta, jos tällaisesta henkilöstä kirjoitettaisiin lipevän hymistelevä kirja.

Heikkinen laittaa kirjassa myös itsensä likoon. Hän tunnustaa esipuheessaan kirjoittavansa suuresta idolistaan: henkilöstä, jonka sanoitukset räjäyttivät tajunnan ja jonka biisit hän osaa ulkoa. Vain tosifani jaksaa perehtyä jonkun toisen ihmisen elämään näin perusteellisesti. Heikkinen toteaakin esipuheessaan, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa, vaan ennen kaikkea ihmisenä ihmisestä. Kunpa tällaisia elämänmakuisia elämäkertoja kirjoitettaisiin enemmän.

Heikkinen käy kirjassaan läpi Juicen koko elämän, eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Hän on haastatellut kymmeniä Juicen lähipiiriin kuuluneita ihmisiä ja heidän kertomuksistaan välittyy kuva äärimmäisen herkästä ja tunteellisesta miehestä, joka itsetunto-ongelmistaan huolimatta uskalsi kuitenkin aina kuunnella sydäntään ja olla tarpeen vaatiessa varsinainen jästipää. Miehestä, joka tiesi olevansa poikkeuksellisen hyvä siinä mitä teki, muttei koskaan leuhkinut saavutuksillaan. Miehestä, jonka viina vei jo nuorena ja lopulta kokonaan.

Juicen elämää voi pitää jonkinlaisena tuhkimotarinana. Ensin juankoskelaisesta työläisperheen kasvatista tulee runoja rustaava yliopisto-opiskelija Tampereella. Sinnikkyys ja vahva usko omiin kykyihin tuo persaukiselle musiikintekijälle levytyssopimuksen. Musiikki uppoaa suomalaisiin ja keikkuu listaykkösenä vuosikaudet. Lopulta Juice bändeineen nousee Suomen suosituimmaksi rockyhtyeeksi ja sen keulakuva maan fanitetuimmaksi tähdeksi. Ilman viinaa tämä(kin) tarina olisi voinut jatkua vielä pitkään.

Kirjahullua lukijaa Heikkisen kirjassa ilahduttavat tietenkin maininnat Juicen kirjahulluudesta. Kun muut pikkupojat kirmailivat ulkona, hautautui Juice mieluummin kirjaan. Juankosken kirjastonhoitajakin alkoi jossain vaiheessa kysellä nuorelta vakiasiakkaaltaan vinkkejä kirjahankintoihinsa. Juice todistaa omalla elämällään, että hyväksi kirjoittajaksi tulee vain kirjoittamalla – ja lukemalla!

Kunnioitus ja ihailu Juicea kohtaan näkyy Risaisen elämän joka lauseessa. Tästä elämäkerrasta välittyy lukijalle Tunne.  Se ei ole vähäinen saavutus elämäkertagenressä.

Tartu tähän:

1. Jos musiikin historia kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat lukea elämänmakuisen elämäkerran.

3. Jos et pelkää kirosanoja ja ronskeja ilmauksia.