Alex Schulman: Unohda minut

Kun Alex Schulmanin äiti sammui lastenhoitovuorollaan sohvalle ja Alex löysi kotiin palattuaan pienen tyttärensä yltä päältä ulosteesta, hän päätti vihdoin ottaa juomisen puheeksi äitinsä kanssa.

Alexin äidin vuosikymmeniä kestänyt alkoholismi oli salaisuus, jonka kaikki tiesivät, mutta johon kukaan ei puuttunut. Lapsuutensa varhaisvuodet Alex vielä muistaa onnellisena ja alkoholittomana aikana, mutta kun viina otti äidistä vallan, muistot muuttuivat ja siitä eteenpäin ne olivat täynnä epätietoisuutta, ahdistusta, surua ja häpeää.

Alex oppi veljineen olemaan ärsyttämättä äitiä, sillä äiti saattoi räjähtää pienimmästäkin vastahankaisuudesta tai vastoinkäymisestä. Lasten piti koko ajan lukea kasvoilta, millä tuulella äiti oli: olisiko tänään huono vai hyvä päivä. Häpeä salaisuudesta kasvoi niin suureksi, että Alex valehteli jopa alkoholiparantolan henkilökunnalle äidin juoneen vain kymmenisen vuotta, vaikka tiesi hyvin juomisen jatkuneen kolme kertaa kauemmin.

Tästä kaikesta kokemastaan Alex Schulman on kirjoittanut pienen, alle 200 sivuisen romaanin, joka sisältää suuren ja surullisen tositarinan. Hän omistaa kirjansa kahdelle veljelleen ja korostaa, että heidän tarinansa äidistä voi olla toisenlainen ja että tässä tarinassa näkökulma on vain hänen.

”Kukaan ei kertonut meille lapsille, että äiti oli sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: ”Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.” Isä ei sanonut: ”Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän.”

Alex Schulmanin taitavasti rakennettu tarina jättää jälkeensä surullisen olon. Se on kertomus vanhemmista, jotka omien traumojensa vuoksi hylkäävät lapsensa ja jättävät heidät henkisesti heitteille. Se on myös tarina siitä, että pahinta ei yleensä ole totuuden kuuleminen, vaikka se satuttaisikin. Kamalinta on epätietoisuus ja salailu ja siitä johtuva jatkuva tulkitsemisen pakko.

Unohda minut (2017 Nemo, suom. Raija Rintamäki) nostatti ilmestyttyään Ruotsissa melkoisen kohun, sillä Alex Schulman on kaikkien tuntema mediapersoona, hänen äitinsä Lisette Schulman myös, ja tämän isä taas ärhäkkä ja tuottelias kirjallisuusmies Sven Stolpe, jonka tunsivat kaikki.

Tartu tähän:

1. Jos pidät arjen tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, mistä Ruotsissa viime vuonna puhuttiin.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitren Silmukka (2017 Minerva, suom. Susanna Hirvikorpi) on juoneltaan niin yksinkertainen jännitysromaani, ettei tämän yksinkertaisempaa voi enää kirjoittaa. 

Ja juuri siksi se pitää tiukassa otteessaan ensimmäiseltä sivulta loppuun asti, eikä siihen kaipaa mitään lisää.

Silmukan tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat kaikki. Päähenkilönä on 12-vuotias Antoine Courtin: nuori poika, joka asuu äitinsä kanssa ja koettaa pysytellä mukana poikaporukassa, jota johtaa ärsyttävän itsetietoinen Théo Weiser.

Aikaisemmin pojat ovat puuhastelleet ulkona, mutta kun Kevin, yksi pojista, saa lahjaksi PlayStationin, ei ketään kiinnosta enää mikään muu kuin pelaaminen. Antoine päättää rakentaa Saint-Eustachen metsään niin hienon majan, että muut pojat kyllästyisivät pelaamiseen ja alkaisivat taas leikkiä ulkona. Toisin käy.

Maja ei tee vaikutusta Antoinen salaiseen ihastukseen Èmilie’hin ja kun naapurin herra Desmedt vielä äkkipikaisuuksissaan ampuu oman koiransa, Antoine’lle rakkaan Odysseuksen, Antoine raivostuu. Hän mäjäyttää suutuspäissään kuusivuotiasta Rémi Desmedtiä oksankarahkalla päähän ja tämä kuolee. Antoine menee paniikkiin ja piilottaa ruumiin metsään.

Kuusivuotiaan Rémi Desmedtin katoaminen on maanlaajuinen uutinen, mutta Antoine ei uskalla kertoa tapahtuneesta kenellekään – onhan hän syyllinen murhaan. Hän päättää pitää asian salassa.

Pierre Lemaitre’n psykologisessa jännitysromaanissa seurataan Antoine’n pään sisäistä piinaa tapahtuman jälkeen. Antoine ei syö, ei nuku, suunnittelee pakoa ja pelkää jatkuvasti jäävänsä kiinni. Syyllisyydessä ja pelossa on hänelle jo rangaistusta kerrakseen.

Lemaitre panee lukijansa koville. On vaikea olla olematta Antoinen puolella siitä huolimatta, että alusta saakka tietää tämän tappaneen pienen kuusivuotiaan pojan. Onhan Antoine  vasta 12-vuotias, itsekin vielä lapsi, eikä hänen ollut tarkoitus tappaa koskaan ketään. Loppuratkaisu lyö yksinkertaisuudessaan ällikällä.

Lemaitren tarina voi ahdistaa joitain lukijoita, kerrotaanhan siinä lapsesta, joka tappaa vahingossa toisen lapsen. Silti jokaisen kannattaisi lukea se, koska Lemaitre osoittaa hienosti, etteivät asiat ole useinkaan niin mustavalkoisia kuin ulkoapäin näyttää. Lisäksi hän osoittaa olevansa yksi tämän hetken parhaista jännärikirjailijoista. Näin taidokkaasta, tarkkanäköisestä ja ajatuksia herättävästä jännäristä saa harvoin nauttia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat etsiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin.

3. Jos rakastat yllättäviä loppuratkaisuja.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä

Juhanilla ja Jounilla on tapana tavata kerran vuodessa, ostaa olutta ja pullo giniä, juoda ja saunoa. Elämä on vienyt lapsuudenkaverit eri suuntiin, eikä heillä ole enää paljon yhteistä puhuttavaa, mutta vuosittaisesta perinteestään miehet pitävät kuitenkin kiinni.

Tällä kertaa tapaaminen päättyy tilanteeseen, joka muuttaa Juhanin elämän. Hän tekee illan jälkeen teon, jota syvästi katuu, muttei voi tunnustaa tekoaan kenellekään, sillä poliisina Juhani tajuaa, että se tietäisi hänen uransa loppua ja vaimokin varmasti lähtisi. Ainoaksi keinoksi jää yrittää hyvittää teko salaa.

Enempää juonesta ei voi paljastaa kertomatta liikaa.

Maria Mustrannan Sokeita hetkiä (2017 WSOY) on loistelias esikoisromaani, kenties tämän vuoden paras. Hänen kerrontansa on tyylikästä ja moni-ilmeistä ja Juhanin tarina on hallittu ja ehjä kokonaisuus. Siinä ei ole mitään liikaa.

Mustranta on onnistunut sukeltamaan uskottavasti ahdistuneen viisikymppisen poliisimiehen ajatuksiin, jota menneisyys piinaa. Juhanin juoppo isä on tehnyt elämässään isoja virheitä ja istuu nyt vankilassa äkkipikaisuutensa takia. Oman pahan tekonsa jälkeen Juhani huomaa muistuttavansa isää ja tajuaa joutuvansa itsekin toisinaan sellaisen sokean hetken valtaan, jolloin järki pakenee ja päässä pimahtaa. 

Vaikka kirja on tunnelmaltaan katkeransurullinen, vähän ahdistavakin ja Juhanin tarina traaginen, kirjan lopussa vilahtaa sentään toivo. Mustranta panee lukijan koville ja pakottaa tämän miettimään hyvyyttä ja pahuutta sekä oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, jotka harvoin ovat mustavalkoisia, aivan kuten Juhanin tarina osoittaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.

2. Jos pidät kauniista kielestä.

3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan kirjailijaan.

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Viime vuonna käännössuosikkejani olivat norjalaisen Tore Renbergin Huomenna nähdään ja rankalaisen Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. 

(Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.)

Tänä vuonna olen häikäistynyt Olivier Bourdeaut’n pikkuruisesta romaanista Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017 Siltala, suom. Ville Keynäs) ja huomaan jälleen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirjasta, joka on melkein liian hyvä. On paljon helpompaa kirjottaa keskinkertaisista.

Bourdeaut’n romaani tuntuu kepeältä ja se on hauska. Aivan aluksi luulee lukevansa hassua ja vähän yliampuvaa kertomusta hullunkurisesta perheestä. Perheen isä keksii tarinoita ja tempauksia, joilla huiputtaa kaikkia, ja perheen äiti se vasta hillitön on. 

Talossa juhlitaan koko ajan, siellä juodaan ja ilakoidaan aamuun asti ja levylautasella pyörii kerta toisensa jälkeen Nina Simonen kappale Mr. Bojangles. Kertojana on perheen alakouluikäinen poika, joka tarkkailee ja kuvailee villiä menoa sivusta.

Pikku hiljaa meininki alkaa näyttää liian raisulta ja epäilyttävältä. Äiti osoittautuu mieleltään sairaaksi, maaniseksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Hän vaatii ympärilleen jatkuvaa säpinää ja isä pelleilee, jotta saisi pidettyä vaimonsa mielenterveyden jotenkin aisoissa. Poika otetaan pois koulusta, laskupino kasvaa, tuho lähestyy. Hulvaton perhe ei olekaan hauska vaan sairas.

Bourdeaut’n romaani on tarina hullusta rakkaudesta, mielisairaudesta ja sen kammottavista seurauksista, mutta synkkä ja traaginen tarina on kerrottu niin kepeästi, että kirja jättää lukijalle hyvän mielen. Tarinassa ja kielessä on jotain hyvin leimallisesti ranskalaista: kuplivan kevyt pinta ja hirvittävän surullinen pohja.

Bourdeaut’n rikasta kielenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Pitkät ja polveilevat virkkeet sopivat täydellisesti kuvailemaan kolmikon ympärillä pyörivää hullunmyllyä. Jokaisessa lauseessa on niin paljon tapahtumia, että 143 sivussa ehtii tapahtua enemmän kuin monessa tiiliskivessä.

Jos mietit, mitä lukisit seuraavaksi, lue tämä! 

1. Jos rakastat rikasta kieltä.

2. Jos pidät hauskoista tarinoista.

3. Jos haluat lukea palkittua laatua.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Miten kirjoittaa kirjasta, joka tekee niin suuren henkilökohtaisen vaikutuksen, että tuntuu kuin siitä ei pystyisi sanomaan mitään? Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta (2013 Siltala) on sellainen kirja.

Kuumana heinäkuisena päivänä vuonna 1938 Iida kohtaa sillalla Eliaksen. Iida kysyy tietä apteekkiin ja Elias vastaa yhdellä sanalla. Sinä ohikiitävänä hetkenä Iida tietää, että tämä on menoa nyt. Tuon miehen hän haluaa ja Iida tietää, että he tapaisivat vielä.

Vuosikymmeniä myöhemmin Iidan sisar Edla makaa sängyssään ja miettii, mitä hän täällä vielä tekee. Kaikki muut ovat jo poissa, hän vain enää jäljellä. Muisti temppuilee jo, kukaan ei käy. Mielen varjoista astuu esiin välillä Iida, jota Edla ei haluaisi katsoa.

Jotain on tapahtunut tässä välissä, sen lukija tietää jo heti alussa. Juonipaljastukset jääkööt tähän.

Nousiaisen kieli on kirkasta ja runollisen kaunista, mutta kaikkein suurimman jysäyksen aiheutti tarina. Iidan ja Eliaksen välinen rakkaustarina on hienoin, kaunein ja surullisin tarina, mitä olen aikoihin lukenut.

Iida tietää, että tässä on se suurin onni. Hän on raudanluja, niin ehdoton asiastaan, että hänen varmuuttaan käy vähän kateeksi. Elias on hapuilevampi, sillä sellaiseen hän on tottunut, ei muutakaan osaa, mutta palaa aina uudestaan Iidansa luo.

Edlan onnettomuudeksi koituu syyllisyys, jota hän ei pysty enää pakenemaan. Muiden henkilöhahmojen onnettomuudeksi se, että he kelpuuttavat itselleen sen, mitä muilta jää, eivät osaa ajatella itselleen enempää. Vain Iidalle ja Eliakselle käy hyvin, vaikkei yhtään hyvin käykään.

Rakkaus, usko, toivo, suru, ystävyys, menetys ja syyllisyys ovat tämän huikean hienon tunnelmaromaanin teemat.

Tämän kirjan viimeisiä sivuja en ainakaan minä pystynyt lukemaan kuivin silmin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea suuresta rakkaudesta.

2. Jos rakastat kaunista kieltä.

3. Jos pidät tunnelmaromaaneista.

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Variksen Huvila (2016 WSOY) on hieno ja haikean surumielinen tarina nuoresta Raakelista, joka halusi elää omannäköisen elämän, muttei uskaltanut.

Eletään 1920-lukua Turun seudulla. Raakel on valmistunut ylioppilaaksi ja häntä kauhistuttaa ajatus tulevaisuudesta, jossa hän asuisi vanhempiensa peräkammarissa ikuisena ikäneitona. Ei ikinä sellaista, Raakel ajattelee, vaan itsenäisen naisen oma elämä, johon kenelläkään ei ole nokan koputtamista.

Pääsy yliopistoon suomen kieltä ja kirjallisuutta opiskelemaan avaa Raakelille oven haaveilemaansa tulevaisuuteen. Kirjallisuus on älykkäälle ja elämänjanoiselle Raakelille kaikki kaikessa ja hän ihailee ihmetellen Suomen ensimmäistä naisprofessoria Alma Söderhjelmiä, joka on juuri nimitetty virkaansa Åbo Akademiin. Ei Raakel itselleen ihan niin poikkeuksellista roolia haluaisi, mutta jotain omaa kuitenkin.

Kohtalo puuttuu peliin. Raakel rakastuu palavasti itsevarmaan taiteilijaan Aksel Korkeakorpeen, joka kosii häntä jo parin tapaamisen jälkeen ja vie Raakelin mukanaan huvilalleen kauas keskustasta.

Avioelämä osoittautuu aivan toisenlaiseksi kuin mitä Raakel on kuvitellut. Aksel liehuu pitkin pääkaupunkiseutua omissa porukoissaan ja intoutuu äärioikeistoaatteesta aina vain voimallisemmin. Raakel alkaa leikkiä kotia, sillä sitä häneltä nyt odotetaan. Pikkuhiljaa Raakel huomaa elävänsä vain muita varten ja unohtaneensa itsensä ja omat unelmansa.

Asetelma aviopari Raakelin ja Akselin välillä muistuttaa hivenen asetelmaa Maria Jotunin Huojuvassa talossa, vaikka Jotunin romaanissa avioliitto on helvetillinen ja ahdistavuus Huvilaan verrattuna potenssiin kymmenen. Raakelissa on kuitenkin ripaus enkelimäistä ja alistuvaa Leaa ja Aksel taas muistuttaa itsekkäässä narsismissaan ja kovuudessaan vähän Eeroa.

Tuula-Liina Variksen romaani on tarina yhdestä naisesta ja sitä kautta naisen asemasta tuon ajan Suomessa. Vaikka muutamat Alma Söderhjelmin kaltaiset poikkeuksellisen voimakastahtoiset yksilöt pystyivät jo murtautumaan ulos perinteisestä naisen roolista, ei sellainen vaihtoehto käytännössä ollut realismia suurimmalle osalle. Yhteiskunta odotti, että nainen menee naimisiin, tekee liudan lapsia ja omistautuu perheelleen. Pyykkää, kokkaa ja kiikuttaa tohveleita miehelleen.

Kun ihmiselle uskotellaan tarpeeksi monta vuotta, ettei kannata kurkotella ihmeitä, sitä alkaa helposti itse toteuttaa elämäänsä sen kaltaiseksi. Raakelilla on kaipuu tehdä toisin, mutta rohkeus ja kannustavat ihmiset ympärillä puuttuvat.

Tuula-Liina Varis kehystää Raakelin tarinan 1920- ja 1930-lukujen aateympäristöllä ja kuorruttaa sen kirjallisuusintoilijaa ilahduttavilla viittauksilla tuon ajan kirjallisiin seurapiireihin. Lisäplussan Varis saa entisajan sanastosta: traditsuuneista, vifteistä, sminkkauksesta, förkkeleistä ja ekstraordinääreistä baaleista.

Tartu tähän:

1. Jos naisen asema kiinnostaa sinua.

2. Jos pidät rauhallisesta tarinankerronnasta.

3. Jos inhoat pinnallista hömppää.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista on tässä! Maylis de Kerangalin Haudatkaa kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen) on niin uljasta kielellistä ilotulitusta, ettei tämän ranskattaren verbaalista lahjakkuutta voi kuin ihailla.

Kielellisen hienouden lisäksi kirjan tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä. Täyden kympin teos toisin sanoen!

Teinipoika Simon Limbres on lähtenyt parin kaverinsa kanssa rämällä pakettiautolla aamuyöstä meren rantaan. Aallot ovat sinä yönä erityisen hyvät. Pojat vetävät märkäpuvut ylleen ja surffaavat pari tuntia, kunnes kömpivät kohmeisina ja hampaat kalisten takaisin autoon. Simon istuu keskelle, eikä kiinnitä turvavyötä.

Matkalla auto ajautuu vasemmalle kaistalle, törmää valotolppaan ja pojat jäävät loukkoon ruhjoutuneeseen autoon. Simon Limbres on lentänyt törmäyksen voimasta päin tuulilasia ja hänen irrottamisensa autosta kestää kaksikymmentä minuuttia. Hänen sydämensä lyö yhä, mutta muuten hän on täysin tiedoton.

Sairaalassa Simonin auttamiseksi ei voida tehdä enää mitään. Poika todetaan aivokuolleeksi ja lääkärit alkavat suostutella äitiä ja isää antamaan luvan poikansa elinten käyttämiseksi toisten potilaiden hyväksi. Vanhemmille, joille pojan onnettomuudessa on jo tarpeeksi käsiteltävää, tilanne on vaikea.

Kerangalin teos on vuorokausiromaani ja siinä seurataan 24 tunnin ajan tapahtumia aivokuolleen Simon Limbresin ympärillä. Se käsittelee kouriintuntuvasti vanhemman tuskaa ja surua oman lapsensa menettämisestä. Siinä tarkastellaan sairaalahenkilökunnan tuntemuksia, kun nuoren potilaan eteen ei voida enää tehdä mitään. Se ottaa käsittelyyn myös lääkärien ja hoitajien väsymyksen sekä elinsiirto-operaatioiden täsmällisyyden ja kriittisyyden.

Kerangalin upeassa teoksessa on voimakkaampi imu ja intensiteetti kuin monessa jännärissä. Sydän (kirjaimellisesti!) jyskyttäen seuraa Simon Limbresin vahvan ja elinvoimaisen sydämen siirtämistä uuteen kehoon - toiselle ihmiselle, jolle Simonin kuolema antoi uuden elämän. Viimeiset sivut ovat lukijan juhlaa – niin huikaisevan hienosti Kerangal päättää kirjansa.

Suomentajille työ on varmasti ollut mieluinen mutta vaikea. Kerangalin lauseet ovat pitkiä (jopa yli sivun mittaisia!) ja polveilevia, mutta samanaikaisesti täysin ymmärrettäviä ja loogisesti eteneviä. Siltala on valinnut suomentajat oikein, sillä vain Ville Keynäksen ja Anu Partasen kaltaiset huipputaiturit voivat selvitä kunnialla tällaisesta urakasta.

Jos saan pyytää, lisää Kerangalia ja äkkiä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hiottua kieltä.

2. Jos pidät intensiivisistä tarinoista.

3. Jos haluat lukea laatua.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle

Olen aina pitänyt Laura Honkasalosta. Hänen romaaninsa Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001 Gummerus) teki aikanaan ison vaikutuksen ja hänen edellinen tietokirjansa Nuukaillen (2014 Kirjapaja) oli ajatuksia herättävä puheenvuoro kulutushysteriaa vastaan. Sen vaatimattomana tavoitteena pelastaa maapallo.

Kirjasta Nuukaillen voit lukea lisää täältä.

Nyt Honkasalo on tarttunut  uuteen tärkeään aiheeseen: länsimaita riivaavaan yksinäisyysepidemiaan. Hänen uudessa tietokirjassaan katetaan pöytä yhdelle ja pohditaan yksinäisyyttä sekä yksin olemisen taitoa (Kirjapaja 2016).

Yksinäisyys tappaa. Se on jo pahempi kansansairaus kuin ylipaino. Yksinäisiä ihmisiä on aina vain enemmän, mutta silti yksinäisyys tuntuu olevan kuin Harry Potter -sarjan Voldemort: jotakin, jota ei saa ääneen mainita.

Jos kertoo olevansa yksinäinen, saa osakseen kummeksuvia katseita tai piikikkäitä kommentteja. Yleinen ajattelutapa on, että yksinäisyys on jollain tapaa yksinäisen oma vika. Yksinäinen on vain liian nirso tai saamaton. Kyllä niitä ystäviä löytyy, kun ryhdistäytyy ja lähtee vaikka kansalaisopiston virkkauskurssille!

Honkasalo antaa kirjassaan äänen monelle yksinäiselle ja panee tuttuun tyyliin myös itsensä likoon. Hän tietää omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu olla yksin ja miten vaikeaa uusien ystävien saaminen on. Hän ei häpeile sitä, että tuntee jatkuvasti epävarmuutta uusissa porukoissa ja kokee usein olevansa ylimääräinen surkimus. Hän kertoo rehellisesti romahduksestaan, kun mies lähti ja jätti hänet yksin kahden pienen lapsen kanssa. Henkilökohtaisten yksinäisyyskokemusten ansiosta kirja tulee hyvin lähelle lukijaa.

Yksinäisten kertomukset ovat karua luettavaa. Mistään ei löydy ketään, vaikka kuinka on koettanut. Sitten ei enää jaksa yrittää, luovuttaa ja jää kotiin. No sieltä nyt ei kukaan ainakaan tule ketään hakemaan, yksinäiselle huudahdetaan. Kyllä yksinäinen sen tietää, mutta kun voimia ei enää ole.

Honkasalon teksti soljuu jälleen eteenpäin mukavan rauhallisesti ja sujuvasti. Hän höystää yksinäisten tarinoita nasevilla huomioillaan ja lisää mukaan myös lukuja ja tutkimustuloksia yksinäisyydestä. Lopputuloksena on haikea ja surullinen tietokirja, jota voi lämpimästi suositella.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää, mitä yksinäisyys on.

2. Jos pidät jutustelevasta tyylistä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle järkäleelle.

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut: minun keskitysleiritarinani

Marcelinen Loridan-Ivensin pikkuruinen elämäkerta (2016 Gummerus, suom. Marja Luoma) on niitä kirjoja, jotka helposti hukkuvat kirjastojen massiivisiin muistelmahyllyihin. Vaatimattoman näköinen 112 sivuinen teos sisältää kuitenkin painavamman tarinan kuin moni muu samassa hyllyssä seisova näyttävämpi järkäle.

Kirjan kirjoittaja, kahdeksankymppinen Marceline Loridan-Ivens, kirjottaa tarinaansa isälleen, joka ei koskaan palannut. Kaksikko päätyi yhdessä keskitysleirille, isä Auschwitziin ja tytär Birkenaun puolelle, vain kolmen kilometrin päähän toisistaan. Kaksi kertaa he onnistuivat näkemään toisensa ja kerran isä sai sähkömiehen välityksellä toimitettua ”rakkaalle pikku tytölleen” käsinkirjoitetun viestin Birkenaun parakkiin 27B.

Tytär selvisi kuin ihmeen kaupalla. Isä ei ja sen hän aavisti jo menomatkalla junassa. Hän sanoi tyttärelleen, että tämä olisi hänen viimeinen matkansa, mutta toivo jälleennäkemisestä piti Marcelinen hengissä.

Sen lisäksi että Marceline Loridan-Ivens kertoo kirjassaan oman keskitysleiritarinansa, hän kertoo paljon myös siitä, kuinka vaikeaa oli jäädä eloon. Ne jotka eivät olleet kokeneet leirien kauhuja, eivät ymmärtäneet. Leirillä olleet taas eivät halunneet tai pystyneet puhumaan. Vielä kahdeksankymppisenä Marcelin pohdiskelee, kannattiko ylipäätään selviytyä.

Kirjansa loppupuolella Marcelin Loridan-Ivens tekee huomioita nykymaailman menosta ja on huolissaan siitä, mihin suuntaan Eurooppa on kulkemassa. Hän on järkyttynyt tajutessaan, ettei mikään ole muuttunut. Viha on noussut jälleen. Tämä kirja osoittaa karmealla tavalla, mihin se voi pahimmillaan johtaa, jos emme osaa pitää varaamme. Marceline Loridan-Ivens totisesti tietää, mistä puhuu. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tärkeän kirjan.

2. Jos historia kiinnostaa sinua.

3. Jos inhoat tyhjänpäiväistä hömppää.

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Miten hassu yhteensattuma. Edellinen lukemani kirja kertoi 13. lokakuuta 1972 Andeille rysähtäneestä lentokoneesta ja sen matkustajien uskomattomasta selvitymistarinasta. Tämä lukulistani seuraava kirja taas alkaa täsmälleen samasta tapahtumasta.

Italialaisen Fausto Brizzin kirja alkaa siitä, kun päähenkilö listaa elämänsä tärkeimpiä päiviä, joista ensimmäinen on 13.10.1972: päivä, jona muuan Fokker putosi Andeilla ja vei mennessään neljäkymmentäviisi matkustajaa, jotka ilmeisesti sitten söivät toisensa pysyäkseen hengissä. Selvä merkki lukea eteenpäin!

Brizzin kirja 100 onnen päivää (2015 Gummerus, suom. Lotta Toivanen) kertoo nelikymppisestä perheenisästä, Lucio Battistinista, joka saa tietää sairastavansa syöpää, eikä hänelle anneta elinaikaa kuin muutama kuukausi. Tyypillisen miehen tapaan Lucio on vältellyt lääkäriin lähtöä, vaikka selittämättömät vatsakivut ovat vaivanneet häntä jo kuukausia.

Lucion elämä on muutenkin sekaisin, sillä vaimo Paula on potkaissut miehensä pihalle saatuaan tietää tämän syrjähypystä. Syöpädiagnoosin jälkeen Luciolla on vain yksi päämäärä: saada vaimolta anteeksi.

Luciolle annetut 100 päivää täyttyvät asioista, joita hän on aiemmin siirtänyt kaikenlaisilla verukkeilla myöhemmäksi. Nyt myöhempää ei enää ole ja asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen, sillä kaikkeen ei ole enää aikaa. Loppujen lopuksi Lucio haluaa vain viettää elämänsä viimeiset päivät niiden ihmisten kanssa, jotka todella merkitsevät hänelle jotain: perheen ja ystävien.

Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää?

Toistan kysymyksen.

Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää aikaa?

Tässä muutamia ehdotuksia:

Menisittekö töihin tai kouluun huomisaamuna?

Rakastelisitteko koko ajan rakastettunne kanssa?

Myisittekö omaisuutenne ja muuttaisitte tropiikkiin?

Rukoilisitteko Jumalaa johon uskotte?

Rukoilisitteko Jumalaa johon ette ole koskaan uskoneet?

Huutaisitteko niin kauan kuin henki pihisee?

Tuijottaisitteko loputtomasti kattoon siinä toivossa, että se romahtaa ja tappaa teidät?

Lucion tarina käy loppua kohden aina vain liikuttavammaksi ja viimeisiä sivuja on vaikea lukea kuivin silmin. Siitä huolimatta tarina on samanaikaisesti mahdottoman hauska ja enemmän minä nauroin tätä kirjaa lukiessani kuin itkin. Brizzi kirjoittaa humoristisesti Lucion persoonasta, elämästä ja hänen omalaatuisista ystävistään eli pelkäksi nyyhkytarinaksi tätä kirjaa ei voi luonnehtia.

Minun mielestäni hyvä tarina on sellainen, joka koskettaa sydäntä. Se voi olla synkkä jännäri, kokeilevan taiteellinen tai romanttista viihdettä, mutta sen täytyy luikerella lukijan sydämeen saakka. Pelkän ajattelun tasolle jäävä kirja ei koskaan ole niin suuri elämys kuin sellainen, joka sen lisäksi saa sydämen jyskyttämään. Kuolemaantuomitun Lucio Battistinin hulvaton ja koskettava tarina oli elämys, sillä se tuntui sydämessä saakka!

Tartu tähän:

1. Jos haluat nauraa.

2. Jos haluat liikuttua.

3. Jos etsit omalle elämällesi uutta suuntaa.

Christiane F: Huumeasema Zoo ja Minun toinen elämäni

Tänä jouluna käperryin sohvannurkkaan konvehtirasian, punaviinilasin ja Christiane F:n kanssa. Halusin lukea uunituoreen painoksen kirjasta, jonka muistan edelleen elävästi teinivuosiltani. Rankka tarina huumekoukkuun jääneestä saksalaistytöstä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen vuonna 1988 ja uudelleenlukukerran jälkeen voin todeta, että kokemus oli vaikuttava myös vuonna 2015. (Sammakko, suom. Anneli Vilkko-Riihelä).

Chistiane Felscherinow muutti 6-vuotiaana perheineen maalta Berliiniin. Elettiin 1960-luvun loppua. Isällä oli suuret luulot itsestään ja elämän piti muuttua loistokkaaksi suurkaupungissa. Toisin kävi. Menestystä ei tullut, arki oli yhtä kärvistelyä ja Christiane alkoi viihtyä yhä enemmän kodin ulkopuolella.

Christiane alkoi poltella hasista 12-vuotiaana. Sitten mukaan tulivat pillerinmuotoiset piristeet ja rauhoittavat. Heroiinia hän kokeili ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. 14-vuotiaana hän tienasi huumerahoja myymällä itseään Zoon metroasemalla. Christiane uskotteli itselleen, ettei hän jäisi koskaan koukkuun. Hän pystyisi lopettamaan milloin tahansa. Toisin kävi.

Christianen tarina huumehelvetistä on karmea. Jopa karmeampi kuin mitä muistin. Narkkarien elämä pyörii ainoastaan seuraavan piikin ympärillä. Millään muulla ei ole enää mitään väliä. Ystävät kuolevat ympäriltä yksi kerrallaan, ja kuolemiin suhtaudutaan olan kohautuksella. Ai jaa. Sekin sitten kuoli.

Ällöttävintä osastoa kirjassa edustaa Chistianen hengailu prostituoituna. Vanhat ukot kuolaavat alaikäisten perään ja Christianen on kavereineen suostuttava monenlaiseen oksettavaan saadakseen rahaa heroiiniin. Turvallisinta on liikkua pareittain, mutta aina välillä joku joutuu jonkun väkivaltaisen hullun kynsiin.

Jo teinivuosinani muistan miettineeni, miten Christianen lopulta kävi. Huumeasema Zoohan päättyy siihen, kun Christianen äiti passittaa tytön lopullisesti pois Berliinistä ja Christianen elämä näyttäisi saavan uuden suunnan. Pääsikö hän eroon huumeista? Miten hän selvisi reistailevan terveytensä kanssa? Entä mitä kävi söpölle poikaystävälle Detlefille?

Näihin kysymyksiin tarjoaa vastauksen Christianen toinen kirja Minun toinen elämäni (2015 Sammakko, suom. Anneli Vilkko-Riihelä), jossa hän kertoo lukijalle elämästään Huumeasema Zoon jälkeen. Zoo oli valtava menestys ja nosti Christianen suureksi julkkikseksi, jota media seurasi ja seuraa edelleen herkeämättä. Julkisuus teki huumeista eroon pääsemisen vaikeaksi, sillä niissä piireissä huumeita vasta vedettiinkin ja nyt Christianella oli sitä paitsi rahaa.

Minun toinen elämäni ei etene kronologisesti, vaan näyttää lukijalle muutamia välähdyksiä sieltä täältä Christianen aikuiselämää. Pomppiva eteneminen tekee kirjasta sekavan, eikä Christiane raota elämäänsä lukijalle enää ihan joka suunnasta. Enimmäkseen kirja keskittyy Christianen todisteluun siitä, että on koettanut olla mahdollisimman hyvä äiti pojalleen, joka jouduttiin ottamaan huostaan 11-vuotiaana. Vähempikin todistelu olisi riittänyt.

Jos Huumeasema Zoo shokeeraa lukijan, Minun toinen elämäni tekee surulliseksi. Christiane ei päässyt koskaan eroon huumeista ja kantaa Saksan tunnetuimman narkkarin leimaa lopun elämäänsä. Zoo oli edelleen vaikuttava, mutta jälkimmäisen olisi voinut jättää lukemattakin.

Tartu tähän (Huumeasema Zoohon):

1. Jos pidät tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, miltä huumeiden käyttäminen tuntuu.

3. Jos et pelkää rankkoja kuvauksia.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Rosemary Cooke on niin kova puhua pälpättämään pienenä, että hänen isänsä kehottaa häntä aloittamaan juttunsa keskikohdasta ja jättämään alut pois. Ja niin Rosemary tekee. Karen Joy Fowlerin kirjan Olimme ihan suunniltamme (2015 Tammi, suom. Sari Karhulahti) päähenkilö aloittaa tarinansa keskeltä.

Tarkemmin sanottuna vuodesta 1996 ja ajasta, joka kertoo enimmäkseen poissaolosta. Rosemaryn perhe on kutistunut kolmihenkiseksi, sillä veli häipyi kuvioista kymmenen vuotta sitten ja sisko katosi vieläkin aikaisemmin. Äiti on seonnut ja isä tarttunut pulloon. Rosemary haahuilee yliopistolla, joutuu jos jonkinlaisiin hankaluuksiin, eikä tiedä, mitä elämällään tekisi.

Kirjan seuraavassa osassa Fowler alkaa varsinaisesti keriä auki Rosemaryn perheen menneisyyttä ja siihen liittyykin monia mojovia salaisuuksia. Miksi veli lähti ja minne? Mihin sisko katosi? Mitä äidin päiväkirjat paljastavat? Ja mitä sitten tapahtuu, kun Rosemary pääsee kertomuksensa loppuosaan ja siihen, missä nyt ollaan?

Karen Joy Fowler oli minulle uusi tuttavuus, enkä olisi osannut sitä kirjastosta etsiä ilman ystäväni suositusta. Näin voi käydä monelle muullekin, sillä kustantaja ei ole nostanut Fowlerin teosta markkinointinsa kärkeen ja kirjan outo nimikin saattaa ihmetyttää joitain lukijoita liikaa. Olimme ihan suunniltamme ansaitsisi kuitenkin tulla löydetyksi, sillä tarina on hyvä ja kirja hyvin kirjoitettu.

Fowlerin kirjan päähenkilö kertoilee lukijalle elämästään rönsyilevästi ja alkuun luulee lukevansa humoristista John Irving –tyyppistä kirjaa. Vakavia asioita tapahtuu, mutta niistä kerrotaan kepeästi. Irvingin kirjojen perheet ovat usein vähän höyrähtäneitä – samoin Rosemaryn perhe tässä teoksessa. Mitä pitemmälle Fowlerin tarina kuitenkin etenee, sitä vakavammaksi se kääntyy ja lopulta kirjaa lukee kauhistuneena.

Eläinten oikeudet nousevat Fowlerin kirjassa teemana kirkkaimmin esiin ja varoituksen sana eläinten ystäville on paikallaan: jotkut kohdat saattavat järkyttää herkkiä lukijoita liikaa. Myös vanhemmuuden vaikeus ja tieteentekemisen etiikka otetaan kirjassa käsittelyyn. Minä pidin Fowlerista ja toivon, että häntä suomennetaan lisää!

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä kerronnasta ja vakavista aiheista.

2. Jos John Irving on suosikkisi.

3. Jos eläinten oikeudet ovat sinulle tärkeitä.

Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani

“Kaikki tässä kirjassa on totta.

Paitsi sivut 253 ja 254.”

Vuoden paras tietokirja tulee tänä vuonna Ruotsista. En ole koskaan lukenut mitään tällaista, enkä milloinkaan innostunut pienen pienistä yksityiskohdista näin paljon. Olen hengästynyt kiivaasta luku-urakastani, johon käytin puolet viime yöstä. Olen mykistyneen lumouksen vallassa!

Bea Uusman Naparetki (2015 Like, suom. Petri Stenman) on uskomattoman hieno tietoteos. Se on kiehtova ja omalaatuisesti kirjoitettu tositarina kolmesta huimapäisestä miehestä, jotka lähtivät tavoittelemaan Pohjoisnapaa 1800-luvun lopulla. Samanaikaisesti se on tarina naisesta, joka 130 vuotta myöhemmin päätti pakkomielteisesti selvittää, mitä miehille oikein tapahtui. Lukija koukuttuu molempiin tarinan tasoihin niin, ettei malta kirjaa kädestään laskea.

Kolmen tukholmalaismiehen, Salomon Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin, muodostama retkikunta lähti heinäkuun 11. päivänä vuonna 1897 vuotavalla vetypallolla Huippuvuorilta kohti Pohjoisnapaa ja alusta saakka kaikki meni pieleen. Lähtö epäonnistui, laahausköydet irtosivat ja pallo vaurioitui. Suoraviivainen ja hallittu muutaman viikon matka Pohjoisnavalle muuttui ennakoimattomaksi ja tempoilevaksi kolmen vuorokauden mittaiseksi ilmalennoksi ja rysähdykseksi keskelle ahtojäätä. Kolmisen kuukautta myöhemmin miehet raahautuivat salaperäiselle Valkosaarelle, josta retkikunnan jäännökset löydettiin sattumalta 33 vuotta myöhemmin.

Retkikunnan viimeisiin päiviin sisältyy mysteeri, joka on kiehtonut tutkijoita vuosikaudet. Kaikki kolme retkeläistä kuolivat muutaman päivän sisällä. Mihin? Ja miksi retkikunnan johtaja Salomon Andrée lakkasi yhtäkkiä pitämästä päiväkirjaa, jota oli siihen saakka uutterasti täyttänyt? Ruokaa, juomaa, lääkkeitä, ammuksia, vaatteita, polttoöljyä, tulitikkuja – kaikkia oli reilusti jäljellä. Mitä miehille oikein tapahtui?

Bea Uusma joutui ratkaisemattoman mysteerin valtaan ja päätti itse tonkia totuuden esiin. Mitä syvemmälle arvoituksen syövereihin Uusma kaivautui, sitä vakuuttuneempi hän oli siitä, että vanhat kauan eläneet selitykset paleltumisesta, myrkytyksestä tai morfiinin yliannostuksesta eivät voineet pitää paikkaansa. Askel askeleelta Uusma lähestyy kirjassaan ratkaisua ja lukija pidättää hengitystään...

Uusma on onnistunut kirjoittamaan piinaavan jännittävän kirjan omista tutkimuksistaan sekä miesten epäonnisesta retkestä. Samanaikaisesti tarina on niin liikuttava, että silmät täyttyvät kyynelistä. Kirjan upea kuvitus täydentää lukuelämyksen, jonka veroista en muista pitkään aikaan kokeneeni. Tätä käärin tänä vuonna joulupaketteihin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lumoutua luonnon mahdista.

2. Jos pidät historiasta ja jännityksestä.

3. Jos rakastat koskettavia tositarinoita.

Karo Hämäläinen: Yksin: romaani Paavo Nurmesta

”Vain urheilun olin itse valinnut. Sitäkään en ollut koskaan rakastanut.”

Karo Hämäläisen uutuus Yksin: romaani Paavo Nurmesta (2015 WSOY) olisi saattanut jäädä minulta hyvinkin lukematta, ellen olisi lukenut Jean Echenoz´n romaania juoksijalegenda Emil Zatopekistä. 

Echenoz osoitti teoksessaan Pitkä juoksu (2010), että kestävyysurheilijasta, hänen harjoittelustaan ja kisailuistaan saa kirjoitettua hyvän ja koskettavan kirjan, josta kestävyysurheilusta kiinnostumatonkin yllättävästi kiinnostuu – jopa innostuu!

(Lukuneuvojan arvioon Echnoz´n hurmaavasta romaanista pääset tutustumaan täältä.)

Echenoz´n ansiosta Karo Hämäläisen teos suorastaan veti minua puoleensa. Millaisen tarinan hän kertoisi Suomen omasta legendasta, Paavo Nurmesta, joka oli minulle tuttu lähinnä pronssisena patsaana, jonka liepeillä silloin tällöin pyörin etsimässä autolleni parkkipaikkaa Helsingissä. Tietoni Paavo Nurmen saavutuksista ja elämästä yleensä olivat hävyttömän huonot. Nyt tiedän onneksi jo enemmän.

Karo Hämäläisen hienossa romaanissa Paavo Nurmi tilittää elämänsä kulun lukijalle. Nurmi alkoi harjoitella kestävyysjuoksua jo hyvin nuorena, koska huomasi olevansa siinä hyvä. Hän ei piitannut valmentajien ohjeista, vaan harjoitteli sinnikkäästi omalla tyylillään, temmollaan ja systeemillään. Periksiantamattomuudellaan hän voitti Suomelle yhdeksän olympiakultaa ja liudan muita mitaleja ja hän on edelleen yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä olympiaurheilijoista.

Tämän moni varmasti jo tiesikin. Hämäläisen kirja pureutuu menestystä paljon syvemmälle ja kirjailijan käsittelyssä Nurmi paljastuu varsinaiseksi jästipääksi, jolla oli pakonomainen tarve olla aina paras ja voittamaton. Niin urheilussa kuin myöhemmissä liiketoimissaankin. Nurmi ei koskaan juossut siksi, että olisi rakastanut juoksemista, vaan siksi, että hän olisi jotain. Ja tappiota hän vihasi - voitoilla ei niinkään ollut merkitystä.

Hämäläisen kirjassa Nurmen menestyksen alla piilotteee pieni poika, joka halusi päihittää isänsä. Poika, joka oli tyypilliseen suomalaiseen tapaan kasvatettu ajattelemaan, ettei sinusta ikinä mitään tule. Poika, jolle ei oltu koskaan suotu hellyyttä ja joka oli joutunut peittämään omat tunteensa. Poika, joka ei juossut treenatakseen, vaan siksi, että saisi olla yksin, koska kotona häntä ei kukaan kaivannut.

Turvaa tämä poika oppi hakemaan matematiikasta. Numeroiden avulla Nurmi kalkuloi itsensä voittoon ja piinasi ruumiinsa muita sitkeämmäksi. Laskelmointi vei hänet urheilussa pitkälle ja hän yritti hallita koko elämäänsä järkeilyllä, mutta sama taktiikka ei pädekään ihmissuhteissa. Hämäläisen Nurmi on hyvin onneton mies.

Öisin Paavo kuulee isänsä äänen, joka sanoo hänelle lempeästi totuuden: ettei hän ole oikeasti saavuttanut mitään. Sillä kultamitalit, maailmanennätykset ja tuottoisat bisnekset eivät tuo ihmiselle onnea. Niistä voi iloita vain silloin, kun rinnalla on ihmisiä, joiden kanssa iloita. Ja läheisiin ihmissuhteisiin verrattuna ulkoisilla meriiteillä ei ole mitään merkitystä, eikä Nurmella ollut koskaan ketään. Hämäläisen kirja on pohjimmiltaan hyvin surullinen tarina ja viimeisillä sivuilla tulee tippa linssiin väkisinkin. Kunpa itse osaisi elää niin ettei katuisi elämättömyytään.

Hämäläisen toteava ja napakan lyhytlauseinen tyyli sopii hyvin hänen insinöörimäisen yksioikoiselle ja nautintokielteiselle minäkertojalleen. Hän onnistuu luomaan hienon oman versionsa tuimasta ja salaperäisestä juoksijalegendastamme, lentävästä suomalaisesta, jonka saavutuksista kyllä tiedetään, mutta ihmisestä niiden takana hyvin vähän. Hämäläisen Nurmi osoittautuu mieheksi, joka inhosi parrasvaloissa paistattelua, treenasi paetakseen itseään, eikä koskaan uskonut siihen, että häntäkin varten olisi maailmassa ehkä ollut joku. 

Huom! Myös juoksua harrastava voi saada kirjasta tsemppiä harjoitteluun ja hymyn huulille lukiessaan Nurmen yksioikoisia treeniohjeita: Voitat, jos juokset muita nopeammin.” ”Jos haluaa oppia juoksemaan kovaa, on juostava kovaa.” Ei se sen mutkikkaampaa ole.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan tarinan.

2. Jos suomalaisen urheilun historia kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät kotimaisesta laatukirjallisuudesta.

Helen Garner: Vierashuone

”Olin aina luullut, että suru on tunteista uuvuttavin. Nyt tiedän, että se on kiukku.”

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuone (2015 Atena, suom. Taina Wallin) on kotimaassaan palkittu ja lukijoidenkin suosioon syöksähtänyt kirja. Erityisen innokkaasti minä kävin Vierashuoneen kimppuun, koska vihdoin suomeksi oli saatavilla australialaista kirjallisuutta, jota en muista lukeneeni sitten Colleen McCulloughin Okalintujen.

Vierashuone kertoo kahdesta ystävästä, Helenistä ja Nicolesta, joista jälkimmäinen sairastaa pitkälle levinnyttä syöpää ja pyytää ystäväänsä majoittamaan hänet luokseen muutamaksi viikoksi. Totta kai Helen suostuu, muttei osaa aavistaa, miten raskaat ajat hänelläkin on vielä edessään.

Nicolen huono kunto yllättää Helenin heti, kun tämä saapuu kivusta kumarana Melbourneen. Nicole tarrautuu tohtori Theodoren tarjoamiin humpuukihoitoihin kuin viimeiseen oljenkorteen, eikä Helenin auta kuin katsoa vierestä ystävänsä epätoivoista kamppailua tautia vastaan. Nicole ei suostu uskomaan, ettei mitään ole enää tehtävissä, eikä Helenillä ole sydäntä sitä hänelle kertoa.

Vierashuone on niitä kirjoja, joissa ei tapahdu juuri mitään ja silti sen parissa viihtyy tiiviisti. Se on viehättävän yksinkertainen tarina ystävyydestä ja elämän rajallisuudesta. Garner ei sorru dramatisoimaan, eikä väritä tarinaansa liialla tunteikkuudella. Tarina kahden naisen ystävyydestä ja sen viimeisistä hetkistä riittää itsessään ja hyvä niin. Vierashuone tuntuu aidolta.

Mutta miksi ihmeessä suomalaisen version kanteen on valittu kuva, jossa vierashuoneen sängyn vieressä lojuu uutuuttaan hohtavat Converset? Nicole ei boheemina taitelijana ja sairauden rähjäyttämänä olisi koskaan laittanut tuollaisia trenditossukoita jalkaansa ja vielä vaikeampaa on kuvitella kuusikymppinen ja maanläheinen Helen tepsuttelemassa Converseissa Melbournen katuja. Conssit eivät istu kirjan sisältöön lainkaan ja kansi jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Sisältö sen sijaan tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tartu tähän:

1. Jos pidät elämänmakuisista ja aidoista tarinoista.

2. Jos haluat ymmärtää syöpään sairastuneen tunteita ja kokemuksia.

3. Jos haluat tutustua australialaiseen nykykirjallisuuteen.

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Esikoisromaanien taso on ollut tänä vuonna erityisen kova. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta ylsivät Finlandia-ehdokkaiksi saakka ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ansaitusti Helsingin sanomien arvostetun esikoispalkinnon.

Sitten on vielä Tanja Pohjolan Lintu pieni (2014 Atena). Kirja, jota harva kriitikko tai lukija on huomannut, mutta joka ansaitsisi saada osakseen samanlaista suitsutusta kuin kolme edellä mainittua. Jonain toisena vuonna tämä olisi voinut kahmia koko pöydän puhtaaksi ja onneksi se sentään nostettiin Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Minun sydämeeni tämä pieni surullinen tarina hyljätystä tytöstä porautui niin, että nostan Pohjolan romaanin omalla listallani viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi lukuelämykseksi. Kunpa se nyt Runeberg-palkintoehdokkuuden myötä nousisi paremmin lukijoiden tietoisuuteen.

Lintu pieni kertoo tarinan Doroteasta, olemattomasta tytöstä, jonka äiti on lukinnut pikkusisaren kanssa ullakolle vierashuoneeseen, koska heilastelee itse alakerrassa arvovieraan, harmaahapsisen herran kanssa. Yksitoista päivää tytöt viruvat huoneessa nälissään ja kylmissään ja odottavat pääsevänsä ulos. Mutta kukaan ei tule. Ja viimeistään puolessa välissä lukija jo aavistaa sydän syrjällään, mitä lopulta tuleman käy.

Aikuisena Dorotea keksii itselleen menneisyyden. Hän uskottelee kaikille olevansa Dora, Helsingissä syntynyt ja ikänsä elänyt luonnontieteen professorin orvoksi jäänyt tytär. Lapsuudesta saakka Doroteaa painaneet syyllisyys ja häpeä kasvavat päivä päivältä ja käyvät lopulta ylivoimaisiksi ohittaa, kun kotiseudulta Helsinkiin tullut Taimi pyytää saada yösijaa pienen sairaan tyttärentyttärensä kanssa. Dorotea ei voi enää paeta.

Tanja Pohjola kuljettaa riipaisevaa hylätyn lapsen tarinaa kahdessa aikatasossa. Toinen kertoo sisarusten päivistä lukitulla ullakolla Viipurissa vuonna 1944 pommitusten jylistessä välillä lähempänä ja välillä kauempana. Toinen aikataso kertoo aikuisen Dorotean ensiaskelista tuoreena aviovaimona muusikkomies Oton rinnalla syyllisyyden musertava taakka rinnassaan.

Varsinkin kuvaukset lapsista suljetulla ullakolla ovat kouriintuntuvan surullisia. 12-vuotias Dorotea yrittää olla vankeudessa vahva ja lohduttaa pikkusisartaan. Hän keksii sisarelleen tarinan lintumies Grejuksesta, jotta aika kuluisi nopeammin ja jotta Mari ei pelkäisi. Nenäliinapaketti on monta kertaan tarpeen ullakkokohtauksia lukiessa.

Vaikka Lintu pieni on itkettävän surullinen kirja, sen lukemista ei hetkeäkään kadu. Kiitos Tanja Pohjola, kun kirjoitit tämän kirjan.

Tartu tähän:

1. Jos lasten hätä koskettaa sinua.

2. Jos haluat lukea tarina, joka jää mieleen.

3. Jos haluat tutustua uuteen kotimaiseen lupaukseen.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

On kuuma loppukesän päivä. Nuori äiti laittaa keittiössä ruokaa ja isä roplaa moottoripyöriään kellarissa. Kumpikaan ei huomaa, kun juuri kävelemään oppinut pikkuinen Tommy taapertaa lammen rantaan ja vajoaa veteen. Parin minuutin päästä äiti ryntää pihalle etsimään pienokaistaan ja isä havahtuu kauheaan huutoon. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Vai menikö kaikki sittenkään näin? Komisario Konrad Sejerin läheisin työpari epäilee heti äidin kertomusta. Jokin tapauksessa häiritsee. Äiti vuodattaa kyyneliä, mutta vaikuttaa samalla kummallisen tyyneltä. Peitteleekö Carmen Zita sittenkin kammottavaa totuutta?

Karin Fossum kertoo kirjassaan Carmen Zita ja kuolema (2014 Johnny Kniga, suom. Tarja Teva) jokaisen vanhemman painajaisesta. Siitä kuinka keskittyminen herpaantuu pariksi minuutiksi ja kaikkein kauhein ehtii tapahtua. Toisaalta hän nostaa esiin vanhemmuteen liittyvät kielletyt tunteet, uupumisen ja häpeän vammaisesta lapsesta.

Norjalainen Karin Fossum on psykologisen jännitysromaanin takuuvarma taitaja. Hän rakentaa tarinansa pienten tragedioiden ympärille, kuten tälläkin kertaa. Hänen kirjoissaan jännitys ei synny takaa-ajoista ja silpomisista, vaan ihan tavallisista kohtaloista, jotka voisivat hyvinkin olla totta.

Poliisit, uhrit ja epäillyt ovat ihan tavallisia tyyppejä, kuin keitä tahansa meistä. Carmen Zita voisi olla kuka tahansa nuori uupunut äiti. Tommy voisi olla kenen tahansa vilkas pikkupoika. Konrad Sejer voisi olla kuka tahansa poliisi. Tämä tekee Fossumin kirjoista aitoja ja todentuntuisia. Loppujen lopuksi paljon karmivampia kuin epäuskottavuuden rajoilla keikkuvat raa’at sarjamurhajännärit.

Huom! Fossumin ehdoton vahvuus on tuotannon tasalaatuisuus. Jos siis haluat pelata varman päälle, valitse Fossum!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskottavan jännitysromaanin.

2. Jos pidät tavallisten ihmisten tarinoista.

3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.