Hyvää juhannusta!

       Uusia lukuneuvoja jälleen heinäkuussa!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Ei auta. Minunkin on yhdyttävä Elena Ferranten ylistyskuoroon. Napolilaissarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni: lapsuus ja nuoruus (2016 WSOY, suom. Helinä Kangas) on hieno kirja!

Ferrante kertoo kirjassaan ystävyksistä Elena Grecosta ja Raffaella ”Lila” Cerrullosta. Tarinan alkaessa tytöt ovat kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja melkein heti erottamattomat. Heidän ystävyytensä on tosin vähän vinksahtanutta, sillä Lila ei ole mitenkään tavanomainen tyttö. Hän on pahanilkinen, rohkea ja omapäinen, eikä kohtele ystäväänsä aina kovin hyvin. Mutta ei Elenakaan mikään alistuva lapatossu ole. Hänessäkin on ristiriitaisuutta ja tämä tekee kaksikosta kiehtovan. Pahan paikan tullen tytöt pitävät aina yhtä.

Tyttöjen elämä pyörii kodin, koulun ja kavereiden välissä. Vanhemmat ja opettajat ovat pääosin ärsyttäviä. Kavereiden kanssa tulee riitaa. Pojat alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa ja kiinnostua. Napolilaisten nuorten arki näyttäytyy hyvin samankaltaisena kuin oma nuoruus silloin joskus.

Ferranten kirja ei kuitenkaan ole pelkkä teiniromaani. Se on myös väkevä tarina Italiasta, köyhyydestä, rikkaudesta, väkivallasta, miehistä ja naisista. Napolin kaupunki on kuin koko Italia pienoiskoossa kaikkine (huonoine) puolineen.

Ferrante on tarinankertoja isolla teellä. Hän vyöryttää värikästä ja hyvin yksityiskohtaista tarinaansa eteenpäin taiturin ottein. Huonompi kirjailija ei saisi kaikkia lankoja pidettyä käsissään, mutta Ferrantepa saa. Hän kieputtaa lukijan niin tiukasti tiiviin tarinansa verkkoon, että loppuun päästyään odottaa vain sarjan seuraavaa osaa (jonka ilmestymissjankohdasta ei ainakaan kustantajan sivuilla ollut mitään tietoa tai sitten se oli piilotettu harvinaisen hankalaan paikkaan.)

Ferranten polveilevaan juoneen yhdistyy ihanan rikas kieli. Lauseet ovat pitkiä, mutta eivät niin pitkiä, että lukeminen menisi tankkaamiseksi. Hän kuvailee ihmisiä, tapahtumia, miljöötä ja kertojan (Elenan) ajatuksia pikkutarkasti. Ferrante ei ole suurpiirteinen ja lavea kertoja, vaan hänen katseensa on ennemminkin valokuvantarkka röntgenkatse, joka taltioi ja läpäisee kaiken. Iso kiitos kielestä kuuluu tietysti myös osin hyvälle suomentajalle.

Mystistä lisäsäväystä kirjaan tuo kaksi seikkaa. Ensinnäkin koko kirja alkaa prologista ja Lilan katoamisesta. Kuusikymppinen Elena saa puhelinsoiton, jonka jälkeen hän tajuaa, että hänen ystävänsä on häipynyt kuin tuhka tuuleen. Vihdoin. Jättämättä itsestään mitään jälkeä. Tätä Elena oli aavistellut. Pakkohan sarjan kaikki osat on ahmia, jotta saisi selville, mihin Lila lähti ja miksi!

Toinen kutkuttava seikka on se, että kirjailija Elena Ferrantesta ei oikeastaan tiedetä mitään. Kyseessä on salanimi ja vain kustantaja tietää hänen oikean henkilöllisyytensä. On aika mahtavaa, että tässä ajassa, jolloin google tietää kaiken, ”Ferrante” on onnistunut pysymään piilossa kaikesta kirjojensa aiheuttamasta julkisuudesta huolimatta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rönsyilevästä tarinankerronnasta.

2. Jos tyttöjen ja naisen asema kiinnostaa sinua.

3. Jos Italia on suuri rakkautesi.

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

Jos joku luulee, että kaikki naisille suunnattu viihdekirjallisuus on huonosti kirjoitettua roskaa, kannattaa tarttua Tiina Piilolan uutuusromaaniin Taivaanmerkit (2016 S&S). 

Näin nautinnollista suomen kielen kieputusta ja värikkäitä ilmaisuja saa monesta ”vakavammasta” kirjasta hakemalla hakea. Taivaanmerkit todistaa, että kyllä viihdekirja(kin!) voi olla kielellisesti laadukas.

Kirjan juoni on sen sijaan viihdekirjalle tyypillinen: näennäisesti onnellinen, mutta sisäisesti tyytymätön päähenkilönainen kokee olevansa oman elämänsä sivustaseuraaja ja lähtee etsimään ratkaisua tyhjyyden tunteeseensa. Tällä kertaa vaihtoehtohoidoista.

Taivaanmerkkien päähenkilönä seikkailee 35-vuotias Emma, yhden lapsen äiti, joka on naimisissa ihan kivan miehen kanssa. Emma kokee olevansa elämässään täysin ulalla ja hakee vastausta olotilaansa ensin netistä lueskelemalla kaikenlaista NLP:stä mindfullnessiin ja chakraparannuksesta zenmeditaatioon.

Mutta vasta rebirthing-terapia kolahtaa Emmaan täysillä. Terapia lupaa puhdistaa pään kaikesta vuosien varrella kertyneestä kuonasta ja palauttaa ihmisen biologisen syntymän puhtaaseen hetkeen. Terapia huipentuu Jyväskylän ratapiha-alueelle, jossa Emma symbolisesti uudestisyntyy upottautumalla kuumavesipaljuun.

Minkälaista elämää Emma lähtisi puhdistautuneena rakentamaan? Asukasyhdistyksen lehdestä hän bongaa henkisen astrologian kurssin ja hurahtaa tähtimerkkeihin. Ja sen jälkeen vielä moniin muihinkin uskomushoitoihin. Ja lopulta Emma löytää onnen.... no, lukekaapa itse :)

Päähenkilö Emma on kaikessa hörhöydessään ja päättömässä innostuneisuudessaan samastuttava henkilöhahmo. Hän kaahottaa vimmaisesti sinne tänne etsiessään elämälleen uutta suuntaa ja hurahtaa mitä kummallisempiin terapioihin, joita on ihan oikeassakin elämässä tarjolla valtava määrä. Ihanan höyrähtäneestä päähenkilöstä pisteet Piilolalle.

Parasta Taivaanmerkeissä on kuitenkin kieli. Piilola kirjoittaa valtavan hauskasti ja värikkäästi. Hänen kielikuvansa ovat harvinaisen herkullisia, yllättäviä ja raikkaita! Kirjassa on roppakaupalla viittauksia sinne sun tänne: Kalevalaan, kirjallisuuteen (Rhonda Byrnestä Toni Morrisoniin), populaarikulttuuriin (Kill Billistä Jennifer Lopezin takapuoleen)  ja 80-lukuun (Bogart Companystä teinikalentereihin).

Miten Piilola muisti Denise Huxtablenkin? Ja korkokenkä-Cindyt? Jock Ewingin pojalleen lähettämän kirjeen? Emännän käsivoiteen? Super-Marjon? Leppis-lehden? Sitruunanhajuisen Vimin, joka nykyään tunnetaan typerällä nimellä Cif? (Vim sentään on latinaa ja tarkoittaa voimaa – mitä Cif muka tarkoittaa?) jne jne...

Piilolaa lukiessa huumaantuu yksityiskohdista. Muistuttamalla Ally McBealin pienestä hörökorvamiehestä tai Sue Ellenin vieroitushoidosta Piilola tulee herättäneeksi lukijan mielessä valtavan määrän muistoja.

Takakannessa Piilola kertoo itse kokeneensa kirjoittajana muodonmuutoksen. Vakavissa vesissä uineesta kirjailijasta on tämän uutuuden myötä syntynyt kepeästi kirjottava ilolintu. Sellainen hän tuntee oikeasti olevansa ja lukijana voin vain todeta, että kyllä! Jatka tällä linjalla!

Tartu tähän:

1. Jos etsit suuntaa elämällesi.

2. Jos haluat nauttia rikkaasta suomen kielestä.

3. Jos olet kiinnostunut vaihtoehtohoidoista.

Kimmo Leinonen: Ensimmäiset Suomessa: Hakametsän jäähalli ja MM-kisat 1965

Nyt kun tämän vuoden jääkiekon MM-kisat on taas jännitetty ja joukkueet siirtyneet kesätauolle, on kaikilla lätkäfaneillakin aikaa lukea. Eikä ole Leijona-fani eikä mikään, jos ei tiedä mitään Suomen ensimmäisistä kotikisoista.

Jääkiekon ensimmäiset MM-kotikisat järjestettiin Tampereella vuonna 1965 ja tarina siitä, miksi juuri Tampereella, on kiinnostava. Kisat oli alunperin päätetty pitää pääkaupungissa Helsingissä, mutta helsinkiläiset töpeksivät hallinrakentamisessa ja joutuivat vetäytymään koko kisahankkeesta.

Tampereella ei jääty jahkailemaan, kun Helsingistä tuli tieto, ettei kisoja voida järjestää. Tuohon aikaan Tamperetta luotsaisi melkoisen itsevaltias visionääri, Erkki “Napoleon” Lindfors, joka ilmoitti ykskantaan, että kyllä Tampere nyt yhden hallin rakentaa.

(Samainen Napoleon päätti muuten hieman myöhemmin rakennuttaa kaupunkiin maan mahtavimman näkötornin vierailtuaan Kuopion Puijon tornissa. Jo vierailua seuraavana päivänä hän oli määrännyt toimikunnan Näsinneulaa suunnittelemaan.)

Kiakkokuume valtasi kaupungin. “Jäähalli Tampereelle” -julisteita liimailtiin ympäriinsä ja juniorit kiertelivät ovelta ovelle myymässä hallitarroja - innokkaimmat kävivät samoilla ovilla useampaan kertaan. Halli haluttiin kisojen takia, mutta tietysti myös siitä syystä, että vihdoin myös kaupungin omille joukkueille saataisiin kunnolliset pelitilat.

Helsinkiläisten mustamaalauskampanjakaan ei pysäyttänyt tamperelaisten intoa ja halli kohosi Hakametsään aikataulussa. Se oli teknisiltä ominaisuuksiltaan maailman hienoin ja jopa tuotevalikoima kanttiineissä vertaansa vailla.

Leinonen kertoo kirjassaan yksityiskohtaisesti (muttei suinkaan puuduttavasti) hallin rakentamisesta ja itse kisoista. Vuoden 1965 kisojen lisäksi myös kaikista muista Suomen kotikisoista. Hän on vilpittömän innostunut aiheestaan ja se välittyy mukavasti lukijalle. Ei asiantuntijuus vähene, vaikka kirjoittaisikin lennokkaasti ja lukijaystävällisesti. Teoksen hienot ja tarpeeksi isot mustavalkoiset valokuvat ansaitsevat erityismaininnan.

Kirjan lopussa on jääkiekon superfanille nelisenkymmentä sivua Suomessa järjestettyjen MM-kisojen tilastohistoriaa vuosien varrelta: pistepörssit, parhaat maalintekijät, syöttäjät, jäähyt ja joukkueiden kokoonpanot. Ne kun opettelee ulkoa, voi päteä ensi vuonna kisakatsomoissa.

Mutta Leinosen kirja (2015 Auditorium) kannattaa lukea, vaikka jäähallin rakentaminen ja jääkiekko sinänsä ei kiinnostaisi tippaakaan. Se on oivaa luettavaa kaikille kaupunkien päättäjille, suunnittelijoille ja meille tavallisille kaupunki- ja kuntalaisille. Joskus tarvitaan uskomaton visio, nopeita päätöksiä ja rohkeutta toteuttaa jotain ennen näkemätöntä. Tampereella se tajuttiin vuonna 1963 ja toimeen tartuttiin rivakasti. Kisat olivat taloudellinen menestys.

Napoleon Lindforsin visionäärinen henki elää edelleen Tampereella. Kun muiden kaupunkien keskustat näivettyvät ja ränsistyvät, Tampere on nytkin yhtä rakennustyömaata. Rantatunneli, kaupunkiratikka, jättimäinen kauppakeskus ja uusi radan päälle rakennettava monitoimiareena ovat tuloillaan. Ne houkuttelevat kaupunkiin väkeä ja pitävät keskustan elävänä. Mieluummin minäkin Tampereelle tulevaisuudessa muutan kuin esimerkiksi.... no – jääköön sanomatta.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat jääkiekkoa.

2. Jos urheilun historia kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat innostua.

Laurent Binet: HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä

HHhH = Himmlers Hirn heißt Heydrich – Himmlerin aivot ovat Heydrich

Laurent Binet’n romaani natsipomo Heydrichin salamurhasta (2015 Gummerus, suom. Taina Helkamo) on ylivoimaisesti paras koskaan lukemani historiallinen romaani! Se singahtaa samantien myös parhaiden koskaan lukemieni kirjojen top kymppiin.

Jo ensimmäisten lyhyiden lukujen jälkeen tiesin piteleväni käsissäni poikkeuksellisen hienoa lukuelämystä, jota en hevin unohtaisi. Nyt kun kirja on lopussa, oloni on yhtä haikea kuin kirjailija Binet’llä hänen jättäessään hyvästit urheille päähenkilöilleen Josef Gabčíkille ja Jan Kubišille.

Laurent Binet kirjoitti kirjansa rakkaudesta Prahaan ja kiinnostuksesta operaatio Anthropoidiin, jonka tavoitteena oli surmata Prahan pyöveli, Reinhard Heydrich. Tavoite onnistui, mutta seuraukset olivat kamalat. Esimerkiksi Lidicen pieni kaivoskylä pyyhittiin asukkaineen maailmankartalta totaalisesti, vaikkei kylällä ollut mitään kytköksiä salamurhaan. Natsien kostonhimon kohteeksi se valikoitui sattumalta.

Suurin syy kirjan kirjoittamiseen oli kuitenkin kunnioituksessa iskun tekijöitä kohtaan. Josef Gabčík ja Jan Kubiš toteuttivat yhden maailmanhistorian merkittävimmistä vastarintaliikkeen operaatioista. Heidän ihmeellinen tarinansa on sekoitus yltiöpäistä rohkeutta, vilpitöntä isänmaanrakkautta, lujaa kylmähermoisuutta ja uskomatonta epäonnea!

Binet kertoo kirjassaan operaation etenemisestä ja jäljittää siihen osallistuneita vastarintamiehiä ja –naisia. Sen lisäksi Binet käy läpi Heydrichin elämäntarinan ja hänen etenemisensä Hitlerin lähipiiriin. Kansallissosialismin nousu ja toisen maailmansodan tapahtumat vuoteen 1942 käydään myös läpi. Ja kaiken tämän Binet kertoo niin maan perusteellisen koukuttavasti, että kirjaa on melkein mahdotonta laskea käsistään!

Heydrich hotkaisee ison osan kirjasta, vaikka Binet’n pääpointti onkin itse operaatio ja siihen osallistuneet ihmiset. Binet joutuu myöntämään itselleen kiinnostuneensa Heydrichin pahuudesta ja persoonasta, vaikkei olisi millään halunnut. Jokin teurastajassa kuitenkin kiehtoi häntä. Ja olihan Heydrichin elämästä toki olemassa valtavasti enemmän lähdeaineistoa kuin operaatioon osallistuneista taviksista.

Binet avaa lukijalle rehellisesti omat lähtökohtansa kirjan kirjoittamiseen, omat tuntemuksesnsa kirjoitustyön edetessä ja juuri tämä omakohtaisuus keikauttaa kirjan romaaniksi. Teos ei ole kaukana tietokirjallisuudestakaan, sillä faktat ovat kohdillaan ja Binet korostaa moneen kertaan, ettei halua tarinoida omiaan. Hän ei keksi kohtauksia tai vuorosanoja eikä pane ajatuksia henkilöidensä päähän. Jos joskus siihen hairahtuukin, hän ilmoittaa sen heti lukijalle.

Kirjan kansi on hämäävä, sillä kannen perusteella HHhH:ta luulee helposti tyypilliseksi tietokirjaksi. Minäkään en olisi tähän välttämättä tarttunut ilman erään asiantuntevan kirjastosedän suositusta ja Terhi Rannelan romaania Frau.

Mutta summa summarum: HHhH on koukuttava, jännittävä, koskettava, järkyttävä, haikea ja uskomattoman hienosti kerrottu tarina rohkeudesta, toveruudesta, sodasta, toivosta ja petturuudesta. Jos aiotte lukea tänä kesänä vain yhden kirjan, lukekaa tämä!

Huom! Elokuva tulossa teattereihin jo tänä vuonna.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaikuttavan teoksen!

2. Jos helppolukuinen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos olet matkustamassa Prahaan.

Julie Murphy: Dumplin

Willowdean “Dumplin” Dickson ei kutsu itseään kookkaaksi, rotevaksi tai isoluiseksi. Hän kutsuu itseään läskiksi. Mitä sitä totuutta muuttamaan tai kiertoilmauksia keksimään, hän ajattelee. 

“Sellainen minä olen. Läski. Se ei ole kirosana. Se ei ole loukkaus.”

Lihavuus ei ole Willowdeanille ongelma. Se ei ole ongelma hänen parhaalle ystävälleen Ellenille, ei hänen muille kavereilleen, ei hänen pomolleen, eikä hänen deittiseuralaisilleen. Vain koulun typerin huutelija Patrick solvaa Willowdeania siinä missä kaikkia muitakin muottiin sopimattomia.

Mutta äidille tytär ei kiloineen kelpaa. Äiti organisoi antaumuksella paikkakunnan kuuluisia missikisoja ja onpa hänet itsekin vuosia sitten kruunattu kaikkein kauneimmaksi. Eikä äiti ole lihonut grammaakaan niistä päivistä – sama iltapuku sujahtaa edelleen vaivattomasti ylle. Siitä hän jaksaa tyttärelleen ylpeillä.

Äiti on itse ollut nuorena lihava ja häpeä siitä saa hänet häpeämään tytärtään. Äiti napsauttaa televisiosta laihdutusohjelman päälle aina kun Willowdean saapuu olohuoneeseen. Hän kehuu Willowdeanin laihojen ystävien ulkonäköä kauniiksi, muttei koskaan Willowdeania. Eikä hän voi aluksi tietenkään sulattaa ajatusta siitä, että Willowdean on päättänyt tänä vuonna osallistua missikisoihin ja raivata tietä erilaiselle kauneudelle.

Julie Murphyn kirja Dumplin (2016 Otava, suom. Peikko Pitkänen) on erilaisuuden ylistys (ja omistettu muuten isoperseisille tytöille!) Päähenkilö on mahtava tyyppi: oman tiensä itsevarma kulkija, joka viis veisaa siitä, mitä muut hänen ulkonäöstään ajattelevat. Hän on ylpeä kiloistaan ja tyytyväinen itseensä. Hän on aikaansaava, huumorintajuinen, ystävällinen ja lojaali. Loistava esikuva kaikille epävarmuuksiensa kanssa painiville!

Romaani on humoristisen pintansa alla myös koskettava tarina äidistä ja tyttärestä. Äiti ei näe tyttäressään muuta kuin kilot. Heikon ja laihuuteen perustuvan itsetuntonsa kanssa kamppaileva äiti kääntää tyttärelleen selkänsä, eikä Willowdeanista olisi tullut vahvaa ilman sydänkohtaukseen kuollutta lihavaa tätiään Lucyä, jolle hän kelpasi sellaisenaan: ainutlaatuisena, ihanana ja kauniina.

Kirjan viesti on vahva ja sanoma hyvä. Mutta yksi asia jäi häiritsemään. Dumplin raivaa julistaen tietä erilaisuudelle: lihaville, rillipäille, hevosenhampaisille, seksuaalivähemmistöihin kuuluville, huonoryhtisille, hiljaisille, nörteille jne. Mutta laihoille ei hyväksyntää heru. Dumplinin suvaitsevaisuus yltää pitkälle, muttei kuitenkaan ihan “näivettyneisiin luuviuluihin” saakka.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos koet olevasi erilainen.

3. Jos haluat voimaantua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.