torstai 31. tammikuuta 2013

Effective Crisis Communication: Moving From Crisis to Opportunity


”We will solve the problem and we are sorry.”

Odottamaton kriisi voi kohdata mitä tahansa organisaatiota milloin tahansa. On helppo tuudittautua ajatukseen, että luonnonkatastrofin, terrori-iskun tai miljoonakavallusten kaltaiset suuret kriisit ovat niin äärimmäisen harvinaisia, etteivät ne nyt varmaan omaa organisaatiota koskaan kosketa. 

Pienikin kriisi (esimerkiksi valetyöntekijän paljastuminen, puukotus kirjatilaisuudessa tai johdon epäilyttävät sisäpiirikytkökset) on kriisi, johon on valmistauduttava, jotta kriisin kohdatessa pystyisi viestinnällä pelastamaan sen, mikä pelastettavissa on. Huonosti hoidettuna pienestä kriisistä kun voi syntyä myös suuri kriisi.

Robert Ulmer on kahden muun viestinnän tutkijan kanssa kirjoittanut kerrassaan mielenkiintoisen, käytännönläheisen ja helppolukuisen oppikirjan (Sage Publications 2011) tehokkaasta kriisiviestinnästä. Kirjoittajat käyvät esimerkkien avulla läpi onnistuneita ja epäonnistuneita viestintätapoja ja antavat hyvin selkeitä ja yksinkertaisia neuvoja organisaation johdolle ja viestinnästä vastaaville.

Näitä ohjeita ovat mm. seuraavat. Valmistaudu etukäteen siihen, että mikä tahansa kriisi voi todellakin kohdata myös sinun organisaatiotasi. Kriisin sattuessa tiedota siitä mahdollisimman ajoissa ja usein. Anna asianosaisille käytännön neuvoja ja ole viestinnässäsi rehellinen ja empaattinen.

Esimerkkejä lukiessa huomaa nopeasti, kuinka yksinkertaisista ja maalaisjärkisistä ohjeista on kyse ja ihmetystä herättääkin se, miksi ihmeessä siitä huolimatta niin moni yritys tai organisaatio epäonnistuu viestinnässään. Onnistunut kriisiviestintä voi antaa yritykselle uusia mahdollisuuksia ja johdattaa sen aivan uuteen kukoistukseen. Epäonnistunut kriisiviestintä kostautuu aina ja siksi näihin asioihin kannattaa varautua etukäteen. Kriisin kohdatessa valmistautuminen on auttamattoman myöhäistä. Silloin on toimittava. Miten on sinun organisaatiosi laita?

Tartu tähän:

1. Jos olet johtaja, johtajaksi haluava, tiedottaja tai viestinnästä vastaava.
2. Jos haluat kehittää organisaatiotasi paremmaksi.
3. Jos haluat lukea käytännönläheisen oppaan ilman tieteellistä jargonia.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Mitä tapahtuu huomenna? (ajattelulle)


Ajatushautomo Ellun kanat on julkaissut kolme pikkuista väitekirjaa, joista tämä ajatteluun keskittyvä kirja (Ellun kanat 2012) on uusin. Aikaisemmin sarjassa on mietitty, mitä viestinnälle ja Helsingille mahtaa tulevaisuudessa tapahtua. Väitekirjojen tavoitteena on saada lukijat miettimään, pohtimaan ja puntaroimaan ja tämä viimeisin kannustaa nimenomaan ajattelemaan.

Tarvitseeko meitä kannustaa ajattelemaan? Emmekö me ajattele koko ajan? Mitä ajatteleminen oikeastaan on? Voiko olla olemassa huonoa ja hyvää ajattelua? Ajattelemmeko me liikaa vai liian vähän? Tappako kiire ajattelun? Missä mielentilassa ajatus juoksee parhaiten? 

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin yritetään etsiä vastausta toisaalta filosofiasta sekä aivo- ja oppimistutkimuksesta ja toisaalta annetaan puheenvuoro eri alojen ajattelijoille Jorma Uotisesta Johanna Sinisaloon.

Vaikka pienikokoisessa kirjassa ei pystytä sukeltamaan kovin syvälle ajattelun tutkimuksellisiin syövereihin, siitä saa oivan alkusysäyksen omalle ajatustyölleen. Oikeastaan kirjan pieni koko on sen suurin etu. Massiiviset monisataasivuiset tutkimukset kun tuppaavat monesti tyrehdyttämään oman ajattelun, sillä niissä kaikki saa selityksensä, eikä mikään kysymys jää auki. Tässä kirjassa kysytään loppujen lopuksi enemmän kuin vastataan. Miten herkullinen tilanne lähteä itse jatkamaan ja ajattelemaan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohtia, mistä ajattelussa on oikeastaan kyse.
2. Jos inhoat kuivakkaa kirjoitustyyliä.
3. Jos haluat saada neuvoja eri alojen ihmisiltä siihen, miten ajatuksen saisi paremmin luistamaan.

Huom! Kirjan lopussa saat makeat naurut, kun luet Simo Frangénin laatiman pienen ajattelusanaston (esimerkkinä alla Tollo).

Tollo: Henkilö, joka ei ole Euroopan johtava ajattelija. Tollolla voi olla jokin erityisala, jossa hän on erityisen pölvästi. Esimerkiksi henkilö, joka on aivan tollo papereiden kanssa, on paperitollo.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Eve Hietamies: Yösyöttö


Muutama kuukausi sitten eräs kirjastossa työskentelevä ystäväni toisteli minulle, että Eve Hietamiehen Yösyöttö (Otava 2010) on kirja, jota voi suositella ihan jokaiselle yli 18-vuotiaalle lukijalle.  Hän kertoi ehdotelleensa (ehkä jopa vähän tyrkyttäneensä) sitä lukuisille hyvin erilaisille ihmisille pienessä kirjastossaan: nuorille lapsettomille naisille ja miehille, perheellisille naisille ja miehille sekä jo vähän vanhemmalle väestölle. Siitä pitivät ihan kaikki.

Suhtauduin väitteeseen hieman skeptisesti. Epäilin, innostuisiko jokamies vauvanhoidon kiemuroihin keskittyvästä kirjasta, vaikka päähenkilönä onkin mies. Pohdin, voisiko kirja todella sopia lapsettomille, koska sehän kertoo vauvaperheen tylsästä ja epäseksikkäästä arjesta puklurätteineen muskareineen. Mietin, pystyisivätkö iäkkäämmät lukijat samaistumaan 2000-luvun lapsiperheen elämään. Asian laita selviäisi vain lukemalla.

Totean heti aluksi ystäväni olleen oikeassa. Sen lisäksi että pidin kirjasta kovasti itse, olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että Yösyöttöä voi suositella melkein kenelle tahansa. Päähenkilö on monipuolinen ja ehjä hahmo, johon on helppo samaistua sukupuolesta riippumatta. Kirjan kieli on kepeää ja eteenpäin mukavasti soljuvaa. Vaikka kirjassa on rankkojakin juonenkäänteitä, vastoinkäymisillä ei mässäillä, vaan ne kerrotaan lukijalle huumorin sävyttäminä. Yösyöttö on helposti lähestyttävä mukaansa tempaava tarina, jossa päähenkilön henkinen kasvutarina on vauvanhoitoa keskeisempää. 

Yösyöttö herättää muistoja niissä, joiden lasten vauva-ajat ovat jo onnellisesti takanapäin. Se ihmetyttää niitä, jotka hoitivat omat lapsensa aivan erilaisessa maailmassa. Se ihastuttaa ja kauhistuttaa niitä, joilla kaikki on vielä edessä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat muistella menneitä tai miettiä tulevaa.
2. Jos pidät kirjoista, jotka naurattavat ja itkettävät samaan aikaan.
3. Jos pidät realistisesta arjen kuvauksesta, mutta et halua kuitenkaan rypeä kurjuudessa.

Huom! Antin ja pikkuisen Paavon tarina jatkuu kirjassa Tarhapäivä (Otava 2012).

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Linn Ullmann: Aarteemme kallis


Harva teos on jäänyt mieleeni niin pitkäksi aikaa kuin Linn Ullmannin eutanasiaa käsittelevä Armo vuodelta 2004. Muistan henkilöt, juonen, kansikuvan, tunnelman sekä ne ristiriitaiset tunteet, joiden valtaan jouduin kirjan luettuani. Ullmann kuuluu Andreï Makinen ohella niihin kirjailijoihin, joiden uutuuksia odotan aina yhtä innokkaasti ja jotka eivät ole vielä kertaakaan pettäneet odotuksiani.

Ilokseni voin todeta, että Linn Ullmann onnistui jälleen. Hän kirjoitti tarinan, joka hurmasi, hämmensi ja vakuutti. Aarteemme kallis (WSOY 2012) kertoo lastenhoitaja Millen katoamisesta eräiden epäonnistuneiden syntymäpäiväjuhlien jälkeen. Kahden vuoden kuluttua hänen ruumiinsa löytyy maahan haudattuna.

Tämä jännitysromaanimainen juoni on kuitenkin vain pelkkää pintaa, sillä oikeastaan kirjassa kerrotaan aivan muusta. Siinä kerrotaan rikkinäisistä ihmisistä, jotka yrittävät epätoivoisesti pitää itseään ja kulissejaan kasassa. He ovat niin kietoutuneita omiin ongelmiinsa, etteivät huomaa toisiaan ja jatkavat samalla sukupolvelta toiselle siirtyvää ohi katsomisen perinnettä. Sisimmässään heistä jokainen on kuitenkin edelleen se pieni poika tai tyttö, joka odottaa ja toivoo, että joku tulisi, ottaisi syliin ja lohduttaisi. Mutta kukaan ei tule. Oletko sinä tänään huomannut hänet, joka lähelläsi on?

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea riipaisevan tarinan perheestä, vanhemmuudesta ja lapsuudesta.
2. Jos olet kyllästynyt tyhjänpäiväiseen hömppään.
3. Jos haluat tutustua norjalaiseen nykykirjallisuuteen.

Huom! Kirja saa tunnisteen psykologista jännitystä, koska tunnelma on paikoitellen ahdistava ja painostava. Kirjaa ei kuitenkaan voi missään nimessä luonnehtia jännityskirjallisuudeksi.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys


Huh huh ja wau! Olen pyörällä päästäni ja siihen on syynä Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys (Teos 2012). Pitkään aikaan en ole lukenut mitään näin herkullista!

Kirjassa kerrotaan kaksi tarinaa isoista asioista: eurooppalaisuudesta ja Euroopan verisen historian musertavasta painolastista; syyllisyydestä ja avuttomuudesta; köyhyydestä ja rikkaudesta.  Toinen tarinoista vyöryy lukijan tajuntaan vihansekaisella vimmalla ja vaikka toinen on hillitympi, samat isot teemat kiertyvät siihenkin.

Niemen kirjan päähenkilö on Köyhä ja Vihainen. Hän on nuori nainen, joka yrittää selviytyä parhaan ystävänsä itsemurhasta ja sisällään vellovasta syyllisyydestä, jota hän tuntee ollessaan eurooppalainen.

”Saatanan kusipäät kun teitte sellaista. Saatanan kusipäät kun teitte minulle tällaisen historian. Ihmisen ansioluettelo on raskauttavaa luettavaa. Tunnen suurta vierautta lajiani kohtaan. Minä inhoan, halveksin ja vihaan Eurooppaa. Minä todella olen parempi kuin.”

Angstiselle päähenkilölle biojätepussin vieminen roskikseen ei ole vain biojätepussin viemistä roskikseen, vaan seurausta Euroopan mätää tihkuvasta historiasta. Tuo mätä tunkeutuu kaikkialle päähenkilön elämään: mikään ei ole siitä irrallaan, kaikki kietoutuu kaikkeen, eikä historiaa pääse pakoon edes peiton alle, saatikka roskikselle.

Kannattaako yksilön yrittää vai onko kaikki turhaa? Onko rikas aina väärässä? Onko köyhä aina katkera? Miksi emme tee mitään? Pitäisikö koko ajan tehdä jotain? Kenen syytä kaikki on? Miksi emme pysty nauttimaan mistään? Miksi mikään ei riitä? Mihin menneisyyttä voi paeta? Mikä tulevaisuudessa odottaa? Isoja kysymyksiä, joihin Niemi ei anna vastauksia. Ne lukijan täytyy löytää itse.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohtia isoja asioita, etkä halua päästä helpolla.
2. Jos rakastat rikasta kieltä.
3. Jos haluat yrittää ymmärtää humanistien ajatuksenjuoksua.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Arto Koskelo: Viinipiru ja lupa läikyttää: toisinajattelijan viiniaapinen




Mitä yhteistä on Arto Koskelolla ja Lukuneuvojalla?

1. Molemmat bloggaavat: Koskelo viineistä  ja Lukuneuvoja kirjoista.

2. Molemmat suhtautuvat omaan asiaansa intohimoisesti.

3. Molemmilla on samat perusteesit:
Kumpikaan ei halua sivistää, vaan auttaa lukijoita kokeilemaan, uskaltamaan, maistelemaan, lukemaan ja saamaan sitä kautta enemmän irti.

Kumpikin uskoo siihen, ettei etikettiin, takakanteen tai kiiltäviin palkintomerkintöihin ole aina luottamista. Todellinen sisältö selviää vasta kun avaa korkin tai kannet.

Kumpikin ajattelee, että viininjuonnin tai lukemisen pitäisi olla hauskaa ja helppoa ja molemmista pitäisi saada karsittua pois ylimielinen nyrpistely ja vakavuus. Viini ei kuulu vain vuorineuvosten pöytään ja kirjoista voi keskustella reippaasti ilman kirjallisuustieteen opintoja. Itsetietoisen snobbailun ei pitäisi kuulua kumpaankaan.

Koskelon Viinipiru ja lupa läikyttää -kirja (Docendo 2012) on virkistävän erilainen viinikirja juuri siitä syystä, ettei viinin harrastamista oteta siinä niin vakavasti. Se pyrkii olemaan nautintokielteisen kulttuurin matontamppaus ja vastaisku ilottomuudelle ja onnistuu pyrkimyksessään hyvin. Vaikka kirjan jutut ovat miehisen ronskeja (tissitkin mainitaan heti sivulla 15), onnistuu Koskelo naurattamaan myös naislukijaa ja hihittelyn lomassa viinikynnys madaltuu kummasti.

Viinin myötä kirjassa liikutaan ympäri maailmaa, eikä onneksi jämähdetä pelkästään perinteisille viinialueille. Sen sijaan Koskelo vie lukijan niinkin eksoottisiin viinipaikkoihin kuin Alabamaan, Frankfurtiin tai Bhutaniin ja tulee kertoneeksi samalla reissuiltaan paljon muustakin kuin pelkästä viinistä. Myös kirjahullu isoäiti mainitaan, mikä tietenkin ilahduttaa toista kirjahullua.

Luota omaan makuusi. Nauti täysin siemauksin siitä viinistä, mikä sinulle maistuu tai lue ylpeästi sellaisia kirjoja, joista pidät. Kokeile rohkeasti joskus jotain uutta. Ei viinin- tai kirjallisuudenharrastaminen sen kummempaa ole.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, ettei viini ole sinun juttusi.
2. Jos tiedät, että viini on sinun juttusi.
3. Jos haluat lukea hauskan kirjan ja päästä samalla matkalle maailman ympäri.

Huom! Älä kuitenkaan nauti liikaa viiniä kirjaa lukiessasi, sillä sen jälkeen et saa enää mitään selvää lennokkaalla siveltimellä huitaistuista väliotsikoista.



maanantai 21. tammikuuta 2013

Anna-Kaisa Pitkänen: Omalaatuinen ystäväni: kuinka hevoseni opetti minulle toisin katsomisen taidon


En tiedä hevosista mitään. Olen ratsastanut tasan kerran, eikä kokemusta voi luonnehtia miellyttäväksi. Istuin pelosta jäykkänä valtavan eläimen selässä ja rukoilin hentoa taluttajatyttöä pysymään koko ajan lähellä. Kun muut ystäväni vaihtoivat riemusta hihkuen raviin, minä vilkuilin epätoivoisesti kelloa ja toivoin ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti. Kun tunti sitten vihdoin loppui, luisuin helpottuneena alas ja kävelin jalat täristen kauemmas. 

Miksi sitten ylipäätään halusin lukea Anna-Kaisa Pitkäsen kirjan (Kirjapaja 2012) hevosesta ja hevosista? Luin kirjan, koska yhdyn (professori, business-ajattelija, luovuusguru) Alf Rehnin esittämään ajatukseen siitä, että ihmisen olisi omaksuttava joka päivä jotain uutta ja odottamatonta. Rehn uskoo reseptinsä lisäävän erityisesti luovuutta ja minä olen huomannut sen lisäävän myös hauskuutta. Elämästä tulee hauskempaa, kun vähän väliä törmäyttää itsensä johonkin outoon, kummalliseen, itselleen vieraaseen asiaan ja huomaa kiinnostuvansa ja usein jopa innostuvansa siitä. Pitkäsen kirja sai minut kiinnostumaan aiheesta, josta en koskaan kuvitellut kiinnostuvani: hevosten sielunelämästä.

(Alf Rehnin ajatuksia voit lukea lisää kirjasta Vaaralliset ideat: kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi, Talentum 2010)

Omalaatuinen ystäväni kertoo myös koskettavan tarinan. Kun hevosharrastaja Anna-Kaisa Pitkänen näki Varjon, hän tiesi heti haluavansa sen. Järki pani vastaan, sillä Varjo ei ollut todellakaan mikään joka tytön unelmaratsu: se oli laiha, apaattinen, sairaalloinen ja stressaantunut. Siinä oli kuitenkin jotain kiehtovaa ja kaunista ja Pitkänen antoi sydämensä päättää. Vaikka elämä Varjon kanssa osoittautuu vaivalloiseksi ja hankalaksi, ei Pitkänen kadu hetkeäkään. Kun hän alkaa vähitellen löytää väylän Varjon ajatuksiin ja tunteisiin, hän löytää samalla väylän omaan itseensä. Yhtä paljon kuin hevosista, tämä viehättävä kirja kertoo ihmisistä.

Huom! Kirjan lopussa on pitkä ja perusteellinen lähdeluettelo tieteellisistä julkaisuista, jotka käsittelevät mm. hevosen oppimista, muistia, stressiä, pelkoa, vuorovaikutusta ja persoonallisuutta.

 Tartu tähän:

1. Jos olet hevosharrastaja tai pidät hevosista.
2. Jos haluat oppia katsomaan omaa elämääsi toisin.
3. Jos haluat lukea koskettavan tarinan kaltoin kohdellusta, sympaattisesta ja älykkäästä yksilöstä.

torstai 17. tammikuuta 2013

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta

Cormac McCarthyn edellinen suomennettu teos Tie (WSOY 2008) oli ahdistava ja rankka tarina isästä ja pojasta, jotka vaeltavat tuhoutuneessa maailmassa vain toisensa turvanaan ja toivonaan. Se oli niin synkkä ja pelottava, että lukemista oli välillä vaikea jatkaa, mutta oli jatkettava kuitenkin. Kirjasta tehtyä elokuvaa en ole edes halunnut nähdä, sillä kaiken karmeuden näkeminen valkokankaalla voisi olla tällaiselle herkistelijälle yksinkertaisesti liikaa.

McCarthyn uusin suomennos Veren ääriin eli lännen punainen ilta (WSOY 2012) on vieläkin rankempi. Se on raaka ja väkivaltainen teos, jossa veri lentää, kun ihmisiä potkitaan ja hakataan tohjoksi. Kirja kertoo pojasta, joka 14-vuotiaana karkaa kurjista kotioloistaan ja liittyy epämääräiseen porukkaan, joka on palkattu jahtaamaan ja tappamaan intiaaneja. Veren ääriin sisältää lähes 400 sivua pelkkää tappamista, kiduttamista ja silpomista, mutta kaiken tämän verisen massan seassa on myös paljon muuta.

Miksi ihmeessä halusin ylipäätään lukea näin väkivaltaisen kirjan? Myönnän, että jätin kirjan kesken monta kertaa ja päätin, että nyt riittää. En pysty. En halua. Silti jotenkin mystisesti kirja kuitenkin veti minua puoleensa ja jatkoin inhosta väristen lukemista. Veren ääriin ei ole miellyttävä ja mukava lukukokemus. Siitä ei jää hyvä mieli. Sitä ei oikeastaan haluaisi suositella kenellekään. Ja silti sitä haluaa kehua. Veren ääriin on nimittäin raakuudestaan huolimatta hyvä kirja. Se on upeasti kirjoitettu ja äärimmäisen vaikuttava. Se on kirja, joka pitäisi lukea uudestaan, mutta hetkeen en taida siihen pystyä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, jota tituleerataan moderniksi klassikoksi. 
   (Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1985.)
2. Jos haluat testata omaa väkivallan sietokykyäsi.
3. Jos inhoat kevyttä ja huonosti kirjoitettua kirjallisuutta.

Varoitus! Sisältää verta ja suolenpätkiä!

tiistai 15. tammikuuta 2013

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa


Kuolema Sherlock-seurassa (Atena 2012) oli kirja, johon suhtauduin aluksi hyvin epäilevästi. Takakannen teksti ei sytyttänyt, eikä kansikuvaa voi vähimmässäkään määrin kutsua houkuttelevaksi. Onneksi aloin kuitenkin lukea, sillä millaisen tarinan löysinkään näiden tylsien kansien sisältä!

On vuosi 1893. Legendaarisen salapoliisin, Sherlock Holmesin, luoja Arthur Conan Doyle rypistää tuimana kulmiaan ja hautoo murhaa. Hän on totaalisen kyllästynyt valtavaa kansansuosiota nauttivaan päähenkilöönsä ja päättänyt tappaa hänet. Sherlock Holmesin tarina päättyisi putouksen kuohuihin ja Arthur voisi huokaista helpotuksesta. Huojennusta ei kestä kuitenkaan kauan, sillä Arthur saa hämmentävän vihjeen liittyen erään nuoren naisen raakaan surmaan, eikä hän voi jättää tapausta ratkaisematta. Vihdoin on tullut Arthurin aika loistaa Sherlockia nerokkaampana salapoliisina.

New Yorkissa vuonna 2010 Sherlock-harrastajien piirissä kuohuu: huhutaan, että yksi jäsenistä olisi saanut käsiinsä Arthur Conan Doylen kauan kadoksissa olleen päiväkirjan. Ennen kuin löytäjä ehtii esitellä kirjan yhteisölle, hänet löydetään kuolleena hotellihuoneesta. Innokas uusi sherlockisti Harold White päättää ratkaista päiväkirjan ja kuolleen toverinsa arvoituksen ja joutuu aikamoiseen salaperäisten vihjeiden labyrinttiin.

Kuolema Sherlock-seurassa on vanhanaikainen salapoliisitarina vauhdikkaisiin tapahtumiin tottuneelle nykylukijalle. Kun alkuperäisten Holmes-tarinoiden tunnelma on viipyilevä ja hidas, tämä tarina on mukaansa tempaava ja nopeasti etenevä. Lukija pysyy tiukasti koukussa siitäkin syystä, että useimmiten luvun lopussa tapahtuu yllättävä käänne, mikä pakottaa jatkamaan ja jatkamaan ja jatkamaan…

Muutamissa kohdissa tekstin hiomattomuus häiritsi. Alkaisiko intohimoisesti kirjoihin suhtautuva sherlockisti repiä kirjoja hyllystä British Libraryn maanalaisessa vanhojen kirjojen varastossa? Tai kirmailisivatko vangit Lontoon pahamaineisen löyhkäävän Newgaten vankilan sisäpihalla? Mikäli pystyt ohittamaan tällaiset lipsahdukset, pääset ratkaisemaan kiehtovia arvoituksia ja mikä parasta, opit samalla paljon Arthur Conan Doylen, Bram Stokerin ja muiden kuuluisten aikalaisten ihan oikeista elämänvaiheista. Taustatyönsä Moore on hyvin tehnyt.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vanhan kunnon salapoliisitarinan.
2. Jos haluat vauhtia ja jännitystä, mutta inhoat verisillä yksityiskohdilla mässäilyä.
3. Jos pidät kirjoista, joissa seikkailevat ihan oikeasti eläneet ihmiset.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio: Työkirja: työelämän vallankumouksen perusteet


Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, tein päätöksen, että pyrkisin aina kirjoittamaan lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt tekisi mieleni pyörtää tuo päätös, sillä Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion Työkirjasta (WSOY 2012) olisi niin paljon sanottavaa. Pelkästään aiheesta palaverit voisin kirjoittaa pitkät pätkät. Yritän kuitenkin pysyä kohtuudessa.

”Yritän suunnitella työtäni, mutta se ei onnistu, koska aina tulee jotain.”

”Keskittymistäni häiritsee jatkuva liikenne ja pulina työpisteeni ympärillä. Olemme yrittäneet sopia pelisääntöjä, mutta turhaan.”

”Palaverissa käy usein niin että kukaan ei oikein tee kunnon muistiinpanoja, ja kukaan ei tiedä lopussa mitä päätettiin.”

”Meillä on käsittämätön määrä managereita, joille pitää raportoida samoja asioita useita kertoja viikossa. En ole ollenkaan varma, lukeeko näitä raportteja koskaan kukaan.”

Kuulostavatko Työkirjan esimerkit tutuilta? Tuominen ja Pohjakallio nostavat kirjassaan pöydälle valtavan kokoisen kissan eli koko toimimattoman toimistotyöelämän. Sen jälkeen he haastavat kaikki osapuolet muuttamaan sitä yksinkertaisesti paremmaksi.

Työkirjassa selvitellään aluksi sitä, mistä kaikista asioista ihmisten jaksamattomuus, uupuminen ja tuskaantuminen omaan työhönsä johtuu. Tämänhetkinen työelämä on kirjan mukaan kuin ”sadan metrin juoksu suuntavaistottomille”. Täysillä mennään koko ajan ja joka suuntaan. 

Onneksi kirjassa ei sorruta vain kuvailemaan toimimattoman toimistotyön sudenkuoppia ja tuskailemaan sitä, että huonosti menee ja huonosti voidaan, vaan annetaan myös ratkaisuja. Kirjassa esitellään 50 konkreettista ideaa ja käytännönläheistä ohjetta, joiden avulla työelämää voi alkaa parantaa ja mieluiten heti tänään. Onneksi Työkirjassa ei myöskään sysätä ongelmia pelkästään esimiesten ja johdon harteille, vaan haastetaan ihan jokainen meistä pohtimaan omia käytäntöjään, jotka voivat rikkoa keskittymistä, aiheuttaa stressiä tai ylimääräistä kiirettä. Toisinaan osasyy ongelmiin löytyy, kun katsoo peiliin.

Tuominen ja Pohjakallio uskovat ihanan vilpittömästi siihen, että työelämän muuttaminen mielekkäämmäksi on mahdollista. Se kuitenkin edellyttää sitä, että jokainen meistä lakkaa voivottelemasta, käärii hihat ja ryhtyy työhön. Paremmat käytännöt hyödyttävät kaikkia: esimiehiä, alaisia, yhteistyökumppaneita, asiakkaita ja kotijoukkoja. Miksi siis enää odotamme?

P.S Konkreettinen idea numero 51: Perusta työyhteisöösi lukupiiri, lukekaa Työkirja ja laittakaa hihat heilumaan!

Tartu tähän:

1. Jos olet turhautunut työhösi, organisaatioosi, esimiehiisi tai alaisiisi.
2. Jos haluat saada työsi ilon takaisin.
3. Jos haluat lukea työelämästä kirjan, joka on helppolukuinen ja käytännönläheinen ja jossa suhtaudutaan tulevaisuuteen optimistisesti.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja



Chileläisen Hernán Rivera Letelierin ensimmäinen suomennettu romaani (Siltala 2012) kertoo koskettavan tarinan nuoresta Maríasta, pienen ja köyhän kaivoskylän tytöstä. 

Marían varaton isä rakastaa elokuvia ja onnistuu raapimaan yhteen pääsylippuun tarvittavat kolikot kasaan aina jollain konstilla. Isä lähettää Marían paikkakunnan ainoaan elokuvateatteriin joka kerta, kun siellä esitetään jotain mielenkiintoista ja María onnistuu ilmiömäisillä kertojanlahjoillaan välittämään jälkeenpäin elokuvan lumon muille perheenjäsenilleen. Vähitellen hänen maineensa taitavana elokuvankertojana kiirii ja kaikki haluavat kuulla tätä ilmeikästä esiintyjää.

Letelierin ohut kirja sisältää hurmaavan tarinan, jonka alun kepeys saa vähitellen mukaansa synkempiä ja surullisempia sävyjä. Vaikka maailma muuttuu, köyhyyden ja epäonnistumisen kierre jatkuu sukupolvelta toiselle. Mutta Marian elämässä ”elokuva toistuu päivä toisensa jälkeen; toisinaan se on surullinen; toisinaan vähemmän surullinen.”

Tartu tähän:

1. Jos uskot siihen, että suuren tarinan voi kertoa ilman suurta sivumäärää.
2. Jos et ehdi lukea juuri nyt paksua kirjaa.
3. Jos haluat kokea nojatuolimatkallasi Etelä-Amerikan tunnelmaa.


lauantai 12. tammikuuta 2013

Herman Koch: Illallinen



”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Näin aloittaa Leo Tolstoi Anna Kareninansa ja tätä kuuluisaa ajatusta pyörittelee mielessään myös Herman Kochin kirjan (Siltala 2012) minäkertoja Paul Lohman. Illallinen kertoo nimensä mukaisesti yhdestä illasta, muutaman tunnin ajasta amsterdamilaisessa ravintolassa, jonne ovat kokoontuneet Paulin lisäksi hänen veljensä sekä molempien miesten vaimot. Samaan aikaan kun ärsyttävä tarjoilija osoittelee pikkurillillään miniatyyrikokoisia taidonnäytteitä, pöydän ympärillä istuvat illallisvieraat kiristelevät hampaitaan ja piikittelevät toisiaan. Illallisen aikana näiden kahden pariskunnan vaivoin yllä pidetyt kulissit romahtavat, kun selviää, mitä heidän teini-ikäisensä ovatkaan puuhanneet.  Nämä perheet ovat totta tosiaan onnettomia.

Kochin kirja tuntuu alkuun aika kevyeltä - sellaiselta tyypilliseltä illallistarinalta, joka perustuu nokkelaan sanailuun ja jonka lopuksi yleensä kaikkien kaapista paljastuu pikkuinen luuranko, mutta kenenkään elämä ei täysin murskaannu. Sen sijaan Kochin kirjassa alun keveys muuttuu mustaksi. Hän rakentaa lopulta hyvin synkän tarinan siitä, miten pitkälle vanhemmat ovat valmiita menemään suojellakseen lapsiaan. Hän panee lukijan pohtimaan henkilöidensä kautta sitä, kenen elämä on arvokas? Onko jonkun elämä toista arvokkaampi? Voiko vanhempi rakastaa lastaan liikaa? Mikä on oikein? Mikä on väärin? Mitä sinä tekisit? Vaikenisitko vai kertoisitko totuuden?

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa ihmismielen syvimpiin syövereihin.
2. Jos haluat lukea helposti lähestyttävän kirjan, joka panee pohtimaan oikeaa ja väärää.
3. Jos angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylitarjonta ärsyttää sinua.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Kirsi Piha ja Liisa Poussa: Dialogi: paremman työelämän puolesta


Piha ja Poussa käsittelevät kirjassaan (Talentum 2012) niin kutsutun Y-sukupolven (asiantuntijasta riippuen n. 1978-1998 syntyneet) ajatuksia palkitsevasta työstä. Tämä sukupolvi ei enää suostu tekemään työtä niska limassa vuodesta toiseen huonosti johdetussa työpaikassa, vaan vaihtavat hyvin nopeasti parempaan.

Sukupolvi Y haluaa tehdä työtä yhdessä samanhenkisten innostuneiden ihmisten kanssa. Se haluaa hallita työtään ja työnsä määrää itse; se haluaa, että työllä on oikeasti merkitystä ja on erityisen perso palautteelle. Se on valmis uhraamaan työlle aikaa ja energiaa, muttei halua uhrata työlle koko elämäänsä. Se ei halua palaa loppuun. Se ei halua kyynistyä ja menettää kykyään innostua. Ennen kaikkea se haluaa, että töissä(kin) on kivaa!

Kiittämätöntä, jupisevat jotkut suurten ikäluokkien edustajista. Emme me sotien jälkeen tätä Suomea siksi rakentaneet, että sitä saisi töissä naureskella. Eikä siitä mitään kuulkaa tule, jos töihin mennään viihtymään ja hauskaa pitämään. Jää pian ne itse työt tekemättä. Töitä tehdään naama peruslukemilla, eikä se varsinkaan vaihtamalla siitä mihinkään parane. (Nämä esimerkit ovat poimintoja keskusteluista, joita olen itse ollut todistamassa.)

Koska ihminen viettää elämästään suuren osan työpaikallaan, ei vaatimus siitä, että töissäkin saisi olla kivaa, voi olla liikaa. Voisivatko työt sujua itse asiassa paremmin, jos sinne olisi aamuisin mukava mennä? Eikö työelämän parantaminen mukavampaan ja mielekkäämpään suuntaan ole meidän kaikkien sukupolvien etu? Vai emmekö me tyytymättömät edellisten sukupolvien edustajat vain halua, että seuraava sukupolvi saisi nauttia kivasta työpaikasta ja merkityksellisestä työstä, kun emme mekään ole saaneet. Minä olen X-sukupolven edustajana iloinen siitä, että Y-sukupolvi uskaltaa nostaa kissan pöydälle. Että kaikki ei kelpaa, eikä vetele!

Tartu tähän:

1.  Jos sinusta tuntuu siltä, ettet ymmärrä nuoria työtovereitasi.
2. Jos olet tyytymätön työhösi, organisaatioosi tai pomoosi ja haluat saada potkua muutokseen!
3. Jos haluat ravistella omia luutuneita käsityksiäsi työelämästä.

torstai 10. tammikuuta 2013

Vilmos Kondor: Budapestin varjot


Tartuin unkarilaisen Vilmos Kondorin dekkariin Budapestin varjot innoissani: vihdoinkin kirjaston uutuushyllyssä oli tarjolla jotain muuta kuin pohjoismaista tai amerikkalaista jännityskirjallisuutta. Innostukseni lisääntyi entisestään kun huomasin, että tapahtumatkin sijoittuisivat menneisyyteen 1930-luvulle. Virkistävää!

Kirjan päähenkilönä seikkailee Az Est -sanomalehden rikostoimittaja Gordon, joka sattumalta eräänä iltana näkee poliisipäällikön laatikossa kuvan alastomasta nuoresta naisesta. Kun sama nainen muutaman päivän päästä löytyy kuolleena kadulta, Gordon kiinnostuu tapauksesta, eikä kaikki olekaan sitä, miltä ensin näyttää…

Vilmos Kondor on kirjoittanut kelpo dekkarin sellaisille lukijoille, jotka yleensä välttelevät jännityskirjallisuutta liian raakojen ja yksityiskohtaisten kauheuksien vuoksi. Vaikka tässäkin kirjassa tapahtuu murha, ei sillä mässäillä. Pikemminkin kirjaa voisi kuvailla vanhanaikaiseksi salapoliisiromaaniksi, vähän jopa Agatha Christien tyyliseksi. Tapahtumien sijoittuminen Budapestiin on sekin mukavaa vaihtelua, vaikkei menneisyyden Budapestiä saadakaan herätettyä henkiin yhtä taidokkaasti kuin esimerkiksi Amor Towles onnistuu kuvaillessaan New Yorkia kirjassaan Seuraelämän säännöt. Kondorin kirja on siitä huolimatta mukavaa matkalukemista Unkariin lähtijöille.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea jännittävän tarinan, mutta et halua lukea irtileikatuista ruumiinosista.
2. Jos haluat vaihteeksi jotain muuta kuin pohjoismaista jännityskirjallisuutta.
3. Jos pidät kirjoista, joissa on vanhanaikaista salapoliisitarinoiden tunnelmaa.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Mimi Alford: Salaisuus sydämessäni: presidentti Kennedy ja minä


Mimi Alford oli 19-vuotias, kun hän pääsi Valkoiseen taloon lehdistösihteeriksi ja jo neljäntenä työpäivänään hänellä oli seksisuhde presidentti John F. Kennedyn kanssa. Suhde kesti puolitoista vuotta, eikä se vuotanut julkisuuteen ennen kuin vasta vuonna 2003.

Alford kertoo kirjassaan Salaisuus sydämessäni (Otava 2012), kuinka kaikki sai alkunsa, kuinka suhdetta pidettiin yllä ja kuinka kaikki lopulta päättyi. Sen lisäksi hän kertoo myös siitä henkisestä kamppailusta, jota hän kävi itsensä kanssa salaisuutta kantaessaan ja lörpöttelee kaikenlaista muutakin myöhemmästä elämästään: lomamatkoistaan, asuinpaikoistaan (huom! erittäin arvostetuilla asuinalueilla) sekä mies- ja työkuvioistaan.

Alfordin kirja ei ole erityisen hyvä varsinkaan kerronnaltaan. Puutteistaan huolimatta se oli kuitenkin kirja, jonka luin loppuun, vaikkakin vähän kärvistellen. Kiinnostavuus kirjaan syntyi toisesta ”päähenkilöstä” eli karismaattisesta ja vähän mystiseksi jääneestä presidentti Kennedystä. Mimi Ahlford selvästi palvoi ja palvoo edelleen presidenttiään siitäkin huolimatta, että tämä näyttäytyy muutamaan otteeseen suorastaan yököttävänä vallankäyttäjänä. Ahlfordin naiivi ihailu aika niljakkaaksi osoittautunutta presidenttiä kohtaan jättää jälkeensä hämmennyksen.

Tartu tähän:

1. Jos John F. Kennedy kiinnostaa sinua.
2. Jos pidät helposti lähestyttävistä tositarinoista.
3. Jos kömpelö kerronta ei häiritse sinua.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä


”On Herran julmaa ivaa, että tervehenkisten talojen lapsia kuolee, mutta köyhän kymmenpäinen lapsikatras juoksee sonnan ja siivon keskellä. Miksi puutteenalaisten pitää tehdä lapsia jakamaan kurjuutta? Kitulasten siittäjä pitäisi salvoa.”

Näin ajattelee Pelkonen: vihainen ja katkera isäntä Heinävedeltä. Pelkosen päähän ei yksinkertaisesti mahdu, miksi kunnan pitää kestitä joka iikkaa ja elättää kaikenmaailman epämääräinen aines, joka kuljeksii pitkin teitä ryysyissään tai maleksii toimettomana. Nirri pois kommunisteilta ja kaiken maailman rupusakilta! Oikean Suomen on pysyttävä valkoisena ja puhtaana! Näin ajattelee Pelkonen ja saa aikaan puistatuksen väreet ainakin tässä lukijassa.

Pelkosen patoutuneen vihan kohteeksi joutuu kunnanvaltuuston esimies, sosiaalidemokraatti Happonen, joka koettaa jakaa aineellista hyvää myös niiden kaikkein heikommassa asemassa oleville ja saada isännät myötämielisemmiksi köyhäinavulle. Happonen leimataan kommunistiksi, joka ei isäntien uhkailusta ja kiristyksestä huolimatta suostu eroamaan, vaan jatkaa taisteluaan oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1930 Happonen raahataan keskeltä väkijoukkoa autoon. Kahden vuoden päästä hänen ruumiinsa löytyy suosta.

Asko Jaakonaho kertoo verevässä esikoisromaanissaan Onnemme tiellä (Otava 2012) tositarinan yhdestä Suomen kuuluisimmasta selvittämättömästä henkirikoksesta. Vaikka Happosen taposta passitettiinkin mies linnaan, todennäköistä on kuitenkin se, ettei oikea syyllinen koskaan saanut tuomiota.

Jaakonahon kirja panee miettimään. Mistä vieraan pelko syntyy? Mistä viha kumpuaa? Mihin viha oikeuttaa? Miksi kukaan ei estänyt? Kuinka syyllinen on sivustakatsoja? Miten tämä kaikki tuntuukin niin tutulta? Yhtä paljon kuin 1930-luvusta, Jaakonaho kertoo tästä ajasta. Samoja Pelkosia Suomi on edelleen täynnä. Ja taas puistattaa.

Tartu tähän:

1. Jos historialliset tapahtumat kiinnostavat sinua.
2. Jos haluat sukeltaa ihmismielen pimeälle puolelle.
3. Jos haluat lukea kirjan tekijältä, josta vielä takuulla kuullaan.

Huom! Äidinkielentunnilla tästä kirjasta saisi takuulla vilkkaan keskustelun aikaiseksi oppilaiden kanssa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Micael Dahlén: Ihmispedot


Miksi murha kiehtoo ihmisiä ja miksi murha myy? Näihin kysymyksiin Micael Dahlén etsii kirjassaan Ihmispedot (Atena 2012) vastausta ja löytääkin liudan hyviä selityksiä. Tämä ruotsalainen professori kiinnostui sarjamurhaajista ja huomasi pian joutuneensa itsekin suoranaisen pakkomielteen valtaan aiheensa kanssa: hänen olisi päästävä tapaamaan murhaajia, jotta oppisi paremmin ymmärtämään heitä ja heidän ihailijoitaan. Monien mutkikkaiden vaiheiden jälkeen Dahlén onnistui tapaamaan henkilökohtaisesti viisi maailman kuuluisinta sarjamurhaajaa: kannibalisti Issei Sagawan, äidintappaja Peter Lundinin, myrkyttäjä Dorothea Puenten, kouluampuja Wayne Lo’n sekä sen kaikkein kuuluisimman, Charles Mansonin.

Dahlénin kirja kertoo, kuinka näiden kylmäveristen murhaajien ympärillä pyörii valtava ihailijoiden joukko ja kuinka murhaajat ovat oppineet myös taitavasti hyödyntämään omaa mainettaan. He kirjoittavat kirjoja, tekevät taidetta ja antavat haastatteluja. Heitä ihaillaan, palvotaan ja kunnioitetaan ja heitä halutaan päästä tapaamaan. Murha kiehtoo mystisesti ja tekee ihmisestä mielenkiintoisen ja sen Dahlén tutkimuksissaankin lopulta osoittaa toteen.

Dahlénin kirja aiheuttaa lukijassa kylmiä väreitä, eivätkä ne johdu ainoastaan yksityiskohtaisista murhakuvauksista. Ennemminkin epämiellyttävät väristykset johtuvat siitä, kun yhtäkkiä tajuaa kirjaa ahmiessaan, kuinka kiinnostunut itsekin lopulta on näistä murhaajista ja  heidän tekemistään veriteoista. Karmivaa. Toisaalta tajuaa television ja elokuvien katsojana olevansa osa sitä valtavaa viihdekoneistoa, joka murhien, murhaajien ja väkivallan ympärillä ylipäätään pyörii. Tavallinen televisionkatsoja kun näkee viikoittain keskimäärin 17 murhaa. Näin ollen tämänkään kirjan sivut eivät ole reunoistaan verenpunaiset vaan pinkit: viihteen väriset. Niinpä tietenkin.

Tartu tähän:
1. Jos murhien mysteeri kiehtoo sinua.
2. Jos olet kiinnostunut psykologiasta ja ihmismielestä.
3. Jos haluat lukea mielenkiintoisen tarinan miehestä, joka tapasi maailman kuuluisimmat murhaajat.