Heidi Köngäs: Sandra

”En vielä silloin tiennyt, että kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, en tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.”

Näin pohtii ja vihjailee tulevasta Heidi Köngäksen Sandrassa (2017 Otava) Klaara, viisikymppinen näyttelijä, joka vierailee äitinsä vanhassa kotitorpassa. Äiti haluaa nähdä Lepistön talon vielä kerran.

Klaara ei ymmärrä, mitä varten Lepistössä pitää taas käydä: talohan on myyty uusille omistajille jo ajat sitten, eikä hän muutenkaan jaksaisi kuunnella äitinsä iänikuisia lapsuusmuisteloita. Klaaralla on omassa elämässään tarpeeksi murehtimista, sillä ei osaa muuta kuin näytellä, mutta hänen ikäiselleen naisnäyttelijälle ei tarjota enää rooleja.

Äidin kuoleman jälkeen Klaara löytää jäämistöstä päiväkirjan, jota on pitänyt äidin äiti Sandra. Menneisyys ja omat juuret alkavat kiinnostaa Klaaraa ja hän huomaa Klaara, että Lepistön torppa on jättänyt myös häneen lähtemättömän jäljen.

Klaaraa keskeisemmäksi henkilöksi romaanissa kohoaa tietenkin Sandra: uuttera ja hyväsydäminen nainen, jonka tie puoliorvosta huutolaislapsesta torpparin puolisoksi ei ole helppo. Ei Sandra helppoa elämää ole itselleen odottanutkaan, mutta vuoden 1918 tapahtumat aiheuttavat jo niin mittavaa kärsimystä, että jopa sinnikäs Sandra meinaa sen taakan alle lyhistyä. Lukijan onneksi hän lopulta selviää.

Nimihenkilönsä kautta Köngäs tarkastelee Suomen historiaa ennen ja jälkeen itsenäistymisen ja johdattaa lukijan vähitellen kohti sisällissotaa ja vuotta 1918, jonka jälkeen mikään ei Lepistön(kään) torpassa ole ennallaan.

Sisukkaassa Sandrassa ja hänen työteliäässä puolisossaan Jannessa Köngäs antaa kasvot sille kasvottomalle joukolle, josta perinteinen suurmiehiin keskittynyt historiankirjoitus ei ole pahemmin piitannut. Mutta yhtä lailla Sandrat ja Jannet ovat rakentaneet tätä maata -   siinä missä Snellmanit ja Mannerheimitkin.

Sandran ja Jannen lähipiirin kautta lukijan eteen levittäytyy koko Suomen kansa: hyväntahtoiset ja ilkeät, rikkaat ja varattomat; piittaamaton herrasväki, vanhempiensa perään itkevät huutolaislapset, nälkävuosien runtelemat vanhukset, isäntien ahdistelemat piiat ja epätoivoiset köyhien torppien äidit, jotka jättävät itse leipäpalan syömättä, jotta lapsille jäisi edes jotain. Kirjaa lukiessa tuntuu samalta kuin Klaarasta: kuin pitäisi köyhyyttä kädestä.

Sandra on hienosti kirjoitettu ja hyvin rakennettu tarina, joka tuntuu todelta. Se nappaa lukijan tiukkoihin pihteihinsä ensimmäisestä (kauhistuttavasta) luvusta lähtien ja pitää otteessaan loppuun asti. Sandran tarina uppoaa sydämeen asti, sen edetessä tirauttaa pari kyyneltäkin ja sen luettuaan ymmärtää paremmin, kuinka menneisyys on ja elää meissä.

Huom! Jos Finlandia-ehdokkaiden joukosta on tänä vuonna vaikea löytää sopivaa lahjakirjaa, kannattaa pakettiin kääriä Sandra.

Tartu tähän:

1. Jos haluat suosia kotimaista laatua.

2. Jos Suomen historia (ja vuosi 1918) kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät vahvojen naisten tarinoista.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Vietin lapsuuteni kesät Muroleessa samoissa maisemissa kuin taiteilija Ellen Thesleff aikanaan ja osin siitä syystä Thesleff on ollut kultakauden taiteilijoista aina kaikkein lähinnä sydäntäni.

Tänä syksynä meitä Ellen Thesleff –faneja hemmotellaan. Syyskuussa ilmestyi taidehistorioitsija Hanna-Reetta Scherckin teos Minä maalaan kuin jumala (2017 Teos), jota voidaan pitää ensimmäisenä perusteellisena tietokirjana Ellen Thesleffin taiteesta ja elämästä. Myös Kati Tervo on tarttunut aiheeseen vastikään ilmestyneessä romaanissaan Iltalauluja (2017 Otava).

Tervo kertoi syyskuussa Savoy-teatterin Kirja vieköön –tilaisuudessa saaneensa innoituksen Ellen Thesleffiä kohtaan vanhan sukulaistätinsä ansiosta. Äkkiväärä täti, joka ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, halusi käydä vuosittain Ateneumissa katsomassa Thesleffin teoksia, joiden edessä täti suli, hänestä tuli kuin toinen ihminen ja Tervon kiinnostus unohdettua naistaiteilijaamme kohtaan heräsi.

Romaanissa eletään kesää 1945. Ellen matkustaa Helsingistä Lallukan taiteilijakodista kesäkuukausiksi Casa Biancan taloon Muroleeseen ja on malttamaton, sillä sota on ohi ja vihdoin hänellä olisi taas mahdollisuus keskittyä maalaamiseen suunnitelmallisesti ja keskeytyksettömästi.

Nuori Taimi on määrätty Ellenin aputytöksi ja tyttöä jännittää suuren taitelijan tapaaminen: ymmärtäisikö tämä suomea ollenkaan ja osaisiko Taimi toimittaa kaikki asiat oikein. Jo lapsena Taimi on salaa seurannut Kissasaaresta Casa Biancan elämää ja lumoutunut siitä.

Iltalaulaja on viipyilevä ja kaunis tarina maailmaa nähneen Ellenin ja lapsellisen Taimin kohtaamisesta kesällä 1945. Taimi viehättyy Ellenin epäsovinnaisesta elämäntyylistä ja alkaa haaveilla siitä, voisiko hänenkin tulevaisuutensa olla jossain muualla kuin Muroleessa ja säikyn äitinsä varjossa. Tervo on kuvannut nuoren tytön elämänjanoa ja ensirakkautta taidokkaasti ja koskettavasti.

Myös taiteilijan sielunmaisemaan Tervo on onnistunut sukeltamaan uskottavasti. Ellen maalaa vimmatusti ja rauhattomasti. Taidetta on synnyttävä ja tauluja on saatava kaupaksi, muuten hänelle niin rakas huvila ränsistyy korjauskelvottomaksi. Lopulta hän vangitsee Taimin sielukkaat kasvot kankaalle.

Kati Tervo kirjoittaa kauniisti ja kirjassa keskitytään tapahtumia enemmän tunnelmiin ja tunteisiin. Iltalaulaja lumosi minut ja jää mieleeni yhtenä vuoden 2017 parhaimmista kirjoista.

Tartu tähän:

1. Jos pidät haikeista tunnelmaromaaneista.

2. Jos olet kiinnostunut taiteesta.
3. Jos nuoren tytön kasvutarina kiinnostaa sinua.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Albert Edelfeltin ja muiden kultakauden taiteilijoiden työskentely ja hengailu 1800-luvun lopun Pariisissa on kuulunut kiinnostuksen kohteisiini aina. Siksi sinnittelin ja päätin lukea Venla Hiidensalon uuden romaanin vasta pääsiäisen pyhinä, jotta saisin nautiskella lempiaiheeni parissa ihan rauhassa.

Koska olin lukenut lähes kaikki Hiidensalon käyttämät lähteet jo aikaisemmin, takaraivossani jyskytti pieni pelko siitä, onko Hiidensalo saanut tuotua romaaniinsa jotain uutta, ja ennen kaikkea sellaista imua, joka pitäisi lukijan tyytyväisenä, vaikka Edelfeltin elämän kulku sinänsä olisi jo tuttua juttua.

Onnekseni en joutunut pettymään yhtään. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi (2017 Otava) on kerrassaan nautinnollinen taiteilijakuvaus, jonka viimeisillä sivuilla tekee mieli hidastella, jotta hieno tarina kestäisi mahdollisimman pitkään.

Hiidensalo käy kirjassaan läpi Albert Edelfeltin koko elämäntarinan pienestä pojasta kaikkien arvostamaksi kansallistaiteilijaksi. Hiidensalon kuva Edelfeltistä on toki pääpiirteissään tuttu, mutta samalla niin syvä, että vasta tämän romaanin myötä Albertista tuntuu tulevan lihaa ja verta oleva ihminen, ei pelkkä pönöttävä ja pölyinen muotokuva Ateneumin seinällä. Tunsiko ja kokiko Albert Edelfelt elämänsä itse juuri näin – sitä Hiidensalo ei tietenkään varmaksi tiedä – mutta lukijana on helppo sukeltaa mukaan juuri tähän kuvitteelliseen tulkintaan.

Albert on selvästi kirjan keskushenkilö, mutta lähes yhtä suureen rooliin nousevat naiset hänen ympärillään. Äiti näkee poikansa ihmeellisenä nerona, jonka eteen hän tekee kaikkensa ja unohtaa samalla tyttäriensä hyvinvoinnin. Tytärten tehtävänä on niin ikään tukea lahjakasta veljeä kaikessa ja siirtää itsensä ja unelmansa syrjään. Taitelijan vaimon funktiona on olla kaunis korunainen ja kannatella arkea niin, että mies saa maalata ja olla luova. Voisi luulla Albertin olleen muikean tyytyväinen tilanteeseen palvottuna kaiken keskipisteenä.

Tiedetään kuitenkin, että suuren taiteilijan yksityiselämä, johon romaani kiinnostavasti keskittyy, oli onnetonta. Luovuus oli hukassa aika ajoin ja rahapula vaivasi. Ristiriita tukijoiden miellyttämisen ja taiteellisen vapauden kanssa oli jatkuvasti läsnä. Avioliitto kylmäkiskoisen mutta säädyltään sopivan Ellanin kanssa oli alusta lähtien iso virhe. Mallien kanssa sentään oli säpinää, mutta vanhemmiten köyhien naisten hyväksikäyttäminen alkoi ällöttää jo taiteilijaa itseäänkin. Suuri ja palava rakkaus oopperalaulajatar Aino Acktéta kohtaan jäi sekin lopulta täyttymättä.  

Albert Edelfeltistä muodostuu tarinan edetessä ristiriitainen ja sitä myöten hyvin kiinnostava ja aidonoloinen kuva. Toisaalta hän näyttäytyy ylimielisenä yläluokan edustajana, joka nostaa itse itsensä jalustalle suomenkielisen rahvaan yläpuolelle. Hän on myös ällöttävä elostelija, joka lähestulkoon pakottaa jotkut mallinsa sukupuoliyhteyteen kanssaan ja hylkää naiset sitten kylmästi sivuun tarpeettomina.

Mutta on hän toisaalta vähän surullinenkin hahmo. Hän koettaa kovasti miellyttää kaikkia läheisiään, toteuttaa ympäristönsä vaatimuksia ja elää sellaista elämää, jota hänen kaltaiseltaan edellytetään. Koko elämänsä hän yrittää löytää rinnalleen naisen, jonka kanssa olisi hyvä ja jolle kelpaisi sellaisenaan, ihan tavallisena miehenä, ei minään palvottuna sankarina. Mutta sellaista onnea ei hänellekään suotu.

Kirjasta oli kiinnostavaa lukea myös 1800-luvun naiskuvasta ja naisten oikeuksista, joita ei tuohon aikaan juuri ollut. Naisen piti olla siveä, hiljainen ja huomaamaton. Tunteenpurkaukset leimattiin hysteriaksi. Mies sai mennä, miten huvitti – nainen ei tietenkään. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli naisen omaa syytä. Ja niin edelleen. Sadanvuoden takainen Suomi oli naiselle takapajula. Onneksi niistä ajoista on päästy pitkälle.

Hiidensalo on kirjoittanut verevän, täyteläisen ja loppuun asti hiotun romaanin Albert Edelfeltistä, josta voisi helposti luulla kirjoitetun jo kaiken. Uskallan nyt jo veikata, että Sinun tähtesi jää yhdeksi vuoden 2017 parhaista lukuelämyksistäni.

Tartu tähän:

1. Jos taide on intohimosi.

2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

En tiedä, olisinko koskaan keksinyt etsiä käsiini Jarmo Ihalaisen romaania Mitä miehen pitää (2016 Atena), ellei eräs Riihimäen kirjaston kaunokirjallisuusekspertti olisi sitä minulle suositellut. En tiennyt Ihalaisesta mitään ennen sitä.

Ihalaisen kirja muistuttaa hieman teemoiltaan ja tyyliltäänkin Pasi Lampelan Kehää, josta kirjoitin viimeksi. Molemmat kirjailijat nostavat romaaninsa keskiöön nelikymppisen eronneen suomalaismiehen, joka räpistelee elämässään onnettomana eteenpäin. Molemmissa kirjoissa myös menneisyyden tapahtumat sidotaan kiinni nykymiehen elämäntarinaan ja tässä Ihalaisen kirjassa huomattavasti tiukemmin kuin Lampelalla.

Romaanissa liikutaan kahdella aikatasolla, joiden väliin mahtuu 100 vuotta. Opettajana työskentelevä Mika tuntee elämänsä valuvan hukkaan 2010-luvun Suomessa. Työelämää on jo nähty, eikä se enää ihmeemmin innosta. Ex-vaimon kanssa on jatkuvaa kahnausta lapsista. Uutta kiinnostavaa naisseuraa ei tunnu löytyvän mistään, vaikka Mika ravaa Tinder-deiteillä harva se ilta. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin? Mihin onni katosi vai onko sitä koskaan vielä ollutkaan?  

Vuorotellen Mikan tarinan kanssa Ihalainen kuvaa huutolaispoika Kelpon elämää 1910-luvulta eteenpäin. Kelpon äiti ei pysty elättämään kaikkia lapsiaan ja luopuu pojastaan. Kelpo myydään taloon, jossa häntä kohdellaan kuin orjaa: ruokaa saa niukasti, remmiä sitäkin enemmän. Vaikka Kelpo pyörtyisi väsymyksestä lumihankeen, on töitä jatkettava. Sinnikäs Kelpo ei menetä toivoaan, vaan tekee mitä käsketään ja elämä kääntyy vuosien myötä pienin askelin paremmaksi.

Vaikka Mika ja Kelpo elävät tyystin erilaisissa ympäristöissä ja kamppailevat arjessaan hyvin erilaisten asioiden kanssa, on heillä myös paljon yhteistä. Rakkaudenkaipuu ei katso aikaa, eikä paikkaa. Itsekseen ja yksikseen pärjäävän miehen malli oli lujassa sata vuotta sitten ja nykyään. Molemmat miehet etsivät onnea ja toinen sen löytää, toinen ei.  

Kelpon tarinaa lukiessa ei voi olla hämmästelemättä sitä, miten julmaa elämä oli kaikkein köyhimmille itsenäisyyttään aloittelevassa Suomessa. Oli sattuman kauppaa, millaiseen taloon huutolaislapsi päätyi, eikä hänen hyvinvoinnistaan sen jälkeen huolehtinut kukaan. Hylätyn Kelpon selviytymistarina koskettaa syvältä ja sen rinnalla Mikan pyristelyt ja ongelmat nykymaailmassa tuntuvat väkisinkin hieman pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista ihmiskohtaloista.

2. Jos miehen elämä kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea sujuvan ja otteessaan pitävän tarinan.

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Voin syyttää Karl Ove Knausgårdia siitä, ettei blogissani ole tapahtunut viime aikoina mitään. Ahmaisin viime kesänä ensimmäisen osan Knausgårdin massiivisesta omaelämäkerrallisesta tilityksestä ja tammikuussa koukutuin kakkososaan niin pahasti, että päätin jatkaa koko sarjan kerralla loppuun saakka.

Urakasta selvittyäni kävin hakemassa kirjastosta itselleni Nina Hurman Yönpunaisen höyhenen (2013 Gummerus), jota ystäväni hehkutti historialliseksi rakkausdekkariksi. Genremääritelmä kuulosti niin mielenkiintoiselta, että halusin selvittää itse, mitä tuo tuollainen jännäri oikein sisältäisi.

Hurman romaanin päähenkilönä liihottelee 1920-luvun Helsingissä kaunis ja viehkeä Rouge, oikealta nimeltään Saimi Helainkari. Päivisin hän työskentelee myyjättärenä hattukaupassa ja iltaisin hänestä tulee Rouge, laulajatar, joka esiintyy hämyisissä salakapakoissa ja silmäätekevien yksityisjuhlissa.

Yllättäen Rouge joutuu vedetyksi mukaan murhatutkintaan, sillä Helsingin tunnetuin ravintoloitsija, Armas Gustafsson, surmataan kesken illanvieton ravintolassa, johon Gustafsson on vastikään palkannut Rouge’in esiintymään. Rikospoliisi Korpela alkaa tutkia tapausta ja epäilee teosta Rouge’in veljeä, Toivo Helainkaria.

Kuka murhasi Gustafssonin, on kysymys, joka ei Hurman romaanissa varsinaisesti kiinnosta ketään. Sen sijaan päähuomion varastaa neiti Helainkarin ja rikostutkija Korpelan välinen suhde. Kipinät sinkoilevat parin välillä heti ensitapaamisesta lähtien ja valtava vetovoima saa heidät hakeutumaan jatkuvasti toistensa seuraan. Lukija odottaa malttamattomana hetkeä, jolloin nuo kaksi vihdoin saisivat toisensa. Hurma päästää lukijan tuskistaan kirjansa loppupuolella – tietenkin! – ja saadaan murhakin selvitettyä.

Nina Hurma on kirjoittanut mehevän jännityskirjan romanttisen viihdekirjallisuuden ystäville. 1920-luvun Helsinki näyttäytyy päähenkilöiden ympärillä paheellisena suurkaupunkina, jonka varjoihin on helppo eksyä. Katuja, rakennuksia ja maisemia on kuvattu melko tarkasti ja se ilahduttanee helsinkiläisiä. Muuten ajankuva jää melko löyhäksi, muttei se haittaa tämänkaltaisessa, viihdyttävyyteen tähtäävässä kirjallisuudessa.

Koska Yönpunaisessa höyhenessä on enemmän rakkautta ja erotiikkaa kuin murhamysteeriä ja jännitystä, voisi kirjan sijoittaa kirjastojen hyllyissä pikemminkin rakkausromaanihyllyyn kuin varistyttöjen ja varjopoikien kylkeen jännärihyllyyn. Sieltä Hurman kirja löytäisi tiensä todennäköisemmin niiden lukijoiden yöpöydille, jotka tämänkaltaisesta kirjallisuudesta hurmaantuvat.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä.

2. Jos pidät historiasta.

3. Jos inhoat liian raakaa jännitystä

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Variksen Huvila (2016 WSOY) on hieno ja haikean surumielinen tarina nuoresta Raakelista, joka halusi elää omannäköisen elämän, muttei uskaltanut.

Eletään 1920-lukua Turun seudulla. Raakel on valmistunut ylioppilaaksi ja häntä kauhistuttaa ajatus tulevaisuudesta, jossa hän asuisi vanhempiensa peräkammarissa ikuisena ikäneitona. Ei ikinä sellaista, Raakel ajattelee, vaan itsenäisen naisen oma elämä, johon kenelläkään ei ole nokan koputtamista.

Pääsy yliopistoon suomen kieltä ja kirjallisuutta opiskelemaan avaa Raakelille oven haaveilemaansa tulevaisuuteen. Kirjallisuus on älykkäälle ja elämänjanoiselle Raakelille kaikki kaikessa ja hän ihailee ihmetellen Suomen ensimmäistä naisprofessoria Alma Söderhjelmiä, joka on juuri nimitetty virkaansa Åbo Akademiin. Ei Raakel itselleen ihan niin poikkeuksellista roolia haluaisi, mutta jotain omaa kuitenkin.

Kohtalo puuttuu peliin. Raakel rakastuu palavasti itsevarmaan taiteilijaan Aksel Korkeakorpeen, joka kosii häntä jo parin tapaamisen jälkeen ja vie Raakelin mukanaan huvilalleen kauas keskustasta.

Avioelämä osoittautuu aivan toisenlaiseksi kuin mitä Raakel on kuvitellut. Aksel liehuu pitkin pääkaupunkiseutua omissa porukoissaan ja intoutuu äärioikeistoaatteesta aina vain voimallisemmin. Raakel alkaa leikkiä kotia, sillä sitä häneltä nyt odotetaan. Pikkuhiljaa Raakel huomaa elävänsä vain muita varten ja unohtaneensa itsensä ja omat unelmansa.

Asetelma aviopari Raakelin ja Akselin välillä muistuttaa hivenen asetelmaa Maria Jotunin Huojuvassa talossa, vaikka Jotunin romaanissa avioliitto on helvetillinen ja ahdistavuus Huvilaan verrattuna potenssiin kymmenen. Raakelissa on kuitenkin ripaus enkelimäistä ja alistuvaa Leaa ja Aksel taas muistuttaa itsekkäässä narsismissaan ja kovuudessaan vähän Eeroa.

Tuula-Liina Variksen romaani on tarina yhdestä naisesta ja sitä kautta naisen asemasta tuon ajan Suomessa. Vaikka muutamat Alma Söderhjelmin kaltaiset poikkeuksellisen voimakastahtoiset yksilöt pystyivät jo murtautumaan ulos perinteisestä naisen roolista, ei sellainen vaihtoehto käytännössä ollut realismia suurimmalle osalle. Yhteiskunta odotti, että nainen menee naimisiin, tekee liudan lapsia ja omistautuu perheelleen. Pyykkää, kokkaa ja kiikuttaa tohveleita miehelleen.

Kun ihmiselle uskotellaan tarpeeksi monta vuotta, ettei kannata kurkotella ihmeitä, sitä alkaa helposti itse toteuttaa elämäänsä sen kaltaiseksi. Raakelilla on kaipuu tehdä toisin, mutta rohkeus ja kannustavat ihmiset ympärillä puuttuvat.

Tuula-Liina Varis kehystää Raakelin tarinan 1920- ja 1930-lukujen aateympäristöllä ja kuorruttaa sen kirjallisuusintoilijaa ilahduttavilla viittauksilla tuon ajan kirjallisiin seurapiireihin. Lisäplussan Varis saa entisajan sanastosta: traditsuuneista, vifteistä, sminkkauksesta, förkkeleistä ja ekstraordinääreistä baaleista.

Tartu tähän:

1. Jos naisen asema kiinnostaa sinua.

2. Jos pidät rauhallisesta tarinankerronnasta.

3. Jos inhoat pinnallista hömppää.

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Pääsin lukemaan Mikko Porvalin Veri ei vaikene –romaanin (2016 Atena) etuajassa jo ennen sen ilmestymistä ja tykkäsin. Tapasin miehen kirjamessuilla ja sain kehua kirjaa henkilökohtaisesti. 

Hän kertoi, että hänen lukijakuntansa koostuu lähinnä eläkeikäisistä miehistä, mutta ei tätä hienoa Karelia noir –sarjaa nyt pelkästään eläkeläisille kannata jättää.

Veri ei vaikene on toinen osa historiaan sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa. Ensimmäisessä osassa poliisikaksikko Jussi Kähönen ja Salomon Eckert seikkailivat 1920-luvun Viipurissa, joka oli täynnä viinatrokareita, hämärähemmoja ja punaorpoja. He ratkaisivat poliisikollegansa salaperäistä tukehtumiskuolemaa, ja siitä tuli kirjan nimikin sinisestä kuoleman kuvasta.

Kakkososassa aikaa on kulunut kymmenisen vuotta ja eletään 1930-luvun alkua. Kähönen ja Eckert ovat edelleen Viipurissa ja saavat nyt tehtäväkseen selvittää, mihin on kadonnut heinjokelainen suutari Erik Mättö. Paikallinen maalaispoliisi on suhtautunut nihkeästi asian selvittämiseen ja tuttu poliisipari saa jutun hoitaakseen. Mutta mikä ihme tavallisen suutarin katoamisessa on niin tärkeää, että kaikki muut hommat on jätettävä sikseen?

Porvali kirjoittaa rauhallisesti, sujuvasti ja käyttää ilmaisuja, jotka sopivat historiaan sijoittuvaan tarinaan hyvin. Hän on myös saanut sarjansa toiseen osaan enemmän jännitettä ja jännitystä kuin ensimmäiseen. Mätön katoaminen, kyyditykset rajalle, poliittiset suhmuroinnit ja ääriliikkeiden nousu ovat myös kiinnostavaa luettavaa ja suurin osa totista totta. Jos haluaa tutustua itsenäisen Suomen alkuvuosien tapahtumiin, ilmapiiriin ja arvomaailmaan, kannattaa lukea Porvalia.

Erityisen tarkasti ja mielenkiintoisesti Porvali kertoo entisajan poliisin työstä, rikostutkinnan kehittymisestä sekä poliittisen johdon ja poliisin välisistä suhteista, jotka ovat aikaisemmin olleet varsin tulehtuneet. Porvali itse ei kumartele minkään ideologian suuntaan. Hän otti sarjansa ensimmäisessä osassa kriittiseen tarkasteluunsa maalaisliiton touhut; tässä toisessa osassa oikeiston tekemät typeryydet ja trilogiansa päättävässä osassa hän aikoo ruotia perin juurin vasemmiston hölmöilyt.  

Kähösen ja Eckertin yksityiselämien lisääntyneet koukerot ja naisasiat ilahduttivat myös minua: ihmissuhdekirjallisuuden ystävää. Eckert kaataa naisen kuin naisen, mutta kunnollinen ja kiltti Kähönen on loukussa onnettomassa avioliitossaan. Hyvässä tarinassa on aina oltava hahmo, jonka puolelle lukija asettuu. Tässä sarjassa se on Jussi Kähönen, jolle toivoo pelkkää hyvää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät tositapahtumiin pohjautuvista tarinoista.

2. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.
3. Jos olet kiinnostunut Suomen ja rikostutkimuksen historiasta.

Kirja on saatu luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön. 

Laurent Binet: HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä

HHhH = Himmlers Hirn heißt Heydrich – Himmlerin aivot ovat Heydrich

Laurent Binet’n romaani natsipomo Heydrichin salamurhasta (2015 Gummerus, suom. Taina Helkamo) on ylivoimaisesti paras koskaan lukemani historiallinen romaani! Se singahtaa samantien myös parhaiden koskaan lukemieni kirjojen top kymppiin.

Jo ensimmäisten lyhyiden lukujen jälkeen tiesin piteleväni käsissäni poikkeuksellisen hienoa lukuelämystä, jota en hevin unohtaisi. Nyt kun kirja on lopussa, oloni on yhtä haikea kuin kirjailija Binet’llä hänen jättäessään hyvästit urheille päähenkilöilleen Josef Gabčíkille ja Jan Kubišille.

Laurent Binet kirjoitti kirjansa rakkaudesta Prahaan ja kiinnostuksesta operaatio Anthropoidiin, jonka tavoitteena oli surmata Prahan pyöveli, Reinhard Heydrich. Tavoite onnistui, mutta seuraukset olivat kamalat. Esimerkiksi Lidicen pieni kaivoskylä pyyhittiin asukkaineen maailmankartalta totaalisesti, vaikkei kylällä ollut mitään kytköksiä salamurhaan. Natsien kostonhimon kohteeksi se valikoitui sattumalta.

Suurin syy kirjan kirjoittamiseen oli kuitenkin kunnioituksessa iskun tekijöitä kohtaan. Josef Gabčík ja Jan Kubiš toteuttivat yhden maailmanhistorian merkittävimmistä vastarintaliikkeen operaatioista. Heidän ihmeellinen tarinansa on sekoitus yltiöpäistä rohkeutta, vilpitöntä isänmaanrakkautta, lujaa kylmähermoisuutta ja uskomatonta epäonnea!

Binet kertoo kirjassaan operaation etenemisestä ja jäljittää siihen osallistuneita vastarintamiehiä ja –naisia. Sen lisäksi Binet käy läpi Heydrichin elämäntarinan ja hänen etenemisensä Hitlerin lähipiiriin. Kansallissosialismin nousu ja toisen maailmansodan tapahtumat vuoteen 1942 käydään myös läpi. Ja kaiken tämän Binet kertoo niin maan perusteellisen koukuttavasti, että kirjaa on melkein mahdotonta laskea käsistään!

Heydrich hotkaisee ison osan kirjasta, vaikka Binet’n pääpointti onkin itse operaatio ja siihen osallistuneet ihmiset. Binet joutuu myöntämään itselleen kiinnostuneensa Heydrichin pahuudesta ja persoonasta, vaikkei olisi millään halunnut. Jokin teurastajassa kuitenkin kiehtoi häntä. Ja olihan Heydrichin elämästä toki olemassa valtavasti enemmän lähdeaineistoa kuin operaatioon osallistuneista taviksista.

Binet avaa lukijalle rehellisesti omat lähtökohtansa kirjan kirjoittamiseen, omat tuntemuksesnsa kirjoitustyön edetessä ja juuri tämä omakohtaisuus keikauttaa kirjan romaaniksi. Teos ei ole kaukana tietokirjallisuudestakaan, sillä faktat ovat kohdillaan ja Binet korostaa moneen kertaan, ettei halua tarinoida omiaan. Hän ei keksi kohtauksia tai vuorosanoja eikä pane ajatuksia henkilöidensä päähän. Jos joskus siihen hairahtuukin, hän ilmoittaa sen heti lukijalle.

Kirjan kansi on hämäävä, sillä kannen perusteella HHhH:ta luulee helposti tyypilliseksi tietokirjaksi. Minäkään en olisi tähän välttämättä tarttunut ilman erään asiantuntevan kirjastosedän suositusta ja Terhi Rannelan romaania Frau.

Mutta summa summarum: HHhH on koukuttava, jännittävä, koskettava, järkyttävä, haikea ja uskomattoman hienosti kerrottu tarina rohkeudesta, toveruudesta, sodasta, toivosta ja petturuudesta. Jos aiotte lukea tänä kesänä vain yhden kirjan, lukekaa tämä!

Huom! Elokuva tulossa teattereihin jo tänä vuonna.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaikuttavan teoksen!

2. Jos helppolukuinen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos olet matkustamassa Prahaan.

Terhi Rannela: Frau

Olen tulossa vanhaksi. Nautin hiljaisuudesta. Olen vaihtanut Loopin Yle Puheeseen. Kävelen mieluummin metsässä kuin Aleksanterinkadulla. Haaveilen tulevasta mökkikesästä ja pidän puutarhassa kuopsuttelusta. Vältän suuria ihmismassoja ja käyn Hulluilla päivilläkin nykyään vain netissä. Jos sielläkään.

Kirjallisuudessa huomaan kiinnostuvani yhä useammin elämäkerroista ja romaaneista, jotka pohjautuvat tositapahtumiin tai tosielämän henkilöihin. Olen innoissani, jos voin hyvään romaaniin uppoutumalla saada tietoa historiasta. Parhaimmillaan hyvä romaani pakottaa etsimään aiheesta lisää.

Terhi Rannelan Frau (2016 Karisto) sopi nykyiseen mielentilaani paremmin kuin hyvin, sillä romaani kertoo natsipomo Reinhard Heydrichin, Prahan teurastajan, vaimosta Linasta ja sivuaa samalla monia tositapahtumia.

Linan sanotaan olleen miestäänkin vankkumattomampi natsi. Mies sentään pyysi kuolinvuoteellaan anteeksi aiheuttamiaan kärsimyksiä, mutta Lina Heydrich ei katunut mitään. Hän puolusti miestään loppuun asti ja oli katkera ajojahdista, jonka kohteeksi hänen perheensä joutui sodan jälkeen. 

Kirjassa kotisaarelleen palannut kahdeksankymppinen Lina kertoo tarinaansa Erich Richterille – häntä haastattelemaan tulleelle miehelle. Linan ovella on aiemminkin käynyt kaikenlaisia kyselijöitä, mutta kenellekään Lina ei ole suostunut elämästään kertomaan. Nyt Linasta tuntuu siltä, että Erich Richter haluaa aidosti kuunnella hänen versionsa tapahtumista, eikä hakea vain vahvistusta omille ennakkokäsityksilleen.

Toinen aikataso sukeltaa kauemmas menneisyyteen ja vuoteen 1942. Toukokuun 27. päivänä toteutettiin operaatio Anthropoid – attentaatti, jonka tavoitteena oli surmata Reinhard Heydrich. Operaatio onnistui, sillä viikko attentaatin jälkeen Heydrich kuoli saamiinsa vammoihin sairaalassa. Kosto oli hirmuinen ja kuvaukset Lidicen verilöylystä järkyttävät.

Rannela nostaa romaanissaan esille myös Lina Heydrichin vahvan Suomi-kytköksen. Monelle tulee varmasti yllätyksenä, että Prahan teurastajan vaimo avioitui oman satutätimme Anni Swanin pojan kanssa vuonna 1965. Sen jälkeen Lina Haydrich tunnettiin nimellä Lina Manninen.

Rannela kirjoittaa hyvin ja hänen tekstiään on ilo lukea. Hänen romaaninsa ei rönsyile, kuten monet historialliset romaanit tuppaavat tekemään. Tiiviydestä huolimatta siinä on sanottu kaikki ja kokonaisuus on herkullisen monipuolinen. Juuri tällaisista historiallisista romaaneista minä pidän!

Rannela onnistui herättämään kiinnostuksen aiheeseen muutenkin. Nyt yöpöydällä odottaa Laurent Binet´n romaani HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä (2015 Gummerus), jonka kävin Rannelan innoittamana hakemassa heti käsiini kirjastosta. Siitä luvassa lisää myöhemmin.

Tartu tähän:

1. Jos pidät historiasta, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

2. Jos mielenkiintoiset ihmiskohtalot kiinnostavat sinua.

3. Jos nautit kauniista kielestä.

Paula Havaste: Tuulen vihat ja Maan vihat

Paula Havaste jatkaa uusimmassa vihat-kirjasarjassaan aikaisemmasta tuotannostaan tuttujen teemojen parissa, vaikka johdattaa lukijan tällä kertaa pohjoisen Suomen maisemista etelämmäs ja Varsinais-Suomeen. 

Paimion taloa asustaa nuori Kertte isänsä ja veljensä kanssa. Päivittäisistä kotiaskareista huolehtii vanha Uvanka, sillä Kerten äiti kuoli tytön ollessa pieni, eikä isä ole löytänyt rinnalleen uutta vaimoa.

Tuulen vihat veivät Kerten äidin manalan maille ja niistä Uvanka jaksaa jatkuvasti Kertteä varoitella. Varsinkin pohjoistuuli on vaarallinen naisille ja silloin on syytä pitää hiukset tiukasti piilossa. Tuuli sekoittaa nimittäin pahasti myös ajatukset, jos sen päästää vapaasti ympärilleen myllertämään. Koko elämä Paimion talossa on yhtä loitsimista, taikojen tekoa ja varuillaan oloa.

Naisten ja miesten reviirit sekä tehtävät on erotettu tiukasti toisistaan. Kertellä ei ole sananvaltaa talossa tai asiaa miesten hommiin. Salaa hän kuitenkin uskaltaa haaveilla siitä, kuinka asettuisi itse isännäksi ja tekisi isot päätökset. Kertte on kova mimmi ja hän uskoo, että pärjäisi kyllä, vaikka pelkkä naisenpuolikas onkin.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Tuulen vihoissa (2014 Gummerus), saadaan seurata Kerten kehittymistä nuoreksi naiseksi, jolle isä alkaa etsiä sopivaa puolisoa ja samalla Paimion tilan jatkajaa. Kertte toivoo, että isä valitsisi hänelle mukavan nuoren miehen, ei mitään hidasälyistä toljottajaa tai humaltavien liemien kittaajaa. Yllättävän tapauksen seurauksena Kertte pääsee kuitenkin tekemään valintansa itse.

Sarjan toinen osa, Maan vihat (2015), jatkaa Kerten tarinaa. Koska ensimmäisen osan loppuun sisältyy mojova yllätys, ei kakkososasta voi kertoa mitään paljastamatta sitä. Suosittelen tulevaa lukijaa olemaan kurkkimatta kakkososan sisältöä etukäteen muualtakaan!

Havaste tarjoaa vihat-sarjassaan lukijalle upean sukelluksen muinaisen Suomen elämänmenoon. Hän höystää tarinaansa yksityiskohdilla, joiden ansiosta voi haistaa nenässään 1100-luvun löyhkät ja tuoksut, maistaa kielellään maut ja tuntea ihollaan kylmyyden, kosteuden ja lämmön.

Myös vanhoja kansanperinteitä, tapoja ja uskomuksia on kuvattu hyvin tarkasti. Elämänmeno oli tuohon aikaan voimakkaan taikauskon värittämää. Jatkuvasti piti miettiä, millä jalalla kynnyksen yli astuu, minkälaisen varputupsun päänsä alle yöksi asettaa tai mihin suuntaan katseensa uskaltaa kohdistaa.

Entisajan ihminen ei osannut kyseenalaistaa uskomustensa tai tapojensa järkevyyttä, eikä moni nykyihminenkään sitä osaa. Joillekin sosiaalisen median jatkuva tsekkailu on kuin taikameno, jonka väliin jättämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset. Saattaa jopa missata sen, mitä naapuri söi tänään välipalaksi.  

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut muinaisesta suomalaisuudesta.

2. Jos pidät yksityiskohdista.

3. Jos rakastat kaunista ja rikasta kieltä.

Kauko Röyhkä & Juha Metso: Suursaari

Äitini sai pari vuotta sitten merkillisen puhelinsoiton. Häneen otti yhteyttä eräs rouva, joka oli ostanut itselleen vanhan piirongin ja löytänyt sen alimmaisesta laatikosta kolme ikivanhaa valokuva-albumia. 

Rouva oli alkanut selvittää, kenelle piironki on ennen kuulunut ja uutteran salapoliisityön jälkeen saanut jostain käsiini äitini puhelinnumeron. Kuvat olivat isoäitini kuvia ja äitini otti hämmentyneenä ja hyvin iloisena albumit vastaan.

Suurin osa kuvista oli otettu Suursaaressa 1930-luvulla ja niissä näkyi sen aikaista kesänviettoa: makoilua hiekkarannoilla, patsastelua kallioilla ja retkeilyä luonnossa. Nuoret isovanhempani hymyilivät kuvissa ystäviensa kanssa ja kaikilla näytti olevan hirveän hauskaa.

Vähän tämän tapauksen jälkeen törmäsin Suursaareen uudestaan tutkiessani mieheni sukulaisen vanhoja valokuvia. Jälleen kymmeniä kuvia huolettomasta kesänvietosta ihanan näköisellä Suursaarella. Mietin ihmeissäni, mikä tämä Suursaaren kesäparatiisi oikein on ollut ja jälleen kerran jouduin harmikseni toteamaan, etten näköjään tiedä vielä nelikymppisenäkään juuri mistään mitään.

Seuraavaksi Suursaari hyppäsi kuin ihmeen kaupalla silmiini Like-kustantannusyhtiön kevätkatalogista ja odotin kuumeisesti Kauko Röyhkän kirjoittamaa ja Juha Metson kuvaamaa tietokirjaa Suursaari (2016 Like). Iloitsin jo etukäteen siitä, että tämän kirjan luettuani olisin varmasti piirun verran sivistyneempi. Onneksi jo kirjan alkusanojen myötä pääsin huokaisemaan helpotuksesta, sillä kirjan mukaan harva tietää Suursaaresta yhtään mitään. Ehkä en lopulta ollutkaan niin moukkamaisen tietämätön kuin aluksi luulin.

Kotkassa saaresta sentään tiedetään – siintäähän se horisontissa kaupungin edustalla jyhkeänä ja mystisenä – mutta harva nykykotkalainenkaan siellä on päässyt käymään. Suursaari jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle vuonna 1947 ja siihen loppuivat turistien leppoisat lomat saarella. Parhaimpina vuosina saarelle saapui kesänviettoon jopa 10 000 lomailijaa mantereelta ja olipa siellä kaksi kasinoakin bändeineen vieraita viihdyttämässä.

Röyhkän ja Metson Suursaari on mahtava teos. Saaren kiehtova historia avautuu lukijalle vetävien tarinoiden kautta ja varsinkin kertomus Jumindan surmanloukusta hiljentää. Saksan piiritettyä Tallinnan neuvostosotilaat ja muu väestö evakuoitiin laivoille ja laivat lähetettiin miinoitetulle merelle. Yön pimeydessä ne törmäilivät toisiinsa, räjähtelivät, upposivat ja hukkuvien huuto täytti ilman. Yhden vuorokauden aikana upposi 64 alusta ja 12 400 ihmistä hukkui. Harva tietää Jumindan katastrofista yhtään mitään, sillä sitä ei ole pahemmin haluttu muistaa. Suursaarella siitä muistuttaa pienen pieni ruosteinen laatta.

Nykyinen Suursaari on surullinen näky. Neuvostovallan aikana sinne ei ole rakennettu mitään uutta, eikä vanhasta huolehdittu. Rakennukset ovat rapistuneet tai sortuneet kokonaan. Luonnon kannalta saaren säilyminen koskemattomana on toisaalta kuitenkin ollut onnenpotku.

Olisi hienoa päästä käymään saarella ja seisoskella samoilla kalliolla kuin isoäitini 1930-luvulla. Se on kuitenkin tällä hetkellä käytännössä mahdotonta, sillä Venäjä on kiristänyt otettaan Itämerellä, eikä saarelle enää järjestetä matkoja. 

Onneksi Suursaaren kiehtovaan historiaan voi sentään uppoutua tämän huikeanhienon kirjan kanssa. Juha Metson upea kuvitus ansaitsee erityismaininnan ja kolme papukaijamerkkiä! 

Kiitos Liken, Röyhkän ja Metson - minäkin olen taas piirun verran viisaampi. 

Tartu tähän:

1. Jos historia on intohimosi.

2. Jos pidät upeista valokuvista.
3. Jos haluat lukea tarinallisen tietokirjan.

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset

Matkakuume ottaa minusta vallan aina näin keväisin ja sitä hillitäkseni luin uudestaan Melania G. Mazzuccon hienon romaanin Mestarin tunnustukset (2009 Avain, suom. Taru Nyström-Abeille). Loppuun päästyäni huomasin selailevani Venetsian hotellitarjontaa eli se siitä matkakuumeen vähentymisestä....

Mazzuccon mestarillinen tarina pohjautuu todelliseen historialliseen henkilöön: venetsialaiseen 1500-luvulla eläneeseen taidemaalari Jacomo Robustiin, joka taidemaailmassa tunnetaan paremmin nimellä Tintoretto. Kyseessä ei ole kuitenkaan ole kuivakka elämäkerta vaan täysverinen romaani.

Mestarin tunnustukset alkaa 17. toukokuuta vuonna 1594, viisitoista päivää ennen Tintoretton kuolemaa. Pahan kuumetaudin kourissa sänkynsä pohjalla makaava laihtunut ja harmaantunut taiteilija alkaa tehdä synnintunnustusta ja siitä kirjan nimikin.

Päivä päivältä – luku luvulta – lähestytään viimeistä hetkeä Tintoretton tilittäessä lukijalle elämäänsä. Juuri sellaisena kuin se on ollut: mitään kaunistelematta, mitään lisäämättä, mitään pois jättämättä. Hän haluaa tunnustaa kaiken ja lähteä maailmasta puhtain sydämin.

Tintoretto kertoo kirjassa lukijalle hankalasta tiestään suureksi taiteilijaksi. Hän joutui kärsimään koko elämänsä taidepiirien halveksunnasta, sillä hän oli syntyjään pelkkä värjärin poika ja muiden mielestä värjäreiden pitäisi pysyä lestissään. Lahjakkuus ja periksi antamattomuus veivät nuorta miestä kuitenkin eteenpäin.

Toisaalta Mazzuccon kirja on myös hyvin koskettava perhetarina ja isoon osaan nousevat Tintoretton tyttäret. Tintorettolla oli liuta lapsia ja yksi tytär avioliiton ulkopuolelta, jota hän ryhtyi kannustamaan taitelijan uralle vastoin kaikkia sen aikaisia normeja. Käytännössä naisella oli kaksi vaihtoehtoa: mennä joko naimisiin tai luostariin. Mutta että taiteilijaksi – no huh huh!

Mestarin tunnustukset on ihanan mehevä historiallinen romaani ja tarjoaa koskettavan elämäntarinan lisäksi kulttuurihistoriallisen katsauksen 1500-luvun elämänmenoon Venetsiassa. Mazzucco kuvailee hyvin tarkasti arkisia tapoja, ruokailua, peseytymistä, matkustamista ja sairauksien hoitoa. Näistä yksityiskohdista huokuu kirjailijan huolellinen taustatyö arkistojen uumenissa.

Varoituksen sana niille lukijoille, jotka kevään korvalla alkavat haikailla uusiin maisemiin: Tintoretton elämäntarinan jälkeen haluaa heti lähteä katsomaan Venetsiaan hänen mestarillisia töitään!

Tartu tähän:

1. Jos pidät elämänmakuisista romaaneista.

2. Jos Italian historia kiinnostaa sinua.

3. Jos rakastat taidetta!

Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani

“Kaikki tässä kirjassa on totta.

Paitsi sivut 253 ja 254.”

Vuoden paras tietokirja tulee tänä vuonna Ruotsista. En ole koskaan lukenut mitään tällaista, enkä milloinkaan innostunut pienen pienistä yksityiskohdista näin paljon. Olen hengästynyt kiivaasta luku-urakastani, johon käytin puolet viime yöstä. Olen mykistyneen lumouksen vallassa!

Bea Uusman Naparetki (2015 Like, suom. Petri Stenman) on uskomattoman hieno tietoteos. Se on kiehtova ja omalaatuisesti kirjoitettu tositarina kolmesta huimapäisestä miehestä, jotka lähtivät tavoittelemaan Pohjoisnapaa 1800-luvun lopulla. Samanaikaisesti se on tarina naisesta, joka 130 vuotta myöhemmin päätti pakkomielteisesti selvittää, mitä miehille oikein tapahtui. Lukija koukuttuu molempiin tarinan tasoihin niin, ettei malta kirjaa kädestään laskea.

Kolmen tukholmalaismiehen, Salomon Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin, muodostama retkikunta lähti heinäkuun 11. päivänä vuonna 1897 vuotavalla vetypallolla Huippuvuorilta kohti Pohjoisnapaa ja alusta saakka kaikki meni pieleen. Lähtö epäonnistui, laahausköydet irtosivat ja pallo vaurioitui. Suoraviivainen ja hallittu muutaman viikon matka Pohjoisnavalle muuttui ennakoimattomaksi ja tempoilevaksi kolmen vuorokauden mittaiseksi ilmalennoksi ja rysähdykseksi keskelle ahtojäätä. Kolmisen kuukautta myöhemmin miehet raahautuivat salaperäiselle Valkosaarelle, josta retkikunnan jäännökset löydettiin sattumalta 33 vuotta myöhemmin.

Retkikunnan viimeisiin päiviin sisältyy mysteeri, joka on kiehtonut tutkijoita vuosikaudet. Kaikki kolme retkeläistä kuolivat muutaman päivän sisällä. Mihin? Ja miksi retkikunnan johtaja Salomon Andrée lakkasi yhtäkkiä pitämästä päiväkirjaa, jota oli siihen saakka uutterasti täyttänyt? Ruokaa, juomaa, lääkkeitä, ammuksia, vaatteita, polttoöljyä, tulitikkuja – kaikkia oli reilusti jäljellä. Mitä miehille oikein tapahtui?

Bea Uusma joutui ratkaisemattoman mysteerin valtaan ja päätti itse tonkia totuuden esiin. Mitä syvemmälle arvoituksen syövereihin Uusma kaivautui, sitä vakuuttuneempi hän oli siitä, että vanhat kauan eläneet selitykset paleltumisesta, myrkytyksestä tai morfiinin yliannostuksesta eivät voineet pitää paikkaansa. Askel askeleelta Uusma lähestyy kirjassaan ratkaisua ja lukija pidättää hengitystään...

Uusma on onnistunut kirjoittamaan piinaavan jännittävän kirjan omista tutkimuksistaan sekä miesten epäonnisesta retkestä. Samanaikaisesti tarina on niin liikuttava, että silmät täyttyvät kyynelistä. Kirjan upea kuvitus täydentää lukuelämyksen, jonka veroista en muista pitkään aikaan kokeneeni. Tätä käärin tänä vuonna joulupaketteihin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lumoutua luonnon mahdista.

2. Jos pidät historiasta ja jännityksestä.

3. Jos rakastat koskettavia tositarinoita.

Teemu Keskisarja: Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus

Suosikkihistorioitsijani Teemu Keskisarja pysyttelee tyylilleen uskollisena ja nostaa uusimmassa teoksessaan jälleen keskiöön taviksen historian hämärästä. Tällä kertaa hän on niukkoja arkistolähteitä tonkimalla muodostanut onnistuneen kokonaiskuvan kirvesmurhaaja Toivo Harald Koljosen elämästä, rikoksesta ja rangaistuksesta. Kirves (2015 Siltala) kertoo Koljosen tarinan mukaansa tempaavan vauhdikkaasti ja välillä unohtaa lukevansa tietokirjaa.

Toivo Harald Koljonen sai elämälleen melkoisen huonot kortit. Työläisperheen isä ryyppäsi, äiti raatoi ja lopulta tuli ero. Toivo-pojan oli aloitettava työt 12-vuotiaana ja jossain vaiheessa hän eksyi tai hakeutui itse rikollisille poluille. Näpistyksiä, varkauksia, vankeutta, karkaamisia, pahoinpitelyjä – näistä elementeistä oli Toivo Harald Koljosen elämä tehty.

Mikä sitten ajoi Koljosen sellaiseen hulluuteen, että hän huitoi kirveellä kuoliaaksi viisihenkisen Hakasen perheen sekä heidän naapurinsa Huittisissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1943? Oikeus totesi Koljosen psykopaatiksi ja ehkä huonolla ja olemattomalla kasvatuksellakin oli jotain tekemistä asian kanssa. 32-vuotias Koljonen teloitettiin saman vuoden lokakuussa ampumalla ja hän jää historiaamme viimeisenä kuolemaantuomittuna, jonka tuomio pantiin täytäntöön.

Keskisarjan vahvuus historioitsijana on hänen lennokkaassa kynässään. Hän osaa kirjoittaa hyvin ja uskaltaa käyttää rikasta kieltä. Kunnon historioitsian tapaan hän pitäytyy tiukasti faktoissa, eikä keksi omiaan, vaikka välillä tunnustaakin, kuinka joskus tekisi mieli täyttää aukot omalla mielikuvituksellaan. Mutta ei. Siihen hän ei sorru.

Keskisarja uskaltaa myös eläytyä tutkimuskohteisiinsa ja heittäytyä historian vietäväksi, eikä hänen asiantuntemuksensa siitä vähene. Päinvastoin. Lukijana voi vain ihailla sitä, kuinka joku osaa näin vähistä lähdemateriaaleista loihtia esiin kokonaisen ihmiskohtalon - melkein kuin täysverisen romaanin. Keskisarja jos kuka osaa totisesti herättää historian eloon.

Tartu tähän:

1. Jos elämän nurja puoli kiehtoo sinua.

2. Jos Suomen historia on intohimosi.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle historiateokselle.