Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitren Silmukka (2017 Minerva, suom. Susanna Hirvikorpi) on juoneltaan niin yksinkertainen jännitysromaani, ettei tämän yksinkertaisempaa voi enää kirjoittaa. 

Ja juuri siksi se pitää tiukassa otteessaan ensimmäiseltä sivulta loppuun asti, eikä siihen kaipaa mitään lisää.

Silmukan tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat kaikki. Päähenkilönä on 12-vuotias Antoine Courtin: nuori poika, joka asuu äitinsä kanssa ja koettaa pysytellä mukana poikaporukassa, jota johtaa ärsyttävän itsetietoinen Théo Weiser.

Aikaisemmin pojat ovat puuhastelleet ulkona, mutta kun Kevin, yksi pojista, saa lahjaksi PlayStationin, ei ketään kiinnosta enää mikään muu kuin pelaaminen. Antoine päättää rakentaa Saint-Eustachen metsään niin hienon majan, että muut pojat kyllästyisivät pelaamiseen ja alkaisivat taas leikkiä ulkona. Toisin käy.

Maja ei tee vaikutusta Antoinen salaiseen ihastukseen Èmilie’hin ja kun naapurin herra Desmedt vielä äkkipikaisuuksissaan ampuu oman koiransa, Antoine’lle rakkaan Odysseuksen, Antoine raivostuu. Hän mäjäyttää suutuspäissään kuusivuotiasta Rémi Desmedtiä oksankarahkalla päähän ja tämä kuolee. Antoine menee paniikkiin ja piilottaa ruumiin metsään.

Kuusivuotiaan Rémi Desmedtin katoaminen on maanlaajuinen uutinen, mutta Antoine ei uskalla kertoa tapahtuneesta kenellekään – onhan hän syyllinen murhaan. Hän päättää pitää asian salassa.

Pierre Lemaitre’n psykologisessa jännitysromaanissa seurataan Antoine’n pään sisäistä piinaa tapahtuman jälkeen. Antoine ei syö, ei nuku, suunnittelee pakoa ja pelkää jatkuvasti jäävänsä kiinni. Syyllisyydessä ja pelossa on hänelle jo rangaistusta kerrakseen.

Lemaitre panee lukijansa koville. On vaikea olla olematta Antoinen puolella siitä huolimatta, että alusta saakka tietää tämän tappaneen pienen kuusivuotiaan pojan. Onhan Antoine  vasta 12-vuotias, itsekin vielä lapsi, eikä hänen ollut tarkoitus tappaa koskaan ketään. Loppuratkaisu lyö yksinkertaisuudessaan ällikällä.

Lemaitren tarina voi ahdistaa joitain lukijoita, kerrotaanhan siinä lapsesta, joka tappaa vahingossa toisen lapsen. Silti jokaisen kannattaisi lukea se, koska Lemaitre osoittaa hienosti, etteivät asiat ole useinkaan niin mustavalkoisia kuin ulkoapäin näyttää. Lisäksi hän osoittaa olevansa yksi tämän hetken parhaista jännärikirjailijoista. Näin taidokkaasta, tarkkanäköisestä ja ajatuksia herättävästä jännäristä saa harvoin nauttia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat etsiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin.

3. Jos rakastat yllättäviä loppuratkaisuja.

Heidi Köngäs: Sandra

”En vielä silloin tiennyt, että kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, en tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.”

Näin pohtii ja vihjailee tulevasta Heidi Köngäksen Sandrassa (2017 Otava) Klaara, viisikymppinen näyttelijä, joka vierailee äitinsä vanhassa kotitorpassa. Äiti haluaa nähdä Lepistön talon vielä kerran.

Klaara ei ymmärrä, mitä varten Lepistössä pitää taas käydä: talohan on myyty uusille omistajille jo ajat sitten, eikä hän muutenkaan jaksaisi kuunnella äitinsä iänikuisia lapsuusmuisteloita. Klaaralla on omassa elämässään tarpeeksi murehtimista, sillä ei osaa muuta kuin näytellä, mutta hänen ikäiselleen naisnäyttelijälle ei tarjota enää rooleja.

Äidin kuoleman jälkeen Klaara löytää jäämistöstä päiväkirjan, jota on pitänyt äidin äiti Sandra. Menneisyys ja omat juuret alkavat kiinnostaa Klaaraa ja hän huomaa Klaara, että Lepistön torppa on jättänyt myös häneen lähtemättömän jäljen.

Klaaraa keskeisemmäksi henkilöksi romaanissa kohoaa tietenkin Sandra: uuttera ja hyväsydäminen nainen, jonka tie puoliorvosta huutolaislapsesta torpparin puolisoksi ei ole helppo. Ei Sandra helppoa elämää ole itselleen odottanutkaan, mutta vuoden 1918 tapahtumat aiheuttavat jo niin mittavaa kärsimystä, että jopa sinnikäs Sandra meinaa sen taakan alle lyhistyä. Lukijan onneksi hän lopulta selviää.

Nimihenkilönsä kautta Köngäs tarkastelee Suomen historiaa ennen ja jälkeen itsenäistymisen ja johdattaa lukijan vähitellen kohti sisällissotaa ja vuotta 1918, jonka jälkeen mikään ei Lepistön(kään) torpassa ole ennallaan.

Sisukkaassa Sandrassa ja hänen työteliäässä puolisossaan Jannessa Köngäs antaa kasvot sille kasvottomalle joukolle, josta perinteinen suurmiehiin keskittynyt historiankirjoitus ei ole pahemmin piitannut. Mutta yhtä lailla Sandrat ja Jannet ovat rakentaneet tätä maata -   siinä missä Snellmanit ja Mannerheimitkin.

Sandran ja Jannen lähipiirin kautta lukijan eteen levittäytyy koko Suomen kansa: hyväntahtoiset ja ilkeät, rikkaat ja varattomat; piittaamaton herrasväki, vanhempiensa perään itkevät huutolaislapset, nälkävuosien runtelemat vanhukset, isäntien ahdistelemat piiat ja epätoivoiset köyhien torppien äidit, jotka jättävät itse leipäpalan syömättä, jotta lapsille jäisi edes jotain. Kirjaa lukiessa tuntuu samalta kuin Klaarasta: kuin pitäisi köyhyyttä kädestä.

Sandra on hienosti kirjoitettu ja hyvin rakennettu tarina, joka tuntuu todelta. Se nappaa lukijan tiukkoihin pihteihinsä ensimmäisestä (kauhistuttavasta) luvusta lähtien ja pitää otteessaan loppuun asti. Sandran tarina uppoaa sydämeen asti, sen edetessä tirauttaa pari kyyneltäkin ja sen luettuaan ymmärtää paremmin, kuinka menneisyys on ja elää meissä.

Huom! Jos Finlandia-ehdokkaiden joukosta on tänä vuonna vaikea löytää sopivaa lahjakirjaa, kannattaa pakettiin kääriä Sandra.

Tartu tähän:

1. Jos haluat suosia kotimaista laatua.

2. Jos Suomen historia (ja vuosi 1918) kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät vahvojen naisten tarinoista.

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

En pystynyt lukemaan Joonas Konstigin edellistä romaania Perkelettä (Gummerus 2015) loppuun, koska sen päähenkilö oli ylimielinen idiootti ja liian epämiellyttävä, jotta lukijana olisin voinut toivoa hänen osakseen mitään hyvää. 

Huomaan, että minulla on hankaluuksia lukea sellaisia teoksia, jossa myötätuntoinen samaistumispinta puuttuu kokonaan. Silloin henkilöistä ei välitä ja on samantekevää, miten heille käy.  

Koska olen kuitenkin pitänyt paljon Konstigin aikaisemmista kirjoista, en halunnut jättää tätä uusinta väliin. Vuosi herrasmiehenä: vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (2017 WSOY) kertoo Joonas Konstigista itsestään ja siitä, kuinka hän halusi muuttua Perkele-romaanin päähenkilön kaltaisesta moukasta herrasmieheksi. Tämän kirjan hotkaisin innoissani!

Konstigin kirja kuuluu muodikkaaseen tempauskirjallisuuteen, jossa kirjoittaja asettaa itselleen ensin haasteen, määrää sitten tietyn ajan sen toteuttamiseen ja raportoi haasteensa etenemisestä kirjassaan hauskasti ja itseironisesti. Konstigin tavoitteena oli tulla vuodessa herrasmiesmäisemmäksi.

Yksi parhaita tempauskirjailijoita on yhdysvaltalainen A. J Jacobs, joka on toteuttanut jo monta haastetta. Hän on koettanut muun muassa elää vuoden noudattamalla kirjaimellisesti Raamatun ohjeita (Raamatullinen vuosi, 2008) ja yrittänyt tulla hyvään fyysiseen ja henkiseen kuntoon seuraamalla kaikkia mahdollisia terveysohjeita (Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä 2012). Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.

Joonas Konstigin halusi tulla paremmaksi mieheksi vuodessa. Hän halusi oppia pukeutumaan ja käyttäytymään kunnolla. Mutta ennen kaikkea hän halusi alkaa jalostaa luonnettaan paremmaksi, koska tajusi, ettei hänestä saisi maalattua myönteistä kuvaa edes hautajaispuheeseen. Lisäksi hän huomasi yksivuotiaan poikansa käyttäytyvän samalla tavalla kuin hän itse: huonosti.

Konstig kuului aiemmin niihin, joiden mielestä t-paidassa ja linttaan astutuissa tennareissa voi hyvin mennä gaalaillallisille. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät avanneet naiselle ovea, eivät auttaneet takkia päälle, eivät ottaneet painavia kasseja kantaakseen ja heiltä oli turha odottaa mitään muitakaan huomionosoituksia. Konstigin mielestä kaikki tuo oli päälleliimattua teeskentelyä ja julkisesti piereskelevä ja sarkastista huumoria viljelevä sänkileuka kaiken tuon yläpuolella muita fiksumpana ja älykkäämpänä.

Vuosi opetti Konstigille paljon. Hän sai tunnetusti hyvätapaisilta ihmisiltä, muun muassa Kaarina Suonperältä ja Matti Klingeltä, paljon hyviä neuvuoja ja näki, miltä hyvä käytös näyttää. Hän ahmi aiheesta kirjallisuutta ja etsi herrasmiesmäisyyden historiallisia juuria ja sen kehittymistä sekä syitä sen rappeutumiseen. Lopputuloksena on älykäs, perinpohjainen ja hyvällä tavalla hauska teos.

Vuoden kuluttua Konstig huomasi olleensa melkein 40 vuotta väärässä. Juhlissa on paljon mukavampaa, jos niihin on pukeutunut asianmukaisesti. Muiden kunnioittaminen on tärkeää ja tuo itselle hyvän mielen. Puku ei ahdista yhtään, jos siihen on tottunut. Lapset oppivat parhaiten, jos näkevät hyvää käytöstä. Vaimoaan rakastaa enemmän, jos tätä kohtelee hyvin. Ja vaimo rakastaa enemmän, jos rinnalla on herrasmies.

Tartu tähän:

1. Jos nautit kepeästä ja sujuvasta kielestä.

2. Jos pidät hyviä käytöstapoja kunniassa.

3. Jos tapojen kulttuurihistoria kiinnostaa sinua.