torstai 30. lokakuuta 2014

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

On kuuma loppukesän päivä. Nuori äiti laittaa keittiössä ruokaa ja isä roplaa moottoripyöriään kellarissa. Kumpikaan ei huomaa, kun juuri kävelemään oppinut pikkuinen Tommy taapertaa lammen rantaan ja vajoaa veteen. Parin minuutin päästä äiti ryntää pihalle etsimään pienokaistaan ja isä havahtuu kauheaan huutoon. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Vai menikö kaikki sittenkään näin? Komisario Konrad Sejerin läheisin työpari epäilee heti äidin kertomusta. Jokin tapauksessa häiritsee. Äiti vuodattaa kyyneliä, mutta vaikuttaa samalla kummallisen tyyneltä. Peitteleekö Carmen Zita sittenkin kammottavaa totuutta?

Karin Fossum kertoo kirjassaan Carmen Zita ja kuolema (2014 Johnny Kniga, suom. Tarja Teva) jokaisen vanhemman painajaisesta. Siitä kuinka keskittyminen herpaantuu pariksi minuutiksi ja kaikkein kauhein ehtii tapahtua. Toisaalta hän nostaa esiin vanhemmuteen liittyvät kielletyt tunteet, uupumisen ja häpeän vammaisesta lapsesta.

Norjalainen Karin Fossum on psykologisen jännitysromaanin takuuvarma taitaja. Hän rakentaa tarinansa pienten tragedioiden ympärille, kuten tälläkin kertaa. Hänen kirjoissaan jännitys ei synny takaa-ajoista ja silpomisista, vaan ihan tavallisista kohtaloista, jotka voisivat hyvinkin olla totta.

Poliisit, uhrit ja epäillyt ovat ihan tavallisia tyyppejä, kuin keitä tahansa meistä. Carmen Zita voisi olla kuka tahansa nuori uupunut äiti. Tommy voisi olla kenen tahansa vilkas pikkupoika. Konrad Sejer voisi olla kuka tahansa poliisi. Tämä tekee Fossumin kirjoista aitoja ja todentuntuisia. Loppujen lopuksi paljon karmivampia kuin epäuskottavuuden rajoilla keikkuvat raa’at sarjamurhajännärit.

Huom! Fossumin ehdoton vahvuus on tuotannon tasalaatuisuus. Jos siis haluat pelata varman päälle, valitse Fossum!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskottavan jännitysromaanin.
2. Jos pidät tavallisten ihmisten tarinoista.
3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Gustave Flaubert: Bibliomania

”Bibliofiili on kirjojensa herra, 
bibliomaani niiden orja.”

Kirjahullujen vuosittaisen suurtapahtuman jälkeisenä sunnuntai-iltana oli mukavaa heilauttaa kävelystä kipeät jalat sohvalle ja nauttia messuhulinan jälkiruuaksi kirjahulluudesta kertova pikkuruinen klassikko.

Gustave Flaubertin Bibliomania (2012 Faros, suom. Antti Nylén) ilmestyi vuonna 1837 ja on hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä ja pohjautuu laajalle levinneeseen tarinaan. Kerrottiin nimittäin, että espanjalainen kirjoihin mielipuolisesti rakastunut munkki Don Vincente jahtasi huutokaupasta erästä harvinaisuutta kokoelmiinsa. Muut keräilijät päättivät yhteistuumin ostaa teoksen, jotta se ei päätyisi omituisen munkin hoteisiin. Sen jälkeen Barcelonaa alkoi ravistella raakojen murhien sarja ja jäljet johtivat minnekäs muualle kuin kirjahullun munkin kammioon...

Flaubertin Bibliomania on kertomus sairaalloisesta keräilyvimmasta. Kirjoja haaliva päähenkilö Giacomo ei ole kiinnostunut teosten sisällöstä, vaan kirjoista esineinä. Hänen intohimoisen rakkautensa kohde on tehnyt hänestä omituisen erakon, joka on oikeudenkäynnissäkin vain huolissaan kokoelmastaan. Kirjat menevät kaiken ohi.

Flaubertin suomennoksen lisäksi teokseen on lisätty kaksi kiinnostavaa esseetä. Hannu Salmi esittelee lukijalle kirjahulluuden historiaa ja maailman kuuluisimmat bibliomaanikot ja Antti Nylén pohdiskelee ihmisten ja kirjojen yhteenkietoutunutta suhdetta.

Kirjahulluus ei ole mikään nykyihmisen vitsaus, vaikka se siltä voi kirjamessuilla vaikuttaakin. Salmi kertoo, että bibliomaniasta alettiin olla huolestuneita jo 1700-luvulla. Kun kirjojen tuotanto lisääntyi räjähdysmäisesti 1800-luvulla, riistäytyi keräily yhä useammilta käsistä. Kaikkea ei voinut yksinkertaisesti enää hankkia ja moni joutui manian valtaan. Liiallisesta kirjatarjonnasta oli seurauksena myös liiallista lukemista, mitä sitäkin pidettiin vakavana sairautena.

Nylénin pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Hänen mainio esseensä käsittelee kirjojen kahta maailmaa: tarinoiden maailmaa ja fyysisten esineiden maailmaa, sekä sitä, miten ihminen näihin maailmoihin lukijana, esineiden rakastajana tai sisältöjen keräilijänä liittyy.

Bibliofiilille, kirjojen rakastajalle, kirjan käsin kosketeltavalla olomuodolla  on merkitystä, vaikka koko muu maailma toitottaa, että kaikki tärkeät asiat ovat aineettomia. Bibliofiilille sähkökirjat ovat käsitteellinen mahdottomuus.

Teknofiili taas lataa laitteensa täyteen sisältöjä. Hän voi kehuskella kantavansa koko ajan mukanaan kaikkea maailman kirjallisuutta, muttei pysty sitä lukemaan, sillä lukemista tai luetun ymmärtämistä ei voi millään laitteella nopeuttaa tai helpottaa. Lukeminen on ihmiselle edelleen yhtä hidasta ja vaivalloista kuin ennenkin. Ihminen ei ole aivoineen kehittynyt juuri mihinkään, eikä sen suhteen ole minkäänlaista mullistusta näköpiirissä.

Mitä sitten siis, jos kaikki maailman kirjat ovat koko ajan saatavilla omalla koneella? Ei niitä ehdi lukea siinä muodossa sen enempää kuin paperisenakaan. Lisäksi tutkimukset todistavat, että ihminen lamaantuu, jos valikoima on liian suuri. Valinta jätetään tekemättä: housut ostamatta, jäätelö syömättä ja – kenties – kirja kokonaan lukematta?

Tämä satasivuinen kämmenenkokoinen teos kertoo valtavan paljon kirjasta: sen keräilijöistä, elinkaaresta, olomuodoista ja merkityksestä. Se puolustaa kirjaa ja kannustaa lukemaan. Se herättää lukuhullun mielessä enemmän ajatuksia kuin moni paksumpi teos. Sen lukee puolessa tunnissa, mutta sen herättämä ajatusten tulva ei laannu pitkään aikaan. Hieno helmi.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat kirjoja.
2. Jos rakastat lukemista.
3. Jos kirjan tulevaisuus kiinnostaa sinua.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Jotkut kirjat jäävät vuosiksi mieleen. Suurin osa huuhtoutuu pois. Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010) on yksi niistä, joita minä en unohda. Surullinen tarina kahdesta yksinäisestä nuoresta jysähti aikanaan suoraan sydämeen, eivätkä ohi kiitäneet vuodet ole onnistuneet himmentämään sen aikanaan tekemää vaikutusta.

Giordanon toinen suomennos Ihmisruumis (2014 WSOY, suom. Helinä Kangas) ilmestyy sopivasti kirjamessujen alla – onhan messujen tämän vuoden teemamaa Italia ja vierailevana tähtenä itse Giordano. Ihmisruumis vie lukijan italialaisen komppanjan mukana Afganistaniin, karuun erämaahan, jossa käydään sotaa talebaneja vastaan.

Itse sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, sillä komppanjan arki on pääasiassa puuduttavan tylsää odottamista. Talebanit kyttäävät sotilastukikohtaa ja tukikohta kyttää talebaneja. Mihinkään ei voi miinojen ja tienvarsipommien pelossa mennä. Elämä on paikalleen pysähtynyttä.

Miehet ovat hakeutuneet armeijaan kukin mistäkin syystä. Joku päästäkseen eroon mammanpojan nyhveröleimasta, joku ylläpitääkseen machomiehuuttaan, joku paetakseen yksityiselämänsä ongelmia, joku ehkä auttaakseen tuhottua köyhää maata jaloilleen.

Kaiken toimettomuuden yllä leijuva alituinen pelko kiristää hermoja. Pienessä suljetussa ryhmässä erilaiset persoonat korostuvat ja miehet ovat jatkuvasti törmäyskurssilla keskenään. Toisinaan he rohkaisevat toveriaan ja auttavat tätä kestämään vielä vähän. Osa miehistä löytää erämaassa itsensä, osa kadottaa itsensä lopullisesti.

Giordano on onnistunut kirjoittamaan miehisestä aiheesta romaanin, joka vetoaa myös naislukijoihin. Hän rakentaa tarinansa taitavasti ja tutkii hienovireisesti miesten mielen myllerryksiä, kun tunteitaan ei saa näyttää, eikä peloistaan puhua. Vaikka sotilastukikohdassa ei tapahdu juuri vatsatautiepidemiaa enempää, Giordano pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tylsistymään ei joudu.

Ihmisruumis on päällisin puolin täysin erilainen kirja kuin Alkulukujen yksinäisyys. Yhteistä näille kahdelle teokselle on kuitenkin ihmiseksi kasvamisen problematiikka ja siinä Giordano on suorastaan loistava. Miten löytää itsensä ympäristössä, jossa joka puolelta tulee erilaisia vaatimuksia olla tietynlainen? Miten pitää päänsä ja tulla sellaiseksi kuin itse sisimmässään haluaa?

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.
2. Jos haluat lukea sodasta ilman verenvuodatusta.

3. Jos olet kiinnostunut ihmismielestä.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Henrik Fexeus: Valtapeli: vaikuttamisen jalo taito

”Lakkaa olemasta seuraaja. Ryhdy johtajaksi.”

Jos Henrik Fexeus näkisi suomeksi käännetyn kirjansa kannen, hän järkyttyisi. Kansi on harvinaisen hyvä esimerkki epäonnistuneesta graafisesta suunnittelusta ja erityisen suuren mokan kansivalinnasta tekee se, että se on painettu juuri Fexeuksen uutuuden kanteen.

Fexeus käsittelee nimittäin kirjassaan Valtapeli: vaikuttamisen jalo taito (2014 Atena, suom. Riie Heikkilä) myös visuaalisia sudenkuoppia. Helppolukuisuus on minkä tahansa powerpoint-esityksen tai mainoslehtisen a ja o. Myös kirjan kannen.

Fexeuksen mukaan pitäisi olla jo itsestään selvää, että hullunkuriset fontit ja otsikon vääntäminen spiraalin muotoon, eivät koskaan kuulu vaikuttavaan esitykseen. Jokaisen graafisen säädön myötä olet yhden piirun verran kauempana siitä, että sinut otetaan todesta, hän kirjoittaa ja lukijana voi vain hämmästellä kantta, joka ei voisi olla kauempana Fexeuksen itsensä peräänkuuluttamasta selkeydestä ja luettavuudesta.

Jos nyt kuitenkin onnistut samaan kiehkuraisesta otsikosta ja hämyisestä takakannesta suurennuslasin kera selkoa, Flexeuksen uutuuteen kannattaa tutustua. Hän käy läpi kymmeniä vinkkejä siitä, kuinka voi hioa itsestään vaikuttavamman - henkilön jota arvostetaan, kuunnellaan ja seurataan.

Kirjansa aluksi Fexeus käy läpi mielen mekanismeja. Hän opettaa lukijalle kuinka aistielimemme toimivat ja kuinka sitä tietoa voidaan käyttää hyödyksi, jotta meistä tulisi vaikuttavampia. Ei ole samantekevää, miten elehdit ja ilmehdit. Jopa käsien asentoa vaihtamalla voit vaikuttaa siihen, millaiseksi sanomasi mielletään.

Myös käyttämilläsi sanoilla ja lauserakenteilla on merkitystä vaikuttavuuteesi. Hanki itsellesi mahdollisimman laaja sanavarasto, älä koskaan käytä mutta-sanaa, vetoa tarinoilla tunteisiin ja muut 13 kikkaa neuvovat lukijan vaikuttavamman viestinnän tielle.

Valtapelissä on aina otettava huomioon muut pelaajat – ihmiset joihin pyritään vaikuttamaan ja ihmiset, jotka asettuvat poikkiteloin tiellesi. Osa Fexeuksen näppäristä nikseitä kohdistuukin juuri ihmissuhteiden hoitamiseen. Valtaa kun ei koskaan oteta väkisin. Muut ihmiset antavat sen sinulle. Fexeuksen neuvoja noudattamalla valta on varmasti vähän lähempänä.

Tartu tähän:

1. Jos sinusta tuntuu, ettei mielipiteitäsi oteta vakavasti.
2. Jos haluat saada varmuutta esiintymiseesi ja viestintäänsi.
3. Jos olet kiinnostunut ihmismielen syövereistä.


Ps. Kumpi kansi sinusta on vaikuttavampi? Kumpi herättää mielenkiintosi?



torstai 16. lokakuuta 2014

David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nicholls singahti maailmanmaineeseen kirjallaan Sinä päivänä (2011, Otava). Samana vuonna pian ilmestymisensä jälkeen kirjasta tehtiin Anne Hathawayn tähdittämä Hollywood-elokuva, joka toi Nichollsille entistä enemmän mainetta ja lukijoita. Minua ensirakkauden huumasta kertova Sinä päivänä ei koskaan hurmannut, vaan muistan jättäneeni kirjan kesken ja miettineeni, mikä tässä nyt on kaiken sen hehkutuksen arvoista.

Näin ollen avasin myös David Nichollsin uutuuden epäillen. Yhtä matkaa (2014 Otava, suom. Inka Parpola) oli kuitenkin vetävä, hyvin kirjoitettu ja rakennettu tarina, jonka hotkaisi helposti melkein yhtenä suupalana. Viihdekirjallisuutta parhaimmillaan toisin sanoen.

Kirja kertoo erään umpikujaan ajautuneen perheen tarinan. Biokemisti Douglas Petersenin vaimo aikoo jättää tämän parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Connie on kyllästynyt mieheensä, joka tylsistyttää kaikki huonoilla vitseillään ja ärsyttää ainaisella varmistelullaan ja hermoilullaan. Taiteellisen teinipoikansa isä saa lähes hermoromahduksen partaalle yrittämällä ohjata tätä väen väkisin luonnontieteiden järkevään ja ennustettavaan maailmaan pois taiteentekijän typerältä uralta.

Viimeisenä oljenkortenaan perhe lähtee yhdessä kiertämään Eurooppaa ja Douglas vannoo itselleen voittavansa vaimonsa sydämen matkan aikana takaisin. Toisin käy. Reissun päällä matkaajien erilaiset luonteenpiirteet ja ominaisuudet vain korostuvat, eivätkä edes luomoava Pariisi, boheemi Amsterdam tai konstailematon München onnistu kumoamaan syöksykierrettä, johon Petersenin perhe ajautuu.

Nichollsin kevyt tarina puksuttaa rennosti eteenpäin läpi Euroopan nähtävyyksien ja saa hymyilemään monessa kohtaa. Insinöörimäisen tarkan Douglasin ja spontaanin taivaanrannanmaalarin Connien väliset ristiriidat on kerrottu humoristisesti ja lukija voi vain pyöritellä huvittuneesti päätään heidän riidellessään.

Pariskunnan avioerokriisi näyttäytyy kirjassa hyvin kepeänä. Kriisin aiheuttamasta repivästä tuskasta ja surusta ei tässä tarinassa puhuta, mutta niinhän se tämän tyyppisessä viihdekirjallisuudessa pitää ollakin. Todellisen elämän tuskaisia käänteitä käsittelevät aivan toiset kirjat.

Ongelmana teoksessa, ainakin minulle, oli se, että kaikkiin henkilöhahmoihin samanaikaisesti sekä samaistuu ja ei samaistu. Douglas on sekä ärsyttävän jäykkä ja tökerö ja samalla ihailtavan kunnollinen ja parhaansa yrittävä. Connie on samanaikaisesti sekä lapsellinen, itsekäs hörhö että onneton itsensä hukannut vaimo. Teini-ikäisen Albuksen kapinointi taiteellisen elämäntavan puolesta on ymmärrettävää ja samanaikaisesti hänen täysin ala-arvoinen käyttäytymisensä isäänsä kohtaan ärsyttää suunnattomasti. Kun lukija ei pysty olemaan aidosti kenenkään puolella, jää tarina porautumatta sydämeen saakka.

Tästä huolimatta Nichollsin tarina on ehdottomasti  lukemisen arvoinen. Kevyt ja kiva.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat masentavaa kirjallisuutta.
2. Jos haluat viihtyä.
3. Jos haluat matkakuumeen Euroopan suurkaupunkeihin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu

Itäeurooppalaisen kirjallisuuden tarinat ovat harvoin olleet musertavan toivottomia. Vaikka kirjat ovat käsitelleet rankkojakin aiheita (usein sosialistisen diktatuurin ikeessä), niissä pilkahtelee usein valo, usko paremmasta huomisesta. Musta huumori tuo tarinoihin lohtua ja keventää synkkyyttä.

Albanialaisen Ismail Kadaren Särkynyt huhtikuu (2006 Gummerus, ranskannoksesta suom. Annikki Suni) on aivan toisenlainen: se on tragedia ja sen sävy on mustaakin mustempi. Kirja kertoo järkyttävän tarinan Albanian vuoristoylängöltä, jossa ikivanhoihin perinteisiin pohjautuva nk. kanunin laki on edelleen voimissaan ja  säätelee ihmisen koko elämää vauvasta vaariin.

Tunnetuin kanunin osa liittyy verikostoon. Jos tappaa jonkun, on tappaja tapettava myös. Veri on korvattava verellä. Koston kierre on päättymätön ja se loppuu vasta kun kaikki suvun miespuoliset jäsenet on tapettu. Suvun kunnia vaatii koston, eikä poikkeuksia voi tehdä. Kenelläkään ei ole vapautta valita.

Särkyneen huhtikuun tapahtumat saavat alkunsa siitä kun kirjan päähenkilö, reilu parikymppinen Gjorg, väijyy lumihangessa kiväärinsä kanssa veljensä surmaajaa. Gjorgin palattua kotiin veljen verinen paita, joka on roikkunut yläkerrassa muistuttamassa verikostosta, voidaan vihdoin pestä puhtaaksi. Gjorg on palauttanut sukunsa kunnian, mutta hän tietää, että kuukauden suojeluajan päätyttyä olisi hänen vuoronsa kuolla.

Samoihin aikoihin seudulle saapuu kanunin tutkija ja kirjailija Bessian Vorps nuoren kauniin vastavihityn nuorikkonsa Dianan kanssa. Verikosto kiehtoo kirjailijaa, mutta Dianaa vanhat perinteet ahdistavat. Dianan ja tappajan mustaa hihamerkkiä kantavan Gjorgin katseet kohtaavat sattumalta ja se muuttaa heidän molempien elämän.

Särkynyt huhtikuu on sydäntä riipaiseva tarina verikoston perinteestä, josta on käytännössä mahdotonta pyristellä irti. Se on tarina toivottomuudesta, elämän janosta ja täyttymättömästä rakkaudesta. Pysäyttävä lukuelämys, josta vieläkin pysäyttävämmän tekee tieto siitä, että verikoston perinne on joissain maailmankolkissa edelleen voimissaan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät riipaisevista ja rankoista kirjoista.
2. Jos Euroopan historia ja sen eri kulttuurit kiinnostavat sinua.
3. Jos haluat lukea vaikuttavan tarinan perinteiden mahdista.

Huom! Särkynyt huhtikuu löytyy todennäköisesti kirjastosi hyllystä heti. Vaikuttava lukuelämys poimittavaksi vaikka heti täksi viikonlopuksi.


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Ala-asteen opettajani uskoi järkähtämättömästi ulkoa opetteluun. Neljä vuotta me hänen oppilaansa pänttäsimme oppikirjoja ulkoa. Tunnilla opettaja hiillosti meitä kyselemällä väliotsikoita ja kuvatekstejä. Ne oli osattava kuin vettä vaan. 

Kokeissa sanamuodon täytyi olla täsmälleen sama kuin oppikirjassa – jopa väärästä sanajärjestyksestä sai miinusta. En muista oppineeni ala-asteella juuri muuta kuin pelkoa epäonnistumisesta. Onneksi yläasteella touhu muuttui hiukan parempaan suuntaan (ja ala-asteen opettajani jäi, luojan kiitos, eläkkeelle).

Lauri Järvilehto pureutuu uudessa kirjassaan Hauskan oppimisen vallankumous (2014 PS-kustannus) tärkeään aiheeseen. Miten tehdä oppimisesta tehokkaampaa? Miten saada asiat pysymään päässä? Voisiko ilolla ja innostuksella olla jotain tekemistä tehokkaamman oppimisen kanssa?

Järvilehto nostaa kirjassaan esiin sen, mistä monet oppimistutkijat ovat jo jonkin aikaa toitottaneet. Tehokkaaseen oppimiseen tarvitaan sisäistä motivaatiota, aitoa kiinnostusta opittavaa asiaa kohtaan. Siihen tarvitaan myös kokemus flow’sta eli uppoutumisen tilasta, jolloin ajantaju katoaa ja kaikki tuntuu sujuvan. Lisäksi tarvitaan usko siihen, että jokainen voi oppia – se on mahdollista myös minulle.

Kaikki tämä saavutetaan parhaiten ilon kautta. Flow’ta ei synny ankeassa ilmapiirissä. Sisäisen motivaation herääminen vaatii vapautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä ei synny, jos pitää pelätä. Tarvitaan intohimoa, leikkisyyttä ja hauskuutta. Jos teet sitä, mitä todella rakastat, harjoittelet automaattisesti enemmän ja opit asiat syvemmin ja helpommin. Niin yksinkertaista se on.

Hauskan oppimisen vallankumous on loistavaa luettavaa myös niille, jotka kärvistelevät ankeassa työilmapiirissä. Intohimo edistää tutkitusti sekä työhyvintointia että tuottavuutta ja siksi työelämän ankeuttajista tulisi pyristellä jokaisella työpaikalla mahdollisimman nopeasti irti. Viihtyvyys ei ole sivuseikka. Se on menestyvän yrityksen ja organisaation kantava voima.

Järvilehto antaa kirjassaan myös muutaman vinkin loistavista oppimispeleistä. Sellaisista peleistä, joissa opettavainen sisältö on integroitu täydellisesti koukuttavaan peliin ja lapsi oppii huomaamattaan vaikka mitä.

Järvilehdon suosittelema oppimispeli Fun English kaikkine osineen maksaa kympin ja on jokaisen euron arvoinen. Meidän 7-vuotiaamme oppi viikossa englannin kielen numerot, värit, eläimet, ruumiinosat sekä niiden kaikkien yhdistelmät. Tällaisia fiksuja pelejä lisää meidän perheeseen, kiitos!

Tartu tähän:

1. Jos olet opettaja ja haluat innostaa oppilaasi oppimaan.
2. Jos olet tylsistynyt työhösi.
3. Jos mietit, miten saisit lapsesi innostumaan ja oppimaan.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Åsne Seierstad: Yksi meistä: kertomus Norjasta

Vuoden 2014 vaikuttavin kirja on tässä. Åsne Seierstadin henkilökuva Anders Behring Breivikistä ja neljästä Utoyan uhrista hämmentää, järkyttää ja itkettää. Yksi meistä: kertomus Norjasta (2014 WSOY, suom. Pirkko Leino) on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea.

Åsne Seierstad nostaa kirjansa keskiöön neljä nuorta uhria: Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin. Hän kertoo heidän elämäntarinansa lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin, aktiivisiin ja toiveikkaisiin nuoriin, jotka ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi.

Toinen tarinalinja kertoo Anders Behring Breivikistä, miehestä, joka kylmäverisesti teloitti 69 nuorta työväenpuolueen kesätapahtumassa Utoyan saarella 22.heinäkuuta 2011. Miehestä, joka sitä ennen räjäytti omatekoisen pommin Oslon keskustassa ja jonka seurauksena 8 ihmistä sai surmansa. Nuoresta miehestä, joka ei koskaan tuntunut löytävän itselleen kavereita tai omaa porukkaa, johon olisi voinut tuntea kuuluvansa. Pienestä yksinäisestä pojasta, joka kärsi psyykkisesti sairaan äitinsä mielenoikuista ja josta isä ei koskaan piitannut vähääkään.

Seierstadin kirja järkyttää kolmella tavalla. Kuvaukset siitä, kun Breivik astuu Utoyan saarelle ja aloittaa kylmäverisen teurastuksensa, ovat hirvittävää luettavaa. Vaikka Seierstad ei tarkoitushakuisesti mässäile yksityiskohdilla, hän katsoo kuitenkin tarpeelliseksi kertoa, miten kukin nuori kuoli, kuinka monta luotia häneen osui, kuka piti häntä kädestä vai kuoliko hän yksin juostessaan ampujaa pakoon. Muuten koko tapahtuman järkyttävyys ja laajuus voisi jäädä lukijalta tajuamatta. Nyt se iskeytyy tajuntaan kirjan sivuilta ja jähmettää paikoilleen.

Breivikin oma lapsuus järkyttää myös. Mielenvikainen äiti, joka ei pysty omien lapsuustraumojensa takia kunnolla huolehtimaan lapsistaan. Vastuuta pakoileva isä, joka liukenee paikalta lasten ollessa pieniä ja joka ei ota huolehtiakseen heistä edes silloin, kun lastensuojeluviranomaiset ottavat yhteyttä ja kertovat äidin tilanteen menneen entistä huonompaan suuntaan. Kuvaukset pienestä pelokkaasta pojasta kouraisevat nekin, vaikka lukiessaan tietää hyvin, millaisiin hirmutekoihin poika aikuisena syyllistyy.

Kolmas järkytyksen aihe kirjassa on Norjan poliisiviranomaisten täydellinen tunarointi. Terrorismia varten tehtyjä suunnitelmia ei oteta käyttöön, vaikka valtiovallan keskus on juuri räjähtänyt säpäleiksi. Maanlaajuista hälytystä ei anneta, eikä Oslon pääväyliä suljeta. Brevik ajelee kaikessa rauhassa eteenpäin.

Minkäänlaisia yhteisiä tiedotusrutiineja ei ole. Kenttäjohtaja, jonka pitäisi johtaa tilannetta, käyttää aikansa soittelemalla yksitellen ihmisiä töihin ja aikaa kuluu. Ratkaiseva vihje Breivikin käyttämästä autosta saadaan silminnäkijältä yhdeksän minuuttia räjähdyksen jälkeen, mutta lappu jää lojumaan pöydälle ja aikaa kuluu. Lopulta partioita käsketään keskeyttämään meneillään olevat tehtävät ja tarkkailemaan valtatietä, mutta partiot eivät tottele käskyä. Havaintoja ei ilmoiteta tiedotusvälineille. Gps ei osaa neuvoa tietä saarelle. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Breivik lähestyy Utoyaa.

Poliisit kokoontuvat väärälle laiturille. Unohdetaan yhteyslautta, joka oli hetki sitten kuljettanut 600 nuorta saarelle. Valitaan kumivene, johon mahtuu kuusi poliisia. Raskaasti varustautuneet poliisit painavat liikaa ja kumivene meinaa upota. Muiden veneiden avuntarjouksista kieltäydytään. Kukaan ei tiedä mistään mitään. Aikaa kuluu.

Kukaan ei painanut isoa nappia. Olemassaolevia resursseja ei käytetty. Breivik aloitti teurastuksensa.

Banon, Simonin ja Andersin elämä päättyi 22. heinäkuuta Utoyan saarelle. Viljar selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä.

Lue. Tämä. Kirja.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tärkeän kirjan.
2. Jos et halua päästää itseäsi helpolla.
3. Jos tositarinat kiinnostavat sinua.