tiistai 25. marraskuuta 2014

Kuka voittaa Finlandian?

Kaikkien lukemiseen hurahtaneiden marraskuista mielihuvia on Finlandia-voittajan veikkailu. On hauska pohtia, miten valitsija-diktaattorin persoonallisuus, mieltymykset, työhistoria ja muut ominaisuudet kenties vaikuttavat valintaan. Voiko esikoiskirjailija koskaan voittaa? Voiko jo aiemmin voittanut pokata palkinnon uudelleen? Jos nainen voitti viime vuonna, valitaanko nyt mies?

Tänä vuonna palkinnosta kisaa kolme naista ja kolme miestä. Finlandia-palkinnon kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että mukana on joka vuosi yksi esikoinen, mutta tänä vuonna taso oli niin kova, että joukkoon mahtui niitä kaksi (ja Pajtim Statovcin loistava Kissani Jugoslavia jäi vielä ulkopuolelle.)

Historia on myös vahvasti läsnä. Kinnusen tarina kattaa 100 vuotta, Kytömäki ja Kähkönen tarkastelevat 1900-luvun alkupuolta ja Jalonen vuotta 1972. Jaatinen ja Valtonen pureutuvat nykyajan elämänmenoon. Mikä näistä miellyttää eniten professori Anne Brunilaa, joka tänä vuonna itsevaltiaasti palkinnon saajasta päättää? Se selviää 27. marraskuuta.

Kuka voittaa vuonna 2014? Lukuneuvoja veikkaa:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää (Gummerus)

Heidi Jaatisen uutuuden valinta kuuden parhaan joukkoon yllätti kaikki - myös kriitikot, joilta Kaksi viatonta päivää oli jäänyt täysin huomiotta. Runollisen traaginen tarina äideistä ja tyttäristä osuu ajankohtaiseen aiheeseen, mutta vetoaako kielellisesti rönsyilevä tarina sittenkään valitsijaan tarpeeksi. Veikkaan, ettei. 
Ennustus: ei voittoa


Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä (Otava)

Olli Jalosen romaani Miehiä ja ihmisiä kertoo pojan kasvutarinan 1970-luvun alun Suomessa, jossa ei mistään muusta puhuta niin paljon kuin politiikasta. Jalonen on voittanut Finlandian vuonna 1990 romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi ja on ollut ehdolla kahtena muunakin vuonna, eikä voittoa tule uudestaan tällä kertaa. 
Ennustus: ei voittoa


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)

Tommi Kinnusen esikoisromaani sai Helsingin sanomissa poikkeuksellisen hehkuttavan kritiikin ja sitä kautta valtavan potkun kysynnälle. Kolme sukupolvea kattava kaunis tarina vahvoista ja itsenäisistä naisista Kuusamossa tekee vaikutuksen ja täräyttää Kinnusen kertaheitolla täysin ansaitusti näin pitkälle. Palkinto jää kuitenkin vielä esikoisromaanista saamatta. 
Ennustus: ei voittoa





Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus)

Anni Kytömäen Kultarinta on suuri tarina isästä ja tyttärestä sekä rakkaudesta luontoon ja metsään 1900-luvun alkupuolen Pohjanmaalla. Vakuuttaako ekologinen aspekti riittävästi myös metsäteollisuuden palveluksessa työskennellyttä ekonomisti Anne Brunilaa? Ehkä. Ehkä ei. Palkinto jää joka tapauksessa saamatta, sillä esikoisromaanista sitä harvoin myönnetään. 
Ennustus: ei voittoa

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava)


Sirpa Kähkönen on hurmannut lukijat ja kriitikot tarkkanäköisyydellään, kirkkaalla kielellään ja koskettavilla tarinoillaan sodan ajan Kuopiosta. Graniittimies jysähtää sydämeen sellaisella voimalla, että palkinto saattaa tänä vuonna hyvinkin vihdoin tulla. Universaali tarina lähtemisestä, toivosta ja musertavasta pettymyksestä on järisyttävän hieno. 
Ennustus: Voitto!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi)

Jussi Valtosen kolmas romaani He eivät tiedä mitä tekevät antaa vahvimman vastuksen Kähkösen Graniittimiehelle. Järkälemäinen romaani tekee yksityiskohtaisen ruumiinavauksen nykyajan elämänmenolle ja paljastaa ajastamme sellaista, mitä me emme haluaisi edes nähdä. Vetoaako akateemiseen tutkijamaailmaan sijoittuva yhteiskunnallinen romaani sittenkin Brunilaan enemmän kuin Kähkösen uljas historiallinen tarina? Jos Kähkönen ei palkintoa saa, sen saa Valtonen. 
Ennustus: ei voittoa (tai ehkä sittenkin voitto?)



Mitä kirjaa sinä veikkaat voittajaksi?

maanantai 17. marraskuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen on tarkastellut Kuopioon sijoittuvassa historiallisessa romaanisarjassaan sodan vaikutusta kotirintamaan ja nostanut keskiöön sodan hiljaiset kärsijät, naiset ja lapset. Hänen uutuutensa, Graniittimies (2014 Otava), kertoo sekin eritoten naisista ja lapsista, mutta nyt ollaan 1920 – 1930-luvun Neuvostoliitossa etsimässä uutta uljasta maailmaa, jota ei sitten lopulta löydykään.

Ilja ja Klara, nimensä muuttanut nuoripari, hiihtää rajan yli Petrogradiin heti sen jälkeen kun Ilja on vapautettu vankileiriltä. Vanhoja nimiään ja äidinkieltään he eivät halua muistaa, sillä kotimaa on pettänyt heidät. Uusi loistokas tulevaisuus silmissään he suuntaavat kohti suurkaupunkia, jossa työläinen voisi vihdoin olla vapaa. Raskaskaan elämä ei heitä pelota, mutta todellisuus on silti jotain muuta kuin mitä he ovat odottaneet.

Palavasieluinen Ilja alkaa laukata ympäri maata puoluekokouksissa miettimässä suuria ideologisia linjoja. Klara ompelee kotona lämmikettä katulapsille ja jakaa heille ruokaa soppakeittiöllä. Uuden ideologian juurruttamisvaiheessa asetelma on varmasti ollut sama muuallakin: mies ajattelee isoja ja nainen toimii pienesti. Vähäpätöisesti, ajattelee mies naisesta. Epärealistisesti, ajattelee nainen miehestä.

Klara huomaa uuden systeemin heikkoudet Iljaa aiemmin. Henkitoreissaan viemäreissä ryömiviä katulapsia tulee koko ajan lisää, eivätkä epäkohdat oikeasti kiinnosta ketään. Unelma maailmasta, jossa jokaisella olisi riittävästi, alkaa rapista. Klara haluaa pelastaa lapsista edes kaksi ja löytää samalla omalle elämälleen tarkoituksen, jota uusi maa ei sitten tarjonnutkaan.

Yhtenä hyvin keskeisenä toimijana romaanissa esiintyy Petrogradin/Leningradin graniittikaupunki. Se on kuin elävä ja hengittävä, vuodenaikojen mukaan muuttuva valtava olento kaupunkilaisten ympärillä. Sitä kunnioitetaan, rakastetaan, vihataan ja kutsutaan hellitellen Piteriksi. Kähkönen herättää kirjassaan tuon olennon uljaasti henkiin.

Graniittimies kertoo universaalin tarinan lähtemisestä, toivosta ja sen menettämisestä. Vaikka kaikki tapahtuu Piterissä, sama voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Ihmiset lähtevät. He toivovat. Pettyvät. Eivätkä silti kadu sitä, että lähtivät. Vai katuvatko sittenkin?

Kähkösen yksityiskohtainen ja verevä kirjoitustyyli sekä koskettava tarina pureutuvat lukijan luihin ja ytimiin. Kunpa tänä vuonna olisi Kähkösen vuoro viedä Finlandia. Hän olisi ansainnut sen jo aikaisemminkin. Viimeistään nyt.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista historiallisista tarinoista.
2. Jos rakastat kaunista ja pedanttia kieltä.
3. Jos haluat oppia ymmärtämään itänaapuriamme.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Sodan jälkeen Saksaan jälleenrakennustehtäviin lähtevät britit ohjeistaan pitämään kunnon välimatka hävinneeseen viholliskansaan. Saksalaisia on kartettava kaikin keinoin. Heitä ei saa kätellä. Heidän kodeissaan ei saa vierailla. Heitä kohtaan on oltava välinpitämättömiä, kylmän viileitä. On huolehdittava siitä, että saksalaiset tuntevat paikkansa, sillä he kaikki ovat pahoja, eikä heidän kanssaan tule veljeillä.

Voittajat häätävät saksalaiset kodeistaan ja asettuvat taloksi. Eversti Lewis Morgan ottaa asunnokseen upean huvilan Elben rannalta, muttei henno ajaa talon omistajaa herra Lubertia eikä tämän tytärtä Friedaa tien päälle. Lewisin vaimo Rachel vastustaa miehensä päätöstä ja syvä juopa, joka on puolisoiden välille pitkän eron jälkeen seurauksena syntynyt, syvenee entisestään.

Rhidian Brook sijoittaa kirjansa Talo Elben rannalla (2014 Otava, suom. Ilkka Rekiaro) tapahtumat toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan ja kohdistaa katseensa poikkeuksellisesti voittajien julmuuteen ja siihen, kuinka saksalaisia sodan jälkeen nöyryytettiin ja kohdeltiin toisen luokan kansalaisina, moraalittomina petoina. Voittajien ylimielisyys ei tunne rajoja: nälkiintyneet lapset ja menetettyjä puolisojaan surevat vaimot ovat iljettäviä olentoja kaikki tyynni.

Sodan osapuolten molemminpuolisen kyräilyn ja katkeruuden lisäksi Brookin kirja kertoo erään avioliiton tarinan. Eversti Lewis Morgan tuntuu pääsevän ystävällisyydellään ihmisten lähelle kuin luonnostaan, mutta vaimoaan hän ei osaa enää lähestyä. Avioliitto on jatkuvaa väärinymmärrysten ja lausumattomien toiveiden ketjua. Kunnes tutustuttuaan viholliskansaan puolisot oppivat tutustumaan uudelleen myös toisiinsa.

Tarina talosta ja sen asukkaista Elben rannalla kulkee tasaisesti ja sujuvasti eteenpäin, minun makuuni jopa hiukan liian tasaisesti. Kaikkia teemojaan ja henkilöhahmojaan Brook käsittelee silkkihansikkain: ymmärtävän lempeästi ja myötätuntoisesti. Se tekee lopulta tarinasta hieman ulkokohtaisen. Ronskimmat otteet olisivat tehneet henkilöhahmoista verevämpiä ja uskottavampia ja tarinasta syvemmän. Tällaisenaankin Talo Elben rannalla on lukemisen arvoinen viihdekirja.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut sodan seurauksista.
2. Jos pidät sujuvasta helppolukuisesta kirjallisuudesta.
3. Jos et kaipaa elämääsi juuri nyt musertavan synkkiä kirjoja.


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Helena Rubinstein: Elämäni kauneudelle

”Työ on ollut paras kauneuskäsittelyni.”

Kirjastojen varastojen uumenista tekee mahtavia löytöjä. Kuten esimerkiksi tämän: kauneusmoguli Helena Rubinsteinin uskomattoman elämäntarinan. Hän avaa kirjassaan Elämäni kauneudelle (1966 Kirjayhtymä, suom. Irmeli Sallamo) lukijalle oven kauneushoitoloihinsa ja yksityisiin salonkeihinsa ympäri maailman ja voi hyvänen aika minkälaisiin!

Helena Rubinstein syntyi esikoiseksi varakkaaseen krakovalaiseen perheeseen vuonna 1871. Hän oli teräväpäinen tyttö ja hoiti isänsä liikeasioita jo 15-vuotiaana. Kiinnostuksen kauneuteen hän peri äidiltään, sillä äiti huolehti tarkasti ulkonäöstään ja vannoi unkarilaisen kemisitin kehittämän kasvovoiteen nimeen. Tästä voiteesta kehitettiin Helena Rubinstein –imperiumin menestystuote Créme Valaze, joka on tuotannossa hieman muunneltuna vielä nykyäänkin.

Parikymppisenä Helena Rubinstein muutti Austraaliaan ja huomasi pian, kuinka aurinko käristi ja kuivatti paikallisten naisten ihoa ja tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän avasi ensimmäisen voidekauppansa Melbourneen vuonna 1902, sitten Lontooseen, Pariisiin, New Yorkiin ja niin edelleen. Pian koko maailma tunsi Helena Rubinsteinin nimen ja hän itse tunsi kaikki 1900-luvun alkupuoliskon merkkihenkilöt.

Rubinsteinin kirja vilisee tuttuja nimiä. Pablo Picasso, Salvador Dali, Isadora Duncan, Igor Stravinski, Franklin D. Roosevelt, Cole Porter, Cary Grant, Aldous Huxley, Henri Matisse, Amadeo Modigliani, Coco Chanel ja Christian Dior kuuluivat kaikki Rubinsteinin tuttuihin ja hän kertoilee kirjassaan heistä hauskoja pieniä anekdootteja.

Rubinstein oli piinkova businessnainen ja hänen elämäntarinansa on hyvä oppikirja myös nykypäivän työelämään.  Ensinnäkin hän ymmärsi elämysten merkityksen ostopäätökseen jo sata vuotta sitten. Hänen hoitolansa olivat sametilla vuorattuja ylellisiä paratiiseja, jotka tarjosivat asiakkaille kokonaisvaltaisen kauneuselämyksen. Hän osasi luoda täydellisen brändin, ennen kuin sanaa brändi nykymerkityksessään oli edes keksitty.

Rubinstein pukee kirjassaan sanoiksi myös tämän hetken työelämäoppien vahvimman aatevirtauksen. Työssä on tärkeintä tietää, minkä vuoksi työtä tehdään. Helena Rubinsteinin elämänmittaisena missiona oli tuoda lisää kauneutta ihmisten elämään. Siihen hän uskoi ja siksi hän halusi paiskia töitä kuolemaansa saakka. Mielekäs ja innostava työ on ollut hänen paras kauneuskäsittelynsä.

Ja taltuttipa hän muuten 93-vuotiaana asuntoonsa murtautuneet miehetkin - sen jälkeen kun ryöstäjät olivat ensin sitoneet ja kapuloineet palveluskunnan. Pikkuruiselle 150 senttiselle Rubinsteinin mummolle eivät rosvotkaan mahtaneet mitään. Aikamoinen nainen!

Tartu tähän:

1. Jos kauneus on intohimosi.
2. Jos menestyjien elämäntarinat kiinnostavat sinua.
3. Jos olet kiinnostunut kulttuurihistoriasta.