keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi


”Kun rakkaus kuolee, kosto jää.”

Jännäreitä julkaistaan nykyään niin paljon, että joukkoon mahtuu hyvien helmien lisäksi myös paljon roskaa. Keskeneräisiä tekeleitä, jotka olisivat saaneet tehdä vielä monta kierrosta kustannustoimittajan (ja ainakin oikolukijan) kautta. 

Onko dekkaribuumin myötä jännärien rimaa laskettu, koska tiedetään, että huonokin dekkari myy, eikä niiden hiomiseen siksi kannata niin hirveästi paukkuja laittaa? Lukijan kannalta laadun epätasaisuus on tylsää.

Jari Järvelän Tyttöön ja pommiin (2014, Crime Time) oli ilo tarttua, sillä jo etukäteen tiesi, ettei tämä pomminvarma laatukirjoittaja jättäisi kirjaansa juonellisia tai kielellisiä kömpelyyksiä. Lisäksi tarina vaikutti erilaisuudessaan kiehtovalta. Tämän tekijän kyydissä nauttisi varmasti ja niin myös kävi.

Kaupungissa käydään kiivasta kilpajuoksua. Graffitimaalarit Metro ja Rust peittävät seiniä, aitoja ja junavaunuja tägeillään yön pimeydessä. Vartijat jahtaavat töhrijöitä, jotta heidät saataisiin korvausvastuuseen tekosistaan. Kaikki muuttuu eräänä yönä, kun takaa-ajo päättyy pahimmalla mahdollisella tavalla. Jäljelle jää vain kosto.

Tyttö ja pommi on tiivistunnelmainen jännäri epätavallisesta aiheesta. Järvelä kuljettaa tarinaansa vuorotellen graffitimaalari Metron ja vartija Jeren äänellä, eikä asetu kummankaan puolelle. Sen päätöksen hän jättää lukijalle, joka joutuu tarinan edetessä puntaroimaan ajatuksiaan monta kertaa. Kummallakaan ajojahdin osapuolella ei ole pelkkiä puhtaita jauhoja pussissaan, eikä koston kierteestä seuraa mitään hyvää.

Tyttö ja pommi todistaa hienosti myös sen, ettei koukuttavaan jännityskirjaan tarvita aina poliiseja, rosvoja, kuolinsyytutkijoita tai sarjamurhaajia. Taitava kirjoittaja loihtii jännittävän juonen melkein aiheesta kuin aiheesta. Tyttö ja pommi on mukaansa tempaava, kiehtova ja hyvin kirjoitettu. Juuri sellainen kuin hyvän jännärin kuuluu ollakin. Toivottavasti tämä ei jää Järvelän ainokaiseksi.

Huom! Käy kurkkaamassa myös, mitä kirjoja Jari Järvelä suosittelee

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavan ja todentuntuisen jännärin.
2. Jos olet kyllästynyt poliisivetoisiin jännityskirjoihin.
3. Jos vaadit jännityskirjaltakin kielellistä laatua.

Huom! Vetävä tarina nuorista graffitimaalareista vetoaa takuulla myös nuoriin lukijoihin.


sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Lukuneuvojana professori Alf Rehn

Kuva: Sini Pennanen

Kun tartuin Alf Rehnin luovuuskirjaan Vaaralliset ideat: kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi (2011, Talentum), luulin pettyväni. Taas yksi luovuuskirja lisää, jossa hassunhauskoilla testeillä opetetaan lukijoille ylhäältäkäsin luovuutta ja kerrotaan tuhannennen kerran samoja anekdootteja Applen ja Googlen luovista miljardeja poikineista ideoista.

Rehnin kirja oli kuitenkin kansiteksinsä lupauksen mukaan toisenlainen kirja luovuudesta. Se haastaa, ärsyttää ja panee ajattelemaan. Siinä luovuus esitetään epämiellyttävänä olotilana, suorastaan vastenmielisenä pierunhajuna. Pelottavana, rasittavana ja ällöttävänä.

Luovuutta ei synny työpaikan luovuuspäivillä. Sitä ei synny, koska kukaan ei yleensä todella halua haastaa itseään ja organisaatiotaan pohjamutia myöten. Mukavuusalueella on niin mukavaa olla. Muodikkaalla epämukavuusalueella on kiva käväistä päivänvalossa, mutta kukaan ei halua lähteä rämpimään kylmään ja kosteaan suohon kuukausikausiksi. Todellinen luovuus kuitenkin vaatisi sitä.

Joskus kaikkein suurinta luovuutta on olla luomatta mitään: pitäytyä vanhassa ja hyvin toimivassa. Sekin tuntuu välillä unohtuvan tässä kaikessa innovointi-innossa. Mitä jos muutosvastarinnassa kyteekin se tärkein pointti, luovuuden ydin?

Blogini lukijoille Alf Rehn haluaa suositella näitä viittä. Lukuneuvojan riemuksi mukana on myös vähän vanhempia teoksia.

Alf Rehn suosittelee:

1. John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto (1982 Karisto)

“Ehkä loistavin koominen teos kautta aikojen, hervoton kertomus ihmisistä jotka ovat niin outoja että heidän on oltava – tavalla tai toisella – tosia. Kirjan päähahmo, filosofinen laiskuri ja itsekkyyden ilmikuva Ignatius Reilly on anti-sankareiden aatelia, ja palaan yhä uudestaan lukemaan hänen rakkaudestaan nakkeihin. Tämä kirja on ollut mukanani jo monta vuosikymmentä, ja tuonut iloa varsin synkkiin hetkiin.”

2. Ihanjumalautamitätahansa David Foster Wallacelta

“Välillä sitä lukee kirjoja, välillä kirjailijoita. David Foster Wallace kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Nerokas tekstitaikuri, jonka Infinite Jest: a novel (2006, Back Bay Books) on ehdottomasti maailmanhistorian parhaita romaaneja ja samalla hän onnistuu olemaan uskomattoman terävä pienen muodon mestari. Hänen esseekokoelmansa, kuten Consider the Lobster ja Both Flesh and Not osoittavat että tietotekstin tuottaminen voi olla taidetta.”

Huom! Wallacen tuotannosta on suomennettu kaksi teosta: Vastenmielisten tyyppien haastatteluja (2014, Siltala) ja Hauskaa, mutta ei koskaan enää: esseitä ja argumentteja (2012, Siltala)

3. Woody Allen: Parhaat (1979, Kirjayhtymä; sis. teokset Getting Even ja Without Feathers;  Woody Allen: Sivuvaikutuksia (1981, Kirjayhtymä)

“Nykyään Woody Allen mielletään elokuvantekijänä, mutta hän aloitti uransa stand-up koomikkona ja on kirjoittanut loistavan sarjan pieniä humoristisia mestariteoksia. Niissä yhdistyy syvä lukeneisuus ja ihastuttavan absurdi huumori, tavalla jota jaksaa lukea kerta toisensa jälkeen. Miltei jokainen kirjojen pienistä kertomuksista on oma mestariteoksensa.”

4. Nimimerkki Kohtuukäyttäjä: Raitistumiskokemuksia-blogi

“Moderni lukeminen ei tietenkään rajoitu pelkästään kirjoihin ja siksi valitsin tähän yhden blogin jota seuraan uskollisesti. Rujo mutta samalla kiehtova tarina aivan tavallisen alkoholistin elämästä – raadollinen ja inhorealistinen, mutta samalla tragikoominen tarina pienestä eksyneestä ihmisestä. Ihmettelen kovasti, ettei tällä ole kustannussopimusta.”

5. Kathleen Stewart: A Space on the Side of the Road – Cultural Poetics in an "Other" America (1996, Princeton University Press)

“Todennäköisesti listani omituisin valinta. Minun lukemistani yhteiskuntatieteellisistä teksteistä parhaiten kirjoitettua koskaan. Antropologiaa ja poeettista kerrontaa - historiaa ja takametsien havinaa. Kuvaa unohtunutta, rapistunutta osaa Yhdysvaltoja haastavalla ja syvällisellä tavalla. Harvoja yhteiskuntatieteellisiä teoksia, joihon viittaisin sanalla liikuttava.”

Hyviä lukuhetkiä!

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat


Eräänä tuikitavallisena syyskuun päivänä Arthur Dreyfuss kokee joka pojan unelman. Hänen ovellaan seisoo Scarlett Johansson - maailman kauneimmaksi, seksikkäimmäksi, upeimmaksi ja ihanimmaksi monet kerrat äänestetty elokuvatähti. Arthur kehottaa hämmentyneenä Scarlettia astumaan peremmälle.

Uupuneen näköinen näyttelijätär kertoo haluavansa painua hetkeksi maan alle ja kysyy, voisiko hän majailla Arthurin luona muutaman päivän. Arthurille se sopii mainiosti. Hän suojelisi tuota onnetonta karkulaista. Hän olisi se elokuvista tuttu kiltti kaveri, luotettava ja vakaa tyyppi, jonka luota kaunotar löytää filmeissäkin todellisen, aidon onnen. Ehkä Arthur voisi saada tuon lumoavan ilmestyksen itselleen ainiaaksi.

Grégoire Delacourtin Katseenvangitsijat (2014 WSOY, suom. Leena Leinonen) vaikuttaa alkuun hulvattomalta ja absurdilta kertomukselta. Juonen edetessä tarina synkkenee ja hauskan pintatason alta paljastuu paljon tuskaa ja surua. Loppujen lopuksi Katseenvangitsijat ei olekaan kovin hauska teos, vaan käsittelee isoja asioita: ihmisenä olemisen vaikeutta, identiteettiä ja sen rakentumista sekä nykyelämän pinnallisuutta.

Jokainen meistä haluaisi tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin on riippumatta siitä, miltä tai keneltä näyttää. Pystymmekö kohtaamaan ihmisen sellaisenaan myös uskomattoman kauniin ulkokuoren takana? Maailman kauneimmaksi tytöksi syntyminen ei ole suuri onni vaan valtava tragedia. Katseenvangitsijana on kamalaa.

Huom! Jos Katseenvangitsijoiden teema identiteetistä innosti sinua, lue myös Daniel Kehlmann kertomuskokoelma Maine.

Tartu tähän:

1. Jos pidät hulvattomista tarinoista, mutta haluat muutakin kuin pelkkää hupia.
2. Jos elokuvat kiinnostavat sinua.
3. Jos etsit sopivaa keskustelua herättävää kirjaa lukupiiriin.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Lirio Abbate: Mafian naiset


Kun nainen pettää miehensä, on rangaistuksena kuolema. Murhan toteuttaa naisen oma perhe, sillä häpeä teosta lankeaa ennen kaikkea naisen omien sukulaisten päälle. Isä tai veljet panevat tuomion täytäntöön ja myös naispuoleiset sukulaiset siunaavat hyväksyen teon.

Kuvaus ei ole peräisin sadan vuoden takaa eikä toiselta puolelta maapalloa. Näin menetellään edelleen nyky-Italian mafiaperheissä, joissa noudatetaan tiukkoja kunniaan ja häpeään kietoutuvia uskollisuussääntöjä. Säännöt tosin koskevat vain perheiden naisia. Miehet saavat tehdä mitä huvittaa.

Mafiaan erikoistunut toimittaja Lirio Abbate on tehnyt urallaan useita paljastusjuttuja Etelä-Italiassa toimivasta Calabrian mafiasta ’Ndranghetasta. Kirjassaan Mafian naiset (2014 Atena, suom. Taru Nyström) hän paljastaa karmean totuuden mafiavaimojen arjesta. Kirjassa keskiöön pääsevät ne muutamat rohkeat naiset, jotka ovat nousseet vastustamaan kunniakoodistoa ja vaikenemissääntöjä.

Naiset ovat päättäneet puhua siitäkin huolimatta, että tietävät elävänsä sen jälkeen alituisessa pelossa. Jos he onnistuvat pysyttelemään hengissä, he eivät välttämättä näe omia lapsiaan enää koskaan. Uhraus mafiaa vastaan nousemisesta on kova.

Abbaten raportoimat kertomukset ovat karua luettavaa. Niissä mafia näyttäytyy sellaisena kuin se oikeasti on: äärimmäisen julmana järjestäytyneenä rikollisorganisaationa. Oikea mafiapomo on kaikkea muuta kuin Kummisetä-elokuvista tuttu sankariksi kohotettu Don Corleone, joka vain isällisesti ja oikeudenmukaisesti suojelee perhettään ja jonka puolelle katsoja alusta saakka asettuu. Oikeissa mafiapomoissa ei ole mitään sympaattista.

Abbaten kirja tekee vaikutuksen siitäkin syystä, että kaikki tapahtuu Euroopassa ja juuri nyt: niissä samoissa Sisilian kylissä, joiden kapeilla kujilla me turisteina käyskentelemme ja ihailemme idyllisiä toriaukioita suihkulähteineen. Totuus ovien takana on toinen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat kurkistaa nyky-Italian nurjalle puolelle.
2. Jos pidät koskettavista tositarinoista.
3. Jos et pelkää järkyttyä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutuksta tämän tekstin sisältöön.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone


Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rautahuone (2010 Otava) on järisyttävän hieno dekkari ja Joensuu aivan omaa luokkaansa suomalaisessa jännityskirjallisuudessa. Siksi haluan nostaa tämän hänen viimeiseksi jääneen teoksen esille, vaikka  kirjan ilmestymisestä on kulunut jo jonkin aikaa.

Harjunpää ja rautahuone on sysimusta tarina, jossa valo ei paljon pilkahtele. Ahdistavia ihmiskohtaloita. Järkyttävää pahuutta ja piittamattomuutta. Epäonnisten ihmisten hartioille kasautuvaa epäonnea.

Joensuu kuvaa (tässä ja kaikissa muissakin Harjunpää-kirjoissaan) äärimmäisen tarkkanäköisesti yhteiskunnan nurjaa puolta: sitä puolta, johon irtisanomiset, työttömyys  ja huono-osaisuus kasaantuvat; sitä puolta, jonka olemassaolon poliisi kohtaa päivittäin työssään, mutta joka tavallisilta kaduntallaajilta jää helposti näkymättömiin. 

Joensuun ansioihin voi lukea myös sen, että hän ei koskaan kategorisoi ihmisiä selvärajaisesti hyviksiin ja pahiksiin, vaan näyttää, että kaikissa on monta puolta. Lukija huomaa välillä hämmentyneenä sympatiseeraavansa enemmän rikosten tekijöitä kuin uhreja. Pahantekijätkin kun ovat useimmiten olosuhteidensa uhreja.

Joensuun taituruus näkyy myös poliisin arjen kuvauksessa. Siinä ei ole sliipattua hohdokkuutta eikä poliiseilla ihmisinä mitään supervoimia tai -kykyjä. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka resurssipulan, väsymyksensä ja turhautumisensa keskellä yrittävät parhaansa mukaan ratkaista rikoksia - toisinaan onnistuen ja toisinaan epäonnistuen.

Joensuu sijoittaa tämänkin tarinansa tapahtumat Helsinkiin ja kesäisen kaupungin kuvaus nousee keskeiseen asemaan, jopa yhdeksi päähenkilöksi. Tavanomaisten postikorttimaisemien sijaan Joensuu kuvaa betonilähiöiden, ratapihojen ja vuokra-asuntojen Helsinkiä. Joensuun linnutkaan eivät ole uljaita joutsenia Töölönlahdella, vaan harmaita ja vaatimattomia varpusia ruostuneen mattotelineen kulmalla. Sellainenkin on Helsinki.

Harjunpää ja rautahuone on intensiivinen tarina pahuudesta ja siitä, kuinka pienen pieni sattuma voi joskus johtaa ihmisen syöksykierteeseen, josta ei enää ole ulospääsyä. Se on ahdistava, synkkä ja väkivaltainen. Toivoton ja lohduton. Sellainen kuin joidenkin kanssakulkijoidemme elämä oikeasti on.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, että kaikki dekkarit ovat pelkkää keskinkertaista viihdekirjallisuutta.
2. Jos haluat tutustua suomalaisen dekkarigenren kuninkaaseen.
3. Jos et pelkää lukea väkivallasta ja kurjuudesta.