tiistai 30. elokuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto

Sami Hilvon Pyhä peto (2016 Tammi) on niin pakahduttavan hieno romaani, että olen vieläkin ihan ällikällä lyöty.

(Muistan pitäneeni myös Hilvon esikoisromaanista Viinakortti, mutta ei se näin lähtemätöntä vaikutusta tehnyt.)

Hilvon tarinaa alkaa kertoa nuorukainen, jolla ei ole nimeä. Tai on hänellä nimi, mutta se ei ole hänen nimensä. Hän esittäytyy Mojsze Warszawskiksi, mutta nimi kuuluu hänen ystävälleen ja rakastetulleen, juutalaistohtorin vaalealle pojalle, johon kertoja hullaantuu kertakaikkisen kokonaan.

Miesten välinen rakkaus oli tuohon aikaan tuomittavaa, mutta nämä kaksi kasvavat perheissä, joissa se hiljaisesti hyväksytään. Pojat viettävät ikimuistoisen kesän autiolla rannalla loikoillen toisiaan tutkiskellen ja nuoruudesta ja elämästä nauttien. Harvoin olen lukenut näin täyteläisen hienoa kuvausta siitä, millaista tuntuu ihastua, rakastua ja himoita!

”Se alkoi perhosen siipien värinänä tai kimalaisen surinana, mutta sitten se syveni, voimistui, ja huoneen täytti matalataajuinen jylinä, kuin kaukainen taukoamaton ukkonen. Se sykki, se kihelmöi päänahassa, levisi kaikkialle iholle ja kynsien kärkiin ja jäi niihin kipunoimaan. Se kuivasi suun. Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.”

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja lähestyessään ikimuistoisen kesän jälkeen Varsovaa he vaistoavat muuttuneen tunnelman jo junassa. Kaupunkiin päästyään ei mikään ole kuin ennen. Kadut ovat täynnä roskaa ja ihmiset sulloutuvat matkalaukkuineen autoihin, jotka vievät heidät pois kaupungista. Järjestystä ei enää ole, eikä kulu aikaakaan kun pojatkin viedään.

Hilvo seuraa vale-Mojszen elämää melkein yhdeksänkymppiseksi saakka. Mojsze menestyy hyvin ja toteuttaa unelmansa Atlantin takana, mutta menneisyys ei päästä hänestä irti. Se kuiskii hänen korviinsa ja ilmestyy silmien eteen milloin missäkin muodossa. Lopulta hänen on palattava vielä kerran kotiin.

Sami Hilvon kirja on parasta, mitä kotimainen kirjavuosi on minulle tähän mennessä tarjonnut. Pyhä peto on monisyinen ja monitulkintainen ja tuo jotenkin mieleen parin vuoden takaisen Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia. Molemmissa teoksissa on paljon pureksittavaa.

Mojszen nimen ottanut päähenkilö vaikuttaa kirjan edetessä ristiriitaiselta ja tunnekylmältäkin. Välillä jopa inhottavalta tyypiltä. Mutta kun tarinan pääsee loppuun tajuaa, ettei hän sellainen ollutkaan.  Viimeisillä sivuilla on pakko nieleskellä. Niin hienosti Hilvo kirjansa päättää.

Mutta mihin viittaa kirjan nimi Pyhä peto? Varsovaan? Vale-Mojszeen itseensä? Hänen sisuksiaan nakertavaan syyllisyyteen? En tiedä. Lukuelämys on vielä niin tuore. Tätä ja monta muuta yksityiskohtaa täytyy vielä mutustella

Uljaan tarinan lisäksi kirjassa viehätti kaunis kieli. Se on samanaikaisesti ronskia ja herkkää; pohtivaa ja suoraa. Moni kohta oli pakko lukea uudestaan ja ihailla Hilvon taiturillista tyyliä. 

Tätä kirjaa ei voi - eikä kannata - hotkaista nopeasti. Sitä kannattaa makustella rauhallisesti ja viipyillen - kuin antaisi täyteläisen suklaapalan sulaa hitaasti suuhunsa. 

Vinkki: Oiva valinta lukupiirikirjaksi!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat isoja tarinoita.
2. Jos pidät hiotusta kielestä.
3. Jos inhoat yksiselitteisyyttä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

lauantai 20. elokuuta 2016

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Loistavassa lukuelämyksessä on yksi huono puoli. Sellaisen jälkeen mikään muu kirja ei tunnu hetkeen miltään.

Laurent Binet’n loistavan HHhH:n jälkeen minulle kävi juuri näin. Kirja toisensa jälkeen oli palautettava kirjastoon, koska ne eivät tehneet mitään vaikutusta. Kaikki tuntuivat pinnallisilta ja keksityiltä.

Suhtauduin aluksi myös Katri Rauanjoen romaaniin Jonain keväänä herään (2016 Atena) sillä ajatuksella, että tämä nelikymppisen perheenäidin ahdistuksesta kertova kirja tuskin sekään innostaa ja vetää vertoja natsiajan vereslihaiselle tositarinalle. Mutta toisin kävi. Kaksikymmentä sivua Rauanjokea ja olin taas päässyt lukemisen imuun! Kiitti Katri!

Rauanjoen romaani kertoo suorittajasta, nelikymppisestä Kertusta, jonka elämässa kaikki on päällisin puolin hyvin. Kiva mies, kaksi lasta, viehtävästi vinksahtanut mansardikattoinen unelmatalo. Vakituinen työ opettajana ja ihanan pitkät lomat. Mutta.

Pärjääjä ei jaksa enää pärjätä. Vuosikaudet Kerttu on elänyt itsensä ohi. Hän syöksyy masennuksen mustaan aukkoon, kun inha rehtori alkaa ahdistella häntä Mairen eläkkeellejäämiskemuissa. Edessä on pitkä sairausloma ja terapia, joka herättää muistot, jotka selittävät kaiken.

Useimmiten tämänkaltainen masennusta, ahdistusta ja henkistä hätää käsittelevä kirjallisuus on – noh, masentavaa. Tiedän monia, jotka eivät siksi lue sellaista. Kun oma elämä on hektistä oravanpyörässä juoksemista, halutaan kirjallisuudelta kepeyttä ja hyvää fiilistä. Arjen vastapainoa.

Kertun tarina ei kuitenkaan ollut masentava, vaikka se masennuksesta kertookin. Ensinnäkin lukija alkaa aavistella aika varhaisessa vaiheessa, että tämähän taitaa päätyä hyvin. Lopputuloksena ei ole suljettua osastoa tai perhesurmaa. Sinnikäs Kerttu selviää voittajana ja hänen tarinansa tuo lohtua varmasti monille. Syvästä masennuksesta on mahdollista toipua.

Toinen syy siihen, miksi Kertun tarina ei masenna, löytyy kielestä. Rauanjoki kirjoittaa kauniisti, paikoitellen runollisestikin (onhan hän ammatiltaan äidinkielenopettaja). Hän käyttää tuoreita kielikuvia ja kuvailee nykymaailmaamme ja sen ilmiöitä tarkkanäköisesti. Tällaista hiottua suomen kieltä on ilo lukea.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista tarinoista.
2. Jos rakastat hiottua kielta.
3. Jos etsit elämällesi suuntaa.

tiistai 16. elokuuta 2016

Stef Penney: Erämaan armo

Ennen kuin talvi on taas täällä, voi sen tuloon varautua lukemalla mukavan erilaisen jännärin Erämaan armo (2009 Bazar, suom. Jaakko Kankaanpää). Se vie lukijan Kanadan karuun erämaahan ja kylmät huurut hönkivät lukijan niskaan tämän kirjan sivuilta.

Hyytävänä talviyönä 1800-luvun puolessa välissä Dove Riverin syrjäisessä pikkukylässä tapahtuu murha. Murhatun miehen talolta johtavat jäljet lumessa kohti erämaata. Kyläläiset järkyttyvät, epäilykset alkavat velloa. Vanhat salaisuudet ja kaunat uhkaavat paljastua.

Etsintäpartio toisensa jälkeen lähtee seuraamaan murhaajan lumeen jättämiä jälkiä ja jokainen joukko omasta syystään. Henkeään pidätellen lukija seuraa partioiden etenemistä tuulessa ja tuiskussa. Pääsevätkö joukot koskaan määränpäähänsä alkeellisissa varusteissaan ilman goretexejä ja navigaattoreita – nykyvaeltajan välttämättömiä varusteita?

Tarinan pääpaino on mukavasti muualla kuin murhamysteerissä ja siksi uskoisin jännityskirjallisuutta vieroksuvakin lukijan tykkäävän tästä. Ennen kaikkea kirjassa kuvataan erämaan ja luonnon voimia, joiden edessä ihminen on usein voimaton. Luontoa on kunnioitettava ja sen ehdoilla edettävä, jos aikoo selviytyä. Luontokuvauksesta pitävälle Erämaan armo on nappivalinta.

Erämaavaelluksen aikana vaeltajat joutuvat kohtaamaan myös itsensä ja lohdullisen tarinan lopuksi kaksi yksinäistä sielua löytää toisensa. Erämaan armoilla on tunteikas ja kaunis jännityskirja. Aika harvinainen omassa genressään.

Tartu tähän:

1. Jos epätyypilliset jännityskirjat kiinnostavat sinua.
2. Jos pidät vähäeleisen kauniista rakkaustarinoista.
3. Jos rakastat luontoa ja luonnossa liikkumista.

maanantai 8. elokuuta 2016

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Viisikymppinen Jean Perdu on nimensä mukaisesti eksyksissä. Parikymmentä vuotta sitten hän menetti sydämensä Manonille, mutta suhde oli salainen, sillä Manon oli jo naimisissa. Erään kiihkeän ja rakkaudentäyteisen viikonlopun jälkeen nainen jätti Perdulle kirjeen ja häipyi. Jean Perdu ei koskaan lukenut kirjettä.

Perdu omistautui työlleen kirjakauppiaana ja muiden ihmisten auttamiselle. Naapurit tukeutuvat Perdu’hyn milloin missäkin asiassa. 

Perdu tuntuu tietävän tarkkaan, mikä vaiva ihmistä milloinkin rasittaa ja osaa määrätä kaunokirjallisuusapteekistaan juuri oikean romaanin tai runoteoksen täsmälääkkeeksi henkiseen vaivaan. Hän on onnistunut saamaan itselleen uskollisen joukon vakiasiakkaita ja turistitikin käyvät ihmettelemässä Seinen aalloilla kelluvaa hurmaavaa laivakirjakauppaa.

Omaa oloaan Perdu ei osaa lievittää. Hän kieltäytyy muistelemasta Manonia, on kieltänyt itseään jopa lausumasta hänen nimeään. Kirje kummittelee työpöydän laatikossa ja odottaa avaamistaan. Kun Perdu sitten viimein lukee kirjeen, ei hänen elämänsä voi jatkua enää ennallaan. Hän irrottaa proomunsa köysistä ja lähtee seilaamaan. Matkalla hän lopulta löytää (tietenkin!) itsensä ja kenties uskaltaa reissun päätteeksi avata sydämensä uudelle rakkaudelle.

Nina Georgen kirja Pieni kirjapuoti Pariisissa (2016 Bazar, suom. Veera Kaski) on ihastuttava kirja kirjoista ja kirjallisuuden parantavasta voimasta. Siinä on viittauksia Saramagosta Siilin eleganssiin ja kaikki Perdun apteekistaan määräämät lukemattomat kirjat tekisi mieli lukea. Luettujen kirjojen kohdalla taas voi todeta, että Perdu on kuin onkin analyyseineen oikeassa! Kirjahullua Georgen kirja ilahduttaa varmasti.

Samalla kirja on (melko) koskettava tarina miehestä, joka kadotti itsensä. Hylätyksi tullut Perdu omistautuu kaikille muille, koska kuvittelee, ettei kelpaa enää kenellekään. Mutta silti joitain jäi lukuelämyksestäni uupumaan. Oliko vikana Georgen kerronta, vaikkei siinä mitään vikaa sinänsä ollutkaan? Vai oliko ongelmana Perdun hahmo itse? Tuntui hivenen epäuskottavalta, että joku jäisi rypemään itsesääliin noin pitkäksi aikaa ja lukkiutuisi pettymyksen tunteeseensa noin kokonaisvaltaisesti.

En silti missään nimessä kadu Pienen kirjapuodin lukemista. Se viihdytti mukavasti kauniina kesäpäivänä laiturinnokassa.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna kirjoihin!
2. Jos olet pettynyt rakkaudessa.
3. Jos etsit lempeää hyvän mielen kirjaa.