Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Loistavassa lukuelämyksessä on yksi huono puoli. Sellaisen jälkeen mikään muu kirja ei tunnu hetkeen miltään.

Laurent Binet’n loistavan HHhH:n jälkeen minulle kävi juuri näin. Kirja toisensa jälkeen oli palautettava kirjastoon, koska ne eivät tehneet mitään vaikutusta. Kaikki tuntuivat pinnallisilta ja keksityiltä.

Suhtauduin aluksi myös Katri Rauanjoen romaaniin Jonain keväänä herään (2016 Atena) sillä ajatuksella, että tämä nelikymppisen perheenäidin ahdistuksesta kertova kirja tuskin sekään innostaa ja vetää vertoja natsiajan vereslihaiselle tositarinalle. Mutta toisin kävi. Kaksikymmentä sivua Rauanjokea ja olin taas päässyt lukemisen imuun! Kiitti Katri!

Rauanjoen romaani kertoo suorittajasta, nelikymppisestä Kertusta, jonka elämässa kaikki on päällisin puolin hyvin. Kiva mies, kaksi lasta, viehtävästi vinksahtanut mansardikattoinen unelmatalo. Vakituinen työ opettajana ja ihanan pitkät lomat. Mutta.

Pärjääjä ei jaksa enää pärjätä. Vuosikaudet Kerttu on elänyt itsensä ohi. Hän syöksyy masennuksen mustaan aukkoon, kun inha rehtori alkaa ahdistella häntä Mairen eläkkeellejäämiskemuissa. Edessä on pitkä sairausloma ja terapia, joka herättää muistot, jotka selittävät kaiken.

Useimmiten tämänkaltainen masennusta, ahdistusta ja henkistä hätää käsittelevä kirjallisuus on – noh, masentavaa. Tiedän monia, jotka eivät siksi lue sellaista. Kun oma elämä on hektistä oravanpyörässä juoksemista, halutaan kirjallisuudelta kepeyttä ja hyvää fiilistä. Arjen vastapainoa.

Kertun tarina ei kuitenkaan ollut masentava, vaikka se masennuksesta kertookin. Ensinnäkin lukija alkaa aavistella aika varhaisessa vaiheessa, että tämähän taitaa päätyä hyvin. Lopputuloksena ei ole suljettua osastoa tai perhesurmaa. Sinnikäs Kerttu selviää voittajana ja hänen tarinansa tuo lohtua varmasti monille. Syvästä masennuksesta on mahdollista toipua.

Toinen syy siihen, miksi Kertun tarina ei masenna, löytyy kielestä. Rauanjoki kirjoittaa kauniisti, paikoitellen runollisestikin (onhan hän ammatiltaan äidinkielenopettaja). Hän käyttää tuoreita kielikuvia ja kuvailee nykymaailmaamme ja sen ilmiöitä tarkkanäköisesti. Tällaista hiottua suomen kieltä on ilo lukea.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista tarinoista.

2. Jos rakastat hiottua kielta.

3. Jos etsit elämällesi suuntaa.

Julie Murphy: Dumplin

Willowdean “Dumplin” Dickson ei kutsu itseään kookkaaksi, rotevaksi tai isoluiseksi. Hän kutsuu itseään läskiksi. Mitä sitä totuutta muuttamaan tai kiertoilmauksia keksimään, hän ajattelee. 

“Sellainen minä olen. Läski. Se ei ole kirosana. Se ei ole loukkaus.”

Lihavuus ei ole Willowdeanille ongelma. Se ei ole ongelma hänen parhaalle ystävälleen Ellenille, ei hänen muille kavereilleen, ei hänen pomolleen, eikä hänen deittiseuralaisilleen. Vain koulun typerin huutelija Patrick solvaa Willowdeania siinä missä kaikkia muitakin muottiin sopimattomia.

Mutta äidille tytär ei kiloineen kelpaa. Äiti organisoi antaumuksella paikkakunnan kuuluisia missikisoja ja onpa hänet itsekin vuosia sitten kruunattu kaikkein kauneimmaksi. Eikä äiti ole lihonut grammaakaan niistä päivistä – sama iltapuku sujahtaa edelleen vaivattomasti ylle. Siitä hän jaksaa tyttärelleen ylpeillä.

Äiti on itse ollut nuorena lihava ja häpeä siitä saa hänet häpeämään tytärtään. Äiti napsauttaa televisiosta laihdutusohjelman päälle aina kun Willowdean saapuu olohuoneeseen. Hän kehuu Willowdeanin laihojen ystävien ulkonäköä kauniiksi, muttei koskaan Willowdeania. Eikä hän voi aluksi tietenkään sulattaa ajatusta siitä, että Willowdean on päättänyt tänä vuonna osallistua missikisoihin ja raivata tietä erilaiselle kauneudelle.

Julie Murphyn kirja Dumplin (2016 Otava, suom. Peikko Pitkänen) on erilaisuuden ylistys (ja omistettu muuten isoperseisille tytöille!) Päähenkilö on mahtava tyyppi: oman tiensä itsevarma kulkija, joka viis veisaa siitä, mitä muut hänen ulkonäöstään ajattelevat. Hän on ylpeä kiloistaan ja tyytyväinen itseensä. Hän on aikaansaava, huumorintajuinen, ystävällinen ja lojaali. Loistava esikuva kaikille epävarmuuksiensa kanssa painiville!

Romaani on humoristisen pintansa alla myös koskettava tarina äidistä ja tyttärestä. Äiti ei näe tyttäressään muuta kuin kilot. Heikon ja laihuuteen perustuvan itsetuntonsa kanssa kamppaileva äiti kääntää tyttärelleen selkänsä, eikä Willowdeanista olisi tullut vahvaa ilman sydänkohtaukseen kuollutta lihavaa tätiään Lucyä, jolle hän kelpasi sellaisenaan: ainutlaatuisena, ihanana ja kauniina.

Kirjan viesti on vahva ja sanoma hyvä. Mutta yksi asia jäi häiritsemään. Dumplin raivaa julistaen tietä erilaisuudelle: lihaville, rillipäille, hevosenhampaisille, seksuaalivähemmistöihin kuuluville, huonoryhtisille, hiljaisille, nörteille jne. Mutta laihoille ei hyväksyntää heru. Dumplinin suvaitsevaisuus yltää pitkälle, muttei kuitenkaan ihan “näivettyneisiin luuviuluihin” saakka.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos koet olevasi erilainen.

3. Jos haluat voimaantua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Voiko jännityskirjaa kuvata sanoilla ihana, hurmaava ja viehko? Kyllä voi! Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama Nainen parvekkeella (2016 Bazar) on juuri sellainen. En muista koskaan aiemmin lukeneeni näin viehättävää jännäriä!

Kolmekymppinen dokumenttiohjaaja Salome Virta on kiinnostunut Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän metsästää teosta täydentäviä luonnoksia, jotka ovat vastikään löytyneet kuin ihmeen kaupalla Pariisista. 

Salome on myös saanut vihiä, että itse teos olisi seitsemänkymppisen A.S Joenmaan hallussa. Dokumenttiaan varten Salome haluaisi päästä näkemään teoksen, mutta Joenmaa kieltäytyy. Siitä huolimatta he ryhtyvät sähköpostikirjeenvaihtoon, koska tuntevat mystistä sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan.

Toinen tarinalinja vie lukijan menneisyyden Pariisiin ja vuoteen 1883. Portinvartijapariskunta Hortense ja Babtiste Mullins kuuntelevat, kuinka Albert Edelfelt maalaa vimmatusti yläkerran ateljeessaan ja riitelee rouvansa kanssa yhä useammin. Toisinaan he näkevät, kuinka maalariherra hoippuu humalassa kotiin ja seuraavana aamuna hänen rouvansa näyttää entistäkin rasittuneemmalta. Mestarilla on työn alla teos Nainen parvekkeella.

Näitä kahta tarinaa Nuotio ja Soininen kuljettavat kirjassaan vuorotellen eteenpäin. Salomen seikkailuja Nyky-Pariisissa seurataan lähinnä A.S. Joenmaalle lähetettyjen kirjeiden kautta ja tähän taidehistorialliseen soppaan sekoittuu myös eräs höyrähtänyt pariisilainen taiteentuntija, A.S. Joenmaan ylimielinen poika ja tämän mustasukkainen ex-rakastajatar. Loppuratkaisu lyö ällikällä varmasti jokaisen. Ja saattaa olla, että myös mystisesti kadonneen Virginien – Albert Edelfeltin mallin ja muusan – arvoitus vihdoin ratkeaa...

Parasta antia kirjassa ovat Salomen ja Joenmaan sähköpostit. Ne ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä kiireessä hutiastuja nykysähköposteja. Sen sijaan ne ovat kieleltään niin hurmaavan vanhanaikaisia, mietittyjä ja kohteliaita, että lukijana välillä unohtaa lukevansa sähköposteja. Osaako ja viitsiikö kukaan enää kirjoittaa noin ihanaan tyyliin? Minäkin haluan kirjekaveriksi oman A.S. Joenmaan!

Nuotion ja Soinisen kirja on leppoisan koukuttava jännitysromaani. Siinä ei veri roisku, eikä ketään kiduteta. Silti se on niin mukaansa tempaava, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Tämä jännäri jättää jälkeensä hyvän fiiliksen - ja varoitus: nostattaa matkakuumeen Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua ilman murhia.

2. Jos olet hulluna taiteeseen.

3. Jos rakastat Pariisia!

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Harva jaksaa aina lukea vakavaa laatua. Ainakin minä kaipaan välillä vaaleanpunaisia ja hattarankevyitä unelmia. Sellaiseen mielentilaan Nicolas Barreau on juuri oikea valinta! 

Barreau'n kolmas suomennettu romaani Meillä on aina Pariisi (2014 Tammi, suom. Anne Kilpi) on juoneltaan yhtä valloittavan romanttinen kuin kaksi edellistäkin.

(Lukuneuvojan arvioon kirjasta Pieni elokuvateatteri Pariisissa voit tutustua täällä.)

Jo kirjan nimi kertoo, että taas ollaan rakkauden pääkaupungissa Pariisissa. Rosalie Laurent pyörittää pientä paperikauppaa kaupungin romanttisimmilla kulmilla latinalaiskortteleissa (tietenkin!). Viehättävässä pikku puodissaan Rosalie myy muun muassa itse tekemiään toivekortteja, joihin hän asiakkaittensa yksilöllisten toiveiden mukaan maalaa herkän sinisävytteisen kuvan ja valitsee kuhunkin korttiin sopivan toivotuksen. Korteista tulee menestys (tietenkin!)

Oma paperikauppa on Rosalien unelmien täyttymys, mutta yksityiselämässään nuori nainen on hieman hukassa. Poikaystävää kiinnostaa vain kuntoilu ja terveellinen ruokavalio, eikä hän ymmärrä Rosalien haikailuja romanttisten illanviettojen perään Eiffel-tornin näköalaravintolassa. Tuskin sieltä saisi terveellistä fitness-ruokaa ja näkymää voi käydä ihailemassa halvemmallakin.

Rosalien elämä kääntyy (tietenkin!) uuteen odottamattomaan suuntaan, kun hän saa ensin kuvitettavakseen maailmankuulun ranskalaisen lastenkirjailijan uuden teoksen. Sitten hänen kauppansa ovelle ilmestyy eräs komea amerikkalainen, joka osoittautuu monien ennalta arvattavien käänteiden jälkeen hyvin romanttiseksi! Tietenkin!

Barreau´n uutuusromaani on kuin ihanan höttöinen ja makea marenkileivos. Juoni on jälleen ennalta arvattava, muttei se mitään haittaa! Kukaan ei kuole ja sehän on vaihteeksi aivan mahtavaa! Yltiöromanttisen onnellinen loppu on tiedossa jo ensimmäiseltä sivulta saakka - ihanaa! Viihdekirjaksi teoksen kieli on rikasta ja hyvää! Aina vain paranee!

Barreau'n hurmaavat aikuisten satukirjat tuovat minulle mieleen Eeva Kilven viisaan lausahduksen:

“Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää.”

Yksi Barreau kuukaudessa pitää kyynisyyden loitolla ja hymyn huulilla pitkään! Mikäs sen parempaa lääkettä meille synkistelyyn taipuvaisille suomalaisille.

Tartu tähän:

1. Silloin kun maailma murjoo.

2. Jos rakastat Pariisia.

3. Jos olet parantumaton romantikko.

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Takakansitekstin perusteella Punaisen muistikirjan nainen (2015 WSOY, suom. Lotta Toivanen) vaikuttaa minun makuuni liian siirappiselta ja siksi välttelin sitä pitkään. Koska olen kuitenkin hulluna kaikkeen mikä liittyy Ranskaan, avasin Antoine Laurainin kirjan ja yritin karistaa mielestäni kaikki ennakkoluulot. Onneksi - sillä kirjahan oli hyvä!

Nelikymppinen Laure Valadier on palaamassa myöhään yöllä kotiin, kun varas riuhtaisee hänen käsilaukkunsa mukaansa. Laure lyö rytäkässä päänsä, yöpyy viereisessä hotellissa, mutta ei enää herää seuraavana aamuna. Hän on vaipunut koomaan.

Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent Letellier löytää roskalaatikon päältä liilasta nahasta tehdyn hyväkuntoisen käsilaukun. Omistajasta ei näy jälkeäkään ja Laurent arvelee laukun varastetuksi. Hän kiikuttaa laukun poliisiasemalle, mutta odottaessaan omaa vuoroaan päättääkin hetken mielijohteesta selvittää itse laukun omistajan.

Laurent alkaa toimia kuin salapoliisi. Laukusta löytyneet esineet ovat johtolankoja, joita hän seurailee ja pala palalta salaperäisen naisen kuva alkaa hahmottua. Mitä selvemmäksi kuva tarkentuu, sitä kiihkeämmin Laurent haluaa naisen löytää.

Punaisen muistikirjan nainen on pikkuruinen hyvän mielen kirja. Laurain tarinoi kepeästi, charmanttiin ranskalaiseen tyyliin. Kirja tuo mieleen Woody Allenin ihastuttavan elokuvan Midnight in Paris ja toivottavasti Punaisen muistikirjan nainenkin nähdään vielä valkokankaalla. Siitä saisi hienon romanttisen komedian.

Tarina nostattaa hymyn huulille ja alusta saakka lukija voi olla varma, että loppu on onnellinen. Matkan varrella Laurainin kirja onnistuu myös yllättämään ja välttämään pahimmat kliseet. Lukuhullua kirjassa ilahduttaa päähenkilön työ kirjakauppiaana ja monet viittaukset kirjallisuuteen. Ja esiintyypä kirjassa pienessä roolissa myös itse Nobel-kirjailija Patrick Modiano...

Tartu tähän:

1. Jos etsit rentoa lomakirjaa.

2. Jos pidät ranskalaisesta kepeydestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

”Le rêve est réalité – unelma on todellisuutta.”

Joskus kaipaa elämäänsä sokerilla huurrettua tarinaa. Sellaista hyvän mielen kirjaa, jonka ensilehdiltä saakka tietää, että hyvin tässä vielä kaikille käy. Epäuskottavat juonenkäänteet antaa anteeksi ja ihanan imelää kansikuvaakin katsoo lempein silmin. (Ja sivuliepeestä hurmaavasti hymyilevää pörröpäistä kirjailijaa vielä lempeämmin.)

Nicolas Barreau’n Pieni elokuvateatteri Pariisissa (2014 Tammi, suom. Veera Kaski) tyydyttää makeannälkäisen lukijan. Siinä ovat kohdallaan kaikki hyvän ja kepeän viihdekirjan elementit. Romanttinen miljöö Pariisin viehättävimmässä kaupunginosassa. Nuoret rakastavaiset, joiden lempi ensin leimahtaa ja jotka äkkikäänteen vuoksi joutuvat eroon toisistaan. Jännittäviä käänteitä ja hiven epätoivoa. Vetävä ja sujuva kirjoitustyyli. Ja tietenkin se tärkein: onnellinen loppu.

Kirja kertoo Alain Bonnardista, joka jättää nousujohteisen uransa ylellisiä kylpyhuonekalusteita valmistavassa yrityksessä ja ottaa vetovastuun setänsä omistamassa piskuisessa elokuvateatterissa. Sellaisessa vanhanaikaisessa, vähän tomulta tuoksuvassa teatterissa, jossa ei keskitytä irtokarkkien ja popcornin myyntiin, vaan itse elokuviin.

Keskiviikkoillat Alain päättää omistaa valkokangasrakkaudelle – onhan hän kirjailijan itsensä tapaan romantikko - ja esittää teatterissaan vanhoja kunnon rakkauselokuvia vuosien varrelta. Keskiviikkoisin teatteriin saapuu myös Mélanie, johon Alain iskee silmänsä ja huomaa pian rakastuneensa korviaan myöten.

Alainin viehättävään elokuvateatteriin taas iskee silmänsä maailmankuulu elokuvaohjaaja, joka haluaa kuvata uutta filmiään teatterissa. Alain on aluksi otettu tarjouksesta, muttei osaa yhtään aavistaa minkälaiseen pyöritykseen sen myötä joutuu ja mihin kaikkiin Hollywoodin mukanaan tuomiin lieveilmiöihin tahtomattaankin tutustumaan. Kuuluisuutta enemmän Alainia kiinnostaa vain Mélanie, jota ei löydä mistään....

Varoitus! Tämän kirjan aikana iskee matkakuume Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos rakastat romantiikkaa.

3. Jos kaipaat elämääsi kepeyttä.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotion uutuus Mutta minä rakastan sinua (2015 Otava) teki tuloaan yli kymmenen vuotta. Teos oli jo tekeillä, kun Nuotio putosi portaista, katkaisi jalkansa ja elämä pysähtyi hetkeksi toipumiseen. Vasta vuosia myöhemmin Nuotio tarttui keskenjääneeseen tarinaansa, vaikkei se mihinkään mielestä ollut kadonnut. Etenkin päähenkilö Karin Kiurukorpi tuntui ilmestyvän Nuotion eteen milloin mistäkin.

Karin Kiurukorpi on se viisikymppinen näkymätön puurtaja, jota harva panee merkille. Hän keräilee hissukseen yhden hengen ostoksia koriin lähikaupassaan. Hän tekee työnsä tunnollisesti ja hoitaa sairastelutkin lomillaan. Hän istuu yksinään ajatuksiinsa vaipuneena konsertissa tai teatterissa. Hän hoitaa sairaan äitinsä asioita ja vierailee tämän luona säännöllisesti. Hän ei pidä itsestään meteliä. Muiden mielestä hän on väritön, hajuton ja mauton. Huomaamaton ja harmiton uurastaja.

Eppu Nuotio näyttää kirjassaan, että kyllä karin kiurukorpienkin sisällä kuohuu. Hänen päähenkilönsä, viisikymppinen historianlehtori, elää itsekseen ja toipuu avioerosta. Mies lähti nuoremman matkaan ja aikuinen tytärkin asuu jo omillaan. Karin kaipaa salaa rakkautta elämäänsä, mutta sitä on vaikea löytää kassajonosta, vanhainkodista tai työpaikan kahvihuoneesta. Karin Kiurukorven elämä pyörii niin pienissä piireissä, ettei potentiaalisia kumppanikandidaatteja kävele kovin usein vastaan.

Yhtä yksinäinen on Lauri Eriksson. Tunnollinen insinööri, jonka vaimo sätti, petti, jätti ja lähti. Eron jälkeen Lauri uppoutuu entistä syvemmin töihinsä ja on jo tottunut ajatukseen, ettei löydä enää ketään. Työpaikan nuoren pitkäsäären iskuyrityksetkin jäävät Laurilta huomaamatta.

Nämä kaksi yksinäistä Eppu Nuotio törmäyttää kirjaimellisesti toisiinsa asuntonäytössä. Lauri tunnistaa Karinissa juuri sellaisen lempeän ja tavallisen naisen, jollaista on pitkään kaivannut elämäänsä. Karinkin huomaa Laurin ystävällisen hymyn, muttei aluksi usko, että tämä sillä hänelle mitään erityistä viestittää. He kuitenkin lähtevät asuntonäytöstä yhdessä ja sopivat kävelevänsä joku päivä yhdessä. Tästä kohtaamisesta alkaa Karinin ja Laurin hieno tarina, joka pikku hiljaa Nuotion taitavissa käsissä kehittyy rakkaudeksi.

Eppu Nuotion kirja nostaa parrasvaloihin kiltin ja tavallisen eronneen naisen. Ei mitään puumaa, joka miehestään eroon päästyään juo villisti puumaporukassaan driksuja Tallinnan laivalla ja tatuoi käsivarteensa delfiinin vapautensa kunniaksi. Karin Kiurukorpi on kaikkea muuta ja oli jo aikakin, että joku nostaa juuri hänenlaisensa eturiviin - Karin Kiurukorpia kun ei elokuvien, teatteriesitysten tai kirjojen päähenkilöinä juuri esiinny.

Nuotion tarina on liikuttavan ihana kertomus kahdesta särkyneestä sydämestä. Kirjailija kohtelee Karinia ja Lauria lempeästi ja ymmärtäen ja heidän suhteensa eteneminen on yhtä varovaista, haparoivaa ja herkkää kuin teini-ikäisillä toisiinsa ihastuneilla.

Kun kaksi elämässään kovia kokenutta aikuista kohtaa, on luottamuksen rakentaminen aluksi vaikeaa ja epäusko siitä, kepaanko varmasti, nakertaa mielessä välillä pahastikin. Jos kuitenkin haluaa saada jonkun lähelleen, on jossain vaiheessa uskallettava heittäytyä ja otettava riski. Rakkaudessa kun ei voi koskaan pelata varman päälle.

Nuotion lämminhenkinen rakkausromaani hurmaa ja on todellinen hyvän mielen kirja. Se todistaa sen, että koskaan ei ole liian myöhäistä kohdata se oikea. Eikä siihen tarvita treenattua takapuolta ja trendivaatteita. Rakkauden löytyminen on mahdollista ihan tavallisellekin ihmiselle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea aidonoloisen rakkaustarinan.

2. Jos tavallisten keski-ikäisten elämä kiinnostaa.

3. Jos pidät laadukkaasta viihteestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön. 

Eunsun Kim: Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Pohjois-korealainen Eunsun Kim uskoi kuolevansa nälkään 11-vuotiaana. Kuusi päivää hän virui yksin kodissaan ilman ruokaa. Paljaalla betonilattialla ohuessa makuupussissa. Sähköä ei ole. Lämmitystä ei ole. Huonekalut on myyty. Ruokaa ei ole ollut enää moneen päivään.

Kuusi päivää aikaisemmin äiti ja isosisko ovat lähteneet etsimään syötävää naapurikaupungista. Seitsemäntenä päivänä he palaavat. Tyhjin käsin. Äiti päättää yrittää tytärtensä kanssa sitä, missä niin moni on epäonnistunut: hän lähtisi rajan yli Kiinaan. Pohjois-Koreassa heille ei ole jäljellä kuin kuolema.

Uskomaton pakomatka kestää yhteensä yhdeksän vuotta ja siihen mahtuu monta dramaattista käännettä. Maastaan paenneisiin pohjois-korealaisiin suhtaudutaan Kiinan rajan takana inhoten. He ovat nälkäisiä ja ryöstelevät saadakseen syötävää. Koska heillä ei ole mukanaan mitään, he tarvitsevat paikallisten apua ja joutuvat usein hyväksikäytetyiksi – kuten myös Eunsun perheineen.

Eunsun ei ylitä Pohjois-Korean ja Kiinan rajaa vain kerran, vaan kahdesti. Hänet perheineen käräytetään ja kuljetetaan takaisin kotimaahan, josta he onnistuvat pakenemaan toistamiseen. Jälleen he ovat kiinalaisten armoilla ja pakenevat lopulta Kiinasta Mongolian puolelle, josta pääsevät vihdoin Etelä-Koreaan.

Eunsun Kimin kuvaus yhdeksän vuoden pakomatkasta (2014 Siltala, suom. Pirjo Thorel) tuntuu välillä niin uskomattomalta, että lukija alkaa epäillä sen paikkansa pitävyyttä. Miten voi olla, ettei Pohjois-Korea teloituta saman tien maahan palautettuja loikkareita, jos maassa saa mestaustuomion melkein siitäkin, jos ei näytä aina iloista naamaa Kim jong-ilin kuvan edessä? Miten Eunsun perheineen onnistui aina selviämään, vaikka matkalla sattui valtavia vastoinkäymisiä? Uskomattoman hienoa, jos näin todella kävi.

Yleensä Pohjois-Koreaa käsittelevät kirjat ovat rajua luettavaa: telotuksia, kidutuksia, kärsimystä ja kuolemaa. Näitä kaikkia löytyy Eunsun Kiminkin kirjasta, mutta lukija ei silti järkyty liikaa. Kimin kirjoitustyyli on kepeä, jollain tapaa lapsenomainen ja parisataa sivuisen kirjan hotkaisee helposti muutamassa illassa.

Eunsun Kim toivoo tarinansa muistuttavan meitä muita siitä, mitä Pohjois-Koreassa ihmisille tapahtuu joka päivä. Hän toivoo, ettei maailma unohtaisi ja jättäisi Pohjois-Koreaa oman onnensa nojaan. Jonain päivänä Kimien valtakunta romahtaa ja Pohjois-Korea on vapaa. Sitä Eunsun Kim eniten toivoo.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää enemmän maailman suljetuimmasta valtiosta.

2. Jos pidät uskomattomista seikkailuista.

3. Jos etsit helppolukuista ja vetävää tositarinaa.

Toni Morrison: Koti

”Sinä olet vapaa.”

Frank Money on aina ollut tyhjätasku. Sama köyhä kohtalo on kaikilla muillakin etelävaltioiden mustilla perheillä. Elämä on raskasta. Kotona Frank huolehtii pikkusisarestaan, josta kukaan muu ei muuten huolehtisi ja kodin ulkopuolella saa koko ajan pelätä valkoisten raivoa. Armeijaan Frank värväytyy vain päästäkseen pois kotiseudultaan, mutta Korean sota repii miehen henkisesti riekaleiksi.

Painajaiset piinaavat Frankia öisin ja päivät kuluvat sohvalla maaten. Vaimo alkaa kyllästyä, vaikka ymmärtääkin toisaalta. Kotikonnuilleen Georgiaan Frank ei aio enää koskaan palata. Sieltä kun on pois päässyt, ei takaisin halua kukaan. Yllättävä viesti kuitenkin kertoo, että sisko Cee on kuolemaisillaan. Frankin on vielä kerran palattava ja kohdattava menneisyytensä.

Nobel-voittaja Toni Morrison on kuvannut laajassa tuotannossaan mustien orjuutta, kärsimyksiä ja kohtaloita ja sama teema jatkuu tässä uusimmassa romaanissa. Koti (2014 Tammi, suom. Seppo Loponen) kertoo sisarusten Frankin ja Ceen selviytymistarinan. Vaikka Frank on joutunut kokemaan sodassa karmeita, ei sisko Cee ole päässyt kotiseudullaan yhtään helpommalla. Morrison kuvailee sisarusten kärsimyksiä hienovireisesti ja mässäilemättä, mutta saa silti aikaan lukijassa puistatuksen kylmät väreet.

Keskeiseksi Kodissa nousee menneisyyden kohtaaminen pelotta. Historian haamut irrottavat otteensa vasta sitten, kun niitä uskaltaa katsoa rohkeasti silmiin. Oma elämä on uskallettava ottaa omiin käsiin. Kukaan muu ei voi sitä toisen puolesta tehdä, vaikka tukena voi toki olla. Pahojakin kokenut ihminen voi lopulta saavuttaa rauhan. Päästä kotiin.

Toni Morrisonin Koti on järkyttävän hieno tarina. Kaikesta huolimatta se jättää jälkeensä  hyvän olon. Onneksi luin tämän. Onneksi kaikki kääntyi hyväksi.

Tartu tähän:

1. Jos pidät laatukirjallisuudesta.

2. Jos luulet, että Nobel-kirjallisuus on liian vaikeaselkoista sinulle.

3. Jos haluat lukea todentuntuisista ihmiskohtaloista.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Vanhusten palvelutalo Ehtoolehdossa alkaa tapahtua outoja. Irman lääkedosettiin ilmestyy uusia pillereitä. Anna-Liisan huoneesta katoaa hopeinen käsipeili ja suurlähettilään huoneesta ryijy. Siirille lähetetään laskuja olemattomista palveluista. Jotkut asukkaista siirretään yllättäen suljetulle dementiaosastolle, eikä heistä sen jälkeen kuulu enää mitään. Kun nuori miellyttävä kokkipoika Tero äkillisesti kuolee, päättävät yhdeksänkymppiset kaverukset Siiri, Irma ja Anna-Liisa vähän selvitellä Ehtoolehdon mystisiä tapahtumia. Se olisikin mukavaa vaihtelua iänikuiseen kortinpeluuseen ja keppijumppatuokioihin verrattuna. Vanhat rouvat eivät osaa kuitenkaan aavistaa, millaisiin vaikeuksiin ja vaarallisiin tilanteisiin he vielä joutuisivatkaan....

Vaikka Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) on hauska ja vauhdikas salapoliisitarina, pintatason alla piilee tummempia sävyjä. Lindgren tekee tarkkanäköisiä huomioita nykyajan yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Kiireiset lapsenlapset eivät koskaan ehdi vierailulle Ehtoolehtoon. Perikunta kiistelee vanhuksen sähkövatkaimesta ja muista tavaroista heti, kun tämä on siirretty huonokuntoisten osastolle. Ostoskeskuksen kahvilaan eivät edes yhdeksänkymppiset saa istahtaa levähtämään, koska eivät ole maksavia asiakkaita. Siiri ei saa auttaa Irmaa syömisessä, sillä ruokailussa avustaminen on koulutettujen hoitajien työtä. Ja kun Siiri ihmettelee, miksi potilas huoneesta seitsemän huutaa koko ajan apua, hän saa vastaukseksi: ”Se huutaa aina, ei sillä mitään hätää ole. Aamulla vaihdettiin vaipat.”

Kuolema Ehtoolehdossa on myös rakkaudentunnustus Lindgrenin kotikaupungille Helsingille. Mummokolmikko ajelee raitiovaunulla pitkin kaupunkia ja sitä kautta Lindgren tarjoilee lukijalle mielenkiintoista nippelitietoa milloin mistäkin rakennuksesta tai monumentista. Minua enemmän kirjasta saa takuulla irti sellainen lukija, jolle ratikkareitit ovat niin tuttuja, että vaihtuvan maiseman pystyy näkemään mielessään.

Minna Lindgren on kirjoittanut hulvattoman tarinan kolmesta ystävyksestä ja heidän arkisesta elämästään palvelutalossa. Kuolema Ehtoolehdossa onnistuu olemaan samaan aikaan hauska ja vakava tarina aidosta ystävyydestä, vanhuudesta ja vanhenemisesta. Enpä muista lukeneeni toista kirjaa, jossa päähenkilöinä olisivat olleet palvelutalon aktiiviset, virkeät ja elämänjanoiset mummelit. Virkistävää!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hauskan tarinan, mutta saada myös ajateltavaa.

2. Jos vanhusten asiat kiinnostavat sinua.

3. Jos rakastat Helsinkiä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Julie Kiblerin Matkalla kotiin (Gummerus 2013) tarttuu samaan teemaan kuin muutaman vuoden takainen Kathryn Stockettin hittiromaani Piiat. Se kertoo 1930- ja 1940-lukujen Yhdysvalloista – ajasta, jolloin mustien ja valkoisten elämä oli tiukasti erotettu toisistaan ja sääntöjen rikkojia odottivat ankarat rangaistukset. Mustien sorto kun ei suinkaan loppunut orjuuden lakkauttamiseen 1865, vaan sitä pidettiin yllä systemaattisesti vielä sata vuotta.

Kibler kuljettaa tarinaansa kahdessa linjassa. Toisaalta hän kertoo tarinaa kahden naisen, yhdeksänkymppisen valkoihoisen Isabellen ja nuoren mustaihoisen Dorrien, yhteisestä matkasta hautajaisiin läpi Amerikan. Matkan aikana Isabelle kertoo Dorrielle tarinaa menneisyydestään ja siitä, mitä seurasi, kun hän kuusitoistavuotiaana rakastui mustaihoiseen nuoreen mieheen. Ei pelkkää hyvää - sen lukija aavistaa jo alusta saakka.

Kiblerin kirja kuuluu selvästi romanttisen viihdekirjallisuuden genreen. Siinä sydämet pamppailevat kiihkeästi, väräjävät katseet kohtaavat ja tuska raastaa sielua. Tarina etenee sujuvasti eteenpäin jokseenkin ennalta arvattavasti, mutta loppuratkaisu pääsee jopa hieman yllättämään. Matkalla kotiin on oikein hyvä kirja romanttisen viihteen ystäville – ja heitä on paljon.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kielletystä rakkaudesta ja suurista tunteista.

2. Jos haluat nollata pääsi pitkän työpäivän jälkeen.

3. Jos pidit Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

David Benioff: Varkaiden kaupunki

”Et ole ikinä kokenut sellaista nälkää; et ole ikinä palellut niin.”

Syyskuussa vuonna 1941 saksalaiset piirittivät Leningradin kaupungin ja reilun kahden vuoden jälkeen, tammikuussa 1944, kaupunki vapautettiin. Yli 900 päivää Leningrad oli täysin eristyksissä muusta maailmasta ja 600 000 ihmistä kuoli sairauksiin, nälkään ja kylmyyteen. Tähän kauhistuttavaan ajanjaksoon amerikkalainen David Benioff sijoittaa romaaninsa Varkaiden kaupunki (WSOY 2009) tapahtumat, eikä lukija voi kuin haukkoa henkeään tämän siviiliväestöön kohdistuneen armottoman sotatoimen keskellä.

Kirjan päähenkilö, juuri 17 vuotta täyttänyt Lev, syyllistyy piiritetyssä kaupungissa pahimpaan mahdolliseen rikokseen: varkauteen ja luulee jo päiviensä olevan luetut. Odotellessaan vankilassa tuomiotaan, Lev kuitenkin kutsutaan sellikaverinsa kanssa korkea-arvoisen everstin puheille, jolla on pahantekijöille ehdotus. Jos pojat onnistuisivat tuomaan everstin tyttären hääkakkua varten kaksitoista kananmunaa viiden vuorokauden kuluessa, heidät armahdetaan. 

Tästä alkaa kaksikon vauhdikas seikkailu nälän ja kylmyyden riivaamassa kaupungissa ja sen ulkopuolella. Vaikka kirjassa välillä kuvaillaankin sanoinkuvaamatonta kurjuutta ja epätoivoa, tarina ei ole musertavan synkkä.  Kaksikon kepeä keskinäinen naljailu keventää tarinaa ja vauhdikaasti etenevä ja helposti seurattava juoni pitää lukijan tiukasti otteessaan. Kirja sopii hyvin vähän tottumattomallekin lukijalle.

Tartu tähän:

1. Jos olet historiallisten romaanien ystävä.

2. Jos pidät vauhdikkaista juonenkäänteistä.

3. Jos haluat innostaa teini-ikäisen poikasi/oppilaasi lukemaan kaunokirjallisuutta.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Muutama kuukausi sitten eräs kirjastossa työskentelevä ystäväni toisteli minulle, että Eve Hietamiehen Yösyöttö (Otava 2010) on kirja, jota voi suositella ihan jokaiselle yli 18-vuotiaalle lukijalle.  Hän kertoi ehdotelleensa (ehkä jopa vähän tyrkyttäneensä) sitä lukuisille hyvin erilaisille ihmisille pienessä kirjastossaan: nuorille lapsettomille naisille ja miehille, perheellisille naisille ja miehille sekä jo vähän vanhemmalle väestölle. Siitä pitivät ihan kaikki.

Suhtauduin väitteeseen hieman skeptisesti. Epäilin, innostuisiko jokamies vauvanhoidon kiemuroihin keskittyvästä kirjasta, vaikka päähenkilönä onkin mies. Pohdin, voisiko kirja todella sopia lapsettomille, koska sehän kertoo vauvaperheen tylsästä ja epäseksikkäästä arjesta puklurätteineen muskareineen. Mietin, pystyisivätkö iäkkäämmät lukijat samaistumaan 2000-luvun lapsiperheen elämään. Asian laita selviäisi vain lukemalla.

Totean heti aluksi ystäväni olleen oikeassa. Sen lisäksi että pidin kirjasta kovasti itse, olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että Yösyöttöä voi suositella melkein kenelle tahansa. Päähenkilö on monipuolinen ja ehjä hahmo, johon on helppo samaistua sukupuolesta riippumatta. Kirjan kieli on kepeää ja eteenpäin mukavasti soljuvaa. Vaikka kirjassa on rankkojakin juonenkäänteitä, vastoinkäymisillä ei mässäillä, vaan ne kerrotaan lukijalle huumorin sävyttäminä. Yösyöttö on helposti lähestyttävä mukaansa tempaava tarina, jossa päähenkilön henkinen kasvutarina on vauvanhoitoa keskeisempää. 

Yösyöttö herättää muistoja niissä, joiden lasten vauva-ajat ovat jo onnellisesti takanapäin. Se ihmetyttää niitä, jotka hoitivat omat lapsensa aivan erilaisessa maailmassa. Se ihastuttaa ja kauhistuttaa niitä, joilla kaikki on vielä edessä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat muistella menneitä tai miettiä tulevaa.

2. Jos pidät kirjoista, jotka naurattavat ja itkettävät samaan aikaan.

3. Jos pidät realistisesta arjen kuvauksesta, mutta et halua kuitenkaan rypeä kurjuudessa.

Huom! Antin ja pikkuisen Paavon tarina jatkuu kirjassa Tarhapäivä (Otava 2012).

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tässä se on: täydellinen lukuromaani jouluksi (ja kevääksi, kesäksi, syksyksi)! Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala (Tammi 2012) on ehdottomasti yksi nautittavimmista kirjoista, joita olen tänä vuonna lukenut. Se on niin hyvä, että sen haluaisi ahmia heti uudestaan.

Kani nimeltä jumala on viihdyttävä, hauska ja herkullinen tarina Eleanorista ja tämän perheestä, parhaasta ystävästä Jenny Pennystä sekä liudasta muita erikoisia ja vähän vinksahtaineita henkilöitä. Vaikka kirjassa tapahtuu välillä kauheitakin, sitä lukee siitä huolimatta koko ajan hymy huulilla, sillä lukijalle vakuutetaan vaivihkaa alusta saakka, että hyvin tässä tulee vielä käymään – usko pois.

Kirjan moneen suuntaan aaltoilevat tapahtumat ja hassun omituiset henkilöt tuovat mieleeni kaksi kirjailijaa. Kani nimeltä jumala muistuttaa selvästi John Irvingin varhaistuotantoa ja mieleeni nousevat esimerkiksi Kaikki isäni hotellit ja Ystäväni Owen Meany. Kirja muistuttaa myös vuonna 1997 ilmestytyttä Arundhati Royn Joutavuuksien jumalaa, sillä muistan lukuelämyksen olleen silloin samoista syistä hurmoksellinen.

Kani nimeltä jumala täyttää mielestäni kaikki loistavan lukuromaanin kriteerit. Siinä on ennalta arvaamaton juoni, joka päättyy lopulta onnellisesti. (Positiivinen pohjavire kuuluu minusta hyvään lukuromaaniin.) Henkilöt ovat kokonaisia ja samaistuttavia hyvine ja huonoine ominaisuuksineen. Hyvä lukuromaani on kielellisesti taidokas, muttei missään nimessä kielellä kikkaileva. Se kestää aikaa ja monta lukukertaa. Kani nimeltä jumala on kaikkea tätä!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät John Irvingin kirjoista.

3. Jos luulet, että kaikki viihteellinen kirjallisuus on huonosti kirjoitettua ja imelällä siirapilla kuorrutettua.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

”Kun on syntynyt New Yorkissa, ei ole New Yorkia, minne paeta.”

Amor Towlesin kirja Seuraelämän säännöt (WSOY 2012) on täydellisen viihdyttävä ja vetävä tarina 1930-luvun New Yorkista. Parikymppiset ystävykset Katey ja Eve paiskivat päivät töitä ja hengailevat illat hämyisillä jazz-klubeilla tai livahtavat sisään elokuvateatteriin salaa takaovesta. Kun he molemmat sitten rakastuvat nuoreen sulavakäytöksiseen Tinker Greyhin, kaikki muuttuu, eikä mikään lopulta ole sitä, miltä näyttää.

Towlesin kirja koukutti minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta saakka ja erityisen vaikuttunut olin siitä, kuinka Towles onnistuu luomaan niin lumoavan kuvan menneestä New Yorkista. Oli vaihteeksi myös mukava lukea romaani, josta jo heti alusta alkaen tietää, että hyvin tässä tulee lopulta käymään. Joskus sitä ihminen tarvitsee sellaisiakin kirjoja.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos haluat hetkeksi unohtaa maailman pahuuden.

3. Jos haluat matkakuumeen New Yorkiin.