Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Voin syyttää Karl Ove Knausgårdia siitä, ettei blogissani ole tapahtunut viime aikoina mitään. Ahmaisin viime kesänä ensimmäisen osan Knausgårdin massiivisesta omaelämäkerrallisesta tilityksestä ja tammikuussa koukutuin kakkososaan niin pahasti, että päätin jatkaa koko sarjan kerralla loppuun saakka.

Urakasta selvittyäni kävin hakemassa kirjastosta itselleni Nina Hurman Yönpunaisen höyhenen (2013 Gummerus), jota ystäväni hehkutti historialliseksi rakkausdekkariksi. Genremääritelmä kuulosti niin mielenkiintoiselta, että halusin selvittää itse, mitä tuo tuollainen jännäri oikein sisältäisi.

Hurman romaanin päähenkilönä liihottelee 1920-luvun Helsingissä kaunis ja viehkeä Rouge, oikealta nimeltään Saimi Helainkari. Päivisin hän työskentelee myyjättärenä hattukaupassa ja iltaisin hänestä tulee Rouge, laulajatar, joka esiintyy hämyisissä salakapakoissa ja silmäätekevien yksityisjuhlissa.

Yllättäen Rouge joutuu vedetyksi mukaan murhatutkintaan, sillä Helsingin tunnetuin ravintoloitsija, Armas Gustafsson, surmataan kesken illanvieton ravintolassa, johon Gustafsson on vastikään palkannut Rouge’in esiintymään. Rikospoliisi Korpela alkaa tutkia tapausta ja epäilee teosta Rouge’in veljeä, Toivo Helainkaria.

Kuka murhasi Gustafssonin, on kysymys, joka ei Hurman romaanissa varsinaisesti kiinnosta ketään. Sen sijaan päähuomion varastaa neiti Helainkarin ja rikostutkija Korpelan välinen suhde. Kipinät sinkoilevat parin välillä heti ensitapaamisesta lähtien ja valtava vetovoima saa heidät hakeutumaan jatkuvasti toistensa seuraan. Lukija odottaa malttamattomana hetkeä, jolloin nuo kaksi vihdoin saisivat toisensa. Hurma päästää lukijan tuskistaan kirjansa loppupuolella – tietenkin! – ja saadaan murhakin selvitettyä.

Nina Hurma on kirjoittanut mehevän jännityskirjan romanttisen viihdekirjallisuuden ystäville. 1920-luvun Helsinki näyttäytyy päähenkilöiden ympärillä paheellisena suurkaupunkina, jonka varjoihin on helppo eksyä. Katuja, rakennuksia ja maisemia on kuvattu melko tarkasti ja se ilahduttanee helsinkiläisiä. Muuten ajankuva jää melko löyhäksi, muttei se haittaa tämänkaltaisessa, viihdyttävyyteen tähtäävässä kirjallisuudessa.

Koska Yönpunaisessa höyhenessä on enemmän rakkautta ja erotiikkaa kuin murhamysteeriä ja jännitystä, voisi kirjan sijoittaa kirjastojen hyllyissä pikemminkin rakkausromaanihyllyyn kuin varistyttöjen ja varjopoikien kylkeen jännärihyllyyn. Sieltä Hurman kirja löytäisi tiensä todennäköisemmin niiden lukijoiden yöpöydille, jotka tämänkaltaisesta kirjallisuudesta hurmaantuvat.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä.

2. Jos pidät historiasta.

3. Jos inhoat liian raakaa jännitystä

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisesta on tullut yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hänen esikoisromaaninsa Sinun jälkeesi, Max (2009) oli loistava, samoin seuraava Galtbystä länteen (2013). Romaani numero kolme, Säädyllinen ainesosa (2016 Teos) on yhtä hyvä kuin kaksi edellistä.

Eletään 1950-lukua. Saara elää itseään vanhemman ja tylsähkön aviomiehen Juhanin rinnalla. Pariskunta, johon kuuluu myös viisivuotias Elias-poika, on juuri muuttanut Helsinkiin, sillä Juhani on törttöillyt paikkakunnalla, jossa he aikaisemmin asuivat, eikä heidän ole mahdollista jatkaa enää elämäänsä siellä.

Saaran päivät täyttyvät kodin askareista. Hän hoitaa Eliasta, tekee ruokaa, pyykkää, silittää, kuuraa, päärmää ja koettaa laittaa kotia kauniiksi, vaikkei rahaa juuri olekaan. Hän tuntee irrallisuutta ja kaipuuta johonkin toisenlaiseen elämään, muttei osaa oikein sanottaa tunteitaan ja järkeilee itselleen, että tämä on sitä, mitä elämällä on hänelle tarjota, eikä hänen – mitättömän Saaran – pitäisi haikailla itselleen yhtään enempää.

Säpsähtelevä ja säikky Saara tutustuu kuitenkin yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, joka ottaa elämäntehtäväkseen johdattaa eteerisen kauniin naapurinsa pois pikkuruisesta elämänpiiristä, johon Saara on itsensä lukinnut. Epäsovinnaisen, itsenäisen ja maailmaa nähneen Elisabethin luona Saara tutustuu boheemiin elämään ja tulee vedetyksi mukaan jopa vakoilun salattuun maailmaan...

Parkkisen Säädyllinen ainesosa on ennen kaikkea tarina kahdesta naisesta, vapaudenkaipuusta ja vapautumisesta (– ja ruuasta!) 1950-luvun nainen ei suinkaan voinut tehdä, mitä milloinkin huvittaa, sillä kunnon naiselle oli varattu ainoastaan miehelleen omistautuvan perheenäidin rooli. Ja vaikka kuinka olisi ollut Elisabethin kaltainen maailmannainen, joka viis veisasi säännöistä, ei täydellinen vapaus ollut silloinkaan mahdollista. Avoin eroottinen suhde kahden naisen välillä oli tuohon aikaan vielä kriminalisoitu ja sitäkin teemaa Parkkinen avaa kirjassaan.

Parkkisen kirja sisältää monta tasoa, tarinaa ja ihmissuhdetta. Saaran ja Elisabethin suhde on yksi; toinen taas Saaran, Juhanin ja Eliaksen välinen; kolmas Saaran ja nuoruudenystävän Liisan; neljäs Elisabethin ja arvoituksellisen Izzyn, jolle Elisabeth kirjoittelee pitkiä kirjeitä. Ja onpa vielä erään salaisen illallisen menu-kortti, jonka joku haluaa omakseen. 

Parkkinen koukuttaa lukijan kiehtovaan tarinaansa kirjoittamalla ihanan rönsyilevää ja rikasta kieltä, jota on kuitenkin helppo lukea. Hän jakelee Saaran ja Elisabethin keittiöistä niin herkullisia reseptejä, että väkisinkin vesi herahtaa kielelle. Nälkä kasvaa tätä kirjaa lukiessa!

Tartu tähän:

1. Jos entisajan suomalainen kaupunkielämä kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat koukuttua rönsyilevään tarinaan.

3. Jos rakastat hyvää ruokaa!

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja Engelin kaupungista (2016 Gummerus) on niin viehättävä kirja, etten muista vähään aikaan lukeneeni mitään näin hurmaavaa! Tarina Helsingin rakentajasta, Carl Ludvig Engelistä, on samanaikaisesti haikea, surullinen ja lempeän humoristinen. Yksi tämän vuoden suosikkejani - sen uskallan nyt jo sanoa.

Engel kirjoittaa Viikilän kirjassa yöpäiväkirjaa, jossa hän ruotii asioita, joita ei tohdi pohtia päivänvalossa. Hän on saanut keisarilta määräyksen suunnitella ja rakennuttaa Helsingin kaupunki uudelleen ja on houkutellut tähän pohjoiseen tuulten riivaamaan tuppukylään myös vaimonsa ja tyttärensä. Nämä eivät viihdy ja kaipaavat takaisin Berliiniin.

Engel ei itsekään pidä Helsingistä, mutta kunnianhimo siitä, että hän saisi rakentaa  kokonaisen kaupungin, antaa hänelle voimaa. Ulkopuolisuuden tunne riivaa miestä kaikki vuodet, sillä suomalaiset vaikuttavat omituisen juroilta, eikä toisaalta yhteistä kieltäkään ole.

Engel tasapainoilee elämässään työnsä ja perheensä välillä. Vaimo Charlotte kärsii silminnähden ankeissa oloissa ja tyttärestään Emiliestä Engel on hyvin huolissaan – onhan hän jo menettänyt yhden lapsensa. Kaupunginrakennuttajan työ ei lyö leiville ja Engel rutisee päiväkirjassaan myös toimeentulostaan. Jos maalaisin siluetteja, eläisin huolettoman elämää.

Viikilä kirjoittaa runollisen kauniisti, muttei mitenkään vaikeaselkoisesti. Hänen lauseensa soljuu eteenpäin kuin kirkkaana pulppuava tunturipuro. Kaunis ja surumielinen tarina saa mukavaa potkua Engelin humoristisista huomiosta, jotka kohdistuvat usein umpimielisiin suomalaisiin tai kylmänkosteaan Helsinkiin.

“Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? --- Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään, vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

tai

“Helsinki on niin tuulinen kaupunki, että palavan sikarin sijasta on järkevintä nuuskata.”

Runoilijana paremmin tunnettu Viikilä tekee upean aluevaltauksen romaanikirjailijana. Hänen on kirjoittanut pienimuotoisen ja inhimillisen elämäntarinan suurmiehestä, jonka nimi kyllä tiedetään, mutta ihmisestä nimen takana hyvin vähän. Engelin päiväkirjan mukana lukija saa myös kiinnostavasti seurata, kuinka Helsinki rakentuu kivi kiveltä sellaiseksi, kuin me sen nykyään tunnemme. Rakennusvaiheistakin Viikilä onnistuu kertomaan kaikkea muuta kuin puuduttavasti.

Akvarelleja Engelin kaupungista saa minulta kymmenen pistettä ja papukaijamerkin! Lisäplussan saa kustantaja kauniista ja kirjaan sopivasta kansikuvasta.  

Tartu tähän:

1. Jos pidät kauniista kielestä.

2. Jos historialliset romaanit kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat lukea koskettavan tarinan miehestä, joka sai kaiken ja menetti kaiken.

Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Puutarhahullujen sormissa alkaa pahasti kihelmöidä jo helmikuussa. Vaikka maa on jäässä vielä pitkään, tekisi monen mieli iskeä jo lapio maahan ja päästä istuttamaan uutta. 

Odottamisen tuskaa voi lieventää lukemalla uutta puutarhakirjallisuutta, josta viime vuonna ilmestynyt Kysykää Essiltä – Elisabeth Kochin puutarhat on yksi kiinnostavimpia puutarhakirjoja aikoihin (2015 Maahenki).

Kirjan kolmihenkinen tekijätiimi (Maria Koivisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto) on selvittänyt unohduksiin vaipuneen puutarhavaikuttajan Elisabeth “Essi” Kochin elämänvaiheet ja uran huippuhetket. Tuloksena on monipuolinen tietokirja niillekin, jotka eivät puutarhanhoidosta pahemmin piittaa. Kirjan voi nimittäin lukea hyvin myös kiinnostavana naiselämäkertana tai historiallisena katsauksena 19oo-luvun elämänmenoon Helsingissä.

Pakollista luettavaa Essin elämä on kaikille siirtolapuutarhureille ja muille kaupunkiviljelijöille. Myös niille, jotka käyvät mielellään siirtolapuutarha-alueilla sunnuntaikävelyillä tai muuten ihailevat idyllisiä mökkikyliä, voi kirjaa suositella lämpimästi. 

Elisabeth Koch omisti elämänsä puutarhanhoidolle ja toimi Helsingissä puutarhaneuvojana vuosikymmenet. Hänen on ollut mukana suunnittelemassa seitsemää helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja paneutui työhönsä niin tarkasti, että mietti kokonaisuutta aina yksittäisiin taimiin saakka. Lisäksi hän suunnitteli satamäärin pientalopihoja ja teki paljon suunnitelmia myös yleisille alueille.

Essin ajatus puutarhanhoidosta - niin siirtolapuutarhoissa kuin pihoissakin - oli kunnioittaa jo olemassa olevia maastonmuotoja ja istuttaa vain sellaisia kasveja, jotka kuhunkin paikkaan luonnollisesti sopivat. Hän karsasti ajatusta pelkkien epäkäytännöllisten ja kalliiden koristekasvien suosimisesta ja muutti arkkitehtien suunnitelmia käytännönläheisemmiksi ja halvemmiksi. Kauneudesta hän ei kuitenkaan koskaan tinkinyt. Järkevästi suunnitellun puutarhan piti aina myös miellyttää silmää ja mielellään niin, että silmäniloa riitti keväästä syksyyn.

Elisabeth Koch oli uskomattoman uuttera puutarha-alan uranuurtaja, joka ei tehnyt itsestään ja saavutuksistaan numeroa. Puutarhat puhukoot puolestaan, hän tuntui ajattelevan. Ainakin vieraillessani itse kesäisin ystävieni kauniissa kesäparatiisissa Herttoniemen siirtolapuutarhassa pystyn sen hyvin allekirjoittamaan. Essi totisesti osasi hoitaa hommansa!

Tartu tähän:

1. Jos olet puutarhahullu.

2. Jos haaveilet siirtolapuutarhamökistä tai viljelypalstasta.

3. Jos olet kiinnostunut vahvoista naistarinoista.

Antto Terras: Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat

Helsingin Stockmannin tavaratalo on instituutio, joka kuuluu Helsinkiin yhtä tiiviisti kuin mustamakkara Tampereeseen. Tätä Pohjoismaiden suurinta tavarataloa tullaan ihmettelemään jokaisella Helsinkiin suuntautuvalla reissulla ja sinne suuntaavat lähes poikkeuksetta myös maassamme vierailevat valtionpäämiehet tai ainakin heidän vaimonsa.

Helsingin keskustan Stocka valikoimineen kiinnostaa luonnollisesti myös varkaita ja heidän liikkeitään tavaratalossa kyttää näkymättömien myymäläetsivien porukka. Tavaratalo ei ole ulkoistanut vartiointiaan vartiointiliikkeelle, sillä sokkeloisessa talossa uskotaan edelleen oman porukan paremmuuteen. Stockalta ei varasteta voimalla vaan viekkaudella ja siksi myös myymäläetsivien on sulauduttava joukkoon. Yksi tanakka korsto etuovella ei Stockalla riitä mihinkään.

Antto Terras on työskennellyt Stockmannilla myymäläetsivänä lähes parikymmentä vuotta. Näiden vuosien aikana hän on nähnyt jos jonkinmoista ja kirjoittaa nyt kokemastaan kaikelle kansalle kirjassaan Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat (2015 Like).

Terras kertoo kirjassaan kymmeniä esimerkkejä myymälävarkaista ja heidän monenkirjavista yrityksistään pölliä tavaraa. Kaikki myymälävarkaat eivät suinkaan ole epätoivoisia narkkareita tai housunpuntteihinsa keskiolutta piilottelevia puliukkoja, vaan joukkoon mahtuu myös diplomaatteja, toimitusjohtajia ja varakkaita eiralaisrouvia, jotka livauttavat sisäfilepaketin taskuunsa siinä missä rahvaskin. Myös ammattimaiset rötöstelijät ovat etsivien jatkuvana riesana.

Varkaustarinoiden lisäksi Terras tulee kertoneeksi kaikenlaisia muitakin uskomattomia tapauksia tavaratalon historiasta ja jos jonkinmoista hiihtäjää on Stockan käytävillä nähty ja kaikenlaista selvitelty. On ollut vaatteiden viiltelijöitä, itsensäpaljastelijoita, sovituskoppipaneskelijoita ja jopa viherkasvien jyrsijöitä. Stockalle tuntuvat eksyneen kaikki kaupungin kummajaiset.

Sanotaan, että kumartaessaan yhteen suuntaan tulee automaattisesti pyllisteltyä toiseen suuntaan. Terras välttää kirjassaan tämän ongelman, sillä hän ei suorapuheisissa muistelmissaan kumartele ketään, vaan antaa loan lentää tasapuolisesti joka suuntaan. Kelmien lisäksi myös poliisi, vartiointiliikkeet, yrityskonsultit, tavaratalon johto, suomenruotsalaiset, muu henkilökunta ja vakiasiakkaat saavat kuulla kunniansa.

Terraksen kirjoitustyyli on kyynisen pureva ja äijämäinen. Toisinaan myös hulvattoman hauska. Kirosanoja ei säästellä ja asiat sanotaan suoraan. Jopa niin suoraan, että lukija jää miettimään, mitäköhän Stockmannin johdossa mahdetaan etsiväsankarin tunnustuksista tuumata...

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea äijämäisen ja hauskan tilityksen.

2. Jos haluat kurkistaa Stockan kulisseihin.

3. Jos harkitset myymälävarkaaksi ryhtymistä – tämän kirjan jälkeen harkitset uudelleen.

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Virpi Hämeen-Anttila debytoi dekkarikirjailijana viime vuonna 2014. Silloin ilmestyi ensimmäinen osa hänen historiallisesta jännityssarjastaan, jossa rikoksia ratkaisee yksityisetsivä Karl Axl Björk 1920-luvun Helsingissä. Tänä syksynä kirjasarjaan ilmestyi toinen osa Käärmeitten kesä (2015 Otava), jossa Björk saa laittaa taas kaiken osaamisensa peliin, jotta vanhuksia myrkyttävä murhaaja saadaan kiinni.

Nuoren neiti Linnalan täti Alina Jegoroff löytyy kuolleena asunnostaan Korkeavuorenkadulta. Poliisi uskoo, ettei tapauksessa ole mitään hämärää ja pitää sydänkohtausta vanhan rouvan kuolinsyynä.

Neiti Linnala ei niele selitystä, sillä tapaukseen liittyy liikaa omituisia seikkoja. Tädin arvokkain kaulakoru on kadonnut. Astiat on ladottu kuivauskaappiin väärään järjestykseen. Testamentissa määrätään osa omaisuudesta kahdelle oudolle uskonnolliselle järjestölle, vaikkei täti ole eläessään ollut kovin kiinnostunut uskon asioista. Lisäksi naapuri luulee nähneensä rappukäytävässä kotisairaanhoitajan, jonka ei pitänyt lainkaan sinä päivänä käydä Alina Jegoroffin luona.

Yksityisetsivä Björk uskoo nuoren sukulaisneidin epäilyksiin ja alkaa tonkia tapausta. Askel askeleelta hän lähestyy ratkaisua, johon sekottuu lopulta paljon suurempia asioita kuin pelkkä yksittäinen murha Helsingin keskustassa. Murhamysteerin ohessa seurataan Björkin yksityiselämää ja rakkaussotkuja ja niissäkin riittää jos jonkinlaista selviteltävää.

Virpi Hämeen-Anttilan historialliset dekkarit ovat virkistävä tuulahdus jännärigenressä ja nykyaikaan sijoittuviin raakoihin sarjamurhaajakirjoihin kyllästyneet lukijat varmasti ilahtuvat löytäessään nämä vanhaa henkeä hönkivät jännärit. Takakannessa tyyliä verrataan Agatha Christieen ja joiltain osin vertaus on osuva. Molempien tekijöiden tarinoissa on vanhanaikaista ajankuvaa, hitaasti rakentuva juoni ja ylivertaisella älyllään ratkaisun löytävä päähenkilö. Kuitenkin Christieen verrattuna Hämeen-Anttila tarjoaa suuremman kehyksen murhilleen ja ottaa mukaan valtakunnan politiikan, kansainvälisen vakoilun ja kaiken kaikkiaan koko kuohuvan 1920-luvun kaikkine lieveilmiöineen.

Virpi Hämeen-Anttila on tehnyt taustatyönsä loistavasti. Käärmeitten kesä vilisee yksityiskohtia 1920-luvun elämänmenosta ja Helsingistä, jopa siinä määrin, että juoni uhkaa minun makuuni hieman hukkua detaljien alle. Myös henkilöhahmojen valtava määrä (lähes 100!) voi tehdä juonen seuraamisesta työlästä, varsinkin jos kirjaan tarttuu kovin väsyneenä. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli kuitenkin hyvin antoisa ja Björkin tutkimuksia haluaa päästä seuraamaan tulevaisuudessakin. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät yksityiskohtaisista historiallisista romaaneista.

2. Jos raa’at sarjamurhaajadekkarit kyllästyttävät sinua.

3. Jos rakastat Helsinkiä.

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäksen edellinen romaani Dora Dora (2012) oli valtavan hieno lukuelämys, joten suurin odotuksin kävin tämän uusimman kimppuun. Dora Dorassa liikuskeltiin toisen maailmansodan aikoihin Suomen Lapissa natsien varusteluministeri Albert Speerin ja hänen merkillisen seurueensa kanssa. 

(Dora Dorasta voit lukea lisää täältä.) 

Hertta (2015 Otava) heilauttaa myös lukijan historiaan, mutta nyt tarkastelun kohteena ovat fasistien vastavoimat ja Suomen kommunistisen puolueen pioneerit, joista tunnetuimpia tietenkin kirjan nimihenkilö Hertta Kuusinen.

Hertta alkaa vuodesta 1939 ja siitä, kun viisi vuotta poliittisten mielipiteittensä takia vankilassa virunut Hertta astelee vapauteen. Hän kaipaa poikaansa, jonka jätti Moskovaan lastenkotiin, kun puolueelta kävi käsky lähteä Suomeen toimittamaan asioita. Ja aate menee Hertalla aina kaiken edelle.

Vapauduttuaan vankilasta Hertta tapaa toisen kommunistin, Yrjö Leinon, johon hullaantuu täysin. Tunne on molemminpuolinen, vaikka Leino onkin tahollaan naimisissa. Köngäksen kuvaama Leino on hysteerisen bakteeripelkoinen ja kaiken kaikkiaan epäilyttävä tyyppi ja pian käy ilmi, että Leino pörrää Hertan ympärillä etsivän keskuspoliisin päällikön Esko Riekin palkkaamana. Vakoilemalla Hertta Kuusista Riekki pysyy hyvin kärryillä inhoamiensa kommunistien katalista suunnitelmista.

Oliko Leino oikeasti näin vilpillinen? Siitä ei ole tietääkseni pystytty esittämään vedenpitäviä todisteita, mutta huhuja on kyllä liikkunut. Köngäs näyttää lukijalle sen mahdollisuuden, jos huhut olisivat totta ja Leino lyöttäytynyt Hertan seuraan alun perin vain rahasta. Vaikka kyllä Leinolla tässäkin skenaariossa näyttäisi kaikesta huolimatta olleen vahvoja tunteita Herttaa kohtaan.

Hertta on hyvä kirja, mutta Dora Doran veroinen elämys se ei itselleni ollut. Tarina palavasieluisesta Hertasta kyllä tempasi mukaansa, mutta tunnetasolla se ei porautunut niin syvälle kuin Köngäksen edellinen, Herttaa psykologisempi teos. Koska politiikka ja punainen aate ovat keskushenkilölle kaikki kaikessa, pyörii tarina luonnollisesti niiden ympärillä ja syö tilaa ihmissuhteilta ja tunteilta, jotka taas minua kirjallisuudessa eniten koskettavat.

Lisäksi hyvässä kirjassa pitää aina olla joku henkilöhahmo, jota sympatiseeraa. Henkilö, jonka puolelle asettuu ja jolle toivoo hyvää. Tässä kirjassa ei ollut ketään sellaista. Selkärangaton ja neuroottinen Leino ärsytti, kylmänkalsea poliisipäällikkö Riekki inhotti ja lapsensa hylännyt Hertta hämmensi. Miten kukaan voi jättää lapsensa lastenkotiin ja liueta paikalta tärkeämpinä pitämiinsä tehtäviin? Mikä voisi olla tärkeämpää kuin oma lapsi? 

Hertta ei antanut yhtäkään samastumiskohtaa ja jätti sen vuoksi jälkeensä vähän kalsean fiiliksen. Siitä huolimatta kiinnostava henkilökuva kannatti ehdottomasti lukea. Yleissivistyskin lisääntyi reilusti.

Tartu tähän:

1. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.

2. Jos suosit kotimaista laatukirjallisuutta.
3. Jos poliitiikka on suuri intohimosi.

Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomaisen edellinen teos Synkkä niin kuin sydämeni (2013) on yksi parhaista kotimaisista jännäreistä, joita olen koskaan lukenut. Psykologinen tarina äitiään etsivästä pojasta koukuttaa ja koskettaa samanaikaisesti ja harvoin jännäriä lukiessa tulee melkein tippa linssiin. Ei siis ihme, että ensi vuonna Synkkä niin kuin sydämeni siirtyy myös valkokankaalle.

Siksipä odotin erityisen innokkaasti Tuomaisen uutta. Kaivos (2015 Like) kertoo tarinan kolmekymppisestä Janne Vuoresta, toimittajasta, joka alkaa tonkia pohjois-suomalaisen nikkelikaivoksen asioita. Vuori on työlleen liian omistautunut yhden lapsen isä, jonka jatkuvaan unohteluun vaimo alkaa olla jo tympiintynyt ja ero häämöttää edessä.

Janne Vuoren kaivosselvittelyjen rinnalla Tuomainen kuljettaa tarinaa palkkamurhaajasta, joka listii miehiä ympäri kaupunkia ja saa kuolemat näyttämään itsemurhilta sekä Jannen kauan kadoksissa olleesta isästä, joka nyt 30 vuoden jälkeen ilmestyy yhtäkkiä takaisin kuvioihin ja haluaa rakentaa suhdetta uudelleen poikaansa.

Suomalahden kaivos muistuttaa erehdyttävän paljon surullisen kuuluisaa Talvivaaraa. Molemmissa yritetään liuottaa nikkeliä ja muita metalleja köyhästä maaperästä. Molemmissa jätevesiä valuu vesistöön ja molempien johtoa on syytetty ympäristön turmelemisesta. Suolahtea johtaa Matti Mali ja Talvivaaraa Pekka Perä. Lukija ei voi välttyä ajattelemasta, että Talvivaarasta tässä taitaa olla kyse.

Tuomaisen Kaivos(kaan) ei ole kovin jännittävä jännitysromaani, mutta mukavan syviin vesiin siinä sukelletaan. Kaivossotkujen tutkiminen ja murhat ovat vain puolet tarinasta. Toinen puoli tarkastelee isyyttä ja vanhemmuutta yleensä. Janne Vuori huomaa häpeäkseen olevansa samanlainen kuin isänsä. Vaikka hän ei olekaan hylännyt perhettään, on hän henkisesti koko ajan toisaalla. Lapselle on samantekevää, onko isä kotona ollenkaan vai istuuko hän läppärin ääressä omissa maailmoissaan. Läsnä ei ole kumpikaan.

Toisaalta Tuominen tutkailee tarkkanäköisesti sitä, ovatko menneisyydessä tehdyt pahat teot mahdollista hyvittää. Onko uusi alku mahdollinen? Voiko vanhempansa virheistä oppia vai pitääkö jokaisen sössiä itse? Tuomainen näyttäisi antavan lukijalle viisaan neuvon: Koska kaikkea ei voi elämässä saada, kannattaa miettiä tarkkaan, mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia. Kun toiseen vaakakuppiin laitetaan perhe, lapset ja lapsenlapset ja toiseen työ ja muut menot, on helppo arvata kumpaan suuntaan vaaka kallistuu. Tai kumpaan suuntaan sen pitäisi kallistua. Kuolinvuoteellaan perheensä valinnutta ei todennäköisemmin kaduta.

Huom! Helsinkiläinen voi bongailla Kaivoksesta mukavasti tuttuja kulmia, sillä kirjassa liikutaan paljon Helsingissä: keskustassa, Töölössä, Hakaniemessä, Vuosaaressa ja Kaskisaaressa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät ihmissuhdejännäreistä.

2. Jos inhoat verellä mässäilyä.

3. Jos haluat lukea jännärin, jonka jälkeen uskallat hyvin mennä nukkumaan.

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

Susette on kummallinen tyyppi. Hän löytää pesulasta uutuuttaan hohtavan amerikkalaisen jalkapallon, vie sen kotiinsa ja alkaa teeskennellä, että se on elävä pienokainen. 

Jätelavalta Susette löytää vauvallensa rattaat ja niitä hän sitten tuuppailee pitkin Helsingin katuja. Ystäviä hänellä ei liiemmin ole – vain muutamaa menneisyytensä miestä hän satunnaisesti edelleen tapailee. Suseten elämä on päämäärätöntä ajelehtimista. Hänen elämästään puuttuu juoni.

Yhtä kummallinen on Hermanni. Hän asuu putkiremontin takia teltassa asuintalonsa kattotasanteella Iso Roobertinkadulla. Toki hän olisi voinut hankkia väliaikaisen asunnon jostain muualta, mutta kun Hermanni ei millään kykene asumaan kuudennetta kerrosta matalammalla. Yläilmoissa hän kokee hengittävänsä vapaammin. Piinaavat painajaiset ja selittämätön ahdistus helpottavat. Katutasossa kaikki pahenee: silmissä sumenee; hengitys salpautuu.

Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (2014 Otava) kertoo näiden kahden yksinäisen kummajaisen tarinan, mutta pääosaan kirjassa nousee harvinaisen rikas ja rönsyilevä kieli. Kuusisto taituroi suomea melkoiseen solmuun ja omaperäiset sanaleikit ja vertaukset sekä kekseliäs asioiden kuvailu nostaa hymyn huulille, vaikka tarina itsessään on surumielinen. Loppua kohden loputon kielellä leikittely alkaa häiritä ja tarina hautautuu lopulta liian syvälle kiemuraisen kielen alle.

Sitä ei kuitenkaan ole kiistäminen, etteikö Kuusisto olisi lupaava uusi tekijä. Saako suomen kielen ylivertainen pyörittäjä, Mikko Rimminen, tulevaisuudessa Kuusistosta haastajan?

 Tartu tähän:

1. Jos kieli on sinulle kirjassa tärkeintä.

2. Jos inhoat kliseisiä henkilöhahmoja.

3. Jos haluat tutustua uuteen suomalaiseen lupaukseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Kjell Westö: Kangastus 38

Olisiko Kjell Westön Kangastus 38 (2013 Otava) voittanut Finlandia-palkinnon tänä vuonna, mikäli kirjailijaa ei olisi palkittu jo aiemmin? Veikkaisin, että näin olisi saattanut käydä, sillä  Kangastus 38 on kerrassaan loistava lukuromaani ja parempi kuin ajallinen edeltäjänsä Missä kuljimme kerran. Se on riisutumpi, tiivistetympi ja hallitumpi tarina, joka siksi myös koskettaa lukijaa syvemmältä.

Vaikka Missä kuljimme kerran –kirjassakin on kaikenlaisia ihmiskohtaloita ja hienoa ajankuvausta, ei se onnistunut tekemään niin suurta vaikutusta kuin Kangastus 38. Ehkä osasyynä oli valtavan paljon suurempi henkilögalleria ja minun makuuni liian rönsyilevä ja yksityiskohtainen kerronta. Välillä lukiessa tuntui siltä, että juoni ja henkilöt hautautuvat liian syvälle kuvailevan kerronnan alle. Paljon vähempikin 1900-luvun alun tavaramerkkien, ravintoloiden ja kioskinluukkujen kuvailu olisi riittänyt.

Kangastus 38:ssa tarina pysyy pääosassa. Kaksi päähenkilöä, menneisyyden haamut ja sotaan vähitellen ajautuvan Euroopan jännittynyt tunnelma. Näistä vähistä aineksista syntyy Westön tähän mennessä paras kirja.

Kangastus 38 kertoo nuhjusta hyväntahtoisesta asianajaja Claes Thunesta ja tämän pedantista sihteeristä Matilda Wiikistä. Täysin erilaisista taustoistaan huolimatta Thune ja Wiik tulevat hyvin toimeen keskenään ja vaistoavat toisissaan syvää sielujen sympatiaa. Toisilleen nämä kaksi häpeässä haparoivaa sisäänpäinkääntynyttä ihmistä eivät sitä kuitenkaan uskalla tunnustaa.

Kangastus 38 on taattua Westö-laatua alusta loppuun. Sen kieli on kirkasta ja kauniisti eteenpäin soljuvaa ja menneisyyden Helsinki avautuu lukijan eteen jälleen kerran autenttisen oloisesti. Lisäksi Westö pitää pienen kutkuttavan jännityksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka ja vasta silloin lukija huomaa, kuinka häntä huijattiinkaan...

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea viihdyttävän ja taidokkaan laatutarinan.

2. Jos historia kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat aikamatkalle Helsinkiin.

Philip Teir: Talvisota: avioliittoromaani

”Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Onnettomuushan se oli: Max astui hamsterin päälle. Hän tunsi jonkun pehmoisen liikkuvan jalkansa alla, kuuli lattialta merkillistä ja kammottavaa piipitystä, ja sitten olikin jo myöhäistä. Salama, joka oli vasta puolivuotias, pistettiin pussiin ja pakastimen perälle.

Heidän vanhemman tyttären Helenin mitta tuli täyteen, eikä hän suostunut puhumaan vanhemmilleen kahteen viikkoon. Mutta kun Max nyt ajatteli asiaa, hän mietti, mahtoivatko ongelmat alkaa jo marraskuussa.”

Kuusikymppisen pariskunnan Maxin ja Katriinan ongelmat ovat alkaneet jo paljon ennen marraskuuta. Avioliitto on kitkuttanut eteenpäin vuosikausia ilman että kumpikaan on ollut onnellinen. Halveksuvia katseita, ohipuhumista ja välinpitämättömyyttä. Ulospäin kaikki on näyttänyt kuitenkin täydelliseltä: komea koti töölöläisessä arvokerrostalossa, merkittävät urat molemmilla ja kaksi aikuista elämässä hyvin pärjäävää tytärtä.

Tilanne kärjistyy, kun Max hullaantuu nuoreen viehkoon toimittajaan, joka tekee hänestä syntymäpäivähaastattelua sanomalehteen. Max tuntee heräävänsä eloon ja paistattelee nuoren naisen varauksettomassa ihailussa. Hamsterin tapaturmainen kuolema on loppujen lopuksi pikkujuttu siinä sopassa, jonka Max saa ihastumisellaan aikaan.

Töölöläisen kaupunkikodin prameat kulissit romahtavat rytinällä alas Philip Teirin esikoisromaanissa Talvisota: avioliittoromaani (2013 Otava, suom. Jaana Nikula). Kirjan alku lupailee hulvattomaksi farssiksi kääntyvää tarinaa, mutta onneksi Teir pysyy maltillisena ja aika vakavanakin, sillä sellaisen kerrontatyylin hän (ainakin) osaa. Maxin ja Katriinan lisäksi keskeisiä hahmoja tarinassa ovat tyttäret: arjen rutiineihin jämähtänyt Helen ja Lontoon taidepiireissä päämäärättömästi elämänsuuntaa etsivä Eva. Hekin niin kovin onnettomia.

Parisuhdekiemuroiden lisäksi kirjassa nostetaan tarkastelun alle sukupolvien välinen kuilu. Kolmekymppiset kokevat kuusikymppisten saaneen elämässään kaiken niin helpolla: rennon opiskelijaelämän jälkeen vakituisen työpaikan, menestystä ja arvostusta. Kuusikymppiset ajattelevat kolmekymppisistä samalla tavalla: kaikki on tarjoiltu heille kultalautasella, eikä mikään silti kelpaa. Teirin tarkkanäköisyys ja sivaltava kritiikki osuu myös nykytaidepiirien typerään pinnallisuuteen ja näiden teemojen kautta tarina laajenee murentuvan parisuhteen kuvausta suuremmaksi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea älykkään avioliittodraaman.

2. Jos luulet että muut sukupolvet ovat päässeet helpommalla kuin omasi.

3. Jos haluat tutustua suomenruotsalaiseen nykykirjallisuuteen.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Vanhusten palvelutalo Ehtoolehdossa alkaa tapahtua outoja. Irman lääkedosettiin ilmestyy uusia pillereitä. Anna-Liisan huoneesta katoaa hopeinen käsipeili ja suurlähettilään huoneesta ryijy. Siirille lähetetään laskuja olemattomista palveluista. Jotkut asukkaista siirretään yllättäen suljetulle dementiaosastolle, eikä heistä sen jälkeen kuulu enää mitään. Kun nuori miellyttävä kokkipoika Tero äkillisesti kuolee, päättävät yhdeksänkymppiset kaverukset Siiri, Irma ja Anna-Liisa vähän selvitellä Ehtoolehdon mystisiä tapahtumia. Se olisikin mukavaa vaihtelua iänikuiseen kortinpeluuseen ja keppijumppatuokioihin verrattuna. Vanhat rouvat eivät osaa kuitenkaan aavistaa, millaisiin vaikeuksiin ja vaarallisiin tilanteisiin he vielä joutuisivatkaan....

Vaikka Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) on hauska ja vauhdikas salapoliisitarina, pintatason alla piilee tummempia sävyjä. Lindgren tekee tarkkanäköisiä huomioita nykyajan yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Kiireiset lapsenlapset eivät koskaan ehdi vierailulle Ehtoolehtoon. Perikunta kiistelee vanhuksen sähkövatkaimesta ja muista tavaroista heti, kun tämä on siirretty huonokuntoisten osastolle. Ostoskeskuksen kahvilaan eivät edes yhdeksänkymppiset saa istahtaa levähtämään, koska eivät ole maksavia asiakkaita. Siiri ei saa auttaa Irmaa syömisessä, sillä ruokailussa avustaminen on koulutettujen hoitajien työtä. Ja kun Siiri ihmettelee, miksi potilas huoneesta seitsemän huutaa koko ajan apua, hän saa vastaukseksi: ”Se huutaa aina, ei sillä mitään hätää ole. Aamulla vaihdettiin vaipat.”

Kuolema Ehtoolehdossa on myös rakkaudentunnustus Lindgrenin kotikaupungille Helsingille. Mummokolmikko ajelee raitiovaunulla pitkin kaupunkia ja sitä kautta Lindgren tarjoilee lukijalle mielenkiintoista nippelitietoa milloin mistäkin rakennuksesta tai monumentista. Minua enemmän kirjasta saa takuulla irti sellainen lukija, jolle ratikkareitit ovat niin tuttuja, että vaihtuvan maiseman pystyy näkemään mielessään.

Minna Lindgren on kirjoittanut hulvattoman tarinan kolmesta ystävyksestä ja heidän arkisesta elämästään palvelutalossa. Kuolema Ehtoolehdossa onnistuu olemaan samaan aikaan hauska ja vakava tarina aidosta ystävyydestä, vanhuudesta ja vanhenemisesta. Enpä muista lukeneeni toista kirjaa, jossa päähenkilöinä olisivat olleet palvelutalon aktiiviset, virkeät ja elämänjanoiset mummelit. Virkistävää!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hauskan tarinan, mutta saada myös ajateltavaa.

2. Jos vanhusten asiat kiinnostavat sinua.

3. Jos rakastat Helsinkiä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.