tiistai 30. huhtikuuta 2013

Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat


”Kuvittelen, että isoäiti herää aamulla ensimmäisenä. Että hän herää ja hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että tämä on viimeinen aamu, jona hän herää. Ettei hän enää koskaan herää vaan ainoastaan nukahtaa yhden kerran.”

Johanna Adorján on kirjoittanut mieleenpainuvan tarinan isovanhemmistaan, jotka tekivät kaksoisitsemurhan lokakuun 13. päivänä vuonna 1991. He sekoittivat illalla nukkumaan mennessään kuolettavan annoksen lääkettä, ottivat toisiaan kädestä kiinni ja nukahtivat yhdessä ikuiseen uneen. Isoisä oli vakavasti sairas, eikä hänellä ollut elinaikaa muutamaa kuukautta kauempaa. Isoäiti sen sijaan oli vielä 71 vuoden iässä täysissä hengen ja ruumiin voimissa. Hän kuitenkin päätti kuolla samanaikaisesti sen miehen rinnalla, jonka kanssa oli jakanut koko elämänsä.

Vuosia tapahtuneen jälkeen Johanna Adorján alkoi selvittää isovanhempiensa menneisyyttä. Hän oli tajunnut tietävänsä äärimmäisen vähän – ainoastaan muutamia yksittäisiä fragmentteja sieltä täältä. Hän jäljittää kirjassaan isovanhempiensa vaiheet pala palalta ja rakentaa samalla omaa, aiemmin hyvin löyhää ja pintapuolista juutalaista identiteettiään. Samalla hän kokoaa lukijan eteen kuvitteellisen tarinan isovanhempiensa viimeisestä yhteisestä päivästä – päivästä, jonka kumpikin tiesi olevan elämänsä viimeinen päivä.

Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010) on koskettava tositarina ennen kaikkea vahvasta, itsenäisestä ja itsepäisestä naisesta, joka ei halunnut jäädä yksin. Naisesta, joka oli usein ehdoton mielipiteissään ja joka kuolemallaan osoitti olevansa ehdoton myös rakkaudessaan.

Tartu tähän:

1. Jos koskettavat tositapahtumat vetoavat sinuun.
2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.
3. Jos inhoat pinnallista hömppää.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Kristina Carlson: William N. päiväkirja


”Minä olen perin ikävä ihminen jopa omaksi seurakseni. --- Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään.”

Kaunokirjallisuuden lukeminen on hauskaa monesta syystä. Yksi lukemisen hienoimmista puolista on se, että mukaansa tempaavan tarinan kautta pääsee sukeltamaan johonkin sellaiseen aikakauteen tai asiaan, josta ei aikaisemmin ole ollut mitään käsitystä tai pääsee tutustumaan oikeasti eläneeseen ihmiseen, jonka olemassaolosta ei ole aiemmin tiennyt mitään. Ja usein käy vielä niin, että outo asia tai ihminen osoittautuukin äärimmäisen kiehtovaksi. Yli kolmekymmentä vuotta jatkuneen luku-urakkani jälkeen voin todeta, että mikä tahansa asia voi olla mielenkiintoinen, jos sen vain osaa esittää mielenkiintoisesti. Jopa jäkälät.

Kristina Carlson herättää kirjassaan William N. päiväkirja (Otava 2011) eloon 1800-luvun lopulla eläneen suomalaisen tiedemiehen William Nylanderin, koko maailman jäkälätutkimuksen uranuurtajan. Hän keräsi uransa aikana valtavan, yli 50 000 näytettä käsittävän kokoelman, joka on edelleen käytössä. Carlsonin teoksessa William Nylanderin saavutukset, asuinolosuhteet, ystävyyssuhteet ja ympäröivän maailman tapahtumat ovat totta, mutta päiväkirja itsessään on fiktiota: William Nylander ei tiettävästi koskaan kirjoittanut päiväkirjaa. Carlson osaa kuitenkin kirjoittaa niin taitavasti vanhantavalla kielellä, että päiväkirja tuntuu lukijasta täysin autenttiselta.

Tämä pikkuruinen kirja on hurmaava tarina itsepäisestä ja katkeroituneesta jäärästä, joka mutisee ja ärhentelee kylmässä asunnossaan yksin jäkäliensä keskellä. Tämä korkeakoulutettu mielensäpahoittaja valittaa lukijalle elämänsä epäoikeudenmukaisuutta ja kurjuutta, eikä päästä ketään lähelleen. Ärsyttävyydestään ja umpimielisyydestään huolimatta häneen suhtautuu kuitenkin myötätuntoisen hellästi, eikä Nylanderin periksiantamattomuutta ja uskomattoman voimakasta intohimoa jäkäliin voi muuta kuin ihailla. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät historiallisista aiheista kaunokirjallisuudessa.
2. Jos haluat suosia suomalaista laatukirjallisuutta.
3. Jos haluat lukea mielenkiintoisen tarinan periksiantamattomuudesta.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta


Mikko Porvalin Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta (Atena 2013) avaa lukijalle sotavuodet yksilöiden kokemusten kautta. Se kertoo äidistä, joka hautasi poikansa. Se kertoo miehestä, joka omaa henkeään uhmaten pelasti kuolemaisillaan olevan toverinsa. Se kertoo rakastavaisista, jotka saivat toisensa ja rakastavaisista, jotka sota erotti. Se kertoo pyyteettömästä ystävyydestä ja kiitollisuudesta, joka jatkuu läpi elämän. Ja ennen kaikkea se kertoo siitä, että ihmisten ilot, surut, pelot ja toiveet ovat kaikilla aivan samat taustasta riippumatta.

Mikko Porvali on koonnut kirjaansa sodan kokeneiden ihmisten tositarinoita ja kokemuksia. Nämä ihmiset hän on löytänyt omasta lähipiiristään tai tuttaviensa kautta ja vaikka hän mainitsee myös oman yhteytensä kuhunkin tarinankertojaan, hän malttaa pysyä itse etäällä. Koskettavat sotakokemukset pysyvät sen ansiosta ansaitusti kirjan keskiössä.

Minä pidän sotakirjoista, joissa sota avautuu lukijalle yksilön kokemusten kautta. Siten sota tulee lähemmäksi, ymmärrettävämmäksi ja samalla myös kauhistuttavammaksi. Kun lukee tarinaa äidistä, joka itkee vielä yhdeksänkymmenen vuoden iässä rintamalle kadonnutta poikaansa, ymmärtää, ettei sodassa ole voittajia, vaan pelkkiä häviäjiä.

Mikko Porvalin Rautasormus on kirja, jonka toivoisi osuvan myös mahdollisimman monen nuoren käteen. Koska tarinat ovat lyhyitä, ne toimivat erinomaisesti keskustelun ja oppimisen pohjana historian, äidinkielen tai vaikkapa psykologian oppitunneilla. Tarinat sopivat hyvin myös vanhustyöhön ja menneiden muistelun tueksi. Koska tarinat ovat hyvin koskettavia, ne saattavat herättää sodan kokeneissa muistisairaissa voimakkaitakin tunnereaktioita.

Mikko Porvalin Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta on tärkeä pieni kirja. Maailma olisi parempi paikka elää, jos tällaisia kirjoja kirjoitettaisiin ja luettaisiin enemmän.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista tositarinoista.
2. Jos olet kiinnostunut historiasta, mutta sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.
3. Jos inhoat epärealistista hömppää.


Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstini sisältöön.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Anders Roslund & Börge Hellström: Kaksi soturia


Rikoksia, jengejä ja väkivaltaa. Huumeita, lääkkeitä ja riippuvuuksia. Pelkoa, vihaa ja toivottomuutta. Ylpeyttä, veljeyttä ja velvollisuutta. Anders Roslund ja Börge Hellström näyttävät lukijalle uudessa kirjassaan Kaksi soturia (WSOY 2013) Ruotsin toiset kasvot – sen pimeämmän puolen. Nyt ei lauleskella yhteislauluja Skanssenilla, ei skoolailla maljoja keltaisen puuhuvilan vehreässä puutarhassa eikä diskuteerata sivistyneesti, rennosti ja ruskettuneesti. Sen sijaan sukelletaan nuorten rikoksentekijöiden armottomaan maailmaan, jossa veljeä ei petetä ja uskollisuus on hyveistä suurin.

Kaksi soturia kertoo tarinan kahdesta nuoresta pojasta, Leonista ja Gabrielista, jotka vannovat toisillensa uskollisuutta ja kunnioitusta. Tämä tiivis parivaljakko johtaa rautaisella oteellaan Råbyn pahamaineisen lähiön nuorisojengiä, organisoi huumekauppaa ja rajua kaaokseen pyrkivää ilkivaltaa. Heidän kokoamansa nuorten uskollisten sotureiden joukko on valmis vaikka kuolemaan uuden perheensä vuoksi, sillä heillä ei ole ketään muutakaan kenen puolesta elää. Kaikki muuttuu, kun Gabriel löytää Wandan ja samalla elämälleen uuden tarkoituksen, eikä mikään voi olla enää niin kuin ennen.

Roslundin ja Hellströmin uusin jännitysromaani on väkevä kuvaus peritystä huono-osaisuudesta, epätoivosta ja vihasta sekä siitä, mihin se kaikki voi pahimmillaan johtaa. Väkivallan ja rikollisuuden kierteen voi katkaista vain toivo paremmasta huomisesta. Mutta mistä toivon voi löytää, kun ympärillä on vain toivottomuutta?

Väkivaltaisuutensa vuoksi Kaksi soturia ei nouse kirjailijakaksikon parhaiden joukkoon omalla listallani. Edward Finniganin hyvitys (WSOY 2008) ja Kolme sekuntia (WSOY 2011) ovat tehneet suuremman vaikutuksen. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa alamaailman ytimeen.
2. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista poliisiromaaneista.
3. Jos et kavahda väkivaltaa ja verisiä yksityiskohtia.

Huom! Kaksi soturia on paksu ja yksityiskohtainen, joten sen lukemiseen pitää varata aikaa.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstini sisältöön.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Ian McEwan: Sementtipuutarha


Lainaisitko kirjastosta tämän näköisen kirjan? Kyllä kannattaisi, sillä näiden vaatimattomien kansien väliin kätkeytyy piinaava tarina perheestä, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Brittiläisen Ian McEwanin mittava ura alkoi tästä Sementtipuutarha-teoksesta jo vuonna 1978, eikä voi kuin todeta, että vielä yli kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen tarina kolahtaa ja lujaa.

Sementtipuutarha kertoo neljästä lapsesta, jotka jäävät huolehtimaan itsestään, kun ensin menehtyy perheen isä ja vähän sen jälkeen sairaalloinen äiti. Vanhin lapsista ottaa perheen äidin roolin ja uppoutuu rooliinsa epäilyttävän syvälle. Toiseksi vanhin lapsi, jonka näkökulmasta tarina myös kerrotaan, on luotaantyöntävän tunnekylmä ja kyyninen teinipoika. Yksi lapsista uppoutuu kirjojen maailmaan ja pikkuinen viisivuotias on henkisesti aivan sekaisin. Perheessä on kaikki ollut vinksallaan jo vanhempien eläessä ja vinksahdus vain syvenee, kun lapset jäävät keskenään.

Ian Mc Ewan on mestari luomaan psykologista jännitettä ja tässä esikoisteoksessa se on viritetty äärimmilleen. Tarinan tunnelma on alusta saakka hyvin painostava ja mitä pitemmälle edetään, sen ahdistavammaksi se käy. Lukija näkee koko ajan sen kieroutuneen kuvion, jota lapset toteuttavat ja jota he eivät itse tunnista. Heille kaikki epänormaali näyttäytyy täysin normaalina. Nämä lapset ovat täysin hukassa, eikä lukija voi kuin katsoa voimattomana vierestä. Sementtipuutarhan painostava tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua mestarilliseen esikoisteokseen, joka kestää aikaa.
2. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.
3. Jos haluat lukea laatukirjallisuutta, mutta sinulla ei ole juuri nyt aikaa paksulle kirjalle.

Huom! Onneksi vuonna 2009 kirjasta otettiin kansikuvaltaan huomattavasti houkuttelevampi uusi painos (Otava).

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin


Tätä nykyä lapselleni on luettava joka ikinen ilta Jon Klassenin kirja Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013). Mikään muu ei kelpaa. Toki voimme lukea jotain muutakin, mutta Hattu-kirja on aina luettava sen lisäksi. Eikä siinä mitään, Klassenin kirja on hauska ja harvinaisen oivaltava pieni tarina eläimestä, joka kadottaa hattunsa.

Kirjan suurin ansio on nimenomaan siinä, että pääosassa on oivaltava tarina, ei kuvitus. Välillä kuvakirjoja lukiessa kun tulee sellainen olo, että asia on nykyään useimmiten päinvastoin. Joissain kirjoissa kuvat suorastaan vyöryvät lukijan silmille ja niihin on piilotettu niin paljon kaikenlaisia pieniä kikkailevia vihjeitä, että varsinainen tarina hukkuu niiden alle.

Klassenin kirja on ilahduttava poikkeus. Siinä värit ovat hillittyjä ja harmonisia ja kuvat paikalleen pysähtyneitä ja pelkistettyjä. Tekijä vangitsee lapsen huomion ennen kaikkea tarinan avulla ja voin todeta sen toimivan hyvin. Nykymaailman visuaaliseen ilotulitukseen tottunut lapsi jaksaa kyllä kiinnostua rauhallisemmastakin kuvituksesta. Voisiko jopa ajatella niin, että kaiken tämän valtavan kuvavirran keskellä tällaisia Klassenin teoksen kaltaisia rauhallisia kirjoja nimenomaan tarvitaan?

Lapsilukijan (6 vuotta) kommentit:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli kivaa, kun se ei huomannut, että hattu oli sen jäniksen päässä. Sekin oli kivaa, kun se lähti juoksemaan sen pupun perään.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Jänis varasti sen hatun! Ei saa varastella mitään.”

Mitä pidit kirjan kuvista?

”Ne oli vähän vanhanaikaiset. Sillain kivalla tavalla.”

Mikä oli kirjan paras kohta?

”Se kun se yksi ihme olio ei tiennyt, mikä on hattu! Olikohan se muuten joku kärppä?”

Tartu tähän:

1. Jos haluat tarjota lapsellesi oivalluksen ilon.
2. Jos haluat lukea lapsellesi rauhallisen pienen tarinan.
3. Jos haluat kääriä lapselle lelun sijasta pakettiin lahjan, josta on iloa pitkään.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Lukuneuvojan vastaanotolla


Maria - 
Espanjaa rakastava esteetikko

Ikä: 42 vuotta
Asuinpaikka: Uusimaa
Elämäntilanne: ruuhkavuosien jälkeen rauhoittumaan päin
Harrastukset: lukeminen, puutarhanhoidon suunnittelu ja remontointi
Unelma: Opiskella espanjaa Espanjassa

Lukuhistoria: ”Olin ala-asteella himolukija ja luin pienen sivukirjaston koko valikoiman. Luin koko ajan ja joka paikassa ja esimerkiksi tiskatessa minulla oli kirja aseteltuna kuivauskaappiin. Opiskeluaikoina ja lasten ollessa pieniä lukeminen jäi ja nyt kun omaa aikaa on taas enemmän, on lukuharrastuskin elpynyt.”

Lukutahti: ” Luen keskimäärin kolme kirjaa kuukaudessa ja se on minulle sopiva määrä.”

Lukumaku: ” Pidän todentuntuisista ihmiskohtaloista, mutta välillä haluan nollata pään ja ahmin himoshoppaaja-tyylistä hömppää. Haluan, että kirjassa jää tilaa omalle mielikuvitukselle, enkä pidä liian kuvailevasta tyylistä.”

Lukuinhokki: ”Katja Ketun kehuttua Kätilöä pidin liian vaikealukuisena, eikä se oikein temmannut mukaansa. Lisäksi välttelen tietoisesti kirjoja, jotka kertovat esimerkiksi lastensuojelun arjesta, sillä se osuu liian lähelle omaa työtäni. Scifi ja fantasia eivät nekään uppoa.”

Lukuelämys: ” Olen pitänyt Sofi Oksasen Puhdistuksesta, Ildefonso Falconesin Meren katedraalista ja Carlos Ruis Zafonin kirjoista. Espanjankielisen maailman kirjat ovat erityisen lähellä sydäntäni.”

Lukutoiveet: ”En ole pitkään aikaan lukenut mitään hyvää dekkaria ja sellaisen haluaisin lukulistalleni löytää. Siinä saisi olla enemmän psykologista jännitystä kuin poliisin arkea ja takaa-ajoja. Kirjat espanjankielisestä maailmasta kiinnostavat aina.”

Lukuneuvoja vastaa:

Varma valinta:

Chileläisen Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala, 2012) on hurmaava tarina nuoresta tytöstä ja tämän poikkeuksellisista kertojanlahjoista pienessä ja köyhässä kaivoskylässä jossain päin Etelä-Amerikkaa. Maailman muuttuessa vaikeudet hiipivät myös päähenkilö Marían (!) elämään ja kirjan alun kepeys saa vähitellen synkempiä sävyjä. Tämä tarina ja sen surumielinen tunnelma tekee takuulla sinuun vaikutuksen.

Rajatapaus:

Dekkareista uskaltaisin suositella sinulle Robert Åsbackan Keräilijää (Schildts & Söderströms 2012). Kirja kertoo pikkukaupungin kasvatista, nuoresta Tomista, joka keräilee kaikenlaista kivistä pullonkorkkeihin. Myös naapurissa asuva mies on keräilijä, mutta hän keräileekin naisten pitkiä kynsiä ja syyllistyy myös raakaan murhaan. Tämä painostava tarina pohjautuu tositapahtumiin ja mikä parasta, kirjan loppukaan ei anna vastauksia ihan kaikkiin kysymyksiin, vaan jättää tilaa mielikuvitukselle…

Villi kortti:

Kerrot inhoavasi scifiä ja siksi et todennäköisesti koskaan tarttuisi Emmi Itärannan loistavaan Teemestarin kirjaan (Teos 2012). Itäranta kertoo tässä esikoisromaanissaan vaikuttavasti, koukuttavasti ja kauniisti tulevaisuuden karusta maailmasta, jossa vesi uhkaa loppua. Teemestareiden arvostettuun sukuun syntynyt nuori Noria Kaitio saa haltuunsa salaisuuden, jonka vuoksi joutuu suureen vaaraan. Vaikka kirjassa eletään tulevaisuusutopiaa, Itäranta saa kaiken tuntumaan niin kovin uskottavalta. Siksi uskon, että sinäkin innostut!

Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti


Reilu kolmekymppinen Gretchen Rubin istuu bussissa ja miettii elämäänsä. Miksi olen alinomaa väsynyt, epävarma ja innoton? Miksi en tyydy mihinkään, vaikka minulla on jo kaikkea? Miksi elämäni tuntuu vain lipuvan ohi? Olenko onnellinen? Mikä tekee minut onnelliseksi? Tässäkö tämä on – elämä?

Rubin päättää tehdä jotain tyytymättömyydelleen ja alakulolleen ja aloittaa onnellisuusprojektin. Hän aikoo yksinkertaisesti tulla onnellisemmaksi seuraavan vuoden aikana. Jotta projektin voisi polkaista käyntiin, hän perehtyy aluksi kaikenlaisiin kirjoihin ja sitaatteihin onnellisuudesta ja kyselee myös monilta ystäviltään, mitä onni heidän mielestään on. Vastausten perusteella hän laatii itselleen kahdentoista käskyn listan, joihin onni kiteytyy. Näitä kahtatoista käskyä hän sitten testailee ja kokeilee käytännössä kuukauden kerrallaan.

Onnellisuusprojekti (eli miksi käytin vuoden elämästäni siivoten kaappeja, laulaen aamuisin, riidellen oikein, lukien Aristotelesta ja muutenkin pitäen enemmän hauskaa) (Nemo 2013) on vetävästi ja humoristisesti kirjoitettu kirja erään ruuhkavuosiaan elävän naisen elämänmuutoksesta. Se onnistuu olemaan samalla kertaa kepeä ja vakava ja tarinaa lukee kuin juonivetoista romaania. 

Rubinin projektia seuratessaan lukija pääsee puntaroimaan hauskalla tavalla omaa elämäänsä ja onnellisuuttaan ja kirjoittaja antaa paljon käytännön neuvoja siihen, miten elämästä saa siivottua pois kaiken turhan, stressaavan ja ylimääräisen moskan ja toisaalta miten siihen saa lisää voimaannuttavia ja iloa antavia asioita. Gretchen Rubinista tuli vuoden kokeilun jälkeen virkeämpi, rennompi ja onnellisempi. Innostuinpa minäkin tarttumaan muutamaan neuvoon ja lähtemään Rubinin viitoittamalle tielle kohti (vieläkin) onnellisempaa elämää. Kehotan kaikkia teitä tekemään samoin!

Tartu tähän:

1. Jos elämästäsi on puhti poissa ja tiedät, että jotain täytyy tehdä.
2. Jos haluat tulla vieläkin onnellisemmaksi.
3. Jos haluat lukea hauskan ja viihdyttävän tarinan naisesta, joka löysi itsensä ja onnen.

Huom! Tiesittekö muuten, että tämäntyyppinen kirjallisuus, jossa kirjoittaja kokeilee jotain vuoden tai kahden ajan on jo ihan oma kirjallisuudenlajinsa? Suomeksi sitä kutsutaan tietenkin tempauskirjallisuudeksi. Aiemmin täälläkin esitelty A. J. Jacobsin hulvaton Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä edustaa myös tempauskirjallisuutta.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Lukuneuvojan teesit


1. Vain sinä päätät, mikä on hyvä kirja.

Älä häpeile sitä, jos pidät kevyestä hömpästä tai oikeasti Dostojevskista. Sinun lukumakusi on sinun lukumakusi. Luota omaan makuusi.

2. Kokeile rohkeasti uutta.

Älä jämähdä lukemaan aina samaa. Jos et koskaan kokeile uutta, et koskaan koe mitään uutta. Huonon kirjan voit aina jättää kesken, eikä tule edes kalliiksi.

3. Lukemisen pitää olla mukavaa.

Älä lue hampaat irvessä sitä, mitä ystäväsi lukee. Etsi ja löydä se, jota sinä luet mielelläsi. Saat voimaa, energiaa ja elämäniloa.

4. Keskustele kirjallisuudesta rohkeasti.

Jaettu nautinto on aina suurempi ilo. Saat jälleen voimaa, energiaa ja elämäniloa.

5. Lue enemmän.

Kun löydät valtavan kirjatulvan keskeltä sen kirjan, joka siinä hetkessä kolahtaa, haluat todennäköisesti lukea lisää. Lukuneuvoja on olemassa, jotta sinä löytäisit itsellesi juuri sen oikean. 

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Anneli Kanto: Veriruusut


Anneli Kannon Veriruusut (Gummerus 2008) on yksi parhaista kirjoista, joita olen koskaan lukenut ja siksi haluan nostaa sen esiin myös täällä blogissani. Haluan ylipäätään kirjoittaa teille muistakin kuin uutuuksista – niistä kun puhutaan muutenkin ja vähän vanhemmat kirjat vaipuvat niin kovin nopeasti unholaan. Se on sääli. Onneksi kirjastojen hyllyt ovat (vielä toistaiseksi) pullollaan näitä loistavia, koskettavia ja suuria tarinoita. Parhaassa tapauksessa tämäkin helmi odottaa siellä juuri nyt juuri sinua.

Kannon kirjan tapahtumat sijoittuvat suurelta osin vanhaan kotikaupunkiini Tampereelle, mutta Veriruusut on loistava kirja myös muista syistä:

1. Veriruusuissa vuoden 1918 sotaa katsotaan naisten näkökulmasta. Suomen sodista kertovat kirjat ovat useimmiten miesten kirjoittamia ja naiset ovat niissä merkityksettömiä sivuhenkilöitä. Veriruusuissa naiset ovat keskiössä. He ovat itsenäisiä toimijoita, jotka ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä ja tekevät itse omat ratkaisunsa. Naisena tykkään lukea kirjoja, joissa naiset eivät ole tahdottomia lapatossuja sivurooleissa.

2. Toiseksi Veriruusut on sydäntä riipaiseva ja koskettava tarina. Se kertoo kolmesta nuoresta naisesta, jotka värvätään punakaartiin ja joiden kohtalot kirjan lopussa kietoutuvat yhteen. Harvan kirjan viimeisellä sivulla olen pillittänyt niin paljon kuin Veriruusujen tapauksessa.

3. Kolmanneksi Veriruusuissa käytetään rikasta ja humoristista murretta ja sen ansiosta kirjaa lukiessa hymyilyttää vähän väliä. Hauska ja letkeä murre keventää muuten tätä niin synkkää ja traagista tarinaa. Minun mielestäni lukuelämys on täydempi silloin kun nauru sekoittuu itkuun. Se vaatii taitoa ja siinä(kin) Kanto onnistuu.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan tarinan itsenäisistä naisista sodan jaloissa.
2. Jos haluat lukea tarinan, joka voisi olla totta.
3. Jos pidät historiallisista kirjoista.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa


Vanhusten palvelutalo Ehtoolehdossa alkaa tapahtua outoja. Irman lääkedosettiin ilmestyy uusia pillereitä. Anna-Liisan huoneesta katoaa hopeinen käsipeili ja suurlähettilään huoneesta ryijy. Siirille lähetetään laskuja olemattomista palveluista. Jotkut asukkaista siirretään yllättäen suljetulle dementiaosastolle, eikä heistä sen jälkeen kuulu enää mitään. Kun nuori miellyttävä kokkipoika Tero äkillisesti kuolee, päättävät yhdeksänkymppiset kaverukset Siiri, Irma ja Anna-Liisa vähän selvitellä Ehtoolehdon mystisiä tapahtumia. Se olisikin mukavaa vaihtelua iänikuiseen kortinpeluuseen ja keppijumppatuokioihin verrattuna. Vanhat rouvat eivät osaa kuitenkaan aavistaa, millaisiin vaikeuksiin ja vaarallisiin tilanteisiin he vielä joutuisivatkaan....

Vaikka Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) on hauska ja vauhdikas salapoliisitarina, pintatason alla piilee tummempia sävyjä. Lindgren tekee tarkkanäköisiä huomioita nykyajan yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Kiireiset lapsenlapset eivät koskaan ehdi vierailulle Ehtoolehtoon. Perikunta kiistelee vanhuksen sähkövatkaimesta ja muista tavaroista heti, kun tämä on siirretty huonokuntoisten osastolle. Ostoskeskuksen kahvilaan eivät edes yhdeksänkymppiset saa istahtaa levähtämään, koska eivät ole maksavia asiakkaita. Siiri ei saa auttaa Irmaa syömisessä, sillä ruokailussa avustaminen on koulutettujen hoitajien työtä. Ja kun Siiri ihmettelee, miksi potilas huoneesta seitsemän huutaa koko ajan apua, hän saa vastaukseksi: ”Se huutaa aina, ei sillä mitään hätää ole. Aamulla vaihdettiin vaipat.”

Kuolema Ehtoolehdossa on myös rakkaudentunnustus Lindgrenin kotikaupungille Helsingille. Mummokolmikko ajelee raitiovaunulla pitkin kaupunkia ja sitä kautta Lindgren tarjoilee lukijalle mielenkiintoista nippelitietoa milloin mistäkin rakennuksesta tai monumentista. Minua enemmän kirjasta saa takuulla irti sellainen lukija, jolle ratikkareitit ovat niin tuttuja, että vaihtuvan maiseman pystyy näkemään mielessään.

Minna Lindgren on kirjoittanut hulvattoman tarinan kolmesta ystävyksestä ja heidän arkisesta elämästään palvelutalossa. Kuolema Ehtoolehdossa onnistuu olemaan samaan aikaan hauska ja vakava tarina aidosta ystävyydestä, vanhuudesta ja vanhenemisesta. Enpä muista lukeneeni toista kirjaa, jossa päähenkilöinä olisivat olleet palvelutalon aktiiviset, virkeät ja elämänjanoiset mummelit. Virkistävää!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hauskan tarinan, mutta saada myös ajateltavaa.
2. Jos vanhusten asiat kiinnostavat sinua.
3. Jos rakastat Helsinkiä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Julie Kibler: Matkalla kotiin


Julie Kiblerin Matkalla kotiin (Gummerus 2013) tarttuu samaan teemaan kuin muutaman vuoden takainen Kathryn Stockettin hittiromaani Piiat. Se kertoo 1930- ja 1940-lukujen Yhdysvalloista – ajasta, jolloin mustien ja valkoisten elämä oli tiukasti erotettu toisistaan ja sääntöjen rikkojia odottivat ankarat rangaistukset. Mustien sorto kun ei suinkaan loppunut orjuuden lakkauttamiseen 1865, vaan sitä pidettiin yllä systemaattisesti vielä sata vuotta.

Kibler kuljettaa tarinaansa kahdessa linjassa. Toisaalta hän kertoo tarinaa kahden naisen, yhdeksänkymppisen valkoihoisen Isabellen ja nuoren mustaihoisen Dorrien, yhteisestä matkasta hautajaisiin läpi Amerikan. Matkan aikana Isabelle kertoo Dorrielle tarinaa menneisyydestään ja siitä, mitä seurasi, kun hän kuusitoistavuotiaana rakastui mustaihoiseen nuoreen mieheen. Ei pelkkää hyvää - sen lukija aavistaa jo alusta saakka.

Kiblerin kirja kuuluu selvästi romanttisen viihdekirjallisuuden genreen. Siinä sydämet pamppailevat kiihkeästi, väräjävät katseet kohtaavat ja tuska raastaa sielua. Tarina etenee sujuvasti eteenpäin jokseenkin ennalta arvattavasti, mutta loppuratkaisu pääsee jopa hieman yllättämään. Matkalla kotiin on oikein hyvä kirja romanttisen viihteen ystäville – ja heitä on paljon.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kielletystä rakkaudesta ja suurista tunteista.
2. Jos haluat nollata pääsi pitkän työpäivän jälkeen.
3. Jos pidit Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta.


Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Philip Roth: Nemesis


”Joskus on onnea ja joskus ei. Mikä tahansa elämäntarina on sattumaa – satunnaisuuden hirmuvalta – vallitsee hedelmöityksestä lähtien.”

Eiliseen saakka sivistyksessäni oli Philip Rothin kokoinen aukko. Tämä monena vuonna Nobel-veikkailuissakin pärjännyt kovan luokan kirjailija ei ole jostain syystä aiemmin kiinnostanut. Olen kuvitellut Rothin kirjojen olevan puisevia, tylsiä ja hankalia. Olen luullut, että niissä yksityiskohdat hautaavat tarinan alleen. Olen arvellut niiden olevan liian yhteiskunnallisia ja luennoivia. Olen ollut jälleen kerran väärässä.

Philip Rothin uusin suomennettu teos Nemesis (WSOY 2013) on hieno tarina velvollisuudentuntoisesta leikkikentän ohjaajasta Bucky Cantorista 1940-luvun Amerikassa. Hän on suoraselkäisyyden perikuva, joka pyrkii tekemään aina parhaansa ja huomioimaan muut. Pienessä kotikaupungissaan hän on hyvin pidetty, arvostettu ja ihailtu henkilö. Kun polioepidemia iskee kaupunkiin, joutuu Cantor kuitenkin tekemään elämässään vaikean valinnan, joka syöksee hänet syyllisyyden, häpeän ja itseinhon kierteeseen. Armottomuus itseään kohtaan koituu lopulta muihin niin armollisesti suhtautuvan Cantorin kohtaloksi.

Roth rakentaa idyllinä alkavaan tarinaansa vaivihkaa säröjä, kun polioepidemia hiipii kaupunkiin. Osa ihmisistä muuttuu pelokkaiksi eläimiksi, jotka taistelevat kukin omalla tavallaan tätä erityisesti lapsiin iskevää salakavalaa sairautta vastaan. Yhteinen vihollinen ei suinkaan hitsaa ihmisiä yhteen, vaan saa heidät epäilemään ja varomaan. Vain Cantor uskoo parempaan ja valaa toivoa osin jo toivonsa menettäneisiin.

Yhden Rothin lukeneena voin todeta, että kyllä hän on hyvä kirjailija. Hän ei ole  vauhdikkaiden juonenkäänteiden kehittelijä, vaan rauhallinen kertoja, jonka viipyilevässä seurassa viihtyy. Tässä kirjassaan hän nostaa keskiöön omakohtaisten kokemustensa kautta menneen aikakauden, jolloin poliorokotusta ei ollut vielä keksitty. Kuolema oli tuona helteisenä kesänä jokapäiväinen vieras, eikä sen tuloon voinut mitenkään varautua.

Huom! Nemesis on neljän kirjan kokonaisuudesta viimeinen itsenäinen osa. Roth on ilmoittanut, ettei aio kirjoittaa tämän jälkeen enää mitään.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea teoksen tulevalta Nobel-kirjailijalta.
2. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta ja inhoat pinnallista hömppää.
3. Jos pohdit sitä, veisitkö lapsesi rokotettavaksi. Tämän kirjan luettuasi varaat ajan.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Lue - se kannattaa!


Kaunokirjallisuuden lukeminen ei ole mitään nössöjen puuhaa, vaan järkevän nykyihmisen valinta, koska...

1. Lukeminen tutkitusti rentouttaa. Tarinan avulla pääset elämään hetkeksi toisten hohdokasta elämää ja irti omasta harmaasta arjestasi.

2. Lukeminen kasvattaa sanavarastoa. Kun luet joka päivä 15 minuuttia, luet vuodessa yli miljoona sanaa. Kirjoitat parempia työhakemuksia ja pärjäät paremmin Aliaksessa.

3. Kaunokirjallisuuden avulla opit hauskasti ja helposti faktoja eri aikakausista ja historiallisista henkilöistä, sillä kirjailijat eivät halua jäädä nalkkiin huonosti tehdystä taustatyöstä.

4. Lukemalla pääset matkustamaan maailman ympäri. Älä ota pikavippiä Intian matkaa varten, vaan hae kirjastosta kirja ja lähde reissuun nojatuolissasi. Ei kaduta jälkeenpäin.

5. Kirjallisuus on hyvä small talk –aihe. Kirjoja lukeneen on helpompi aloittaa keskustelu ventovieraiden ihmisten kanssa. Lisäbonuksena voit vaikuttaa myös astetta fiksummalta.

6. Lukeminen opettaa empatiaa. Kun itket romaanihenkilön kurjaa kohtaloa, ymmärrät paremmin myös oikeiden ihmisten tunteita. Ehkä parisuhteesikin paranee.

7. Lukeminen kasvattaa kärsivällisyyttä ja pitkäjännitteisyyttä. Tarvitset takuulla molempia elämässäsi ja varsinkin Hulluilla Päivillä.

8. Lukemalla paljon opit lukemaan nopeammin ja tehokkaammin. Hektisessä nykymaailmassa molemmat taidot ovat valttia.

9. Lukemalla kirjan voit tehdä vaikutuksen ihastukseesi. Tyttö vaikuttuu takuulla enemmän siitä, jos poika on lukenut kirjan kuin laskenut mäkeä alasti ämpärissä.

10. Ikiaikaiset tarinat kertovat totuuden elämästä. Ne kertovat siitä, mistä tulemme, keitä olemme ja mihin menemme. Niistä löydät myös oman tarinasi ja totuutesi.

Ota siis kirja käteen ja lue itsesi paremmaksi ja fiksummaksi ihmiseksi! Jaa tämä kaikille niille, joiden toivoisit lukevan enemmän.