tiistai 31. toukokuuta 2016

Terhi Rannela: Frau

Olen tulossa vanhaksi. Nautin hiljaisuudesta. Olen vaihtanut Loopin Yle Puheeseen. Kävelen mieluummin metsässä kuin Aleksanterinkadulla. Haaveilen tulevasta mökkikesästä ja pidän puutarhassa kuopsuttelusta. Vältän suuria ihmismassoja ja käyn Hulluilla päivilläkin nykyään vain netissä. Jos sielläkään.

Kirjallisuudessa huomaan kiinnostuvani yhä useammin elämäkerroista ja romaaneista, jotka pohjautuvat tositapahtumiin tai tosielämän henkilöihin. Olen innoissani, jos voin hyvään romaaniin uppoutumalla saada tietoa historiasta. Parhaimmillaan hyvä romaani pakottaa etsimään aiheesta lisää.

Terhi Rannelan Frau (2016 Karisto) sopi nykyiseen mielentilaani paremmin kuin hyvin, sillä romaani kertoo natsipomo Reinhard Heydrichin, Prahan teurastajan, vaimosta Linasta ja sivuaa samalla monia tositapahtumia.

Linan sanotaan olleen miestäänkin vankkumattomampi natsi. Mies sentään pyysi kuolinvuoteellaan anteeksi aiheuttamiaan kärsimyksiä, mutta Lina Heydrich ei katunut mitään. Hän puolusti miestään loppuun asti ja oli katkera ajojahdista, jonka kohteeksi hänen perheensä joutui sodan jälkeen. 

Kirjassa kotisaarelleen palannut kahdeksankymppinen Lina kertoo tarinaansa Erich Richterille – häntä haastattelemaan tulleelle miehelle. Linan ovella on aiemminkin käynyt kaikenlaisia kyselijöitä, mutta kenellekään Lina ei ole suostunut elämästään kertomaan. Nyt Linasta tuntuu siltä, että Erich Richter haluaa aidosti kuunnella hänen versionsa tapahtumista, eikä hakea vain vahvistusta omille ennakkokäsityksilleen.

Toinen aikataso sukeltaa kauemmas menneisyyteen ja vuoteen 1942. Toukokuun 27. päivänä toteutettiin operaatio Anthropoid – attentaatti, jonka tavoitteena oli surmata Reinhard Heydrich. Operaatio onnistui, sillä viikko attentaatin jälkeen Heydrich kuoli saamiinsa vammoihin sairaalassa. Kosto oli hirmuinen ja kuvaukset Lidicen verilöylystä järkyttävät.

Rannela nostaa romaanissaan esille myös Lina Heydrichin vahvan Suomi-kytköksen. Monelle tulee varmasti yllätyksenä, että Prahan teurastajan vaimo avioitui oman satutätimme Anni Swanin pojan kanssa vuonna 1965. Sen jälkeen Lina Haydrich tunnettiin nimellä Lina Manninen.

Rannela kirjoittaa hyvin ja hänen tekstiään on ilo lukea. Hänen romaaninsa ei rönsyile, kuten monet historialliset romaanit tuppaavat tekemään. Tiiviydestä huolimatta siinä on sanottu kaikki ja kokonaisuus on herkullisen monipuolinen. Juuri tällaisista historiallisista romaaneista minä pidän!

Rannela onnistui herättämään kiinnostuksen aiheeseen muutenkin. Nyt yöpöydällä odottaa Laurent Binet´n romaani HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä (2015 Gummerus), jonka kävin Rannelan innoittamana hakemassa heti käsiini kirjastosta. Siitä luvassa lisää myöhemmin.

Tartu tähän:

1. Jos pidät historiasta, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.
2. Jos mielenkiintoiset ihmiskohtalot kiinnostavat sinua.
3. Jos nautit kauniista kielestä.


perjantai 27. toukokuuta 2016

Paula Havaste: Tuulen vihat ja Maan vihat

Paula Havaste jatkaa uusimmassa vihat-kirjasarjassaan aikaisemmasta tuotannostaan tuttujen teemojen parissa, vaikka johdattaa lukijan tällä kertaa pohjoisen Suomen maisemista etelämmäs ja Varsinais-Suomeen. 

Paimion taloa asustaa nuori Kertte isänsä ja veljensä kanssa. Päivittäisistä kotiaskareista huolehtii vanha Uvanka, sillä Kerten äiti kuoli tytön ollessa pieni, eikä isä ole löytänyt rinnalleen uutta vaimoa.

Tuulen vihat veivät Kerten äidin manalan maille ja niistä Uvanka jaksaa jatkuvasti Kertteä varoitella. Varsinkin pohjoistuuli on vaarallinen naisille ja silloin on syytä pitää hiukset tiukasti piilossa. Tuuli sekoittaa nimittäin pahasti myös ajatukset, jos sen päästää vapaasti ympärilleen myllertämään. Koko elämä Paimion talossa on yhtä loitsimista, taikojen tekoa ja varuillaan oloa.

Naisten ja miesten reviirit sekä tehtävät on erotettu tiukasti toisistaan. Kertellä ei ole sananvaltaa talossa tai asiaa miesten hommiin. Salaa hän kuitenkin uskaltaa haaveilla siitä, kuinka asettuisi itse isännäksi ja tekisi isot päätökset. Kertte on kova mimmi ja hän uskoo, että pärjäisi kyllä, vaikka pelkkä naisenpuolikas onkin.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Tuulen vihoissa (2014 Gummerus), saadaan seurata Kerten kehittymistä nuoreksi naiseksi, jolle isä alkaa etsiä sopivaa puolisoa ja samalla Paimion tilan jatkajaa. Kertte toivoo, että isä valitsisi hänelle mukavan nuoren miehen, ei mitään hidasälyistä toljottajaa tai humaltavien liemien kittaajaa. Yllättävän tapauksen seurauksena Kertte pääsee kuitenkin tekemään valintansa itse.

Sarjan toinen osa, Maan vihat (2015), jatkaa Kerten tarinaa. Koska ensimmäisen osan loppuun sisältyy mojova yllätys, ei kakkososasta voi kertoa mitään paljastamatta sitä. Suosittelen tulevaa lukijaa olemaan kurkkimatta kakkososan sisältöä etukäteen muualtakaan!

Havaste tarjoaa vihat-sarjassaan lukijalle upean sukelluksen muinaisen Suomen elämänmenoon. Hän höystää tarinaansa yksityiskohdilla, joiden ansiosta voi haistaa nenässään 1100-luvun löyhkät ja tuoksut, maistaa kielellään maut ja tuntea ihollaan kylmyyden, kosteuden ja lämmön.

Myös vanhoja kansanperinteitä, tapoja ja uskomuksia on kuvattu hyvin tarkasti. Elämänmeno oli tuohon aikaan voimakkaan taikauskon värittämää. Jatkuvasti piti miettiä, millä jalalla kynnyksen yli astuu, minkälaisen varputupsun päänsä alle yöksi asettaa tai mihin suuntaan katseensa uskaltaa kohdistaa.

Entisajan ihminen ei osannut kyseenalaistaa uskomustensa tai tapojensa järkevyyttä, eikä moni nykyihminenkään sitä osaa. Joillekin sosiaalisen median jatkuva tsekkailu on kuin taikameno, jonka väliin jättämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset. Saattaa jopa missata sen, mitä naapuri söi tänään välipalaksi.  

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut muinaisesta suomalaisuudesta.
2. Jos pidät yksityiskohdista.
3. Jos rakastat kaunista ja rikasta kieltä.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Voiko jännityskirjaa kuvata sanoilla ihana, hurmaava ja viehko? Kyllä voi! Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama Nainen parvekkeella (2016 Bazar) on juuri sellainen. En muista koskaan aiemmin lukeneeni näin viehättävää jännäriä!

Kolmekymppinen dokumenttiohjaaja Salome Virta on kiinnostunut Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän metsästää teosta täydentäviä luonnoksia, jotka ovat vastikään löytyneet kuin ihmeen kaupalla Pariisista. 

Salome on myös saanut vihiä, että itse teos olisi seitsemänkymppisen A.S Joenmaan hallussa. Dokumenttiaan varten Salome haluaisi päästä näkemään teoksen, mutta Joenmaa kieltäytyy. Siitä huolimatta he ryhtyvät sähköpostikirjeenvaihtoon, koska tuntevat mystistä sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan.

Toinen tarinalinja vie lukijan menneisyyden Pariisiin ja vuoteen 1883. Portinvartijapariskunta Hortense ja Babtiste Mullins kuuntelevat, kuinka Albert Edelfelt maalaa vimmatusti yläkerran ateljeessaan ja riitelee rouvansa kanssa yhä useammin. Toisinaan he näkevät, kuinka maalariherra hoippuu humalassa kotiin ja seuraavana aamuna hänen rouvansa näyttää entistäkin rasittuneemmalta. Mestarilla on työn alla teos Nainen parvekkeella.

Näitä kahta tarinaa Nuotio ja Soininen kuljettavat kirjassaan vuorotellen eteenpäin. Salomen seikkailuja Nyky-Pariisissa seurataan lähinnä A.S. Joenmaalle lähetettyjen kirjeiden kautta ja tähän taidehistorialliseen soppaan sekoittuu myös eräs höyrähtänyt pariisilainen taiteentuntija, A.S. Joenmaan ylimielinen poika ja tämän mustasukkainen ex-rakastajatar. Loppuratkaisu lyö ällikällä varmasti jokaisen. Ja saattaa olla, että myös mystisesti kadonneen Virginien – Albert Edelfeltin mallin ja muusan – arvoitus vihdoin ratkeaa...

Parasta antia kirjassa ovat Salomen ja Joenmaan sähköpostit. Ne ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä kiireessä hutiastuja nykysähköposteja. Sen sijaan ne ovat kieleltään niin hurmaavan vanhanaikaisia, mietittyjä ja kohteliaita, että lukijana välillä unohtaa lukevansa sähköposteja. Osaako ja viitsiikö kukaan enää kirjoittaa noin ihanaan tyyliin? Minäkin haluan kirjekaveriksi oman A.S. Joenmaan!

Nuotion ja Soinisen kirja on leppoisan koukuttava jännitysromaani. Siinä ei veri roisku, eikä ketään kiduteta. Silti se on niin mukaansa tempaava, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Tämä jännäri jättää jälkeensä hyvän fiiliksen - ja varoitus: nostattaa matkakuumeen Pariisiin!


Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua ilman murhia.
2. Jos olet hulluna taiteeseen.
3. Jos rakastat Pariisia!

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Lukuneuvojana kirjailija Mikko Porvali

Kuva: Tommi Anttonen
Mikko Porvali on tullut lukijoille tutuksi sotahistoriallisista tietokirjoistaan, joista vuonna 2011 ilmestynyt Operaatio Hokki: päämajan vaiettu kaukopartio ylsi tieto-Finlandia –ehdokkaaksi saakka. 

Oma suosikkini Porvalin teoksista on kaunis ja koskettava Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta (2013), johon on koottu kaksitoista tositarinaa sodasta, rakkaudesta ja surusta. (Kirjasta voit lukea lisää täältä.)

Viime vuonna Porvali debytoi jännityskrjailijana ja julkaisi ensimmäisen osan historiaan sijoittuvasta Karelia noir –kirjasarjastaan. 

Sinisen kuoleman kuvassa Viipuriin määrätty poliisikaksikko Jussi Kähönen ja Salomon Eckert saavat ratkaistavakseen poliisikollegansa mystisen tukehtumiskuoleman ja sotkeentuvat samalla Viipurin alamaailman mädännäisyyksiin. Ensi syksynä sarjaan saadaan jatkoa, kun toinen osa, Veri ei vaikene, ilmestyy.

(Sinisen kuoleman kuvasta voit lukea lisää täältä.)

Näistä viidestä kirjasta Porvali itse pitää ja haluaa suositella niitä myös kaikille teille.

Mikko Porvali suosittelee:

1. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla (1959-62 WSOY)

“Kaikkitietävä kertojaääni luo eri taustaisten ja eri ikäisten henkilöhahmojen kautta kerrassaan upean ja tarkkanäköisen kokonaisuuden. Sellainen opettaa kohtuutta ja malttia kaikille yhteiskunnan osapuolille. Lopputuloksena on loistavaa ja ajatonta ajankuvausta ihmisyydestä.”

2. Carl von Haartman: Antaa Haartmanin yrittää (1972 Otava) ja Arimo Raeste: Paroni von Raesteen ihmeelliset seikkailut (1991 Kirjayhtymä)

“Muistelmia kirjoittavat liian usein ihmiset, jotka eivät osaa nauraa itselleen - eivätkä siten lunasta oikeutta nauraa muillekaan. Nämä virkamiehet tekevät poikkeuksen. Presidentin linnanvouti Raeste ja everstiluutnantti von Haartman eivät hukkaa painomustetta oman hahmonsa pönkittämiseen tai katkeriin tilityksiin. Heidän kirjansa ovat suorasanaisia ja värikkäitä ajankuvauksia ryyditettynä monipolvisin kohelluksin, joissa ylpeys käy etupäässä lankeemuksen edellä.”

3. Leo Tolstoi: Anna Karenina (ilm. 1875-77, suom. 1910-11)

“Yllä voisi yhtä hyvin lukea Rikos ja rangaistus, Saatana saapuu Moskovaan, Hiljaa virtaa Don - ja niin edelleen. Suomen kansalle on kohtalonkysymys hahmottaa, mitä Venäjä on ja millaisia latuja venäläinen ajatuksenjuoksu kulkee. Niistä laduista ei suinkaan tule olla kritiikittömästi samaa mieltä, mutta venäläisen ajattelun perusteet täytyy Suomessa tuntea. Tutustuminen kannattaa aloittaa kirjallisuudesta, joka on sikäläisen yleissivistyksen perusta.”

4. Alpo Reinikainen: Taipaleenjoen tulessa (1980), Toisten on kuoltava (1981) ja Varsinainen asiamies (1983)

“Alpo Reinikaisen sotamuistelmat ovat proosana samaa, minkä Yrjö Jylhä kirjoitti runoina Kiirastulessaan. Reserviupseeri Reinikainen palveli juuri oikealla tasolla: toisaalta aivan etulinjassa, toisaalta esimiehenä. Siten hän tunsi tilanteita hieman rivimiestä laajemmin sekä joutui kantamaan huolta koko joukkonsa suorituksesta ja hyvinvoinnista. Kirjoista välittyy inhimillinen sodankuva ja vääjäämätön vastuuntunto, joita pidän veteraanisukupolven tärkeimpänä perintönä.”

5. Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi (1844-45, suom. 1892)

“Seikkailuromaaniksi naamioitu teksti on sisimmältään kaikkea muuta: upea tutkielma kostosta, katkeruudesta ja niiden seurauksista. Jos maailman epäoikeudenmukaisuus oikein korpeaa ja tahtoisit ottaa oikeuden omiin käsiisi, tartu tähän kirjaan, lue se ja mieti vielä kertaalleen.”


Hyviä lukuelämyksiä!

maanantai 2. toukokuuta 2016

Kauko Röyhkä & Juha Metso: Suursaari

Äitini sai pari vuotta sitten merkillisen puhelinsoiton. Häneen otti yhteyttä eräs rouva, joka oli ostanut itselleen vanhan piirongin ja löytänyt sen alimmaisesta laatikosta kolme ikivanhaa valokuva-albumia. 

Rouva oli alkanut selvittää, kenelle piironki on ennen kuulunut ja uutteran salapoliisityön jälkeen saanut jostain käsiini äitini puhelinnumeron. Kuvat olivat isoäitini kuvia ja äitini otti hämmentyneenä ja hyvin iloisena albumit vastaan.

Suurin osa kuvista oli otettu Suursaaressa 1930-luvulla ja niissä näkyi sen aikaista kesänviettoa: makoilua hiekkarannoilla, patsastelua kallioilla ja retkeilyä luonnossa. Nuoret isovanhempani hymyilivät kuvissa ystäviensa kanssa ja kaikilla näytti olevan hirveän hauskaa.

Vähän tämän tapauksen jälkeen törmäsin Suursaareen uudestaan tutkiessani mieheni sukulaisen vanhoja valokuvia. Jälleen kymmeniä kuvia huolettomasta kesänvietosta ihanan näköisellä Suursaarella. Mietin ihmeissäni, mikä tämä Suursaaren kesäparatiisi oikein on ollut ja jälleen kerran jouduin harmikseni toteamaan, etten näköjään tiedä vielä nelikymppisenäkään juuri mistään mitään.

Seuraavaksi Suursaari hyppäsi kuin ihmeen kaupalla silmiini Like-kustantannusyhtiön kevätkatalogista ja odotin kuumeisesti Kauko Röyhkän kirjoittamaa ja Juha Metson kuvaamaa tietokirjaa Suursaari (2016 Like). Iloitsin jo etukäteen siitä, että tämän kirjan luettuani olisin varmasti piirun verran sivistyneempi. Onneksi jo kirjan alkusanojen myötä pääsin huokaisemaan helpotuksesta, sillä kirjan mukaan harva tietää Suursaaresta yhtään mitään. Ehkä en lopulta ollutkaan niin moukkamaisen tietämätön kuin aluksi luulin.

Kotkassa saaresta sentään tiedetään – siintäähän se horisontissa kaupungin edustalla jyhkeänä ja mystisenä – mutta harva nykykotkalainenkaan siellä on päässyt käymään. Suursaari jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle vuonna 1947 ja siihen loppuivat turistien leppoisat lomat saarella. Parhaimpina vuosina saarelle saapui kesänviettoon jopa 10 000 lomailijaa mantereelta ja olipa siellä kaksi kasinoakin bändeineen vieraita viihdyttämässä.

Röyhkän ja Metson Suursaari on mahtava teos. Saaren kiehtova historia avautuu lukijalle vetävien tarinoiden kautta ja varsinkin kertomus Jumindan surmanloukusta hiljentää. Saksan piiritettyä Tallinnan neuvostosotilaat ja muu väestö evakuoitiin laivoille ja laivat lähetettiin miinoitetulle merelle. Yön pimeydessä ne törmäilivät toisiinsa, räjähtelivät, upposivat ja hukkuvien huuto täytti ilman. Yhden vuorokauden aikana upposi 64 alusta ja 12 400 ihmistä hukkui. Harva tietää Jumindan katastrofista yhtään mitään, sillä sitä ei ole pahemmin haluttu muistaa. Suursaarella siitä muistuttaa pienen pieni ruosteinen laatta.

Nykyinen Suursaari on surullinen näky. Neuvostovallan aikana sinne ei ole rakennettu mitään uutta, eikä vanhasta huolehdittu. Rakennukset ovat rapistuneet tai sortuneet kokonaan. Luonnon kannalta saaren säilyminen koskemattomana on toisaalta kuitenkin ollut onnenpotku.

Olisi hienoa päästä käymään saarella ja seisoskella samoilla kalliolla kuin isoäitini 1930-luvulla. Se on kuitenkin tällä hetkellä käytännössä mahdotonta, sillä Venäjä on kiristänyt otettaan Itämerellä, eikä saarelle enää järjestetä matkoja. 

Onneksi Suursaaren kiehtovaan historiaan voi sentään uppoutua tämän huikeanhienon kirjan kanssa. Juha Metson upea kuvitus ansaitsee erityismaininnan ja kolme papukaijamerkkiä! 

Kiitos Liken, Röyhkän ja Metson - minäkin olen taas piirun verran viisaampi. 

Tartu tähän:

1. Jos historia on intohimosi.
2. Jos pidät upeista valokuvista.
3. Jos haluat lukea tarinallisen tietokirjan.