Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Viime vuonna käännössuosikkejani olivat norjalaisen Tore Renbergin Huomenna nähdään ja rankalaisen Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. 

(Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.)

Tänä vuonna olen häikäistynyt Olivier Bourdeaut’n pikkuruisesta romaanista Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017 Siltala, suom. Ville Keynäs) ja huomaan jälleen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirjasta, joka on melkein liian hyvä. On paljon helpompaa kirjottaa keskinkertaisista.

Bourdeaut’n romaani tuntuu kepeältä ja se on hauska. Aivan aluksi luulee lukevansa hassua ja vähän yliampuvaa kertomusta hullunkurisesta perheestä. Perheen isä keksii tarinoita ja tempauksia, joilla huiputtaa kaikkia, ja perheen äiti se vasta hillitön on. 

Talossa juhlitaan koko ajan, siellä juodaan ja ilakoidaan aamuun asti ja levylautasella pyörii kerta toisensa jälkeen Nina Simonen kappale Mr. Bojangles. Kertojana on perheen alakouluikäinen poika, joka tarkkailee ja kuvailee villiä menoa sivusta.

Pikku hiljaa meininki alkaa näyttää liian raisulta ja epäilyttävältä. Äiti osoittautuu mieleltään sairaaksi, maaniseksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Hän vaatii ympärilleen jatkuvaa säpinää ja isä pelleilee, jotta saisi pidettyä vaimonsa mielenterveyden jotenkin aisoissa. Poika otetaan pois koulusta, laskupino kasvaa, tuho lähestyy. Hulvaton perhe ei olekaan hauska vaan sairas.

Bourdeaut’n romaani on tarina hullusta rakkaudesta, mielisairaudesta ja sen kammottavista seurauksista, mutta synkkä ja traaginen tarina on kerrottu niin kepeästi, että kirja jättää lukijalle hyvän mielen. Tarinassa ja kielessä on jotain hyvin leimallisesti ranskalaista: kuplivan kevyt pinta ja hirvittävän surullinen pohja.

Bourdeaut’n rikasta kielenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Pitkät ja polveilevat virkkeet sopivat täydellisesti kuvailemaan kolmikon ympärillä pyörivää hullunmyllyä. Jokaisessa lauseessa on niin paljon tapahtumia, että 143 sivussa ehtii tapahtua enemmän kuin monessa tiiliskivessä.

Jos mietit, mitä lukisit seuraavaksi, lue tämä! 

1. Jos rakastat rikasta kieltä.

2. Jos pidät hauskoista tarinoista.

3. Jos haluat lukea palkittua laatua.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta (2017 Siltala, suom. Hanna Tarkka) on eroromaani, joka alkaa erosta ja päättyy eroon.

Kolmekymppinen Jon hullaantuu pienen tyttärensä lääkäriin Timmyyn ja tunne on heti molemminpuolinen. Parin kuukauden salatapailun jälkeen molemmat eroavat puolisoistaan, muuttavat yhteen, saavat pari lasta ja elelevät tyytyväisinä yhdessä monta vuotta, muttei sekään onni ole ikuista.

Jonin ja Timmyn viriileihin makuuhuoneleikkeihin (joita kirjassa kuvaillaan melkoisesti!) on aina kuulunut fantasiointi siitä, kuinka Timmy olisi jonkun toisen miehen kanssa. Kun Timmy sitten tapaa lenkkipolulla Haraldin ja alkaa viihtyä tämän kanssa yhä enemmän, avioliitto alkaa rakoilla ja kuvitelmat muuttuvat todeksi. Jonin päähän ei lopulta enää muuta mahdu kuin ajatus Timmystä peuhaamassa metsäpolulla uuden lenkkikaverinsa kanssa.

Gulliksenin kirjaa on monissa arvioissa kuvailtu täydellisen onnellisen avioliiton hajoamistarinaksi, mutta ei kirjan liitto sellaiselta minusta vaikuttanut. Ensinnäkin tarina on kerrottu vain Jonin näkökulmasta, joten Timmyn näkemys loistaa poissaololaan. Vaikka Jonin mielestä kaikki näyttää täydelliseltä, onko toinen osapuoli samaa mieltä? Sitä ei tämä tarina kerro.

Toiseksi Jon vaikuttaa hivenen pakkomielteiseltä henkilöhahmolta jo ennen Timmyn ja Haraldin lenkkituttavuutta. Hän uskottelee lukijalle, toistelee toistamasta päästyään, kuinka poikkeuksellisen ihmeellisestä avioliitosta on kyse, ja tämänkaltainen jankkaava vakuuttelu on epäilyttävää. Kun joku jankuttaaa olevansa jotain, hän harvoin on sitä.

Jonin ja Timmyn kammo tavanomaisuutta kohtaan karauttaa liiton karille. Pari yrittää tehdä kaiken eri tavalla kuin muut. Perinteiset sukupuoliroolit on käännetty ylösalaisin, eikä kumpikaan kahlehdi toista. He jakavat yhdessä avoimesti kaiken, jopa ihastukset ja kuvitelmat. Sängyssä Jon ahdistuu jopa siitä, että heidän seksinsä päättyy aina samaan asentoon kuin kaikilla muillakin norjalaisilla. Joku akrobaattisempi lopetus kuvastaisi heidän spesiaalia suhdettaan paremmin.

Jon uskoo, että heidän suhteensa on niin vahva ja niin erityinen, että se kestää kaiken. Muttei mikään suhde kaikkea kestä ja Jonin pahin pelko käy viimein toteen.

”Mutta juuri pelko voi tuhota meiltä kaiken, eikö niin? Se on niin kuin Shakespearella, juuri kaikki ne epätoivoiset yritykset välttää onnettomuus johtavat suoraan onnettomuuteen. Kun jotkut yrittävät pelastaa itsensä tai toiset, he manaavatkin esiin sen mitä ovat pelänneet.”

Kirjaa kuvaillaan takakannessa avioliiton ruumiinavaukseksi ja sellaista Gulliksenin kirjoitustyyli on. Hän erittelee ja tarkastelee parisuhteen eri vaiheita yhtä viileästi ja etäisesti kuin patologi. Siksi tarina ei iske sydämeen saakka, vaikka se hienosti kirjoitettu onkin.

Tartu tähän:

1. Jos olet joskus rakastunut.

2. Jos olet joskus eronnut.

3. Jos pidät taidokkaasta kielestä.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Jotkut ystäväni kyselevät joskus, minkälaisesta kirjallisuudesta pidän kaikkein eniten. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä olen kirjojen suhteen melko kaikkiruokainen. 

En häpeä myöntää viihtyväni hyvin kirjoitetun hömpän parissa ja jännäreitäkin ahmin. Nautin taidokkaasta korkeakirjallisuudesta ja kielellisesti  haastavista teoksista, klassikoita unohtamatta. 

Tykkään monenlaisesta, mutta tietyntyyppisestä erityisesti.

Luettuani Garth Greenwellin ylistetyn romaanin Kaikki mikä sinulle kuuluu (2017 Nemo, suom. Juhani Lindholm) voin vastata kyselijöille: juuri tällainen kirjallisuus on minun mielestäni täydellisen ihanaa ja kaikkein parasta. Miksi?

Ensinnäkin Greenwellin kirja kertoo elämän tärkeimmistä asioista: rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta, itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Greenwellin minäkertojana on amerikkalainen opettaja, homoseksuaali, joka etsii omaa identiteettiään Bulgariassa ja yrittää rimpuilla irti piinallisista lapsuudenkokemuksista ja häpeästä, johon hänet on hukutettu.

Toiseksi Greenwell on rakentanut henkilöhahmonsa niin taitavasti, että jo heti ensimmäisillä sivuilla unohtaa lukevansa fiktiivistä tarinaa keksityistä ihmisistä, joita ei oikeasti ole olemassa. Parhaassa kirjallisuudessa henkilöt ovat niin aidon oloisia, että viimeisellä sivulla heitä jää kaipaamaan kuin oikeita ystäviä.

Kolmanneksi Greenwellin kerrontatyyli on hengästyttävän hienoa. Pitkät polveilevat lauseet seuraavat toisiaan, ne hyppivät muistoista nykypäivään, eikä kappalejakoakaan juuri ole, ja silti kirjailija pitää kaikki langat tiukasti hyppysissään, eikä kenellekään tuota vaikeuksia seurata tarinaa ja minäkertojan ajatuksenjuoksua. Kielellinen taidokkuus on myös yksi loistavan kirjan tunnusmerkeistä. (Juhani Lindholm ansaitsee kehut upeasta suomennoksesta.)

Neljänneksi Greenwellin kirja sisältää enemmän tunnetta kuin juonta ja tapahtumia, joita sinänsä ei ole kovin paljon. Minäkertojan pään sisässä ja sydämessä kyllä tapahtuu valtavasti. Greenwell on onnistunut kirjoittamaan tarkkanäköisen ja psykologisen tutkielman menneisyyden piinaamasta miehestä. Tämäkin seikka yhdistää niitä teoksia, jotka nousevat omalle ”kaikkien aikojen parhaat kirjat” –listalleni.

Kaiken kaikkiaan Greenwellin teos on upea rakkausromaani ilman että siinä on vähääkään päälleliimattua siirappisuutta. Siinä on vain rakkautta, joka on oikeasti aika sotkuista, rajua, epätoivoista, kiihkeää ja vaikeaa. Juuri tällaiset kirjat ovat minusta niitä kaikkein parhaimpia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kiihkeästä rakkaudesta.

2. Jos pidät psykologisista romaaneista.

3. Jos rakastat kaunista kieltä.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

En voinut mitään sille, että aloittaessani Linda Boström Knausgårdin pienoisromaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017 Like, suom. Petri Stenman) päässäni pyöri koko ajan hänen ex-miehensä Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan uppouduin viikoiksi viime talvena. 

Vertailin kirjoitustyylejä ja kirjojen omaelämäkerrallisuuden astetta, mutta eniten pohdin kaikkea epäkirjallista, kuten sitä, miksi pariskunta lopulta päätyi eroon ja millaista heidän arkensa nyt mahtaa olla.

Karl Ove Knausgårdin massiivinen sarja päättyi pari vuotta sitten siihen, että kirjailijapariskunta näytti selvinneen kriiseistään ja kaikki oli kohtalaisen hyvin. Seitsenosaisen sarjan myötä Knausgårdeista oli tullut tuttuja ja heidän yksityiselämästään tiesi enemmän kuin monen ystävän elämästä. Siksi Linda Boström Knausgårdin kirjaa oli vaikea lukea irrallaan tästä kaikesta ja se häiritsi aluksi lukemista.

Tervetuloa Amerikkaan on kuitenkin niin tyystin erilainen kuin Karl Oven rönsyilevät tiiliskiviromaanit, että vähitellen vertailua lakkasi tekemästä. Omakohtaisuutta on tässäkin paljon – sen Boström Knausgård on lehtihaastattaluissa paljastanut – mutta tässä kirjassa se on on hienovaraisempaa ja monitulkintaisempaa, kun taas Karl Ove Knausgårdin omakohtaisuus on läpitunkevaa ja tarkasti eriteltyä.

Tervetuloa Amerikkaan on vähäeleinen, tiivis ja intensiivinen tarina Ellen-tytöstä, joka lopettaa puhumisen kymmenvuotiaana, aivan kuten kirjailija itse samanikäisenä. Ellenin isä kärsii mielenterveysongelmista. Hän makaa välillä päiväkausia liikkumattomana sängyn pohjalla ja on toisinaan maanisen pelottava. Äiti taas on huomionhakuinen näyttelijätär, joka kyllä pyörittää jotenkuten arjen, mutta tarvitsee osakseen jatkuvaa ihailua. Äiti uskottelee itselleen ja lapsilleen, kuinka ihmeellisen valoisa perhe heillä onkaan, eikä näe lainkaan sitä, että pimeys on jo nielaissut Ellenin.   

Koska isä ei jaksa mitään, on Ellenin oltava reipas äidin takia. Ellen on oppinut pienestä saakka olemaan vaatimatta itselleen mitään, sillä se horjuttaisi perheen haurasta järjestystä. Ellen kokee syyllisyyttä kaikesta, jopa isänsä kuolemasta, vaikkei koskaan aiheuta mitään ongelmia. Hän uppoutuu kirjojen maailmaan ja vaikenee lopulta kokonaan, jotta saisi häivytettyä itsensä vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Aivan kuten anorektikot näivettävät ruumiinsa näkymättömiin, Ellen koettaa hävittää itsensä ja häiritsevän olemassolonsa hiljaisuuteen.

Linda Boström Knausgård on kirjoittanut riipaisevan tarinan lapsesta, joka ei tule huomatuksi ja joka koettaa kannatella rikkinäisiä vanhempiaan oman hyvinvointinsa kustannuksella, sillä niin lapset tuppaavat tekemään. Jos vanhemmista ei ole vanhemmuuteen, ottavat lapset vanhemman roolin ja maksavat siitä aikuisena kovan hinnan.

Harva kirja on sellainen, että heti loppuun päästyään se tekee mieli lukea uudestaan. Kun illalla käänsin tästä teoksesta viimeisen sivun, avasin seuraavana päivänä ensimmäisen sivun uudestaan ja aloitin kaiken alusta. Toisella lukukerralla elämäys oli vieläkin vaikuttavampi, sillä nyt ajatukset eivät kieppuneet Karl Ovessa, vaan alusta saakka vain tässä. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista perhekuvauksista.

2. Jos nautit kauniista kielestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista on tässä! Maylis de Kerangalin Haudatkaa kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen) on niin uljasta kielellistä ilotulitusta, ettei tämän ranskattaren verbaalista lahjakkuutta voi kuin ihailla.

Kielellisen hienouden lisäksi kirjan tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä. Täyden kympin teos toisin sanoen!

Teinipoika Simon Limbres on lähtenyt parin kaverinsa kanssa rämällä pakettiautolla aamuyöstä meren rantaan. Aallot ovat sinä yönä erityisen hyvät. Pojat vetävät märkäpuvut ylleen ja surffaavat pari tuntia, kunnes kömpivät kohmeisina ja hampaat kalisten takaisin autoon. Simon istuu keskelle, eikä kiinnitä turvavyötä.

Matkalla auto ajautuu vasemmalle kaistalle, törmää valotolppaan ja pojat jäävät loukkoon ruhjoutuneeseen autoon. Simon Limbres on lentänyt törmäyksen voimasta päin tuulilasia ja hänen irrottamisensa autosta kestää kaksikymmentä minuuttia. Hänen sydämensä lyö yhä, mutta muuten hän on täysin tiedoton.

Sairaalassa Simonin auttamiseksi ei voida tehdä enää mitään. Poika todetaan aivokuolleeksi ja lääkärit alkavat suostutella äitiä ja isää antamaan luvan poikansa elinten käyttämiseksi toisten potilaiden hyväksi. Vanhemmille, joille pojan onnettomuudessa on jo tarpeeksi käsiteltävää, tilanne on vaikea.

Kerangalin teos on vuorokausiromaani ja siinä seurataan 24 tunnin ajan tapahtumia aivokuolleen Simon Limbresin ympärillä. Se käsittelee kouriintuntuvasti vanhemman tuskaa ja surua oman lapsensa menettämisestä. Siinä tarkastellaan sairaalahenkilökunnan tuntemuksia, kun nuoren potilaan eteen ei voida enää tehdä mitään. Se ottaa käsittelyyn myös lääkärien ja hoitajien väsymyksen sekä elinsiirto-operaatioiden täsmällisyyden ja kriittisyyden.

Kerangalin upeassa teoksessa on voimakkaampi imu ja intensiteetti kuin monessa jännärissä. Sydän (kirjaimellisesti!) jyskyttäen seuraa Simon Limbresin vahvan ja elinvoimaisen sydämen siirtämistä uuteen kehoon - toiselle ihmiselle, jolle Simonin kuolema antoi uuden elämän. Viimeiset sivut ovat lukijan juhlaa – niin huikaisevan hienosti Kerangal päättää kirjansa.

Suomentajille työ on varmasti ollut mieluinen mutta vaikea. Kerangalin lauseet ovat pitkiä (jopa yli sivun mittaisia!) ja polveilevia, mutta samanaikaisesti täysin ymmärrettäviä ja loogisesti eteneviä. Siltala on valinnut suomentajat oikein, sillä vain Ville Keynäksen ja Anu Partasen kaltaiset huipputaiturit voivat selvitä kunnialla tällaisesta urakasta.

Jos saan pyytää, lisää Kerangalia ja äkkiä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hiottua kieltä.

2. Jos pidät intensiivisistä tarinoista.

3. Jos haluat lukea laatua.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja Engelin kaupungista (2016 Gummerus) on niin viehättävä kirja, etten muista vähään aikaan lukeneeni mitään näin hurmaavaa! Tarina Helsingin rakentajasta, Carl Ludvig Engelistä, on samanaikaisesti haikea, surullinen ja lempeän humoristinen. Yksi tämän vuoden suosikkejani - sen uskallan nyt jo sanoa.

Engel kirjoittaa Viikilän kirjassa yöpäiväkirjaa, jossa hän ruotii asioita, joita ei tohdi pohtia päivänvalossa. Hän on saanut keisarilta määräyksen suunnitella ja rakennuttaa Helsingin kaupunki uudelleen ja on houkutellut tähän pohjoiseen tuulten riivaamaan tuppukylään myös vaimonsa ja tyttärensä. Nämä eivät viihdy ja kaipaavat takaisin Berliiniin.

Engel ei itsekään pidä Helsingistä, mutta kunnianhimo siitä, että hän saisi rakentaa  kokonaisen kaupungin, antaa hänelle voimaa. Ulkopuolisuuden tunne riivaa miestä kaikki vuodet, sillä suomalaiset vaikuttavat omituisen juroilta, eikä toisaalta yhteistä kieltäkään ole.

Engel tasapainoilee elämässään työnsä ja perheensä välillä. Vaimo Charlotte kärsii silminnähden ankeissa oloissa ja tyttärestään Emiliestä Engel on hyvin huolissaan – onhan hän jo menettänyt yhden lapsensa. Kaupunginrakennuttajan työ ei lyö leiville ja Engel rutisee päiväkirjassaan myös toimeentulostaan. Jos maalaisin siluetteja, eläisin huolettoman elämää.

Viikilä kirjoittaa runollisen kauniisti, muttei mitenkään vaikeaselkoisesti. Hänen lauseensa soljuu eteenpäin kuin kirkkaana pulppuava tunturipuro. Kaunis ja surumielinen tarina saa mukavaa potkua Engelin humoristisista huomiosta, jotka kohdistuvat usein umpimielisiin suomalaisiin tai kylmänkosteaan Helsinkiin.

“Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? --- Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään, vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

tai

“Helsinki on niin tuulinen kaupunki, että palavan sikarin sijasta on järkevintä nuuskata.”

Runoilijana paremmin tunnettu Viikilä tekee upean aluevaltauksen romaanikirjailijana. Hänen on kirjoittanut pienimuotoisen ja inhimillisen elämäntarinan suurmiehestä, jonka nimi kyllä tiedetään, mutta ihmisestä nimen takana hyvin vähän. Engelin päiväkirjan mukana lukija saa myös kiinnostavasti seurata, kuinka Helsinki rakentuu kivi kiveltä sellaiseksi, kuin me sen nykyään tunnemme. Rakennusvaiheistakin Viikilä onnistuu kertomaan kaikkea muuta kuin puuduttavasti.

Akvarelleja Engelin kaupungista saa minulta kymmenen pistettä ja papukaijamerkin! Lisäplussan saa kustantaja kauniista ja kirjaan sopivasta kansikuvasta.  

Tartu tähän:

1. Jos pidät kauniista kielestä.

2. Jos historialliset romaanit kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat lukea koskettavan tarinan miehestä, joka sai kaiken ja menetti kaiken.

Ryan Gattis: Vihan kadut

“

Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä.”

Ryan Gattisin hehkutettu Vihan kadut (2015 Like, suom. Ilkka Salmenpohja) alkaa tositapahtumista. Huhtikuun 29. päivänä vuonna 1992 Los Angelesissa leimahtaa viha. Mustan pikkurikollisen, Rodney Kingin, henkihieveriin pidätyksen yhteydessä hakanneet valkoihoiset poliisit vapautetaan syyttöminä. Päätöksen tekee kymmenhenkinen valamiehistö: kaikki valkoisia.

Todistusaineisto poliiseja vastaan on kiistaton, sillä tapahtumasta on olemassa video, josta näkyy selvästi, kuinka poliisit potkivat minuuttitolkulla maassa makaavaa puolustuskyvytöntä miestä. Vapauttava tuomio koetaan kohtuuttoman epäreiluksi, eivätkä mustat pidättele raivoaan. Valtavat mellakat alkavat ja täysin kaoottinen tilanne jatkuu kaupungissa viikon verran. Näistä päivistä kuvitteellinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva Vihan kadut kertoo.

Jo ensimmäisen lyhyen luvun perusteella tietää lukevansa hemmetin hyvää teosta. Reilu parikymppinen Ernesto Vera vääntää työkseen tacoja ja säästää rahaa päästäkseen hommiin ihailemaansa sushiravintolaan. Mellakoiden aloituspäivänä hän lähtee kävelemään illalla kotiin ja joutuu matkalla hyökkäyksen kohteeksi. Ernesto hakataan kuoliaaksi ja sisko lähtee jenginsä kanssa syyllisten perään. Koston kierre alkaa, eikä kirjan ja mellakoiden päätyttyä mikään ole enää ennallaan.

Mellakat ovat päästäneet helvetin irti. Aluksi kadulle lähtevät mieltään osoittamaan tuomiosta raivostuneet, mutta pian siellä riehuvat kaikki. Päivien edetessä tilanne riistäytyy täysin käsistä, eikä kukaan ole enää turvassa. Loppujen lopuksi riehumisella ei ole enää mitään tekemistä Rodney Kingin tapauksen kanssa.

Jengiläiset huomaavat tilaisuutensa koittaneen, sillä sääntöjä ei enää ole. Jokaisella kaupungin poliisilla on nyt parempaa tekemistä kuin juosta jengitappelijoiden perässä ja jokainen jengiläinen, joka on jossain vaiheessa päässyt livahtamaan kuin koira veräjästä, pannaan nyt maksamaan teoistaan. Kaikki koston keinot otetaan käyttöön ja siksi kunnollinen Ernestokin pääsee hengestään.

Vihan kadut on vaikuttava tarina, joka porautuu sivu sivulta yhä syvemmälle sydämeen, eikä lukemisessa malttaisi millään pitää taukoa. Jokaisen luvun jälkeen kertoja vaihtuu ja ääneen pääsevät niin jengiläiset kuin hyökkäyksien kohteeksi joutuva palomies, omaisuuttaan asein puolustava kauppias sekä tohjoksi ammuttuja kokoon kursiva sairaanhoitaja.

Vaikka kertoja vaihtuu 17 kertaa, ei juonta ole lainkaan vaikea seurata. Samat henkilöt ilmestyvät esiin sivuhenkilöinä monessa kohtaa ja kaikkien tarinat kietoutuvat lopulta jollain tapaa yhteen. Gattis pitää ison henkilögalleriansa taitavasti hyppysissään ja lukija voi vain nojata nojatuolissaan taaksepäin ja nauttia tämän kynäniekan taituruudesta!

Vaikka Vihan kadut on täynnä verta, raivoa ja väkivaltaa, se on samalla hyvin koskettava tarina. Epäoikeudenmukaisuuden tunne on kytenyt mustien lisäksi kaikissa muissakin etnisissä vähemmistöissä yhteiskunnan reunamilla ja moni kokee tilaisuutensa nyt tulleen. Ryan Gattis ei kuitenkaan asetu kenenkään puolelle. Hän vain näyttää tapahtumat sellaisina kuin ne olisivat voineet tapahtua. Lukija sen sijaan joutuu itse puntaroimaan, mikä oli oikein ja mikä väärin. Ja se onkin pirun vaikea tehtävä.

Huom! Joululahjavinkki! Lukemista harrastamattomat pojatkin innostuvat tästä kirjasta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea veret seisauttavasta tositapahtumasta.

2. Jos et kammoksu väkivaltaa.

3. Jos haluat ymmärtää amerikkalaisuuden pimeää puolta.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Ilman Antti Majanderin ylistävää kritiikkiä Helsingin sanomissa tuskin olisin tarttunut Kaj Korkea-ahon teokseen Paha kirja (2015 Otava, suom. Laura Beck). Korkea-aho oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija ja kirjan kansi kaikkea muuta kuin puoleensavetävä. Onneksi kirjallisuuskritiikki ei ole lehtien palstoilta vielä ihan kokonaan kadonnut, sillä sen avulla löytyi tämäkin hieno teos.

Kaj Korkea-ahon Paha kirja viettelee lukijan vaivihkaisesti mystiseen maailmaan, jossa kirjallisuudella on voima saada ihminen sekoamaan täysin. Jopa siihen pisteeseen, että ihminen riistää itseltään hengen. Näin huhutaan käyneen Leander Granlundille, joka hukuttautui mereen sen jälkeen, kun oli ensin todistanut veljensä häiden muuttumista verinäytelmäksi ja oli sitä ennen kirjoittanut Pahan kirjan: runokokoelman, jonka uskotaan vievän lukijansa suoraan helvettiin.

Vuosia myöhemmin kirjallisuustieteen lehtori Mickel Backman kauhistuu, kun eräs opiskelija alkaa kysellä kesken luennon lisätietoja Leander Granlundista. Korkea-aho vihjailee ovelasti Mickelin tietävän asiasta enemmän kuin antaa opiskelijoidensa ymmärtää. Mickelin elämä on muutenkin sotkussa, sillä avioliitto vetelee viimeisiään ja työ maistuu puulta.

Toinen tarinalinja seuraa nuoren ikiopiskelijan Calle Hollenderin elämää. Calle roikkuu yliopistolla vuodesta toiseen, muttei saa kursseja tarpeeksi suoritettua. Valmistumiseen hänellä ei näytä olevan mitään kiirettä. Calle hankkii ylimääräisiä tuloja esiintymällä  stand up -klubeilla, mutta on niin huono, ettei hänen vitseilleen kukaan naura. Itseinho saamattomuutta kohtaan kasvaa ja Callen välinpitämättömyyteen kyllästynyt tyttöystäväkin lähtee läiskimään.

Korkea-ahon Pahaa kirja on samanaikaisesti pohdiskelevan älykäs ja koukuttavan mystinen romaani. Henkilöhahmojen elämästä paljastuu pala palata salaisuuksia, jotka saavat lukijan kääntämään sivua yhä kiivaammin. Toisaalta taas on pakko pysähtyä miettimään, mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Erityisessä luupissa Korkea-aholla on kirjallisuus ja sen perimmäinen tarkoitus. Sekä yliopisto- ja kustannusmaailman todellisuus, eikä kirjailija anna mairittelevaa kuvaa kummastakaan. Oman osansa saavat myös suomenruotsalaiset sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit.

Korkea-ahon kirjallisia kykyjä on pakko ihailla. On ilo lukea kieltä, jossa on kaikki kohdallaan. Korkea-aho käyttää värikkäitä ja raikkaita ilmauksia ja kuljettaa juonta jouhevasti eteenpäin. Hän ei sorru ylimieliseen filosofointiin tai oppineisuutensa korostamiseen, vaikka teemat ovat juuri sellaisia, joiden kanssa vaara on suuri.

Monipuolisuutensa ja –tasoisuutensa vuoksi Korkea-aho miellyttää varmasti monenlaisia lukijoita ja Pahan kirjan jälkeen on aivan pakko tutustua Korkea-ahoon tarkemmin. Onneksi häneltä löytyy muutakin.

Tartu tähän:

1. Jos pelkkä juoni ei sinulle riitä.

2. Jos haluat jäädä koukkuun.

3. Jos inhoat kömpelöä kieltä.