Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Daphne du Maurierin mysteeriklassikko Rebekka tuli vahvasti mieleeni, kun luin Karoliina Timosen uutuutta. Enkä hämmästynyt, kun lopputeksteistä selvisi, että juuri Rebekka oli antanut vaikutteita muutaman muun klassikon ohella Kesäiselle illuusionille (2015 WSOY).

Molemmissa kirjoissa on miljöönä vanha huvila, jonka ympärillä leijuu menneisyyden tapahtumista kumpuava salaperäisyys. Rebekkaan verrattuna Kesäinen illuusioni on tosin vetävämpi, sillä Rebekka osoittautui tavattoman tylsäksi, kun yritin sitä jokin aika sitten lukea uudelleen. Muistikuvieni vetävä ja mukaansa tempaava mysteeri oli latistunut vuosien varrella liian hitaasti eteneväksi ja kömpelöksi kummitustarinaksi.

Timosen teoksessa nelikymppinen Klarissa vuokraa kesäksi Saimaalta vanhan saarihuvilan. Hän tarvitsee kirjoitusrauhaa, mutta suurempi syy vetäytymiseen on avioliitossa, joka vetelee viimeisiään. Kesän aikana Klarissan ja hänen miehensä Mikaelin olisi päätettävä jatketaanko liittoa vai ei.

Kapean salmen takana Variskalliolla on toinen huvila, jonka komeaan asukkaaseen Klarissa kiinnittää huomiota. Eikä aikaakaan, kun Klarissa jo siemailee drinkkejä hurmaavan Olavin kanssa tunnelmallisen jazzin soidessa taustalla lämpimässä kesäyössä. Klarissa tuntee voimakasta vetoa Olavia kohtaan, mutta jotain outoa miehessä on.

Vielä oudommaksi tunnelma kehittyy, kun Klarissa tapaa autiosaaressa piilottelevan erakon, joka varoittaa häntä olemasta missään tekemisissä Variskallion porukan kanssa. Ja kun estradille vielä tuodaan Olavin poika Cédric ja viehkeä ranskalainen vaimo, alkaa tapahtua kummia. Niin kummia, että kirjan luettuaan olisi pakko päästä puhumaan siitä jonkun toisen kanssa.

Kesäinen illuusioni on piristävän erilainen pikkukirja. Se jättää enemmän auki kuin kerii kiinni. Timonen on onnistunut hyvin luomaan teokseensa mystisen fiiliksen, joka on hyvin samankaltainen kuin muistan Rebekan joskus muinoin jättäneen jälkeensä. Kirja saa myös kaipaamaan kesää: hellettä, kuumaa hiekkaa ja peilityyntä järvenpintaa. Painostava kuumuus hohkaa kirjasta lukijalle saakka ja siksi Kesäisen illuusionin voisi säästää mukavaksi lämmikkeeksi oikein kylmän päivän varalle.

Tartu tähän:

1. Jos pidät mystisistä tarinoista.

2. Jos haluat jäädä hyvän hämmennyksen valtaan.

3. Jos rakastat kesää.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Viime aikoina mikään kirja ei ole temmannut kunnolla mukaansa. Ei koukuttanut. Ei kiinnostanut. Yöpöydälläni on ollut käväissyt kaikenlaista kirjallisuutta: takuuvarmojen tekijöiden laatutavaraa ja uusien lupaavien aloittelijoiden teoksia. Kaikki olen hylännyt ja kiikuttanut takaisin kirjastoon. Ehkä joskus myöhemmin, jossain toisessa mielentilassa palaan niihin uudelleen.

Sitten yöpöydälleni ilmestyi Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (2014 Otava) ja olin myyty. Ahmaisin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja loppuun päästyäni olisin halunnut aloittaa heti uudelleen alusta. Jugoslaviasta Suomeen muuttaneen nuoren albaanimiehen pakahduttava elämäntarina tuntui luissa ja ytimissä saakka ja vieläkin värisyttää.

Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin elämästä Suomessa, jonne hän vanhempineen ja sisaruksineen pakenee Jugoslavian sotaa. Uuteen maahan on vaikea sopeutua, eikä elämä ole ollenkaan sellaista kuin he ovat etukäteen kuvitelleet. Eikä elämä näytä muuttuvan uudessa kotimaassa vuosien mittaan yhtään paremmaksi, vaikka he mitä tekevät. Opiskelu, kielen opettelu ja muu uurastus eivät johda mihinkään, sillä heidät on tuomittu olemaan aina ja ikuisesti ulkopuolisia.

Bekimin nykyaikaan sijoittuvan elämäntarinan rinnalla kuljetetaan hänen äitinsä Eminen tarinaa, joka alkaa Jugoslavian köyhältä maaseudulta ennen maan hajottavaa sotaa. Isä naittaa Eminen miehelle, josta tytär on nähnyt vain vilauksen. Mies lupaa olla Eminelle hyvä, mutta toisin käy, kuten lukija alusta saakka aavistelee.

Kirjan keskiöön nousee Bekimin ja hänen julman ja etäisen isänsä suhde. Isä Bajram joutuu häpeäkseen huomaamaan, ettei pysty uudessa kotimaassaan enää toimimaan ja olemaan entiseen tapaan. Ulkopuolisille hän on pelkkä nobody ja omien lastenkin silmissä hänen albaaniperinteisiin nojaava auktoriteettinsa alkaa rakoilla.

Bekim vasta hukassa onkin. Isästä ei ole minkäänlaiseksi esikuvaksi, eikä Bekimkään tunnu löytävän oikeaa paikkaa uudessa kotimaassaan. Kaverikseen hän ottaa lopulta ison boan, vaikka on lapsena pelännyt käärmeitä kuollakseen. Valtava kuristajakäärme kietoutuu  Bekimin vartalon ympärille aina vain tiukemmin. Samanaikaisesti yhä kuristavammaksi käy Bekimin ahdistus.

Realistisen riipaiseva tarina isän ja pojan vaikeasta suhteesta saa maagista lisäväriä, kun mukaan ujutetaan myös puhuva kissa. Bekim tapaa raidallisen kissan sattumalta baarissa ja tuo omituinen otus kietoo Bekimin hetkessä tassujensa ympärille. Paljastaako tylysti mustavalkoisia totuuksia laukova kissa ovelasti jotain meistä suomalaisista vai onko hän vain Bekimin sisäinen ääni, joka kärjistämällä saa Bekimin lopulta murtautumaan irti menneisyyden kahleista? Sitä kysymystä olisi hedelmällistä pohtia porukalla ja siksi Kissani Jugoslavia on oivaa monitulkintaista luettavaa lukupiireihin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua esikoiskirjailijaan, josta vielä kuullaan.

2. Jos haluat lukea riipaisevista ihmiskohtaloista.

3. Jos inhoat yksiselitteisiä ja kliseisiä tarinoita.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Franz Kafkan Oikeusjuttu (suom. 1946) kertoo Josef K:n epätoivoisesta yrityksestä selvittää, mistä häntä syytetään. Mitä ihmettä hän on tehnyt väärin? Missä kummassa sijaitsee tuo epämääräinen tuomioistuin, joka on asettanut hänet syytteeseen? Miten sinne pääsee vai pääseekö lainkaan? Onko tuomioistuinta olemassa ollenkaan? Miksi näin käy juuri hänelle? Onhan hän mielestään kunnollinen mies ja elänyt aina nuhteettomasti.

Oikeusjuttu kuvaa hyvin pienen ja hyväuskoisen ihmisen rimpuilua valtavan epämääräisen koneiston rattaissa. Koneiston, joka jyskyttää eteenpäin pysähtymättä ja jonka rattaista ei pääse irti. Josef K yrittää harata vastaan ja pyristellessään hän tulee takertuneeksi entistä tiukemmin systeemin liimaiseen hämähäkinverkkoon.

Mitä Franz Kafka sitten on tällä teoksellaan halunnut sanoa? Mitä Oikeusjuttu symboloi? Oikeusjuttua, kuten kaikkia muitakin Kafkan kafkamaisia teoksia on tulkittu vuosien varrella niin monella eri tavalla, että varmasti jokainen mahdollinen tulkinta on jossain vaiheessa esitetty. Mihinkään yhteisymmärrykseen ei ole päästy.

Muistan lukeneeni jostain, että Kafka on 1900-luvun kirjailijoista ylivoimaisesti eniten tutkittu ja tulkittu. Se ei ole mikään ihme, sillä hänen monitulkintaiset, kummalliset teoksensa avautuvat niin moneen suuntaan. Yhä uudet lukijasukupolvet löytävät niistä liittymäkohtia juuri sen hetkiseen maailmanmenoon. Kafka tuntuu aina yhtä ajankohtaiselta ja sen takia hänen teoksiaan onkin niin ilahduttava lukea.

Usein Kafkan outoja, arvoituksellisia ja epäloogisia maailmoja verrataan byrokratian sokkeloihin. Ihmiset eksyvät kelakaavakkeiden ja eu-tukien viidakoihin yhtä lailla kuin Josef K selvittäessään häneen kohdistuneita syytöksiä. Voisin lisätä verauskuvien joukkoon viime vuoden kokemuksen perusteella myös kuolinpesän selvittelyyn liittyvät käsittämättömät byrokratian koukerot. Kafkamaisuus ei ole siinäkään tilanteessa kaukana.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle klassikolle.

3. Jos haluat tehdä tulkintoja.

J.M Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Nobel-kirjailija J.M. Coetzeeta pidetään vaikeana kirjailijana ja ihan syystä. Hän ei lukeudu yksiselitteisten ja helposti lähestyttävien tarinoiden kertojaksi. Hänen kirjallisissa maailmoissaan käsitellään isoja filosofisia teemoja, jotka vielä kaiken kukkuraksi piilotetaan vertauskuvien alle.

Myös kirjallisuudentuntemus on eduksi, sillä usein hänen allegorioissaan viitataan maailmankirjallisuuden aikaisempiin teksteihin, mytologioihin ja taruihin. Coetzeen tuotanto ei ole väsyneen lukijan kirjallisuutta, sillä hänen teoksiinsa pitää jaksaa keskittyä.

Myönnän, etten itsekään ole aina ollut niin kovin innostunut Coetzeesta. Hän on toki taitava kirjoittaja ja kaikki palkintonsa ansainnut, mutta silti jotain on jäänyt uupumaan upeasta ja täydestä lukuelämyksestä. Olin jo valmiiksi epäileväinen, kun avasin hänen uusimman suomennoksensa Jeesuksen lapsuus (2014 Otava, suom. Markku Päkkilä), mutta tällä kertaa tarina vei mukanaan.

Jeesuksen lapsuus kertoo miehestä ja pojasta. He ovat jostain syystä joutuneet jättämään kotimaansa ja saapuvat uuteen vieraaseen maahan meren takaa. Poika ei ole miehen oma. Hän huolehtii pojasta, koska pojan äiti on kadonnut, eikä tällä ole ketään muutakaan.

Uudessa maassa heille annetaan uudet nimet ja sitä kautta uusi identiteetti. He saavat vaatimattoman asunnon ja mies saa töitä satamasta. Kaikki vaikuttavat ystävällisiltä, mutta kuitenkin oudon etäisiltä. Kukaan ei naura, kiihdy tai innostu. Kaikki ovat suopeita ja hyväntahtoisia. Kukaan ei korota ääntään. Kaikki on kummallisen apaattista ja vetelää.

Voisi helposti ajatella, että maailma, jossa kaikki ovat aina ystävällisiä toisilleen, olisi ihana paikka elää. Ei riitoja, ei sotia, ei väkivaltaa. Coetzee kuvailee kirjassaan meille tällaisen maailman, eikä se näyttäydykään unelmien yhteiskuntana, vaan keinotekoisuudessaan ja tunteettomuudessaan suorastaan kammottavalta.

Coetzee pohdiskelee kirjassaan sitä, riittääkö pelkkä hyvä tahto tyydyttämään inhimilliset tarpeet. Pystyykö ihminen elämään ilman suuria tunteita? Onko pakotettu harmonia paras mahdollinen vaihtoehto kenenkään kannalta? Miten yhteisössä kohdellaan niitä, jotka kyseenalaistavat vallitsevan ajattelutavan? Coetzeen monitulkintainen teos jättää jälkeensä hyvänlaisen hämmennyksen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohdiskella lukiessasi isoja kysymyksiä.

2. Jos pidät oudoista maailmoista.

3. Jos haluat tutustua tulevaisuuden klassikkoon.

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

Susette on kummallinen tyyppi. Hän löytää pesulasta uutuuttaan hohtavan amerikkalaisen jalkapallon, vie sen kotiinsa ja alkaa teeskennellä, että se on elävä pienokainen. 

Jätelavalta Susette löytää vauvallensa rattaat ja niitä hän sitten tuuppailee pitkin Helsingin katuja. Ystäviä hänellä ei liiemmin ole – vain muutamaa menneisyytensä miestä hän satunnaisesti edelleen tapailee. Suseten elämä on päämäärätöntä ajelehtimista. Hänen elämästään puuttuu juoni.

Yhtä kummallinen on Hermanni. Hän asuu putkiremontin takia teltassa asuintalonsa kattotasanteella Iso Roobertinkadulla. Toki hän olisi voinut hankkia väliaikaisen asunnon jostain muualta, mutta kun Hermanni ei millään kykene asumaan kuudennetta kerrosta matalammalla. Yläilmoissa hän kokee hengittävänsä vapaammin. Piinaavat painajaiset ja selittämätön ahdistus helpottavat. Katutasossa kaikki pahenee: silmissä sumenee; hengitys salpautuu.

Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (2014 Otava) kertoo näiden kahden yksinäisen kummajaisen tarinan, mutta pääosaan kirjassa nousee harvinaisen rikas ja rönsyilevä kieli. Kuusisto taituroi suomea melkoiseen solmuun ja omaperäiset sanaleikit ja vertaukset sekä kekseliäs asioiden kuvailu nostaa hymyn huulille, vaikka tarina itsessään on surumielinen. Loppua kohden loputon kielellä leikittely alkaa häiritä ja tarina hautautuu lopulta liian syvälle kiemuraisen kielen alle.

Sitä ei kuitenkaan ole kiistäminen, etteikö Kuusisto olisi lupaava uusi tekijä. Saako suomen kielen ylivertainen pyörittäjä, Mikko Rimminen, tulevaisuudessa Kuusistosta haastajan?

 Tartu tähän:

1. Jos kieli on sinulle kirjassa tärkeintä.

2. Jos inhoat kliseisiä henkilöhahmoja.

3. Jos haluat tutustua uuteen suomalaiseen lupaukseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Sairaanhoitajana työskentelevä keski-ikäinen Judit on lopen kyllästynyt työhönsä. Palkka on surkea, työ joustamatonta ja pitkään jatkuneet sisäilmaongelmat saaneet myös Juditin oirehtimaan. Tylsäksi muuttunut avioliitto tympii ja Judit suree myös sitä, ettei ole koskaan matkustellut Ruotsia pidemmälle. Nyt saa riittää, toteaa Judit ja päättää kääntää elämänsä uuteen suuntaan.

Vanha ystävätär Martta houkuttelee Juditin pikkukaupungista Helsinkiin tarjoamalla työtä yksityisessä kotisairaanhoitoa tarjoavassa yrityksessä. Kiireetön leppoisa työtahti ja yli 5000 euron palkka on tarjous, josta ei yksinkertaisesti voi kieltäytyä.

Kotisairaanhoitoyritys F-Remedium ei kuitenkaan ole mikään ihan tavallinen yritys. Sen toiminta pohjaa vahvasti kristilliseen arvopohjaan ja sen hoitajat tarjoavat potilaille myös sielunhoidollista apua. Vähitellen Juditille selviää, että kotisairaanhoito on pieni siivu tämän salaperäisen yrityksen toiminnassa, eivätkä kaikki sen touhut kestä päivänvaloa...

Mutkikkaan tarinansa ytimessä Jääskeläinen pohtii uskontojen ja tieteellisen maailmankuvan välistä suhdetta. Mikä on totta ja mikä on uskoa? Kuka määrittelee totuuden? Kenellä on oikeus sanoa toiselle: sinä elät väärin? Onko oikein yrittää muuttaa toisen totuutta? Voiko koskaan lopulta pelata varman päälle? Onko totuus tuolla jossain? Voiko sitä milloinkaan tavoittaa?

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (2013 Atena) on merkillinen tarina, joka vaatii keskittymistä. Se sopii parhaiten lukijalle, joka ei viihdy yksiselitteisten juoniromaanien parissa, vaan haluaa lukiessaan pohdiskella isompia asioita. Jälkeensä se jättää pyörryttävän hämmennyksen. Jääskeläinen on taas onnistunut liikauttamaan jotain.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat yksinkertaisia juoniromaaneja.

2. Jos olet kiinnostunut uskonnoista ja uskonnottomuudesta.

3. Jos haluat tutustua suomalaiseen uuskummaan.

Kirja on pyydetty kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Haruki Murakami: 1Q84: osat 1 ja 2

”Maailma on muuttunut. Jotain on alkanut tapahtua.”

Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden suurin nimi tätä nykyä. Hänen kirjojaan ahmivat saarivaltiossa kaikki ja Murakamista on tullut sekä kriitikoiden ja lukijoiden yhteinen suosikki - koko Japanin uusi kansallissankari. Nousipa hän tämän vuoden Nobel-veikkailuissakin kärkikahinoihin.

Murakamin kirjailijaura alkoi 1970-luvun lopulla, jolloin hän jätti menestyvän baarinsa pyörittämisen, päätti ottaa loikan kohti tuntematonta ja ryhtyä kirjailijaksi ilman mitään takuita onnistumisesta. Esikoisromaani Suuri lammasseikkailu ilmestyi vuonna 1979 ja sen tuoma menestys todisti Murakamille, että hyppy kannatti.

(Kirjailijuutensa ensimetreistä Murakami kirjoittaa enemmän kirjassaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2011 Tammi), joka on oivaa luettavaa marathonharjoittelijoiden lisäksi myös kirjailijan urasta haaveileville sekä niille jotka kaipaavat kannustusta omien unelmiensa toteuttamiseen. Lukuneuvojan arvioon kirjasta voit tutustua täällä.)

Murakamin uusin teos 1Q84 ampaisi Japanin myyntilistojen kärkeen ja keikkuu siellä edelleen. Suomeksi teoksesta julkaistiin yhteisniteenä kaksi ensimmäistä osaa (2013 Tammi, suom. Aleksi Milonoff) ja kolmas osa ilmestynee vielä tämän vuoden puolella.

Kirjassa kuljetetaan vuorotellen kahden kolmekymppisen päähenkilön tarinaa. Aomame on kuntosali- ja venyttelyohjaaja, joka vapaa-aikanaan tappaa maksusta väkivaltaisia miehiä. Vaimonhakkaajat ovat Aomamen maailmankuvassa alinta kastia, jotka on parasta vain eliminoida pikaisesti pois maailmaa pahentamasta. Tengo taas on kirjailijuudesta haaveileva matematiikan tuntiopettaja, joka ryhtyy kustannustoimittajakaverinsa pyynnöstä parantelemaan erästä käsikirjoitusta ja sotkeentuu sitä kautta kummallisiin tapahtumiin. Toisen osan lopussa Aomamen ja Tengon polut alkavat viimein ristetä ja maailma heidän ympärillään on muuttunut yhä merkillisemmäksi. Jotain on alkanut tapahtua.

1Q84 jättää jälkeensä pyörryttävän hämmennyksen. Siitä haluaisi sanoa paljon, mutta toisaalta siitä ei pysty sanomaan oikein mitään. Eräässä kohtauksessa Tengon isä lausuu pojalleen: ”Jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa.” Lausahdus sopii hyvin määrittelemään koko merkillistä tarinaa: 1Q84:ää ei voi selittää.

Murakamin luoma maailma on samaan aikaan oudon vinksahtanut sekä hämmentävän todentuntuinen. Yksi teema tästä kummallisesta rinnakkaismaailmojen keitoksesta kuitenkin nousee esiin. Uskontoihin ja uskonnollisiin lahkoihin Murakami suhtautuu kriittisesti. Lähes kaikkien henkilöiden elämään ahdasmielinen ja tiukasti säädelty uskonto on vaikuttanut jossain vaiheessa, eikä Murakamilla ole niistä mitään hyvää sanottavaa. 1Q84:ssä uskonnot ovat kaiken pahan alku ja juuri, joiden sisällä äärimmäinen pahuus saa vapaasti rehottaa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät oudoista monimerkityksellisistä kirjoista.

2. Jos inhoat kevyttä ja yksinkertaista viihdekirjallisuutta.

3. Jos haluat tutustua Japanin tunnetuimpaan kirjailijaan.

Huom! Vaikka kirja on paksu 800-sivuinen järkäle, se on yllättävän nopealukuinen.

Huom! Myös Espoon Kaupunginteatterin johtaja Jussi Helminen suositteli tätä kirjaa blogini lukijoille. Sen ja muut Jussi Helmisen vinkit löydät täältä. 

Daniel Kehlmann: Maine

Saksalaisen Daniel Kehlmannin kirja Maine (Tammi 2011, suom. Ilona Nykyri) alkaa vetävästi ja lukijaa koukuttavasti. Ebling on teknikko, joka on vastustanut kännykän ostoa viimeiseen asti. Lähipiirin painostuksesta hän on kuitenkin joutunut myöntymään ja omistaessaan nyt itse oman hän on kieltämättä vaikuttunut. Mikä muotoilu ja tyylikkyys!

Yllättäen Eblingin puhelin soi. Joku nainen kyselee Ralfia. Ei. Ei Ebling tunne ketään sen nimistä. Seuraavana päivänä taas sama juttu. ”Ralf! Mitä mies, kuis panee?” huutaa käheä ääni luurista. Ebling on hämmentynyt ja sulkee puhelimen. Outojen puhelujen ja viestien tulo ei lopu suinkaan tähän, mutta operaattorilta vakuutetaan, ettei Ebling ole voinut saanut jonkun toisen henkilön numeroa. Sellainen olisi täysin mahdotonta. Ebling tyytyy osaansa ja puhelujen tulo jatkuu...

Mainetta tituleerataan takakannessa kertomuskokoelman muotoon kirjoitetuksi oivaltavaksi romaaniksi ja Eblingin merkillinen tarina on vain yksi tarina muiden yhtä merkillisten joukossa. Toinen tarina kertoo Ralfista, miehestä, joka lakkaa yhtäkkiä saamasta puheluja. Yksi tarinoista taas kertoo romaanihenkilöstä, joka alkaa kuolemansairaana anoa kirjailijalta armoa, jotta tämä pitäisi hänet hengissä. Ja yhden tarinan päähenkilö taas on niin rakastunut erään kirjan henkilöhahmoon, että anoo kirjailijaa kirjoittamaan tämän juoneen mukaan, jotta pääsisi tapaamaan rakastamaansa naista.

Maine on täynnä vinksahtaneita henkilöhahmoja ja merkillisiä tapahtumia. Siinä pohditaan oivaltavalla tavalla muun muassa ihmisen symbioottista suhdetta tekniikkaan ja sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, jos tekniikka yhtäkkiä pettää. Minuuden pohdinta on kaikkien kertomusten ytimessä ja Kehlmannin seurassa lukija joutuukin pohtimaan sitä kaikilta eri kanteilta.

Maine on kummallinen kudelma kaikenlaisia ajatuskuvioita ja sieltä löytyy paljon pähkäiltävää monenlaisille lukijoille. Moniselitteisyytensä takia kirja sopisi mainiosti lukupiirikirjaksi. Se ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Pyörryttävän hämmennyksen valtaan kyllä.

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt suoraviivaisiin juoniromaaneihin.

2. Jos etsit takuuvarmaa keskustelunherättäjää lukupiiriisi.

3. Jos haluat tutustua saksalaiseen nykykirjallisuuteen.

Huom! Jos ihastuit Maineeseen, muista pitää mielessä lokakuussa ilmestyvä uusi Kehlmann-suomennos Minä ja Kaminski (2013 Tammi).

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Vuonna 2007 olin ällikällä lyöty Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjasta Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena). Vierastin vielä siihen aikaan fantasiaelementtejä sisältäviä kirjoja, sillä kaikenlaiset keski/ylä/alamaassa vaeltavat örkit ja muut merkilliset fantasiahahmot eivät missään määrin kiehtoneet minua, realismin vannoutunutta ystävää. Jääskeläisen outo maailma vei kuitenkin täysin mukanaan ja muistan ajatelleeni, että jos fantasia on tällaista, lisää minullekin kiitos!

(Tämäntyyppisen fantasia- ja scifielementtejä sekoittavan kirjallisuuden alalajin nimeksi on nykyään vakiintunut termi uuskumma (new weird). Tyypillistä uuskummalle on fantasiaelementtien tuominen meidän kaikkien tuntemaan reaalimaailmaan.)

Jääskeläisen outo tarina alkaa siitä, kun äidinkielenopettaja Ella Milana saa luettavakseen erään oppilaansa aineen Dostojevskin kuuluisasta romaanista Rikos ja rangaistus. Aine on hyvin kirjoitettu, mutta oppilas kertoo loppuratkaisun menevän aivan toisin kuin Ella Milana itse muistaa. Äidinkielenopettajan epäilykset heräävät: oppilas on tietenkin sepittänyt lopun, koska ei ole jaksanut lukea kirjaa loppuun. Oppilas kuitenkin näyttää Ella Milanalle kirjaa, jossa loppu on oppilaan kertoman mukainen. Todella outoa, ajattelee Ella Milana ja päättää selvittää asiaa tarkemmin kirjastosta.

Kirjastossa tiskin takana istuu virkailija Ingrid Kissala. Ella Milana kertoo hänelle viallisesta kirjaston kirjasta ja Kissala selittää asian johtuvan varmasti painovirheestä kustantamossa. Kun Ella sitten haluaisikin lainata kyseisen kirjan uudestaan tutkiakseen sitä paremmin Ingrid Kissalan silmät välähtivät ja hän nappasi kirjan ennen kuin Ella ehti tarttua siihen. Todellakin outoa ja epäilyttävää.

Ensi näkemältä kaupunki, jossa Ella Milana ja Ingrid Kissala asuvat, vaikuttaa aivan tavalliselta vireältä suomalaiselta pikkukaupungilta. Jotain omituista paikassa kuitenkin on. Koko kaupunki palvoo kuuluisaa kirjailijaa, Laura Lumikkoa, joka yllättäen katoaa ja Jääskeläisen kummallinen tarina pääsee kunnolla alkamaan...

Jääskeläinen onnistuu luomaan maailman, joka on samaan aikaan niin kovin toden tuntuinen ja toisaalta taas aivan hämärä ja outo. Kun lukija tempautuu mukaan pikkukaupungin kummallisuuksiin, kaikki omituiset juonenkäänteet alkavat vähitellen vaikuttaa täysin mahdollisilta ja odotetuiltakin. Jääskeläisen omintakeinen maailma jätti ainakin tämän lukijan hurmaantuneen hämmennyksen valtaan ja tuskin maltan odottaa kirjoittajan uusinta romaania Sielut kulkevat sateessa (Atena), jonka on kerrottu ilmestyvän lokakuussa 2013.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat fantasiaa ja scifiä. Voit yllättyä positiivisesti.

2. Jos pidät oudoista tarinoista, joissa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

3. Jos haluat tutustua suomalaiseen uuskummaan.

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli ja Kuplissa

En ole oikein koskaan tottunut lukemaan novelleja. Novelli on minun makuuni liian lyhyt: juuri kun on päässyt kiinni tarinaan, se loppuu. Novellikokoelmat tuntuvat minusta myös usein rikkonaisilta tai toisaalta väkisin saman teeman alle puristetuilta. Aina välillä yritän kuitenkin pakottaa itseni novellien pariin, sillä uskon, että niiden joukossa on myös kokoelmia, joista pidän. Eikä sitä saa selville muuten kuin lukemalla.

Claire Castillonin tärähtäneet novellit kokoelmassa Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007) hurmasivat minut viitisen vuotta sitten. Ne kertovat äitien ja tytärten vinksahtaneista suhteista, jotka välillä itkettävät ja välillä naurattavat. Mukana on äiti, joka suhtautuu neuroottisesti tyttärensä terveyteen ja lääkitsee tätä kaikenlaisilla kapseleilla ja rohdoilla. Eräs toinen äiti taas haluaa olla murrosikäisen tyttärensä paras ystävä. He tirskuvat, hulluttelevat ja kiljahtelevat yhdessä. Ihan kuin oikeat bestikset. Yksi aikuinen tytär on lopen kyllästynyt vanhan äitinsä ilkeyteen ja toinen taas häpeää iljettävän näköistä sairasta äitiään. Näissä novelleissa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää ja usein lukijaa odottaa käänteentekevä yllätys viimeisillä riveillä.

Castillonin novelleihin ihastuneena päätin tutustua myös hänen uudempaan tuotantoonsa ja lainasin kirjastosta Kuplissa-novellikokoelman (Gummerus 2012). Se sisältää nelisenkymmentä parin sivun mittaista monologia. Niissä eri tyyppiset ihmiset tilittävät tuntojaan lukijalle ja osa näistä minä-kertojista on harvinaisen rasittavia, itsekeskeisiä ja inhottavia tyyppejä. He haukkuvat lukijalle puolisonsa, lapsensa, ystävänsä ja vanhempansa. He eivät voi ymmärtää, miksi maailma ei pyöri heidän napansa ympärillä. Osa minä-kertojista taas on vetäytyviä, alistuvia ja osaansa tyytyviä lapatossuja, jotka suostuvat itsekeskeisen kumppaninsa kaikenlaisiin oikkuihin. He haaveilevat jostain paremmasta, mutteivät saa irrotetuksi itseään vanhasta.

Castillonin Kuplissa-kokoelma ei valitettavasti yltänyt loistavan Äidin pikku pyövelin tasolle, vaikka ihan hyvä olikin. Myönnän, että puolessa välissä kirjaa aloin vähän kyllästyä näiden samantapaisten ihmisten katkeraan tilitykseen tai saamattomaan haikailuun. Kunpa Castillon olisi raaskinut karsia joukosta puolet ja pidentää jäljelle jääneitä tarinoita hieman. Sitten ne olisivat olleet novelleja juuri minun makuuni. Ehkäpä ne kuitenkin ovat novelleja sinun makuusi juuri tuollaisina. Sitä et saa koskaan selville, ellet kokeile.

Tartu näihin:

1. Jos pidät vinksahtaneista asetelmista ja tärähtäneistä tyypeistä kirjallisuudessa.

2. Jos ihmissuhteet kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat tutustua ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

”Minä olen heikoin. Yksikään noista löytölapsista, jotka ympäröivät minua, ei ole minua heikompi.”

Jenny Erpenbeckin kirja Vanhan lapsen tarina (Avain 2011) on merkillinen tarina tytöstä, joka löydetään eräänä yönä kadulta ämpäri kädessään. Poliisi kuulustelee tyttöä, mutta tämä ei osaa sanoa nimeään, eikä juuri mitään muutakaan. Tyttö ei pysty kertomaan, mistä on tulossa ja minne on menossa. Tutkinta ei johda mihinkään ja tyttö lähetetään lastenkotiin kaupungin laidalle.

Tämä kummallinen tyttö herättää lastenkodin muissa lapsissa ja henkilökunnassa outoa tunnetta, eikä kukaan oikein tiedä, miten tyttöön pitäisi suhtautua. Hän käyttäytyy omituisesti ja on ulkoisestikin muista poikkeava. Pikku hiljaa lukijalle selviää pieniä välähdyksiä tytön menneisyydestä ja lopussa kaikki paljastuu. Vai paljastuuko sittenkään?

Vanhan lapsen tarina huokuu outoa ja painostavaa tunnelmaa ja lukija aavistaa jo varhain, ettei kaikki ole kunnossa. Erpenpeck kirjoittaa lyhyitä lukuja, mutta hänen lauseensa ovat pitkiä ja koukeroisia. Hän ei anna suoria tai helppoja vastauksia ja pakottaa lukijan pysähtelemään hämmennyksestä ja ihmetyksestä. Monitulkintaisuutensa vuoksi kirja sopii mainiosti vaikkapa lukupiiriin luettavaksi.

Tartu tähän:

1. Jos pidät monitulkintaisista tarinoista.

2. Jos haluat tutustua saksalaiseen nykykirjallisuuteen.

3. Jos haluat lukea välillä jotain erilaista.

Leena Krohn: Hotel Sapiens

”Vapaus on sitä, että voi valita väärin.”

Leena Krohn teki sen taas! Hotel Sapiens (Teos 2013) hurmaa ja hämmentää ja jättää jälkeensä sellaisen miellyttävää laatua olevan mielen myllerryksen, johon harva tekijä pystyy. Krohn kirjoittaa aina oudoista ja omituisista asioista; tulevaisuuden maailmoista, missä mikään ei ole itsestään selvää, eikä lukija koskaan tiedä, mitä tuleman pitää. Hänen kirjoissaan seikkailee kummallisia ihmisiä, keinoihmisiä, robotteja ja luonto käyttäytyy aina vähintäänkin omituisesti. Kaiken tämän sekamelskan Krohn osaa kirjoittaa auki käsittämättömän taitavasti ja se kuulkaa vaatii taitoa! Huonomman kirjailijan käsissä näistä ainesosista leivotusta kokonaisuudesta ei saisi mitään tolkkua.

Tässä Krohnin uusimmassa elementit ovat tuttuja edellisistä kirjoista, mutta niistä muodostuu samalla täysin uutta, ehkäpä jopa parasta koskaan. Maailman yli on pyyhkäissyt jonkinlainen ydinkatastrofi ja jäljelle on jäänyt vain muutama yksilö. Heidät on pelastettu Kaitsijoiden (tunteettomien ja virheettömien teko-olentojen) toimesta Hotel Sapiensin suojiin, jossa tämä sekalainen seurakunta nyt keskenään elelee, ihmettelee ja kiistelee.

Mukana on outoja tyyppejä, jotka käyttäytyvät oudosti ja puhuvat omituisia, jos ylipäätään puhuvat mitään. Mutta kun näitä asukkaita alkaa tarkemmin tutkiskella, omituisen pinnan alla on oikeastaan jotain aika tuttua. Esimerkiksi Arki-ihminen suhtautuu kaikkeen ”ihan vain arki-ihmisenä” ja uskoo vain sen minkä silmä näkee (tai haluaa nähdä). Näin on helppo sulkea silmänsä kaikelta epämiellyttävältä ja jatkaa elämäänsä itsepetoksen tyytyväisessä kuplassa. Kun Arki-ihminen kieltäytyy näkemästä, Hullu sen sijaan on nähnyt todellisuuden ja kaikkialle ulottuvan petoksen, mutta peittää silti silmänsä, koska totuus on liian tuskallinen.  

Naurussa taas on pidättelemistä, kun Krohn esittelee Pikku-Bakuninin, anarkistin, joka haluaa lietsoa kapinaa.

Pikku-Bakunin on kertonut itsekin sytyttäneensä roskalaatikkopaloja entisessä asuinkaupunginosassaan, jonka nimi oli Kumminoja. Kun hän jo kolmannen kerran alkoi puhua roskalaatikoista ja näytti vaativan jotain palautetta, sain lopulta kysytyksi, miksi hän poltti roskalaatikoita Kumminojassa.

Ilmaistakseni tukeni anarkistivangeille, hän kertoi.

Mistä he tiesivät, että Kumminojassa paloi roskalaatikko heidän tuekseen? kysyin

Kyllä sana kulkee, Pikku-Bakunin sanoi. - Roskalaatikoiden polttaminen välittää tietynlaisia signaaleja, joita en rupea tässä erittelemään. Kuolema valtiolle!

Krohn pohtii suuria asioita, tässä kirjassaan erityisesti ihmisyyttä ja inhimillisyyttä, mutta ei kuitenkaan tee sitä haudanvakavasti. Hotel Sapiens on lukijalle valtava ajatusten labyrintti. Sen jokainen luku on kuin laatikko, jonka sisällä on laatikko, jonka sisällä on laatikko jne… Jokainen luku herättää niin paljon ajatuksia, että neuvoisin oikeastaan lukemaan kirjaa pienissä pätkissä, antaa sitten ajatusten laukata vapaasti hetken, jonka jälkeen voi taas kirjautua uudelleen sisään Hotel Sapiensiin ja sen pyörryttäviin pyörteisiin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea taiteellisesti Suomen parasta kaunokirjallisuutta.

2. Jos et halua päästää itseäsi helpolla.

3. Jos sinulla on aikaa. Hotel Sapiens on ohut, mutta sen lukeminen kestää kauan.

Huom! Kuten alaotsikkokin (Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia) antaa ymmärtää, jokaisen luvun voi hyvin lukea omana pikku kertomuksenaan. Uskon lukujen toimivan hyvin kirjallisuuden analysoinnin ja/tai ajankohtaisen keskustelun pohjana esimerkiksi lukion äidinkielentunneilla.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Reidar Palmgren: Sudenmarja

” Luonto vain oli. Oli ja toimi.”

Reidar Palmgrenin uusin teos Sudenmarja (Otava 2012) jatkaa samoilla oudoilla linjoilla kuin hänen aikaisemmatkin teoksensa. Kaikissa niissä on jotain kummallisen vinksahtanutta ja joka kerta lukija jää kirjan loputtua hämmennyksen valtaan ja joka kerta hämmennys on ainakin omalla kohdallani ollut ihan hyvää sorttia.

Sudenmarjan hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö päähenkilö Tuula on puistotyöntekijä, joka suhtautuu omaan vastuualueeseensa intohimoisen pakkomielteisesti. Hän joutuu usein hankaluuksiin oman ideologiansa kanssa, joka ei sovi lainkaan yhteen nykypäivän tehokkuusajattelun kanssa. Tuulan esimies Holopainen on ainoa, joka ymmärtää. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin ja loppuratkaisu on sellainen, jota kukaan ei osaisi etukäteen aavistaa. Tuulan oudon eläimellinen hahmo jää mieleen pitkäksi aikaa.

Kielellisesti Palmgrenin kirja on loppuun asti hiottu ja kirjaa oli ilo lukea siitäkin syystä. Yksityiskohtainen luontokuvaus ei ole koskaan ollut minun juttuni ja yleensä olen jättänyt sellaiset kirjat tylysti kesken puuduttavan tylsinä. Palmgren onnistuu tässä kirjassaan ihmeellisesti koukuttamaan myös luontokuvauksellaan, enkä muista olleeni koskaan aikaisemmin näin kiinnostunut kohmeisten muurahaisten jaloista tai vadelmien kaksivuotisesta elämäntaipaleesta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät oudon vinksahtaneista teoksista.

2. Jos nautit loppuun asti hiotusta kielestä.

3. Jos pidät yllättävistä loppuratkaisuista