Stephen King: Christine: tappaja-auto

Eräs luokkatoverini ei nukkunut viikkoon sen jälkeen, kun hän näki 1980-luvulla elokuvan tappaja-auto Christinestä. En uskaltanut itse katsoa elokuvaa, mutta kirjan luin ja sekin puistatti. Ja puistattaa edelleen, sillä Stephen Kingin kauhuromaani kostonhimoisesta autosta on kestänyt hyvin aikaa.

(Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1984 ja uusin painos on vuodelta 2010, Tammi, suom. Pentti Isomursu)

Näppylänaamainen lukiolaispoika Arnie Cunningham iskee sattumalta silmänsä likaiseen ja lommoiseen Plymouth Furyyn vuosimallia 1958. Auton omistaja, vihainen vanha sotaveteraani, suostuu myymään auton pojalle ja kertoo, että sitä kutsutaan Christineksi. Arnie puunaa autoaan yötä päivää ja huomaa pian, ettei se ole mikään tavallinen kulkupeli. Tuntuu kuin Christinellä olisi omat ajatukset ja oma tahto.

Koulun jalkapallojoukkueen kapteeni, Dennis Guilder, on Arnien paras ystävä. Hän huolestuu kaveristaan, joka tuntuu muuttuvan pikku hiljaa aivan toiseksi: vihaisemmaksi ja totisemmaksi. Dennis aavistelee, että syynä muutokseen on pakonomainen riippuvuus autosta, jonka valtaan Arnie tuntuu joutuvan päivä päivältä yhä pahemmin.

Christine raivaa tieltään Arnien viholliset. Sen moottori murisee pahaenteisesti ja valot sokaisevat sen, joka uskaltaa katsoa sitä päin. Se ampaisee päin uhrejaan ja liiskaa heidät alleen. Se lukitsee uhrit sisäänsä ja tukahduttaa heidät kuoliaaksi. Christine käy mustasukkaisesti myös Arnien ystävien kimppuun. Se haluaa Arnien vain itselleen. Se on täysin pysäyttämätön mustasukkainen peto.

Tarina tappaja-autosta saattaa kuulostaa ensialkuun kornilta. Voiko kukaan kirjoittaa uskottavaa tarinaa omapäisestä autosta, joka ensin viettelee omistajansa valtaansa ja jahtaa sitten ihmisiä tämä kyydissään? Kyllä voi. Kauhugenren mestari King osaa rakentaa jännityksen taitavasti ja paljastaa lukijalle pikku hiljaa Christinen myrkyllisyyden ja pimeän menneisyyden. Lopussa autopahikseen uskoo jo täysin.

Christine sokaisee ylivertaisuudellaan päähän potkitun Arnien. Hän on Christinelle helppo uhri. Mutta mistä Christine on imenyt itseensä pahuuden? Se selviää vain lukemalla.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat vanhoja 1950-luvun autoja.

2. Jos pidät piinaavasta jännityksestä.

3. Jos haluat lukea tarinan vaarallisesta pakkomielteestä.

John Steinbeck: Routakuun aika

Steinbeckin pienoisromaani Routakuun aika (2016, Tammi suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) ilmestyi alun perin vuonna 1942. Se joutui saman tien kiellettyjen kirjojen listalle kaikissa niissä maissa, joissa natsit pitivät valtaa. Italiassa sen hallussapidosta napsahti kuolemanrangaistus.

Välillä sitä havahtuu konkreettisesti siitä, miten hienoa on elää maassa, jossa kiellettyjen kirjojen listoja ei enää ole ja mitä tahansa opusta voi heilutella kädessään ilman että kukaan tulee pidättämään ja heittämään tyrmään. Monessa muussa maassa tilanne ei ole edelleenkään näin auvoinen ja se tuppaa meiltä suomalaisista joskus pahasti unohtumaan.

Steinbeck kertoo pienessä kirjassaan suuren tarinan, joka saa alkunsa siitä, kun miehittäjät valtaavat pikkukylän jossain päin Eurooppaa. Miehittäjiä ei kutsuta natseiksi, mutta lukija kyllä tajuaa viittauksen. Kylän pormestari on lähtenyt rauhallisena sunnuntaiaamuna kalaan ja kaikki 12 varusmiestäkin ovat kaukana, joten miehittäjien on helppo saapastella paikalle.

Miehittäjät kuvittelevat, että kyläläiset ryhtyvät ilomielin yhteistyöhön heidän kanssaan ja että sodan loputtua he voivat itse jäädä asustelemaan valloittamilleen maille. Toisin käy. Kyläläiset eivät toivota vieraita tervetulleiksi, vaan lyövät kapuloita rattaisiin, minkä ehtivät. Umpimielisen vihaisesti he tuijottavat valloittajiaan ja vihanpidon jatkuessa on miehittäjien ryhdyttävä käyttämään yhä väkivaltaisempia keinoja vastarinnan murtamiseksi. Huonoin seurauksin. Väkivallasta kun ei koskaan seuraa kuin yhä suurempaa vihaa.

Sodanvastainen Routakuun aika on ajankohtainen teos, joka on kestänyt hyvin aikaa. Se panee miettimään menneitä ja sitä, mikä kirjassa oli aikanaan natseille liikaa. Se panee myös miettimään nykyaikaa: sananvapautta, kiellettyjä kirjoja, sotia, valloittajien julmuutta, valloitettujen vastarintaa ja vihanpidon loppumatonta kierrettä monissa maailmankolkissa.

Se panee miettimään myös Suomea. Voisiko joku kirja vielä aiheuttaa meilläkin sellaisen kohun, että se koetettaisiin kieltää? Voiko Suomessa ottaa kantaa vapaasti? Voiko taiteen avulla vapaasti arvostella vaikkapa viranomaisia heidän väärinkäytöksistään? Mikä aihe on meidän maassamme tabu?

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

3. Jos haluat tutustua nobelistin vähemmän tunnettuun tuotantoon.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja Engelin kaupungista (2016 Gummerus) on niin viehättävä kirja, etten muista vähään aikaan lukeneeni mitään näin hurmaavaa! Tarina Helsingin rakentajasta, Carl Ludvig Engelistä, on samanaikaisesti haikea, surullinen ja lempeän humoristinen. Yksi tämän vuoden suosikkejani - sen uskallan nyt jo sanoa.

Engel kirjoittaa Viikilän kirjassa yöpäiväkirjaa, jossa hän ruotii asioita, joita ei tohdi pohtia päivänvalossa. Hän on saanut keisarilta määräyksen suunnitella ja rakennuttaa Helsingin kaupunki uudelleen ja on houkutellut tähän pohjoiseen tuulten riivaamaan tuppukylään myös vaimonsa ja tyttärensä. Nämä eivät viihdy ja kaipaavat takaisin Berliiniin.

Engel ei itsekään pidä Helsingistä, mutta kunnianhimo siitä, että hän saisi rakentaa  kokonaisen kaupungin, antaa hänelle voimaa. Ulkopuolisuuden tunne riivaa miestä kaikki vuodet, sillä suomalaiset vaikuttavat omituisen juroilta, eikä toisaalta yhteistä kieltäkään ole.

Engel tasapainoilee elämässään työnsä ja perheensä välillä. Vaimo Charlotte kärsii silminnähden ankeissa oloissa ja tyttärestään Emiliestä Engel on hyvin huolissaan – onhan hän jo menettänyt yhden lapsensa. Kaupunginrakennuttajan työ ei lyö leiville ja Engel rutisee päiväkirjassaan myös toimeentulostaan. Jos maalaisin siluetteja, eläisin huolettoman elämää.

Viikilä kirjoittaa runollisen kauniisti, muttei mitenkään vaikeaselkoisesti. Hänen lauseensa soljuu eteenpäin kuin kirkkaana pulppuava tunturipuro. Kaunis ja surumielinen tarina saa mukavaa potkua Engelin humoristisista huomiosta, jotka kohdistuvat usein umpimielisiin suomalaisiin tai kylmänkosteaan Helsinkiin.

“Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? --- Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään, vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

tai

“Helsinki on niin tuulinen kaupunki, että palavan sikarin sijasta on järkevintä nuuskata.”

Runoilijana paremmin tunnettu Viikilä tekee upean aluevaltauksen romaanikirjailijana. Hänen on kirjoittanut pienimuotoisen ja inhimillisen elämäntarinan suurmiehestä, jonka nimi kyllä tiedetään, mutta ihmisestä nimen takana hyvin vähän. Engelin päiväkirjan mukana lukija saa myös kiinnostavasti seurata, kuinka Helsinki rakentuu kivi kiveltä sellaiseksi, kuin me sen nykyään tunnemme. Rakennusvaiheistakin Viikilä onnistuu kertomaan kaikkea muuta kuin puuduttavasti.

Akvarelleja Engelin kaupungista saa minulta kymmenen pistettä ja papukaijamerkin! Lisäplussan saa kustantaja kauniista ja kirjaan sopivasta kansikuvasta.  

Tartu tähän:

1. Jos pidät kauniista kielestä.

2. Jos historialliset romaanit kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat lukea koskettavan tarinan miehestä, joka sai kaiken ja menetti kaiken.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simonsin esikoisromaani Tyhmä neitsyt (2015 Gummerus, suom. Sanna van Leeuwen)  ilmestyi alun perin vuonna 1959 ja sai loistavat arvostelut: teräväkatseinen, säkeinöivä ja omaperäinen; lähes täydellinen pikku kirjanen; yhtä laadukasta esikoiskirjaa harvoin tapaa.

Sitten se vaipui vuosikymmeniksi unholaan. Kunnes vuonna 2014 alankomaalainen kustannustoimittaja löysi sen hyllystään, julkaisi uudelleen ja romaanin erinomaisuutta suitsutettiin jälleen. Tyhmä neitsyt tömähti nyt pysyvästi alankomaalaisen kirjallisuuden kaanoniin.

Tyhmän neitsyen päähenkilö, 12-vuotias Gittel, on tottunut lapsesta saakka vanhempiensa riitelyyn. Varsinkin ennen juhlapäiviä riitoja puhkeaa yhtenään, ja silloin Gittelin vanhemmat tappelivat kuin kissa ja koira. Vaikka riidat olisivat alkaneet mistä tahansa, ne päättyvät aina samaan pisteeseen: Salomon-sedän haukkumiseen.

Pahimmat riidat loppuvat siihen, että äiti pakkaa laukkunsa, marssii ovet paukkuen ulos ja lähtee Gittel mukanaan oman äitinsä luo Antwerpeniin. Lopulta hän palaa aina takaisin kotiin, kunnes seuraavan kärhämän jälkeen lähtee taas lätkimään yhä vihaisena. Gittel on tottunut veivaamiseen, eikä se hetkauta häntä enää mitenkään erityisesti.

Antwerpenin mummulassa Gittel joutuu vastentahtoisesti tutustumaan värikkääseen porukkaan, sillä mummun luona ramppaa kaikenlaista väkeä sukulaisista satunnaisiin kiertolaisiin ja musiikkia huudatetaan gramofoneista täysillä. Vaikka vieraat ja melu ärsyttävätkin häntä, hän viihtyy mummulassa kuitenkin paremmin kuin kotonaan.

Erityisen hyvin hän alkaa viihtyä sen jälkeen kun hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin, rikkaan perheen naimattomaan tyttäreen. Mardellien luona on rauhallisen seesteistä ja hienostuneen yläluokkaista. Ja mikä parasta: siellä on flyygeli, jota Gittel pääsee soittamaan.

Gittel viihtyy Mardelleilla siksikin, että siellä hänet huomataan, eikä sätitä koko ajan sivummalle. Häneen suhtaudutaan kuin ajattelevaan ihmiseen, ei niin kuin rasittavaan ja typerään kakaraan, ja siksi Gittel hakeutuu Mardelleille aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Tyhmä neitsyt on nuoren tytön hilpeä ja varsin tarkkanäköinen kasvutarina. Gittel joutuu pikku hiljaa astumaan lasten viattomasta maailmasta aikuisten maailmaan ja kokee tarinan edetessä ensimmäisen suuren pettymyksensä. Rivien välistä lukija voi löytää myös ennusmerkkejä toisen maailmansodan lähestymisestä.

Kasvukertomuksen lisäksi Simons kertoo Gittelin äänellä hersyvän hauskasti juutalaisyhteisöstä: sen värikkäistä persoonista ja kummallisista tavoista. Gittelin suhtautuminen oman sukunsa ja yhteisönsä tapoihin on samanaikaisesti viiltävän terävää ja lempeän humoristista. Näin ollen Tyhmä neitsyt onnistuu olemaan samanaikaisesti hilpeän hauska ja kepeä sekä viiltävän tarkkanäköinen ja vakava.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kevyen(oloisen) klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos perhekuvaukset kiinnostavat sinua.

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan

Petteri Nuottimäen esikoisromaani Varaudu pahimpaan (2016 Like, suom. Jaana Nikula) pohjautuu tositapahtumiin, mutta niin överiksi juoni on vedetty, että kytkös tosielämään taitaa olla melkoisen löyhä.

Kirjailija myöntää itsekin alkusanoissaan sepittäneensä osan tarinasta omasta päästään ja valehdelleensa paljon. Juonen edetessä hän vetäisee tuon tuosta maton lukijan jalkojen alta toteamalla, ettei tiedä, menivätkö asiat oikeasti näin vai jotenkin aivan toisin. 

Tunnustukset epärehellisyydestä eivät haittaa yhtään, sillä Ruotsiin muuttaneen yrmyn Matin tarina on niin hulvaton, että lukukokemuksen kannalta on aivan sama, onko tarina totta vai ei. Tällaisena Nuottimäen kirja täydellinen lukuelämys huumorista pitävälle!

Kirja kertoo äkkiväärästä periaatteen miehestä, Matti Aallosta, joka muuttaa perheineen sodan jälkeen Suomesta Ruotsiin. Uudessa kotimaassaan Matti koettaa elää omien ihanteittensa mukaisesti ja kasvattaa jälkipolvestaan kunnon kansalaisia. Huonolla menestyksellä.

Matille on tärkeää olla keskinkertainen tavis ja sulautua joukkoon. Kaikenlainen itsensä korostaminen on hänelle kauhistus. Sukunimensäkin Matti vaihtaa heti Altoksi, koska hänestä on äärimmäisen epäkohteliasta patsastella puhelinluettelossa ensimmäisten joukossa. Lapsiaan hän pitää saamattomina vätyksinä, joille pitää vuosittain kehityskeskusteluja. Niissä hän jakelee elämänohjeitaan, jotka voi tiivistää näihin kolmeen:

1. Varaudu aina pahimpaan.

2. Mikään ei järjesty itsestään.

3. Muihin ei ole luottamista.

Matti joutuu ison ongelman eteen, kun hän saa tietää sairastuneensa vakavasti. Kenelle typeristä lapsistaan hän jättäisi omaisuutensa ja pienen yrityksensä? Mattimaiseen tapaansa hän päättää järjestää asiasta kilpailun: se lapsista, joka osaa sijoittaa 100 000 kruunua parhaiten, perii firman ja saa rahat. Tarinan loppu on yllätys kaikille.

Nuottimäki lupaa lukijalle kirjansa alkusanoissa, että hänen kirjansa on hauska. Sitä se onkin. Matti on pessimistisyydessään hyvä hahmo. Hän täräyttää ajatuksensa ääneen ilman minkäänlaista itsesensuuria ja tekee samalla tarkkanäköisiä havaintoja ympäristöstään. Mutta vaikka Matti varautuu aina pahimpaan, hän on samalla sitkeä ja aikaansaava. Hän uskoo omiin ideoihinsa ja jaksaa yrittää. Hän on siten enemmän kuin pelkkä kotiinsa käpertyvä mielensäpahoittaja. Kovin sympaattiseksi häntä ei tosin voi kutsua.

Nuottimäen runsasta, värikästä ja sinne tänne rönsyilevää kieltä on myös ilo lukea. Varaudu pahimpaan –romaani sopii mainiosti luettavaksi niille, jotka ihastuivat aikanaan Kyrön Mielensäpahoittajaan tai Fredrick Backmanin Mieheen, joka rakasti järjestystä. Myös Miika Nousiaisen Maaninkavaara tulee mieleen kohtauksessa, jossa Matti valmentaa lapsiaan urheilu-uralle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hauskan kirjan.

2. Jos pidät runsaasta ja värikkäästä kielestä.

3. Jos inhoat kirjoja, joissa ei tapahdu mitään.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

David Duchovny: Pyhä lehmä

“Minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa.”

Etelä-korealaisen kanatarinan jälkeen yöpöydälläni odotti kirja, jonka päähenkilönä seikkailisi lehmä. Myönnettäköön etten tarttunut kirjaan kovin suurin odotuksin, mutta yllätyinkin iloisesti. Pyhä lehmä (2016 Like, suom. Ilkka Salmenpohja) viihdytti ja nauratti!

Tv-tähtenä paremmin tunnettu amerikkalaisnäyttelijä David Duchovny (X-files, Californication) teki viime vuonna aluevaltauksen romaanikirjailijana ja kirjoitti Pyhän lehmän: hauskan tarinan Elsie-lehmästä, joka päättää karata pientilalta saatuaan selville totuuden eläinten tehotuotannosta.

Välttääkseen oman teurastuksensa Elsie suuntaa kohti Intiaa, jossa lehmiä pidetään pyhinä. Siellä Elsie ehkä saisi elää pitkän ja palvotun elämän. Jerry-possu kinuaa itsensä mukaan karkumatkalle, kääntyy juutalaiseksi ja lähtee kohti Israelia. Juutalaisten kosher-säännöt ja inho sikaa kohtaan pitäisivät Jerryn paremmin hengissä Israelissa kuin kotikonnuillaan, missä ihmiset mussuttavat vuosittain kilotolkulla pekonia. Kiitospäivää pelkäävä Tom-kalkkuna lähtee myös messiin ja uskoo paremman elämän löytyvän Turkista –viittaahan maa nimessäänkin jo kalkkunaan. Kolmikon yhteisestä matkasta tulee absurdi ja hulvaton seikkailu.

Kirjan parasta antia on tarinan alkupuoli. Elsie hengailee bestiksensä Malloryn kanssa niityllä ja tiirailee salaa aidan takana mylviviä sonneja. Lehmätyttöjen väliset keskustelut ovat osuvia ja kuulostavat aivan samoilta kuin keiden tahansa teinityttöjen. Karkumatkan suunnittelu on myös hauskaa luettavaa.

Elsien huomiot maailmanmenosta ja ihmisistä ovat viiltävän tarkkanäköisiä. Jerry ja Tom ovat hekin hauskoja ja omanlaisiaan tyyppejä ja kolmikko täydentää mahtavasti toisiaan. Kun pakomatka alkaa, Duchovny alkaa rönsyillä ja alun hyvä napakkuus vähenee, mutta kyllä kirja silti kannattaa ehdottomasti lukea loppuun. Kolmikolle kun sattuu ja tapahtuu kaikenlaista matkan aikana.

Pyhä lehmä todistaa Duchovnyn olevan fiksu tyyppi ja hyvä kirjoittaja. Hölmöstä juonesta huolimatta tarina sisältää älykästä huumoria ja vilisee viittauksia kirjallisuuteen, elokuviin ja populaarimusiikkiin. Erityisen hauskoja kohtia ovat Elsien keskustelut kustannustoimittajan kanssa, joka on jatkuvasti huolissaan myyntiluvuista ja Elsien provosoivista väitteistä, jotka saattavat karkottaa kohdeyleisön (=ihmiset).

Duchovny halunnee Elsien tarinalla herätellä ihmisiä huomaamaan tehotuotannon hirvittävyyden ja eläinten arvon sinänsä. Aivan kuten hän viimeisillä sivuillaan Elsien äänellä sanoo: “Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen.”

Duchovnyn huumorilla kuorrutettu viesti menee varmasti paremmin perille kuin ekoihmisten fanaattinen paasaus. Ehkä joku vannoutunut lihansyöjä vaihtaa Elsien tarinan myötä pihvinsäkin useammin nyhtökauraan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät älykkäästä huumorista.

2. Jos eläinten hyvinvointi kiinnostaa sinua.

3. Jos olet kyllästynyt realistisiin tarinoihin.

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Viime syksynä 2015 julkaistiin ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani: Kyung-sook Shinin hieno ja koskettava tarina nyky-Koreasta Pidä huolta äidistä. (Siihen voit tutustua tarkemmin täällä.) 

Heti perään tulee toinen suomennos: Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää (2015 Sitruuna kustannus, suom. englanninkielisestä käännöksestä Hilla Hautajoki).

Tämä pikkuruinen aikuisten satu karkaavasta häkkikanasta keikkui Etelä-Korean bestseller-listalla kymmenen vuotta ja ylsi kotimaassaan yli miljoonan kappaleen myyntiin. Kirjasta tehty animaatio on kaikkien aikojen menestynein etelä-korealainen animaatiofilmi ja kanan seikkailut on nähty myös teatteri- ja musikaaliversiona. Kaikki etelä-korealaiset tuntevat tämän kanan.

Kirja kertoo Tähkä-kanasta, joka kököttää päivästä toiseen häkissään aivan ulko-oven vieressä. Ovenraosta se kurkistelee pihalle ja haaveilee vapaudesta. Se kadehtii pihalla tepsuttelevia ankkoja ja muita eläimiä ja suree sitä, kun ei pysty enää munimaan. Maanviljelijä vaimoineen kiinnittää pian huomiota tähän riutuneeseen ja tuottamattomaan yksilöön. Lopulta he kyllästyvät, tarttuvat Tähkää kaulasta ja heittävät sen kuolleiden kanojen seassa tunkiolle.

Tähkä ei anna periksi. Se kampeaa ylös raatojen seasta kaverinsa sorsan avustuksella. Muut eläimet eivät huoli sitä pihapiiriin ja Tähkän on etsittävä itselleen turvallinen paikka muualta. Läheiseltä pellolta se löytää paikan ja pesän, jossa on muna, jota kukaan ei muni. Tähkän suurin unelma omasta munasta on toteutunut.

En yhtään ihmettele, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Hwang viestittää tarinansa kautta lukijalle ainakin seuraavia elämäntaitokirjoista tuttuja mantroja:

Uskalla unelmoida.

Uskalla irrottautua tutusta ja turvallisesta.

Uskalla ajatella isosti ja toisin.

Suurin ilo syntyy yhdessä.

Erilaisuus on rikkaus.

Itsekäs elämä ei tuo onnea.

Stressaantuneena ei synny tulosta.

Toivo pitää ihmisen (ja kanan) hengissä.

Sun-mi Hwang yhdistää kanansa tarinassa Martin Seligmanin positiivisen psykologian ja Viktor Franklin ajatukset merkityksellisestä elämästä. Voimme omalla luonteenlujuudellamme vaikuttaa siihen, miten kestämme vastoinkäymisiä ja miten nopeasti osaamme suunnata katseemme eteenpäin. Mutta jos menetämme toivon, menetämme kaiken.

Näiden kahden uraauurtavan herran lisäksi kirjasta tuli mieleeni myös eräs rouva Ruotsista. Onko Sun-mi Hwang imenyt kirjaansa vaikutteita myös Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkistä? Pulska kotihanhi Martti haikailee Peukaloisen retkissä villihanhien mukaan aivan samalla tavalla kuin Verso-sorsanpoikanen Hwangin kirjassa. Molempien lintujen jaloissa on samanlaiset köydetkin.

Tähkän tarinaa voi lukea selfhelppinä melkein missä tahansa oman elämänsä solmukohdassa. Hyvässä lykyssä tämä rohkea etelä-korealainen kana voi antaa eteenpäin sysäävän potkun takalistoon!

Tartu tähän:

1. Jos etsit elämällesi uutta suuntaa.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle ja teoreettiselle elämäntaito-oppaalle.

3. Jos haluat lukea liikuttavan tarinan rohkeasta kanasta.