Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla

Pientä fiksausta vailla (Karisto 2017) aloittaa Venla Linnasta kertovan kepeän viihdesarjan ja Amanda Vaaran nimimerkin taakse kätkeytyy kirjailija Nina Hakalahti.

Sarjan päähenkilö, Venla Linna, on reilu kolmekymppinen entinen kiinteistövälittäjä, joka burnoutin, irtisanoutumisen ja avioeron jälkeen päättää ostaa itselleen vanhan tyhjäksi jääneen kansakoulun. Hän perustaa sinne majatalo Villa Venlan ja alkaa pitää lifestyle-blogia.

                           

Venlalla on alituista kahnausta narisevaäänisen ex-miehensä kanssa, lähinnä lapsista, 13-vuotiaasta Eedlasta ja 10-vuotiaasta Laurista, eikä oma äitikään tue Venlaa tämän valinnoissa. Naapuritalossa asuu utelias ja tyrkky Riina, joka varastaa Venlan vatkaimen ja muistuttaa hahmona Solsidan-sarjan ärsyttävää Ovea. Onneksi toisella puolella sentään asuu kanojensa kanssa taiteellinen Ilona, jonka kanssa Venla löytää välittömästi yhteisen sävelen.

Tyypillisen viihderomaanin tapaan Venlan elämässä sattuu ja tapahtuu. Lähibaarista mukaan tarttuu vahingossa Janne, jonka takapuoleen on tatuoitu Amerikan lippu. Airbnb-majoittujien joukossa on rastatukkainen kitaransoittaja Jörn, joka saa Venlan sydämen jyskyttämään kiivaammin kuin kukaan pitkiin aikoihin, mutta onko Jörn tosissaan Venlan suhteen…?

Pientä fiksausta vailla on hyvä kotimainen vaihtoehto kevyelle HarperCollins-tyyppiselle käännösviihteelle ja sopii luettavaksi niihin tilanteisiin, kun arki painaa päälle ja vakavampaan kirjallisuuteen tarttuminen tuntuu liian väsyttävältä ajatukselta.

Vaikka minä tuskin jatkan Venlan elämän seuraamista tämän pitemmälle, se ei tarkoita sitä, etteikö joku muu (vähän vähemmän vakavahenkisempi lukija) voisi innostua tästä, sillä teos on oikein hyvä omassa kategoriassaan.

Kirjan kiinnostavinta antia on blogipäivitysten ja todellisuuden välinen ristiriita, ja Venlan blogipostaukset paljastavat herkullisesti sen, miten värittyneitä ne ovat. Vaikka päivä olisi mennyt päin mäntyä, on postaus aina pelkkää auringonpaistetta ja lirkuttelua.

Täydellisen ihana blogielämä on vain pieni kapea siivu todellisuudesta ja se onkin hyvä pitää mielessä, jos lifestyle-blogeja lukiessa ahdistuu siitä, kuinka hohdokkaalta bloggaajien elämä ruudun takana näyttää. Ei se oikeasti sellaista taida olla.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät kevyistä kirjoista.

3. Jos haluat suosia kotimaista – viihteessäkin.

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Viime vuonna käännössuosikkejani olivat norjalaisen Tore Renbergin Huomenna nähdään ja rankalaisen Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. 

(Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.)

Tänä vuonna olen häikäistynyt Olivier Bourdeaut’n pikkuruisesta romaanista Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017 Siltala, suom. Ville Keynäs) ja huomaan jälleen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirjasta, joka on melkein liian hyvä. On paljon helpompaa kirjottaa keskinkertaisista.

Bourdeaut’n romaani tuntuu kepeältä ja se on hauska. Aivan aluksi luulee lukevansa hassua ja vähän yliampuvaa kertomusta hullunkurisesta perheestä. Perheen isä keksii tarinoita ja tempauksia, joilla huiputtaa kaikkia, ja perheen äiti se vasta hillitön on. 

Talossa juhlitaan koko ajan, siellä juodaan ja ilakoidaan aamuun asti ja levylautasella pyörii kerta toisensa jälkeen Nina Simonen kappale Mr. Bojangles. Kertojana on perheen alakouluikäinen poika, joka tarkkailee ja kuvailee villiä menoa sivusta.

Pikku hiljaa meininki alkaa näyttää liian raisulta ja epäilyttävältä. Äiti osoittautuu mieleltään sairaaksi, maaniseksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Hän vaatii ympärilleen jatkuvaa säpinää ja isä pelleilee, jotta saisi pidettyä vaimonsa mielenterveyden jotenkin aisoissa. Poika otetaan pois koulusta, laskupino kasvaa, tuho lähestyy. Hulvaton perhe ei olekaan hauska vaan sairas.

Bourdeaut’n romaani on tarina hullusta rakkaudesta, mielisairaudesta ja sen kammottavista seurauksista, mutta synkkä ja traaginen tarina on kerrottu niin kepeästi, että kirja jättää lukijalle hyvän mielen. Tarinassa ja kielessä on jotain hyvin leimallisesti ranskalaista: kuplivan kevyt pinta ja hirvittävän surullinen pohja.

Bourdeaut’n rikasta kielenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Pitkät ja polveilevat virkkeet sopivat täydellisesti kuvailemaan kolmikon ympärillä pyörivää hullunmyllyä. Jokaisessa lauseessa on niin paljon tapahtumia, että 143 sivussa ehtii tapahtua enemmän kuin monessa tiiliskivessä.

Jos mietit, mitä lukisit seuraavaksi, lue tämä! 

1. Jos rakastat rikasta kieltä.

2. Jos pidät hauskoista tarinoista.

3. Jos haluat lukea palkittua laatua.

Minna Eväsoja: Melkein Geisha: hurmaava ja hullu Japani

“Pitkään ikään mahtuu monta häpeää.”

Japanilainen sananlasku

Minna Eväsoja hurahti nuorena Japanista ja pääsi 1990-luvulla opiskelemaan arvostettuun Urasenken teekouluun. Sen jälkeen hän pyrki ja pääsi Koben yliopistoon ja tätä nykyä hän toimii japanilaisen estetiikan dosenttina Helsingin yliopistossa.

Nyt hän on kirjoittanut vuosien Japani-kokemuksistaan valloittavan kirjan Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani (2016 Gummerus), jonka alaotsikko kertoo kaiken: Japani on hurmaava - ja pähkähullu!

Eväsojan kirja sisältää nelisenkymmentä pientä tarinaa ja aiheiden kirjo on laaja. Hän kertoo opiskelijan arjesta, oppilaitosten käytännöistä, asumisesta, naapureista, ruokailusta, teenjuonnista, juhlista, sumopainista, kirsikankukista, pankki- ja lääkäripalveluista sekä kaikenlaisista tavoista ja uskomuksista yleensä. Hän koluaa läpi lähes kaikki elämän osa-alueet.

Monessa kohtaa on pakko pyörittellä epäuskoisena päätään. Japanilaiset tavat ovat käsittämättömän monimutkaisia ja sen vuoksi japanilasten elämä näyttää ulkomaalaisen silmissä valtavan hankalalta. Liukuoven avaaminenkin on monivaiheinen esteettinen suoritus.

Ja jos suomalaista kulttuuria kutsutaan häpeän kulttuuriksi, on Japani sitä potenssiin kymmenen. Kasvojen menettämistä varotaan ja sääntöjä noudatetaan pilkuntarkasti. 

Jos et halua mokata, muista Japanissa edes nämä:

1. Jäätelön nuoleminen julkisesti on noloa.

2. Vessatohveleiden käyttäminen muualla kuin vessassa on noloa.

3. Flunssaan vetoaminen on noloa, sillä flunssa on Japanissa mitätön vaiva.

4. Liukuoven avaaminen ronskisti yhdellä kädellä on noloa.

5. Väärän roskapussin vieminen ulos vääränä aamuna on noloa.

6. Pyllistely on noloa.

7.  Myöhästyminen tapaamisesta on supernoloa!

Eväsoja kirjoittaa Japanista ja japanilaisten elävästi, mielenkiintoisesti ja toisinaan kauniin runollisesti. Hän ei naureskele pilkallisesti japanilaisten oudoimmillekaan tavoille vaan suhtautuu niihin lempeällä huumorilla. Rivien välistä paistaa suuri lämpö ja rakkaus kulttuuria, maata ja ihmisiä kohtaan. Tällaisista positiivisen huumorin värittämistä kirjoista tulee hyvä olo.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna muihin kulttureihin.

2. Jos arkielämä kiinnostaa sinua.

3. Jos olet aikeissa matkustaa Japaniin.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Keskilännen keittiöt (2016 Tammi, suom. Mari Hallivuori) lähti mukaani kesälomamatkalle ja onneksi lähti, sillä sepä osoittautuikin aivan täydelliseksi lomakirjaksi. Se oli viihdyttävä, hauska ja yllättävä!

Lukija luulee aluksi kirjan kertovan Lars Thorvaldista, jota luokkatoverit vieroksuvat kalanhajun takia. Larsin perhe on ottanut hoitaakseen luterilaisen jouluruokaperinteen lipeäkalan valmistuksen ja vaikka Lars lemuaa vain joulun alla, nyrpistelevät lapset nenäänsä ympäri vuoden, koska sellaisia lapset tuppaavat olemaan.

Lars rakastuu ruokaan ja 28-vuotiaana keittiömestarina ravintolansa tarjoilijaan Cynthiaan. Mutta kirja ei kerrokaan lopulta Larsista, vaan hänen tyttärestään Evasta, joka saa verenperintönä vanhemmiltaan innostuksen ja poikkeuksellisen lahjakkuuden ruuanlaittoon. Monien vastoinkäymisten jälkeen Eva raivaa tiensä ruokamaailman huipulle, suureksi guruksi, jonka hurmahenkisille yllätysillallisille jonotetaan vuositolkulla.

Eva onnistuu pitämään omat jalkansa maassa siitä huolimatta, että hänestä tulee maailmankuulu. Hän valmistaa mitä kummallisempia annoksia keittiössään ihmisille, jotka vaativat aina vain ihmeellisempää ja monimutkaisempaa. Tavallisen marketin aineksista valmistettu yksinkertainen omenapiirakka on näille höyrähtäneille hifistelijöille täysin käsittämätön ajatus: ajattelemattomuuden, mielikuvituksettomuuden ja epäterveellisyyden suurin ilmentymä. 

Stradal piikittelee kirjassaan ruokafanaatikkoja, joiden täydellisyydentavoittelu on lähtenyt pahasti lapasesta. Marjojen tulee olla poimittuja vain täydenkuun aikaan tai lehmän laiduntaneen vain etelänpuoleisilla rinteillä ja kaikkea muuta hölynpölyä. Terveellisyyttä ja makuelämyksiä kannattaa tietenkin tavoitella, mutta fanaattisuus ei sovi ruokaan, kuten ei mihinkään muuhunkaan.

Keskilännen keittiöiden keskushenkilönä on ihmeellisen ihana Eva. Välillä tosin menee kymmeniä sivuja, ettei Evasta mainita mitään, sillä Stradal kuljettaa tarinaansa eteenpäin Evan lähipiiriä läpikäyden. Eva päästää lähelleen vain kourallisen ihmisiä ja lukijallekin Eva jää lopulta etäiseksi ja juuri niin on hyvä. Evan mysteeri säilyy, sillä lukija(kaan) ei kuulu Evan läheisiin. Mekin voimme ihailla häntä vain kaukaa.

Eva on mahtavaa buustia antava esikuva omaa tietään etsivälle nuorelle tytölle. Koulukiusattu ja tavallisuudesta poikkeava Eva uskoo itseensä ja omiin ideoihinsa vastustuksesta ja halveksunnasta huolimatta. Pippurisen sinnikkyyden lisäksi häntä vie elämässä eteenpäin ystävällisyys, ei kyynärpäätaktiikka. Maine ja mammona eivät muuta häntä lopulta ihmisenä mihinkään suuntaan. Kunpa Evan elämä nähtäisiin pian myös valkokankaalla! Minä ihastuin häneen ja Stradaliin ihan täysillä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hyvää ruokaa.

2. Jos haluat lukea hyvän mielen kirjan.

3. Jos etsit elämällesi uutta suuntaa.

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

Jos joku luulee, että kaikki naisille suunnattu viihdekirjallisuus on huonosti kirjoitettua roskaa, kannattaa tarttua Tiina Piilolan uutuusromaaniin Taivaanmerkit (2016 S&S). 

Näin nautinnollista suomen kielen kieputusta ja värikkäitä ilmaisuja saa monesta ”vakavammasta” kirjasta hakemalla hakea. Taivaanmerkit todistaa, että kyllä viihdekirja(kin!) voi olla kielellisesti laadukas.

Kirjan juoni on sen sijaan viihdekirjalle tyypillinen: näennäisesti onnellinen, mutta sisäisesti tyytymätön päähenkilönainen kokee olevansa oman elämänsä sivustaseuraaja ja lähtee etsimään ratkaisua tyhjyyden tunteeseensa. Tällä kertaa vaihtoehtohoidoista.

Taivaanmerkkien päähenkilönä seikkailee 35-vuotias Emma, yhden lapsen äiti, joka on naimisissa ihan kivan miehen kanssa. Emma kokee olevansa elämässään täysin ulalla ja hakee vastausta olotilaansa ensin netistä lueskelemalla kaikenlaista NLP:stä mindfullnessiin ja chakraparannuksesta zenmeditaatioon.

Mutta vasta rebirthing-terapia kolahtaa Emmaan täysillä. Terapia lupaa puhdistaa pään kaikesta vuosien varrella kertyneestä kuonasta ja palauttaa ihmisen biologisen syntymän puhtaaseen hetkeen. Terapia huipentuu Jyväskylän ratapiha-alueelle, jossa Emma symbolisesti uudestisyntyy upottautumalla kuumavesipaljuun.

Minkälaista elämää Emma lähtisi puhdistautuneena rakentamaan? Asukasyhdistyksen lehdestä hän bongaa henkisen astrologian kurssin ja hurahtaa tähtimerkkeihin. Ja sen jälkeen vielä moniin muihinkin uskomushoitoihin. Ja lopulta Emma löytää onnen.... no, lukekaapa itse :)

Päähenkilö Emma on kaikessa hörhöydessään ja päättömässä innostuneisuudessaan samastuttava henkilöhahmo. Hän kaahottaa vimmaisesti sinne tänne etsiessään elämälleen uutta suuntaa ja hurahtaa mitä kummallisempiin terapioihin, joita on ihan oikeassakin elämässä tarjolla valtava määrä. Ihanan höyrähtäneestä päähenkilöstä pisteet Piilolalle.

Parasta Taivaanmerkeissä on kuitenkin kieli. Piilola kirjoittaa valtavan hauskasti ja värikkäästi. Hänen kielikuvansa ovat harvinaisen herkullisia, yllättäviä ja raikkaita! Kirjassa on roppakaupalla viittauksia sinne sun tänne: Kalevalaan, kirjallisuuteen (Rhonda Byrnestä Toni Morrisoniin), populaarikulttuuriin (Kill Billistä Jennifer Lopezin takapuoleen)  ja 80-lukuun (Bogart Companystä teinikalentereihin).

Miten Piilola muisti Denise Huxtablenkin? Ja korkokenkä-Cindyt? Jock Ewingin pojalleen lähettämän kirjeen? Emännän käsivoiteen? Super-Marjon? Leppis-lehden? Sitruunanhajuisen Vimin, joka nykyään tunnetaan typerällä nimellä Cif? (Vim sentään on latinaa ja tarkoittaa voimaa – mitä Cif muka tarkoittaa?) jne jne...

Piilolaa lukiessa huumaantuu yksityiskohdista. Muistuttamalla Ally McBealin pienestä hörökorvamiehestä tai Sue Ellenin vieroitushoidosta Piilola tulee herättäneeksi lukijan mielessä valtavan määrän muistoja.

Takakannessa Piilola kertoo itse kokeneensa kirjoittajana muodonmuutoksen. Vakavissa vesissä uineesta kirjailijasta on tämän uutuuden myötä syntynyt kepeästi kirjottava ilolintu. Sellainen hän tuntee oikeasti olevansa ja lukijana voin vain todeta, että kyllä! Jatka tällä linjalla!

Tartu tähän:

1. Jos etsit suuntaa elämällesi.

2. Jos haluat nauttia rikkaasta suomen kielestä.

3. Jos olet kiinnostunut vaihtoehtohoidoista.

Julie Murphy: Dumplin

Willowdean “Dumplin” Dickson ei kutsu itseään kookkaaksi, rotevaksi tai isoluiseksi. Hän kutsuu itseään läskiksi. Mitä sitä totuutta muuttamaan tai kiertoilmauksia keksimään, hän ajattelee. 

“Sellainen minä olen. Läski. Se ei ole kirosana. Se ei ole loukkaus.”

Lihavuus ei ole Willowdeanille ongelma. Se ei ole ongelma hänen parhaalle ystävälleen Ellenille, ei hänen muille kavereilleen, ei hänen pomolleen, eikä hänen deittiseuralaisilleen. Vain koulun typerin huutelija Patrick solvaa Willowdeania siinä missä kaikkia muitakin muottiin sopimattomia.

Mutta äidille tytär ei kiloineen kelpaa. Äiti organisoi antaumuksella paikkakunnan kuuluisia missikisoja ja onpa hänet itsekin vuosia sitten kruunattu kaikkein kauneimmaksi. Eikä äiti ole lihonut grammaakaan niistä päivistä – sama iltapuku sujahtaa edelleen vaivattomasti ylle. Siitä hän jaksaa tyttärelleen ylpeillä.

Äiti on itse ollut nuorena lihava ja häpeä siitä saa hänet häpeämään tytärtään. Äiti napsauttaa televisiosta laihdutusohjelman päälle aina kun Willowdean saapuu olohuoneeseen. Hän kehuu Willowdeanin laihojen ystävien ulkonäköä kauniiksi, muttei koskaan Willowdeania. Eikä hän voi aluksi tietenkään sulattaa ajatusta siitä, että Willowdean on päättänyt tänä vuonna osallistua missikisoihin ja raivata tietä erilaiselle kauneudelle.

Julie Murphyn kirja Dumplin (2016 Otava, suom. Peikko Pitkänen) on erilaisuuden ylistys (ja omistettu muuten isoperseisille tytöille!) Päähenkilö on mahtava tyyppi: oman tiensä itsevarma kulkija, joka viis veisaa siitä, mitä muut hänen ulkonäöstään ajattelevat. Hän on ylpeä kiloistaan ja tyytyväinen itseensä. Hän on aikaansaava, huumorintajuinen, ystävällinen ja lojaali. Loistava esikuva kaikille epävarmuuksiensa kanssa painiville!

Romaani on humoristisen pintansa alla myös koskettava tarina äidistä ja tyttärestä. Äiti ei näe tyttäressään muuta kuin kilot. Heikon ja laihuuteen perustuvan itsetuntonsa kanssa kamppaileva äiti kääntää tyttärelleen selkänsä, eikä Willowdeanista olisi tullut vahvaa ilman sydänkohtaukseen kuollutta lihavaa tätiään Lucyä, jolle hän kelpasi sellaisenaan: ainutlaatuisena, ihanana ja kauniina.

Kirjan viesti on vahva ja sanoma hyvä. Mutta yksi asia jäi häiritsemään. Dumplin raivaa julistaen tietä erilaisuudelle: lihaville, rillipäille, hevosenhampaisille, seksuaalivähemmistöihin kuuluville, huonoryhtisille, hiljaisille, nörteille jne. Mutta laihoille ei hyväksyntää heru. Dumplinin suvaitsevaisuus yltää pitkälle, muttei kuitenkaan ihan “näivettyneisiin luuviuluihin” saakka.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos koet olevasi erilainen.

3. Jos haluat voimaantua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Voiko jännityskirjaa kuvata sanoilla ihana, hurmaava ja viehko? Kyllä voi! Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama Nainen parvekkeella (2016 Bazar) on juuri sellainen. En muista koskaan aiemmin lukeneeni näin viehättävää jännäriä!

Kolmekymppinen dokumenttiohjaaja Salome Virta on kiinnostunut Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän metsästää teosta täydentäviä luonnoksia, jotka ovat vastikään löytyneet kuin ihmeen kaupalla Pariisista. 

Salome on myös saanut vihiä, että itse teos olisi seitsemänkymppisen A.S Joenmaan hallussa. Dokumenttiaan varten Salome haluaisi päästä näkemään teoksen, mutta Joenmaa kieltäytyy. Siitä huolimatta he ryhtyvät sähköpostikirjeenvaihtoon, koska tuntevat mystistä sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan.

Toinen tarinalinja vie lukijan menneisyyden Pariisiin ja vuoteen 1883. Portinvartijapariskunta Hortense ja Babtiste Mullins kuuntelevat, kuinka Albert Edelfelt maalaa vimmatusti yläkerran ateljeessaan ja riitelee rouvansa kanssa yhä useammin. Toisinaan he näkevät, kuinka maalariherra hoippuu humalassa kotiin ja seuraavana aamuna hänen rouvansa näyttää entistäkin rasittuneemmalta. Mestarilla on työn alla teos Nainen parvekkeella.

Näitä kahta tarinaa Nuotio ja Soininen kuljettavat kirjassaan vuorotellen eteenpäin. Salomen seikkailuja Nyky-Pariisissa seurataan lähinnä A.S. Joenmaalle lähetettyjen kirjeiden kautta ja tähän taidehistorialliseen soppaan sekoittuu myös eräs höyrähtänyt pariisilainen taiteentuntija, A.S. Joenmaan ylimielinen poika ja tämän mustasukkainen ex-rakastajatar. Loppuratkaisu lyö ällikällä varmasti jokaisen. Ja saattaa olla, että myös mystisesti kadonneen Virginien – Albert Edelfeltin mallin ja muusan – arvoitus vihdoin ratkeaa...

Parasta antia kirjassa ovat Salomen ja Joenmaan sähköpostit. Ne ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä kiireessä hutiastuja nykysähköposteja. Sen sijaan ne ovat kieleltään niin hurmaavan vanhanaikaisia, mietittyjä ja kohteliaita, että lukijana välillä unohtaa lukevansa sähköposteja. Osaako ja viitsiikö kukaan enää kirjoittaa noin ihanaan tyyliin? Minäkin haluan kirjekaveriksi oman A.S. Joenmaan!

Nuotion ja Soinisen kirja on leppoisan koukuttava jännitysromaani. Siinä ei veri roisku, eikä ketään kiduteta. Silti se on niin mukaansa tempaava, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Tämä jännäri jättää jälkeensä hyvän fiiliksen - ja varoitus: nostattaa matkakuumeen Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua ilman murhia.

2. Jos olet hulluna taiteeseen.

3. Jos rakastat Pariisia!

Laura Paloheimo: Puppiduu

Laura Paloheimo on hyväntuulisuuden lähettiläs kotimaisessa kirjallisuudessa, joka niin kovin usein on pelkkää pessimististä mudassa rämpimistä. Onneksi Paloheimo tarjoaa vaihtoehdon niille lukijoille, jotka sotesoppien, hallituskriisien ja yt-uutisointien vastapainoksi haluavat vain virkistyä ja uskoa parempaan ja keveämpään tulevaisuuteen.

Paloheimo jatkaa uusimmassa romaanissaan Puppiduu (2016 Otava) tutulla romantiikan värittämällä chick lit –polullaan ja mukana on tyypilliseen tapaan ripaus mystiikkaa, vähän jännitystä ja rutkasti herkullisia ihmissuhdesotkuja.

Puppiduun päähenkilönä touhuaa tarmokas sisustussuunnittelija Jane. Hän on tehnyt pitkän uran varkkaan liikemiehen Erkki “Eki” Härkösen oikeana kätenä ja suunnitellut kymmenittäin yökerhoja kaupungin bilettäjien iloksi. Jane on aina aiemmin hyökännyt täysillä töidensä kimppuun, mutta nyt hän on sydänsurujensa takia vähän uuvahtanut ja alkanut mielessään kyseenalaistaa hektisen elämäntahtinsa järkevyyttä.

Eki saa houkuteltua Janen ottamaan kontolleen vielä yhden projektin. Enkeltensaarella sijaitseva huonokuntoinen hotelli olisi puunattava uuteen kukoistukseen ja hotelli huokuu Janelle niin hyvää energiaa, että hän ottaa tehtävän vastaan. Kohtalokkain seurauksin tietenkin.

Janen ja Ekin lisäksi Paloheimon värikkääseen henkilögalleriaan kuuluvat myös Ekin ex:ät (useita), Janen uusi ihastus, Enkelisaarelle saapuvat pyhiinvaeltajat, ikonimaalarit ja tietenkin – kuten kirjan nimestä voi jo päätellä - Marilyn Monroe(t!).

Paloheimo pyörittää juontaan notkeasti eteenpäin, viljelee hauskaa dialogia ja täräyttää lukijan eteen sopivasti yllättäviä käänteitä. Paloheimon vauhdikkaassa chick lit –kyydissä ei kukaan pääse takuulla kyllästymään.

Tartu tähän:

1. Jos kevyt viihdekirjallisuus on sinun juttusi.

2. Jos pidät vauhdikkaista juoniromaaneista.

3. Jos kaipaat elämääsi kepeää positiivisuutta.

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Harva jaksaa aina lukea vakavaa laatua. Ainakin minä kaipaan välillä vaaleanpunaisia ja hattarankevyitä unelmia. Sellaiseen mielentilaan Nicolas Barreau on juuri oikea valinta! 

Barreau'n kolmas suomennettu romaani Meillä on aina Pariisi (2014 Tammi, suom. Anne Kilpi) on juoneltaan yhtä valloittavan romanttinen kuin kaksi edellistäkin.

(Lukuneuvojan arvioon kirjasta Pieni elokuvateatteri Pariisissa voit tutustua täällä.)

Jo kirjan nimi kertoo, että taas ollaan rakkauden pääkaupungissa Pariisissa. Rosalie Laurent pyörittää pientä paperikauppaa kaupungin romanttisimmilla kulmilla latinalaiskortteleissa (tietenkin!). Viehättävässä pikku puodissaan Rosalie myy muun muassa itse tekemiään toivekortteja, joihin hän asiakkaittensa yksilöllisten toiveiden mukaan maalaa herkän sinisävytteisen kuvan ja valitsee kuhunkin korttiin sopivan toivotuksen. Korteista tulee menestys (tietenkin!)

Oma paperikauppa on Rosalien unelmien täyttymys, mutta yksityiselämässään nuori nainen on hieman hukassa. Poikaystävää kiinnostaa vain kuntoilu ja terveellinen ruokavalio, eikä hän ymmärrä Rosalien haikailuja romanttisten illanviettojen perään Eiffel-tornin näköalaravintolassa. Tuskin sieltä saisi terveellistä fitness-ruokaa ja näkymää voi käydä ihailemassa halvemmallakin.

Rosalien elämä kääntyy (tietenkin!) uuteen odottamattomaan suuntaan, kun hän saa ensin kuvitettavakseen maailmankuulun ranskalaisen lastenkirjailijan uuden teoksen. Sitten hänen kauppansa ovelle ilmestyy eräs komea amerikkalainen, joka osoittautuu monien ennalta arvattavien käänteiden jälkeen hyvin romanttiseksi! Tietenkin!

Barreau´n uutuusromaani on kuin ihanan höttöinen ja makea marenkileivos. Juoni on jälleen ennalta arvattava, muttei se mitään haittaa! Kukaan ei kuole ja sehän on vaihteeksi aivan mahtavaa! Yltiöromanttisen onnellinen loppu on tiedossa jo ensimmäiseltä sivulta saakka - ihanaa! Viihdekirjaksi teoksen kieli on rikasta ja hyvää! Aina vain paranee!

Barreau'n hurmaavat aikuisten satukirjat tuovat minulle mieleen Eeva Kilven viisaan lausahduksen:

“Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää.”

Yksi Barreau kuukaudessa pitää kyynisyyden loitolla ja hymyn huulilla pitkään! Mikäs sen parempaa lääkettä meille synkistelyyn taipuvaisille suomalaisille.

Tartu tähän:

1. Silloin kun maailma murjoo.

2. Jos rakastat Pariisia.

3. Jos olet parantumaton romantikko.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simonsin esikoisromaani Tyhmä neitsyt (2015 Gummerus, suom. Sanna van Leeuwen)  ilmestyi alun perin vuonna 1959 ja sai loistavat arvostelut: teräväkatseinen, säkeinöivä ja omaperäinen; lähes täydellinen pikku kirjanen; yhtä laadukasta esikoiskirjaa harvoin tapaa.

Sitten se vaipui vuosikymmeniksi unholaan. Kunnes vuonna 2014 alankomaalainen kustannustoimittaja löysi sen hyllystään, julkaisi uudelleen ja romaanin erinomaisuutta suitsutettiin jälleen. Tyhmä neitsyt tömähti nyt pysyvästi alankomaalaisen kirjallisuuden kaanoniin.

Tyhmän neitsyen päähenkilö, 12-vuotias Gittel, on tottunut lapsesta saakka vanhempiensa riitelyyn. Varsinkin ennen juhlapäiviä riitoja puhkeaa yhtenään, ja silloin Gittelin vanhemmat tappelivat kuin kissa ja koira. Vaikka riidat olisivat alkaneet mistä tahansa, ne päättyvät aina samaan pisteeseen: Salomon-sedän haukkumiseen.

Pahimmat riidat loppuvat siihen, että äiti pakkaa laukkunsa, marssii ovet paukkuen ulos ja lähtee Gittel mukanaan oman äitinsä luo Antwerpeniin. Lopulta hän palaa aina takaisin kotiin, kunnes seuraavan kärhämän jälkeen lähtee taas lätkimään yhä vihaisena. Gittel on tottunut veivaamiseen, eikä se hetkauta häntä enää mitenkään erityisesti.

Antwerpenin mummulassa Gittel joutuu vastentahtoisesti tutustumaan värikkääseen porukkaan, sillä mummun luona ramppaa kaikenlaista väkeä sukulaisista satunnaisiin kiertolaisiin ja musiikkia huudatetaan gramofoneista täysillä. Vaikka vieraat ja melu ärsyttävätkin häntä, hän viihtyy mummulassa kuitenkin paremmin kuin kotonaan.

Erityisen hyvin hän alkaa viihtyä sen jälkeen kun hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin, rikkaan perheen naimattomaan tyttäreen. Mardellien luona on rauhallisen seesteistä ja hienostuneen yläluokkaista. Ja mikä parasta: siellä on flyygeli, jota Gittel pääsee soittamaan.

Gittel viihtyy Mardelleilla siksikin, että siellä hänet huomataan, eikä sätitä koko ajan sivummalle. Häneen suhtaudutaan kuin ajattelevaan ihmiseen, ei niin kuin rasittavaan ja typerään kakaraan, ja siksi Gittel hakeutuu Mardelleille aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Tyhmä neitsyt on nuoren tytön hilpeä ja varsin tarkkanäköinen kasvutarina. Gittel joutuu pikku hiljaa astumaan lasten viattomasta maailmasta aikuisten maailmaan ja kokee tarinan edetessä ensimmäisen suuren pettymyksensä. Rivien välistä lukija voi löytää myös ennusmerkkejä toisen maailmansodan lähestymisestä.

Kasvukertomuksen lisäksi Simons kertoo Gittelin äänellä hersyvän hauskasti juutalaisyhteisöstä: sen värikkäistä persoonista ja kummallisista tavoista. Gittelin suhtautuminen oman sukunsa ja yhteisönsä tapoihin on samanaikaisesti viiltävän terävää ja lempeän humoristista. Näin ollen Tyhmä neitsyt onnistuu olemaan samanaikaisesti hilpeän hauska ja kepeä sekä viiltävän tarkkanäköinen ja vakava.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kevyen(oloisen) klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos perhekuvaukset kiinnostavat sinua.

David Duchovny: Pyhä lehmä

“Minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa.”

Etelä-korealaisen kanatarinan jälkeen yöpöydälläni odotti kirja, jonka päähenkilönä seikkailisi lehmä. Myönnettäköön etten tarttunut kirjaan kovin suurin odotuksin, mutta yllätyinkin iloisesti. Pyhä lehmä (2016 Like, suom. Ilkka Salmenpohja) viihdytti ja nauratti!

Tv-tähtenä paremmin tunnettu amerikkalaisnäyttelijä David Duchovny (X-files, Californication) teki viime vuonna aluevaltauksen romaanikirjailijana ja kirjoitti Pyhän lehmän: hauskan tarinan Elsie-lehmästä, joka päättää karata pientilalta saatuaan selville totuuden eläinten tehotuotannosta.

Välttääkseen oman teurastuksensa Elsie suuntaa kohti Intiaa, jossa lehmiä pidetään pyhinä. Siellä Elsie ehkä saisi elää pitkän ja palvotun elämän. Jerry-possu kinuaa itsensä mukaan karkumatkalle, kääntyy juutalaiseksi ja lähtee kohti Israelia. Juutalaisten kosher-säännöt ja inho sikaa kohtaan pitäisivät Jerryn paremmin hengissä Israelissa kuin kotikonnuillaan, missä ihmiset mussuttavat vuosittain kilotolkulla pekonia. Kiitospäivää pelkäävä Tom-kalkkuna lähtee myös messiin ja uskoo paremman elämän löytyvän Turkista –viittaahan maa nimessäänkin jo kalkkunaan. Kolmikon yhteisestä matkasta tulee absurdi ja hulvaton seikkailu.

Kirjan parasta antia on tarinan alkupuoli. Elsie hengailee bestiksensä Malloryn kanssa niityllä ja tiirailee salaa aidan takana mylviviä sonneja. Lehmätyttöjen väliset keskustelut ovat osuvia ja kuulostavat aivan samoilta kuin keiden tahansa teinityttöjen. Karkumatkan suunnittelu on myös hauskaa luettavaa.

Elsien huomiot maailmanmenosta ja ihmisistä ovat viiltävän tarkkanäköisiä. Jerry ja Tom ovat hekin hauskoja ja omanlaisiaan tyyppejä ja kolmikko täydentää mahtavasti toisiaan. Kun pakomatka alkaa, Duchovny alkaa rönsyillä ja alun hyvä napakkuus vähenee, mutta kyllä kirja silti kannattaa ehdottomasti lukea loppuun. Kolmikolle kun sattuu ja tapahtuu kaikenlaista matkan aikana.

Pyhä lehmä todistaa Duchovnyn olevan fiksu tyyppi ja hyvä kirjoittaja. Hölmöstä juonesta huolimatta tarina sisältää älykästä huumoria ja vilisee viittauksia kirjallisuuteen, elokuviin ja populaarimusiikkiin. Erityisen hauskoja kohtia ovat Elsien keskustelut kustannustoimittajan kanssa, joka on jatkuvasti huolissaan myyntiluvuista ja Elsien provosoivista väitteistä, jotka saattavat karkottaa kohdeyleisön (=ihmiset).

Duchovny halunnee Elsien tarinalla herätellä ihmisiä huomaamaan tehotuotannon hirvittävyyden ja eläinten arvon sinänsä. Aivan kuten hän viimeisillä sivuillaan Elsien äänellä sanoo: “Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen.”

Duchovnyn huumorilla kuorrutettu viesti menee varmasti paremmin perille kuin ekoihmisten fanaattinen paasaus. Ehkä joku vannoutunut lihansyöjä vaihtaa Elsien tarinan myötä pihvinsäkin useammin nyhtökauraan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät älykkäästä huumorista.

2. Jos eläinten hyvinvointi kiinnostaa sinua.

3. Jos olet kyllästynyt realistisiin tarinoihin.

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Viime syksynä 2015 julkaistiin ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani: Kyung-sook Shinin hieno ja koskettava tarina nyky-Koreasta Pidä huolta äidistä. (Siihen voit tutustua tarkemmin täällä.) 

Heti perään tulee toinen suomennos: Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää (2015 Sitruuna kustannus, suom. englanninkielisestä käännöksestä Hilla Hautajoki).

Tämä pikkuruinen aikuisten satu karkaavasta häkkikanasta keikkui Etelä-Korean bestseller-listalla kymmenen vuotta ja ylsi kotimaassaan yli miljoonan kappaleen myyntiin. Kirjasta tehty animaatio on kaikkien aikojen menestynein etelä-korealainen animaatiofilmi ja kanan seikkailut on nähty myös teatteri- ja musikaaliversiona. Kaikki etelä-korealaiset tuntevat tämän kanan.

Kirja kertoo Tähkä-kanasta, joka kököttää päivästä toiseen häkissään aivan ulko-oven vieressä. Ovenraosta se kurkistelee pihalle ja haaveilee vapaudesta. Se kadehtii pihalla tepsuttelevia ankkoja ja muita eläimiä ja suree sitä, kun ei pysty enää munimaan. Maanviljelijä vaimoineen kiinnittää pian huomiota tähän riutuneeseen ja tuottamattomaan yksilöön. Lopulta he kyllästyvät, tarttuvat Tähkää kaulasta ja heittävät sen kuolleiden kanojen seassa tunkiolle.

Tähkä ei anna periksi. Se kampeaa ylös raatojen seasta kaverinsa sorsan avustuksella. Muut eläimet eivät huoli sitä pihapiiriin ja Tähkän on etsittävä itselleen turvallinen paikka muualta. Läheiseltä pellolta se löytää paikan ja pesän, jossa on muna, jota kukaan ei muni. Tähkän suurin unelma omasta munasta on toteutunut.

En yhtään ihmettele, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Hwang viestittää tarinansa kautta lukijalle ainakin seuraavia elämäntaitokirjoista tuttuja mantroja:

Uskalla unelmoida.

Uskalla irrottautua tutusta ja turvallisesta.

Uskalla ajatella isosti ja toisin.

Suurin ilo syntyy yhdessä.

Erilaisuus on rikkaus.

Itsekäs elämä ei tuo onnea.

Stressaantuneena ei synny tulosta.

Toivo pitää ihmisen (ja kanan) hengissä.

Sun-mi Hwang yhdistää kanansa tarinassa Martin Seligmanin positiivisen psykologian ja Viktor Franklin ajatukset merkityksellisestä elämästä. Voimme omalla luonteenlujuudellamme vaikuttaa siihen, miten kestämme vastoinkäymisiä ja miten nopeasti osaamme suunnata katseemme eteenpäin. Mutta jos menetämme toivon, menetämme kaiken.

Näiden kahden uraauurtavan herran lisäksi kirjasta tuli mieleeni myös eräs rouva Ruotsista. Onko Sun-mi Hwang imenyt kirjaansa vaikutteita myös Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkistä? Pulska kotihanhi Martti haikailee Peukaloisen retkissä villihanhien mukaan aivan samalla tavalla kuin Verso-sorsanpoikanen Hwangin kirjassa. Molempien lintujen jaloissa on samanlaiset köydetkin.

Tähkän tarinaa voi lukea selfhelppinä melkein missä tahansa oman elämänsä solmukohdassa. Hyvässä lykyssä tämä rohkea etelä-korealainen kana voi antaa eteenpäin sysäävän potkun takalistoon!

Tartu tähän:

1. Jos etsit elämällesi uutta suuntaa.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle ja teoreettiselle elämäntaito-oppaalle.

3. Jos haluat lukea liikuttavan tarinan rohkeasta kanasta.

Mhairi McFarlane: En minä vaan sinä

Viime kesänä kustannusmaailmassa odotettiin jännittyneinä megajättikustantajan HarperCollinsin saapumista Suomeen. Suoranaista pelkoakin oli ilmassa. Mitä jos jätti ahmaisisi kaikki supernimet itselleen? 

Vielä ei ole mitään järisyttäviä kaappausuutisia kuulunut ja HarperCollinsNordicilta on ilmestynyt muutama teos suomeksi. Ensi vuonna niitä pitäisi ilmestyä jo reilut 30. Pohjoismaiden valloitus on selvästi käynnissä.

Yksi ensimmäisiä HarperCollinsNordicin käännösromaaneja suomeksi on Mhairi McFarlanen En minä vaan sinä (2015, suom. Hanna Arvonen), joka näyttää turkoosinsävyisine kansineen epäilyttävän hömpähtävältä. Ja minä kun en pidä liian höttöisista ja laskelmoiduista viihderomaaneista. Päätin kuitenkin antaa McFarlanelle mahdollisuuden, sillä eräs ystäväni, jonka lukumakuun luotan kuin kallioon, suositteli minulle hänen aikaisemmin ilmestynyttä romaaniaan Sinusta kaikki alkoi.

McFarlanen romaani yllätti positiivisesti. Viihteellinen – kyllä. Romantiikkaa – kyllä. Hauska – kyllä. Höttöinen – ei liiaksi.

Kirja kertoo kolmekymppisestä Deliasta, joka päättää pitkän yhdessäolon jälkeen kosia poikaystäväänsä Paulia. Mies hämmentyy kysymyksestä, mutta suostuu kuitenkin. Pariskunta suuntaa läheiseen pubiin skoolailemaan ja suunnittelemaan häitä. Kaikki keikahtaa Delian elämässä ylösalaisin, kun hän saa baarissa vahingossa tekstiviestin, joka paljastaa Paulin petturuuden. Vastedes kaikki olisi Delian elämässä erilaista.

Tästä tapahtumasta saa alkunsa rönsyilevä tapahtumasarja, joka heittelee Deliaa uusiin ympäristöihin ja törmäyttää hänet uusiin mielenkiintoisiin tuttavuuksiin. Delia alkaa elää elämäänsä täysillä ja toteuttaa rohkeasti pöytälaatikkoon haudattuja unelmiaan. Katuvainen poikaystävä koettaa pysyä Delian perässä, mutta haluaako Delia enää palata tuttuun ja turvalliseen...

McFarlanen romaani viehättää varmasti viihdekirjallisuuden vannoutunutta harrastajaa, mutta voi viedä mukanaan muutkin. Nokkela tarina, sujuva kerronta, yllättävät käänteet ja sympaattinen päähenkilö. Näistä elementeistä on tämä mukava romaani tehty.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos etsit vielä sitä oikeaa.

3. Jos pidät kepeästä kerronnasta.