Riitta Castrén: Läpivalaisu: pitkät jäähyväiset alkoholille

Kuulin paljon lukevalta ystävältäni, että Riitta Castrénin kirja alkoholiriippuvuudesta kannattaa lukea, vaikkei olisikaan ongelmia alkoholin kanssa. 

Luettuani kirjan olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Vaikka Läpivalaisu (2017 Gummerus) käsittelee Castrénin alkoholismia, se on loppujen lopuksi paljon isompi tarina itsensä löytämisestä.

Castrén teki pitkän uran toimittajana aikakauslehdissä. Hän ajautui juomaan, kun hänet valittiin päätoimittajan sijaiseksi ja samoihin aikoihin moni vanhoista työkavereista jäi eläkkeelle. Uudet nuoret työkaverit suhtautuivat häneen kuin muinaisjäänteeseen ja hänen ideoitaan vähäteltiin. Työpaikan ilmapiiri muuttui ahdistavaksi ja iltaisin oli lohduttavaa avata viinipullo ja tissutella paha mieli pois.

Samaan syssyyn Castrénin äiti sairastui syöpään, hänen paras ystävänsä myös ja koirakin kuoli. Tuli lisää syitä juoda.

Mutta vasta sitten, kun hänen isänsä kuoli, Castrén uskalsi kurkistaa lapsuuteensa ja löysi lopulta ne varsinaiset syyt sille, miksi juuri hän koukuttui ja alkoi juoda. Vaikka hänen lapsuusmuistonsa olivat pääsääntöisesti hyviä, hän olisi herkkänä lapsena tarvinnut enemmän hellyyttä. Työ aina ensin, oli hänen äitinsä motto. Sitä noudattamalla hän porskutti menemään ja se vei hänet pitkälle, mutta teki hänestä liian vahvan, liian kiltin ja alttiin addiktiolle.

 ”Kun vaistoaa paljon ja käy koko ajan ylikierroksilla, on vaaravyöhykkeessä. Eläminen tuntosarvet ojossa on kuluttavaa --- ja jos ei kestä herkkyyttään eikä osaa hengähtää sisäisen maailmansa kaaoksesta, voi sortua alkoholiin, joka liennyttää olotilaa niin salakavalasti.”, hän kirjoittaa.

Castrénin kirjasta näkee, että hän on toimittaja. Hän osaa rakentaa lukuihinsa sopivia draaman kaaria ja koko kirja on rakennettu ammattitoimittajan ammattitaidolla. Hän uskaltaa myös olla raadollisen rehellinen itseään kohtaan. Kaikki se, mitä hän itsessään näkee, ei ole aina mukavaa katseltavaa ja silti hän uskaltaa katsoa ja kertoa siitä. Hän ei itse pidä itseään mitenkään erityisen rohkeana ihmisenä kirjoitettuaan tällaisen kirjan, mutta kyllä tämä minun mielestäni hyvin rohkean naisen kirja on.

Toivottavasti Läpivalaisu löytää tiensä myös niiden naisten yöpöydille, joita alkoholiaspekti ei lähtökohtaisesti kiinnosta, sillä teos on niin paljon muutakin kuin pelkkä kertomus alkoholiriippuvuudesta. Ennemminkin sitä voisi kuvailla vahvuuteen sairastuneen naisen selviytymistarinaksi.

Ainoa asia, mikä kirjassa häiritsi, oli se, että lukujen nimet oli kirjoitettu pienellä. Se oli omituinen ratkaisu ja näytti hullunkuriselta, varsinkin kun huutomerkit ja kysymysmerkit olivat toisessa päässä käytössä.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut riippuvuuksista ja niiden synnystä.

2. Jos haluat lukea rohkean naisen selviytymistarinan.

3. Jos olet joutunut työpaikkakiusatuksi.

Alex Schulman: Unohda minut

Kun Alex Schulmanin äiti sammui lastenhoitovuorollaan sohvalle ja Alex löysi kotiin palattuaan pienen tyttärensä yltä päältä ulosteesta, hän päätti vihdoin ottaa juomisen puheeksi äitinsä kanssa.

Alexin äidin vuosikymmeniä kestänyt alkoholismi oli salaisuus, jonka kaikki tiesivät, mutta johon kukaan ei puuttunut. Lapsuutensa varhaisvuodet Alex vielä muistaa onnellisena ja alkoholittomana aikana, mutta kun viina otti äidistä vallan, muistot muuttuivat ja siitä eteenpäin ne olivat täynnä epätietoisuutta, ahdistusta, surua ja häpeää.

Alex oppi veljineen olemaan ärsyttämättä äitiä, sillä äiti saattoi räjähtää pienimmästäkin vastahankaisuudesta tai vastoinkäymisestä. Lasten piti koko ajan lukea kasvoilta, millä tuulella äiti oli: olisiko tänään huono vai hyvä päivä. Häpeä salaisuudesta kasvoi niin suureksi, että Alex valehteli jopa alkoholiparantolan henkilökunnalle äidin juoneen vain kymmenisen vuotta, vaikka tiesi hyvin juomisen jatkuneen kolme kertaa kauemmin.

Tästä kaikesta kokemastaan Alex Schulman on kirjoittanut pienen, alle 200 sivuisen romaanin, joka sisältää suuren ja surullisen tositarinan. Hän omistaa kirjansa kahdelle veljelleen ja korostaa, että heidän tarinansa äidistä voi olla toisenlainen ja että tässä tarinassa näkökulma on vain hänen.

”Kukaan ei kertonut meille lapsille, että äiti oli sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: ”Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.” Isä ei sanonut: ”Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän.”

Alex Schulmanin taitavasti rakennettu tarina jättää jälkeensä surullisen olon. Se on kertomus vanhemmista, jotka omien traumojensa vuoksi hylkäävät lapsensa ja jättävät heidät henkisesti heitteille. Se on myös tarina siitä, että pahinta ei yleensä ole totuuden kuuleminen, vaikka se satuttaisikin. Kamalinta on epätietoisuus ja salailu ja siitä johtuva jatkuva tulkitsemisen pakko.

Unohda minut (2017 Nemo, suom. Raija Rintamäki) nostatti ilmestyttyään Ruotsissa melkoisen kohun, sillä Alex Schulman on kaikkien tuntema mediapersoona, hänen äitinsä Lisette Schulman myös, ja tämän isä taas ärhäkkä ja tuottelias kirjallisuusmies Sven Stolpe, jonka tunsivat kaikki.

Tartu tähän:

1. Jos pidät arjen tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, mistä Ruotsissa viime vuonna puhuttiin.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitren Silmukka (2017 Minerva, suom. Susanna Hirvikorpi) on juoneltaan niin yksinkertainen jännitysromaani, ettei tämän yksinkertaisempaa voi enää kirjoittaa. 

Ja juuri siksi se pitää tiukassa otteessaan ensimmäiseltä sivulta loppuun asti, eikä siihen kaipaa mitään lisää.

Silmukan tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat kaikki. Päähenkilönä on 12-vuotias Antoine Courtin: nuori poika, joka asuu äitinsä kanssa ja koettaa pysytellä mukana poikaporukassa, jota johtaa ärsyttävän itsetietoinen Théo Weiser.

Aikaisemmin pojat ovat puuhastelleet ulkona, mutta kun Kevin, yksi pojista, saa lahjaksi PlayStationin, ei ketään kiinnosta enää mikään muu kuin pelaaminen. Antoine päättää rakentaa Saint-Eustachen metsään niin hienon majan, että muut pojat kyllästyisivät pelaamiseen ja alkaisivat taas leikkiä ulkona. Toisin käy.

Maja ei tee vaikutusta Antoinen salaiseen ihastukseen Èmilie’hin ja kun naapurin herra Desmedt vielä äkkipikaisuuksissaan ampuu oman koiransa, Antoine’lle rakkaan Odysseuksen, Antoine raivostuu. Hän mäjäyttää suutuspäissään kuusivuotiasta Rémi Desmedtiä oksankarahkalla päähän ja tämä kuolee. Antoine menee paniikkiin ja piilottaa ruumiin metsään.

Kuusivuotiaan Rémi Desmedtin katoaminen on maanlaajuinen uutinen, mutta Antoine ei uskalla kertoa tapahtuneesta kenellekään – onhan hän syyllinen murhaan. Hän päättää pitää asian salassa.

Pierre Lemaitre’n psykologisessa jännitysromaanissa seurataan Antoine’n pään sisäistä piinaa tapahtuman jälkeen. Antoine ei syö, ei nuku, suunnittelee pakoa ja pelkää jatkuvasti jäävänsä kiinni. Syyllisyydessä ja pelossa on hänelle jo rangaistusta kerrakseen.

Lemaitre panee lukijansa koville. On vaikea olla olematta Antoinen puolella siitä huolimatta, että alusta saakka tietää tämän tappaneen pienen kuusivuotiaan pojan. Onhan Antoine  vasta 12-vuotias, itsekin vielä lapsi, eikä hänen ollut tarkoitus tappaa koskaan ketään. Loppuratkaisu lyö yksinkertaisuudessaan ällikällä.

Lemaitren tarina voi ahdistaa joitain lukijoita, kerrotaanhan siinä lapsesta, joka tappaa vahingossa toisen lapsen. Silti jokaisen kannattaisi lukea se, koska Lemaitre osoittaa hienosti, etteivät asiat ole useinkaan niin mustavalkoisia kuin ulkoapäin näyttää. Lisäksi hän osoittaa olevansa yksi tämän hetken parhaista jännärikirjailijoista. Näin taidokkaasta, tarkkanäköisestä ja ajatuksia herättävästä jännäristä saa harvoin nauttia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat etsiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin.

3. Jos rakastat yllättäviä loppuratkaisuja.

Heidi Köngäs: Sandra

”En vielä silloin tiennyt, että kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, en tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.”

Näin pohtii ja vihjailee tulevasta Heidi Köngäksen Sandrassa (2017 Otava) Klaara, viisikymppinen näyttelijä, joka vierailee äitinsä vanhassa kotitorpassa. Äiti haluaa nähdä Lepistön talon vielä kerran.

Klaara ei ymmärrä, mitä varten Lepistössä pitää taas käydä: talohan on myyty uusille omistajille jo ajat sitten, eikä hän muutenkaan jaksaisi kuunnella äitinsä iänikuisia lapsuusmuisteloita. Klaaralla on omassa elämässään tarpeeksi murehtimista, sillä ei osaa muuta kuin näytellä, mutta hänen ikäiselleen naisnäyttelijälle ei tarjota enää rooleja.

Äidin kuoleman jälkeen Klaara löytää jäämistöstä päiväkirjan, jota on pitänyt äidin äiti Sandra. Menneisyys ja omat juuret alkavat kiinnostaa Klaaraa ja hän huomaa Klaara, että Lepistön torppa on jättänyt myös häneen lähtemättömän jäljen.

Klaaraa keskeisemmäksi henkilöksi romaanissa kohoaa tietenkin Sandra: uuttera ja hyväsydäminen nainen, jonka tie puoliorvosta huutolaislapsesta torpparin puolisoksi ei ole helppo. Ei Sandra helppoa elämää ole itselleen odottanutkaan, mutta vuoden 1918 tapahtumat aiheuttavat jo niin mittavaa kärsimystä, että jopa sinnikäs Sandra meinaa sen taakan alle lyhistyä. Lukijan onneksi hän lopulta selviää.

Nimihenkilönsä kautta Köngäs tarkastelee Suomen historiaa ennen ja jälkeen itsenäistymisen ja johdattaa lukijan vähitellen kohti sisällissotaa ja vuotta 1918, jonka jälkeen mikään ei Lepistön(kään) torpassa ole ennallaan.

Sisukkaassa Sandrassa ja hänen työteliäässä puolisossaan Jannessa Köngäs antaa kasvot sille kasvottomalle joukolle, josta perinteinen suurmiehiin keskittynyt historiankirjoitus ei ole pahemmin piitannut. Mutta yhtä lailla Sandrat ja Jannet ovat rakentaneet tätä maata -   siinä missä Snellmanit ja Mannerheimitkin.

Sandran ja Jannen lähipiirin kautta lukijan eteen levittäytyy koko Suomen kansa: hyväntahtoiset ja ilkeät, rikkaat ja varattomat; piittaamaton herrasväki, vanhempiensa perään itkevät huutolaislapset, nälkävuosien runtelemat vanhukset, isäntien ahdistelemat piiat ja epätoivoiset köyhien torppien äidit, jotka jättävät itse leipäpalan syömättä, jotta lapsille jäisi edes jotain. Kirjaa lukiessa tuntuu samalta kuin Klaarasta: kuin pitäisi köyhyyttä kädestä.

Sandra on hienosti kirjoitettu ja hyvin rakennettu tarina, joka tuntuu todelta. Se nappaa lukijan tiukkoihin pihteihinsä ensimmäisestä (kauhistuttavasta) luvusta lähtien ja pitää otteessaan loppuun asti. Sandran tarina uppoaa sydämeen asti, sen edetessä tirauttaa pari kyyneltäkin ja sen luettuaan ymmärtää paremmin, kuinka menneisyys on ja elää meissä.

Huom! Jos Finlandia-ehdokkaiden joukosta on tänä vuonna vaikea löytää sopivaa lahjakirjaa, kannattaa pakettiin kääriä Sandra.

Tartu tähän:

1. Jos haluat suosia kotimaista laatua.

2. Jos Suomen historia (ja vuosi 1918) kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät vahvojen naisten tarinoista.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Elena Ferranten Napoli-trilogia on huumannut lukijat ympäri maailmaa ja muistan kuulleeni Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan haastattelun, jossa Hillary Clintonkin kehui rentoutuvansa mieluiten juuri Ferranten kirjojen parissa.

Ferranten Hylkäämisen päivät (2017 WSOY, suom. Taru Nyström) ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo vuonna 2004 Avaimen kustantamana, mutta nousi esiin vasta Napoli-trilogian menestyksen ja uuden raikkaamman painoksen myötä. Tutustumisen Ferranteen voi hyvin aloittaa vaikka siitä.

Teos on pienimuotoisempi kuin valtava ja joka suuntaan rönsyilevä napolilaistrilogia ja silti lähestulkoon yhtä hyvä. Kirjan alussa, eräänä huhtikuun iltapäivänä, Olgan aviomies jättää hänet ja siitä alkavat hylkäämisen päivät, joiden aikana Olga koettaa vimmaisesti selvittää lähdön syitä ja vajoaa yhä syvemmälle tuskan ja epätoivon pyörteisiin.

Olga on rakentanut itsestään säröttömän. Hän on käyttäytynyt aina moitteettomasti ja kurinalaisesti. Hän malttanut mielensä kiihtymyksen hetkillä, eikä ole milloinkaan korottanut ääntään. Naimisiin menon jälkeen Olga on omistautunut aviomiehelleen ja lapsilleen ja riidat on selvitetty sivistyneesti keskustelemalla. Mutta siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä syystä – Olgan ehjän ulkokuoren alla paisui pelottava ahdistuksen ja vihan aalto.

Olga muistaa lapsuudestaan erään tapauksen, joka tunkeutuu hänen mieleensä nyt. Kahdeksanvuotiaana pikkutyttönä hän seurasi sivusta erään naapurustoonsa kuuluvan, iloa pursuavan perheenäidin muuttumista itkuiseksi ja raivokkaaksi sen jälkeen, kun tämän mies rakastui toiseen ja jätti naisen selviämään yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Naisen romahdus jätti jälkensä Olgaan ja hän muistaa jo lapsena halveksuneensa naisen tapaa näyttä tuskansa ulospäin.

Olgan oma aviokriisi purskauttaa esiin kaikki ne tunteet, jotka hän on oppinut vuosien varrella patoamaan sisäänsä ja hänestä tulee juuri samanlainen: maaninen, epätoivoinen ja pakkomielteinen. Hän jättää huolehtimatta kodistaan ja lapsistaan, alkaa vainota miestään, eikä hänen hillitystä käytösksestään ole lopulta jäljellä mitään.

Ferrante kirjoittaa Olgan tuskan auki raivokkaasti. Olgan sisäinen myllerrys ja ulkoisen elämän kaoottisuus sekoittuvat yhteen ja niin sekoittuvat myös Olgan muistot elämästä aviovaimona Torinossa ja lapsuudesta Napolissa. Ferrante näyttää lukijalle sen, miten katkera ihmisestä tulee, jos elää vain muille ja unohtaa itsensä. Olgan hylkäämisen päivät alkoivat jo silloin, kun hän hylkäsi itse itsensä, se lienee Ferranten tärkein viesti.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea raivokkaan tunneromaanin.

2. Jos suosit kielellistä laatua.

3. Jos haluat tietää, miltä ero tuntuu.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Vietin lapsuuteni kesät Muroleessa samoissa maisemissa kuin taiteilija Ellen Thesleff aikanaan ja osin siitä syystä Thesleff on ollut kultakauden taiteilijoista aina kaikkein lähinnä sydäntäni.

Tänä syksynä meitä Ellen Thesleff –faneja hemmotellaan. Syyskuussa ilmestyi taidehistorioitsija Hanna-Reetta Scherckin teos Minä maalaan kuin jumala (2017 Teos), jota voidaan pitää ensimmäisenä perusteellisena tietokirjana Ellen Thesleffin taiteesta ja elämästä. Myös Kati Tervo on tarttunut aiheeseen vastikään ilmestyneessä romaanissaan Iltalauluja (2017 Otava).

Tervo kertoi syyskuussa Savoy-teatterin Kirja vieköön –tilaisuudessa saaneensa innoituksen Ellen Thesleffiä kohtaan vanhan sukulaistätinsä ansiosta. Äkkiväärä täti, joka ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, halusi käydä vuosittain Ateneumissa katsomassa Thesleffin teoksia, joiden edessä täti suli, hänestä tuli kuin toinen ihminen ja Tervon kiinnostus unohdettua naistaiteilijaamme kohtaan heräsi.

Romaanissa eletään kesää 1945. Ellen matkustaa Helsingistä Lallukan taiteilijakodista kesäkuukausiksi Casa Biancan taloon Muroleeseen ja on malttamaton, sillä sota on ohi ja vihdoin hänellä olisi taas mahdollisuus keskittyä maalaamiseen suunnitelmallisesti ja keskeytyksettömästi.

Nuori Taimi on määrätty Ellenin aputytöksi ja tyttöä jännittää suuren taitelijan tapaaminen: ymmärtäisikö tämä suomea ollenkaan ja osaisiko Taimi toimittaa kaikki asiat oikein. Jo lapsena Taimi on salaa seurannut Kissasaaresta Casa Biancan elämää ja lumoutunut siitä.

Iltalaulaja on viipyilevä ja kaunis tarina maailmaa nähneen Ellenin ja lapsellisen Taimin kohtaamisesta kesällä 1945. Taimi viehättyy Ellenin epäsovinnaisesta elämäntyylistä ja alkaa haaveilla siitä, voisiko hänenkin tulevaisuutensa olla jossain muualla kuin Muroleessa ja säikyn äitinsä varjossa. Tervo on kuvannut nuoren tytön elämänjanoa ja ensirakkautta taidokkaasti ja koskettavasti.

Myös taiteilijan sielunmaisemaan Tervo on onnistunut sukeltamaan uskottavasti. Ellen maalaa vimmatusti ja rauhattomasti. Taidetta on synnyttävä ja tauluja on saatava kaupaksi, muuten hänelle niin rakas huvila ränsistyy korjauskelvottomaksi. Lopulta hän vangitsee Taimin sielukkaat kasvot kankaalle.

Kati Tervo kirjoittaa kauniisti ja kirjassa keskitytään tapahtumia enemmän tunnelmiin ja tunteisiin. Iltalaulaja lumosi minut ja jää mieleeni yhtenä vuoden 2017 parhaimmista kirjoista.

Tartu tähän:

1. Jos pidät haikeista tunnelmaromaaneista.

2. Jos olet kiinnostunut taiteesta.
3. Jos nuoren tytön kasvutarina kiinnostaa sinua.

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Viime vuonna käännössuosikkejani olivat norjalaisen Tore Renbergin Huomenna nähdään ja rankalaisen Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. 

(Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.)

Tänä vuonna olen häikäistynyt Olivier Bourdeaut’n pikkuruisesta romaanista Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017 Siltala, suom. Ville Keynäs) ja huomaan jälleen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirjasta, joka on melkein liian hyvä. On paljon helpompaa kirjottaa keskinkertaisista.

Bourdeaut’n romaani tuntuu kepeältä ja se on hauska. Aivan aluksi luulee lukevansa hassua ja vähän yliampuvaa kertomusta hullunkurisesta perheestä. Perheen isä keksii tarinoita ja tempauksia, joilla huiputtaa kaikkia, ja perheen äiti se vasta hillitön on. 

Talossa juhlitaan koko ajan, siellä juodaan ja ilakoidaan aamuun asti ja levylautasella pyörii kerta toisensa jälkeen Nina Simonen kappale Mr. Bojangles. Kertojana on perheen alakouluikäinen poika, joka tarkkailee ja kuvailee villiä menoa sivusta.

Pikku hiljaa meininki alkaa näyttää liian raisulta ja epäilyttävältä. Äiti osoittautuu mieleltään sairaaksi, maaniseksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Hän vaatii ympärilleen jatkuvaa säpinää ja isä pelleilee, jotta saisi pidettyä vaimonsa mielenterveyden jotenkin aisoissa. Poika otetaan pois koulusta, laskupino kasvaa, tuho lähestyy. Hulvaton perhe ei olekaan hauska vaan sairas.

Bourdeaut’n romaani on tarina hullusta rakkaudesta, mielisairaudesta ja sen kammottavista seurauksista, mutta synkkä ja traaginen tarina on kerrottu niin kepeästi, että kirja jättää lukijalle hyvän mielen. Tarinassa ja kielessä on jotain hyvin leimallisesti ranskalaista: kuplivan kevyt pinta ja hirvittävän surullinen pohja.

Bourdeaut’n rikasta kielenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Pitkät ja polveilevat virkkeet sopivat täydellisesti kuvailemaan kolmikon ympärillä pyörivää hullunmyllyä. Jokaisessa lauseessa on niin paljon tapahtumia, että 143 sivussa ehtii tapahtua enemmän kuin monessa tiiliskivessä.

Jos mietit, mitä lukisit seuraavaksi, lue tämä! 

1. Jos rakastat rikasta kieltä.

2. Jos pidät hauskoista tarinoista.

3. Jos haluat lukea palkittua laatua.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin juuri päässyt Selja Ahavan uuden romaanin loppuun, kun luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä hänestä kertovan pitkän artikkelin. 

Olin kirjaa lukiessani ihmetellyt, miten kukaan pystyy kirjoittamaan niin riipaisevan todentuntuisesti kuvitteellisesta tilanteesta, jossa aviomies kertoo vaimolleen halunneensa aina ollakin nainen. Artikkeli paljasti, ettei kirja ollutkaan fiktiota vaan totta.

Selja Ahava kertoo autofiktiivisessä romaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa (2017 Gummerus) elämänsä suurimmasta käännekohdasta. Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen, hänen miehensä ilmoitti kahvipöydässä ja alkoi pikku hiljaa muuttua sukupuoleltaan toiseksi. Ensin kylpyhuoneen kaappiin ilmestyi kasvovoide, sitten saivat käsivarren karvat lähteä, sen jälkeen mies varasi ajan kampaajalle.

Ahava toivoi aluksi, että muodonmuutos tapahtuisi salassa, eikä siitä tarvitsisi kaikille toitottaa. Eikö mies voisi olla nainen vain iltaisin pimeässä suljettujen ikkunaverhojen takana? Olla nainen vain ihan pienesti, ilman että se näkyisi? Mutta ei se niin voinut mennä, ja Ahava joutui kohtaamaan sekä omat ristiriitaiset tunteensa että ympäristön ihmettelevät katseet ja kysymykset.

Ahava rinnastaa kirjassa itsensä ja tapahtuneen Kristoffer Kolumbukseen ja tämän uhkarohkeaan yritykseen löytää maailman toiselta laidalta Intia. Matka kohti tuntematonta hirvittää miehistöä ja epäilys valtaa Kolumbuksenkin aika ajoin, mutta jokin merkillinen varmuus ajaa tutkimusmatkailijaa eteenpäin. Meritietä Intiaan Kolumbus ei koskaan löytynyt, mutta uuden mantereen joka tapauksessa. Ei Ahavakaan alussa tiennyt, mihin hän lopulta päätyisi, muttei siinä tilanteessa auttanut muu kuin purjehtia. Kun toinen lähti eteenpäin, ei toinenkaan voinut jäädä paikoilleen.

Ahava kirjoittaa kauniisti ja runollisesti. Hänen tekstistään välittyy lukijalle tunne: haikeus, hämmennys, viha ja raivo. Vaikka hänen tarinansa on totta, teosta ei missään määrin voi kuvailla inhaksi paljastuskirjaksi, vaan kertomukseksi siitä, miltä tuntuu, kun ihminen, jonka luulit tuntevasi läpikotaisin, osoittautuukin aivan toisenlaiseksi.

Ahavan kirja sisältää myös tärkeän opetuksen. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä elämässä tapahtuu. Sanooko joku tänäaamuna minulle lauseen, joka katkaisee kaiken kahtia? Menetänkö iltapäivällä jonkun lopullisesti? Joudunko illalla itse tilanteeseen, johon en koskaan kuvitellut joutuvani? Elämä voi yllättää kenet tahansa, koska tahansa ja miten tahansa, eikä sitä siksi kannata suunnitella kovin pitkälle eteenpäin. Ja mustavalkoinen ajattelu siitä, minkälaista oikeanlaisen elämän kuuluu olla – se vasta vaarallista ja typerää onkin.

Ahavan romaani jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista.

Tartu tähän:

1. Jos haluat häikäistyä suomen kielestä.

2. Jos pidät ajatuksia herättävistä tunneromaaneista.

3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista (2017 Johnny Kniga, suom. Tarja Lipponen) lojui kirjakasassani kuukausikaupalla. Kääntelin sitä aina välillä käsissäni, mutten aloittanut lukemista. Luulin, että kyseessä olisi tylsänpuoleinen oikeussalidraama, joka etenisi yhtä hitaasti kuin oikeat oikeudenkäynnit.

Mutta kirjahan olikin jännittävä ja piti otteessaan niin hyvin, että yhtenä iltana lukeminen venyi melkein kahteen asti yöllä. Teos palkittiin vuoden 2016 parhaana ruotsalaisena rikosromaanina, enkä enää yhtään ihmettele miksi.

Persson Gioliton kirja alkaa luokkahuoneesta, jossa makaavat kuolleina Ugandasta Ruotsiin muuttanut Dennis, ökyrikas Sebastian, blondi kikattaja Amanda, lahjakas maahanmuuttaja Samir ja heidän opettajansa Christer. Täysin vahingoittumana kaaoksen keskellä istuu Maria ”Maja” Norberg, yksi luokkalaisista ja kirjan minäkertoja.

Luokkahuoneesta siirrytään oikeussaliin ja jännitysnäytelmä alkaa. Heti alusta saakka on varmaa, että Sebastian ampui osan laukauksista ja Maja osan. Syyttäjä koettaa vakuuttaa tuomarit siitä, että Maja on ollut koulusurman primus motor ja Sebastian vain tahdoton apupoika. Majan puolustusasianajaja taas yrittää todistaa Majan syyttömäksi, joka ampui, koska muuten hän olisi itse tullut surmatuksi.

Oikeussalista siirrytään välillä menneisyyteen ja lukija saa vastauksia kysymyksiinsä. Millainen Majan ja Sebastianin väinen suhde oikein oli? Miten Sebastianin isä, Ruotsin rikkain mies, liittyy kaikkeen? Entä Samir, mikä hänen roolinsa on? Miksi näin kävi? Ja ennen kaikkea: onko Maja syyllinen vai syytön?

Persson Gioliton kirja on hengästyttävän hyvä lukukokemus. Se on sivumääräänsä nähden hidaslukuinen, sillä jokainen lause on pakattu niin täyteen, että lukeminen kestää kauan. Yhtäkään riviä ei voi harppoa yli, vaikka kuinka tekisi mieli päästä nopeasti eteenpäin, koska silloin jotain olennaista voisi jäädä lukematta.

Nuorten maailman kuvaamisessa Persson Giolito onnistuu mahtavasti ja siinä kirja toi mieleen norjalaisen menestyssarja Skamin. Kun Skam keskittyy kertomaan pelkästään nuorista, Persson Giolito tuo kuvaukseensa mukaan vahvasti myös nuorten vanhemmat. Perhetaustojen kautta nuorten ajatusmaailmaa, tekoja ja tekemättömyyttä on helpompi ymmärtää. Majan äidille ja Sebastianin isälle voisi helposti myöntää maailman huonoimpien vanhempien tittelit.

Piinaava jännitys säilyy kirjan loppuun saakka ja vasta viimeisillä sivuilla tajuaa myös lukeneensa poikkeuksellisen koskettavan jännityskirjan. Tämän kirjan lopetus on hienoimpia ja itkettävimpiä lopetuksia pitkään aikaan. Viimeisiä rivejä oli vaikea lukea kuivin silmin. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat sukeltaa nuorten maailmaan.

3. Jos haluat lukea tarinan, joka voisi olla totta (valitettavasti).

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Jotkut ystäväni kyselevät joskus, minkälaisesta kirjallisuudesta pidän kaikkein eniten. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä olen kirjojen suhteen melko kaikkiruokainen. 

En häpeä myöntää viihtyväni hyvin kirjoitetun hömpän parissa ja jännäreitäkin ahmin. Nautin taidokkaasta korkeakirjallisuudesta ja kielellisesti  haastavista teoksista, klassikoita unohtamatta. 

Tykkään monenlaisesta, mutta tietyntyyppisestä erityisesti.

Luettuani Garth Greenwellin ylistetyn romaanin Kaikki mikä sinulle kuuluu (2017 Nemo, suom. Juhani Lindholm) voin vastata kyselijöille: juuri tällainen kirjallisuus on minun mielestäni täydellisen ihanaa ja kaikkein parasta. Miksi?

Ensinnäkin Greenwellin kirja kertoo elämän tärkeimmistä asioista: rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta, itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Greenwellin minäkertojana on amerikkalainen opettaja, homoseksuaali, joka etsii omaa identiteettiään Bulgariassa ja yrittää rimpuilla irti piinallisista lapsuudenkokemuksista ja häpeästä, johon hänet on hukutettu.

Toiseksi Greenwell on rakentanut henkilöhahmonsa niin taitavasti, että jo heti ensimmäisillä sivuilla unohtaa lukevansa fiktiivistä tarinaa keksityistä ihmisistä, joita ei oikeasti ole olemassa. Parhaassa kirjallisuudessa henkilöt ovat niin aidon oloisia, että viimeisellä sivulla heitä jää kaipaamaan kuin oikeita ystäviä.

Kolmanneksi Greenwellin kerrontatyyli on hengästyttävän hienoa. Pitkät polveilevat lauseet seuraavat toisiaan, ne hyppivät muistoista nykypäivään, eikä kappalejakoakaan juuri ole, ja silti kirjailija pitää kaikki langat tiukasti hyppysissään, eikä kenellekään tuota vaikeuksia seurata tarinaa ja minäkertojan ajatuksenjuoksua. Kielellinen taidokkuus on myös yksi loistavan kirjan tunnusmerkeistä. (Juhani Lindholm ansaitsee kehut upeasta suomennoksesta.)

Neljänneksi Greenwellin kirja sisältää enemmän tunnetta kuin juonta ja tapahtumia, joita sinänsä ei ole kovin paljon. Minäkertojan pään sisässä ja sydämessä kyllä tapahtuu valtavasti. Greenwell on onnistunut kirjoittamaan tarkkanäköisen ja psykologisen tutkielman menneisyyden piinaamasta miehestä. Tämäkin seikka yhdistää niitä teoksia, jotka nousevat omalle ”kaikkien aikojen parhaat kirjat” –listalleni.

Kaiken kaikkiaan Greenwellin teos on upea rakkausromaani ilman että siinä on vähääkään päälleliimattua siirappisuutta. Siinä on vain rakkautta, joka on oikeasti aika sotkuista, rajua, epätoivoista, kiihkeää ja vaikeaa. Juuri tällaiset kirjat ovat minusta niitä kaikkein parhaimpia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kiihkeästä rakkaudesta.

2. Jos pidät psykologisista romaaneista.

3. Jos rakastat kaunista kieltä.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemarkin edellinen romaani Karkulahti oli yksi vuoden 2015 parhaita lukemiani kirjoja. 

Muistan vieläkin tarkasti Karkulahden ränsistyneen talon, ummehtuneen tunnelman ja siellä asuvat ihmiset – velton isännän, hirviöanopin ja kovia kokeneen neuvostominiän. Jos Karkulahti on jäänyt lukematta, etsi se ihmeessä käsiisi.

Lähes Karkulahden veroinen (ja tyystin erilainen) on Laitila Kälvemarkin uusin Seitsemäs kevät (2017 WSOY). Episodiromaani koostuu useasta tarinasta, useasta ihmiskohtalosta ajassa, jossa ilmastonmuutos on aiheuttanut Pohjolaan sen, ettei kesää enää tule. Talvi vaihtuu kyllä kevääseen, mutta kevät jatkuu syksyyn saakka. Näin on käynyt jo kuutena vuonna peräkkäin ja nyt eletään seitsemättä kevättä.

Ihmiset odottavat kiihkeästi kesää ja säätiedotukset ovat nousseet katsotuimpien televisio-ohjelmien joukkoon. Harmaantunut meteorologi Peter alkaa ennustaa lähetyksissä auringonpaistetta, vaikka tietää hyvin, ettei sitä ole taaskaan tulossa ja saa välittömästi siirron muihin tehtäviin. Aamuisin elämäänsä kyllästynyt ja ahdistunut Peter katselee viereisen kerrostalon ikkunaa, jossa seisoo alastomana Paula.

Paula on menestynyt luksuskiinteistöjen välittäjä, mutta jonka yksityiselämä on yhtä sotkua. Hän bongailee itselleen miehiä baareista, mutta haluaisi Markuksen, naimisissa olevan miehen, jonka kanssa hänellä on ollut suhde jo kuuden vuoden ajan.

Myös Markus on elämässään ihan pihalla. Hänen avioliittonsa vetelee viimeisiään ja mies on vihdoin tajunnut, ettei voi olla vastuussa vaimonsa Susannen onnellisuudesta. Vuosikaudet hän on yrittänyt saada vaimonsa hymyilemään, mutta Susannelle ei riitä mikään.

Susanne taas on pakkomielteinen perfektionisti, joka bloggaa täydellisestä elämästään, joka on kaukana täydellisestä. Nyt hän on saanut päähänsä, että kolmas lapsi täydentäisi hänen onnensa ja kun Markuksen kanssa intiimiä elämää ei enää ole, Susanne on tilannut lapsen itselleen kohdunvuokrausfirmasta Intiasta. Intialaisnaisen Padman tarina on kirjan koskettavin.

Laitila Kälvemark rinnastaa hukassa olevien henkilöhahmojensa elämät vuodenajoista kevääseen. Kevät on odotuksen aikaa – kuin lupaus tulevasta lämpimästä kesästä, joka lunastaa kaiken. Se symboloi lomaa ja vapautta ja antaa voimia selvitä yli pimeän syksyn ja hyytävän talven.

Mutta mitä jos kesä ei tulekaan: ei lämpöaaltona, eikä parempana elämänvaiheena? Mitä jos nämä Laitila Kälvemarkin henkilöt ovat ilmastonmuutoksen tavoin edenneet elämässään pisteeseen, josta ei ole enää paluuta menneeseen? Millainen tulevaisuus heitä odottaa? Uskaltaako kukaan heistä jättää kevättä taakseen ja asua kesään? Vai jäävätkö he ikuisesti odottamaan, että kesä tulisi itsestään?

Heillä olisi vielä mahdollisuus valita, mutta tekevätkö he lopulta elämälleen mitään, siihen Laitila Kälvemark ei anna vastausta. Sen saa jokainen lukija miettiä mielessään itse.

Tartu tähän:

1. Jos pidät avoimista lopuista.

2. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.

3. Jos etsit omaan elämääsi uutta suuntaa.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

En voinut mitään sille, että aloittaessani Linda Boström Knausgårdin pienoisromaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017 Like, suom. Petri Stenman) päässäni pyöri koko ajan hänen ex-miehensä Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan uppouduin viikoiksi viime talvena. 

Vertailin kirjoitustyylejä ja kirjojen omaelämäkerrallisuuden astetta, mutta eniten pohdin kaikkea epäkirjallista, kuten sitä, miksi pariskunta lopulta päätyi eroon ja millaista heidän arkensa nyt mahtaa olla.

Karl Ove Knausgårdin massiivinen sarja päättyi pari vuotta sitten siihen, että kirjailijapariskunta näytti selvinneen kriiseistään ja kaikki oli kohtalaisen hyvin. Seitsenosaisen sarjan myötä Knausgårdeista oli tullut tuttuja ja heidän yksityiselämästään tiesi enemmän kuin monen ystävän elämästä. Siksi Linda Boström Knausgårdin kirjaa oli vaikea lukea irrallaan tästä kaikesta ja se häiritsi aluksi lukemista.

Tervetuloa Amerikkaan on kuitenkin niin tyystin erilainen kuin Karl Oven rönsyilevät tiiliskiviromaanit, että vähitellen vertailua lakkasi tekemästä. Omakohtaisuutta on tässäkin paljon – sen Boström Knausgård on lehtihaastattaluissa paljastanut – mutta tässä kirjassa se on on hienovaraisempaa ja monitulkintaisempaa, kun taas Karl Ove Knausgårdin omakohtaisuus on läpitunkevaa ja tarkasti eriteltyä.

Tervetuloa Amerikkaan on vähäeleinen, tiivis ja intensiivinen tarina Ellen-tytöstä, joka lopettaa puhumisen kymmenvuotiaana, aivan kuten kirjailija itse samanikäisenä. Ellenin isä kärsii mielenterveysongelmista. Hän makaa välillä päiväkausia liikkumattomana sängyn pohjalla ja on toisinaan maanisen pelottava. Äiti taas on huomionhakuinen näyttelijätär, joka kyllä pyörittää jotenkuten arjen, mutta tarvitsee osakseen jatkuvaa ihailua. Äiti uskottelee itselleen ja lapsilleen, kuinka ihmeellisen valoisa perhe heillä onkaan, eikä näe lainkaan sitä, että pimeys on jo nielaissut Ellenin.   

Koska isä ei jaksa mitään, on Ellenin oltava reipas äidin takia. Ellen on oppinut pienestä saakka olemaan vaatimatta itselleen mitään, sillä se horjuttaisi perheen haurasta järjestystä. Ellen kokee syyllisyyttä kaikesta, jopa isänsä kuolemasta, vaikkei koskaan aiheuta mitään ongelmia. Hän uppoutuu kirjojen maailmaan ja vaikenee lopulta kokonaan, jotta saisi häivytettyä itsensä vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Aivan kuten anorektikot näivettävät ruumiinsa näkymättömiin, Ellen koettaa hävittää itsensä ja häiritsevän olemassolonsa hiljaisuuteen.

Linda Boström Knausgård on kirjoittanut riipaisevan tarinan lapsesta, joka ei tule huomatuksi ja joka koettaa kannatella rikkinäisiä vanhempiaan oman hyvinvointinsa kustannuksella, sillä niin lapset tuppaavat tekemään. Jos vanhemmista ei ole vanhemmuuteen, ottavat lapset vanhemman roolin ja maksavat siitä aikuisena kovan hinnan.

Harva kirja on sellainen, että heti loppuun päästyään se tekee mieli lukea uudestaan. Kun illalla käänsin tästä teoksesta viimeisen sivun, avasin seuraavana päivänä ensimmäisen sivun uudestaan ja aloitin kaiken alusta. Toisella lukukerralla elämäys oli vieläkin vaikuttavampi, sillä nyt ajatukset eivät kieppuneet Karl Ovessa, vaan alusta saakka vain tässä. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista perhekuvauksista.

2. Jos nautit kauniista kielestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä (2017 Atena, suom. Riie Heikkilä) voitti Ruotsissa lukijoiden äänestyksen vuoden 2016 parhaasta kirjasta. Minuun petetyn Petran tarina ei tehnyt ihan näin suurta vaikutusta.

Petra on nelikymppinen menestynyt kirjailija ja hänen miehensä Anders viihdeohjelmista tuttu televisiokasvo. Heillä on kaksi suloista pellavapäistä poikaa, laaja tuttavapiiri ja ihana kesähuvila meren rannalla. Kadehdittavan pariskunnan avioliittokin on kestänyt jo 15 vuotta.

Yllättäen Anders ilmoittaa Petralle, että hän haluaa erota. Petra saa maaniteltua miehensä vielä kerran pariterapiaan ja uskoo, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin. Terapiassa Anders toteaa ykskantaan, ettei jaksa enää yrittää ja ilmoittaa muuttavansa pois kotoa. Hän ei vastaa Petran puhelinsoittoihin ja kun Petra lopulta saa tietää, että Andersilla on toinen nainen, hänen maailmansa romahtaa.

Lasten takia Petran on oltava reipas ja hyväntuulinen, mutta lasten poissa ollessa hän on maaninen, kuin riivattu. Hän siivoaa vimmatusti, lajittelee valokuvia uusiin albumeihin ja vannoo lahjoittavansa vähintään 50 000 kruunua Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, jos jumala vain antaisi Andersin tulla takaisin. Lopulta Petran on repäistävä itsensä kokonaan irti entisestä ja erämaakämpässä Pohjois-Ruotsissa hän suoltaa tuskansa tekstiksi, uudeksi kirjaksi.

Haagin romaani on täynnä tunnetta isolla T:eellä. Kirjailija kuvaa petetyksi tulemisen järkytystä ja sen jälkeistä epätoivoa uskottavasti. Petra ei saa syötyä, eikä nukuttua, muttei tunne väsymystä, eikä nälkää. Maanisen epätoivon kuvauksessa Haag onnistuu oikein hyvin.

Näkökulma kirjassa on pelkästään Petran ja se häiritsi, sillä ainakin minä olisin kaivannut mukaan edes vähän Andersia. Jättäjän mielenliikkeet, hänen lähtönsä perimmäiset syyt sekä koko parisuhteen historia jävätä nyt melko lailla hämärän peittoon ja lukija voi vain arvailla, millainen  pariskunnan avioliitto on oikeasti ollut. 

Veikkaan, että moni lukija asettuu enempiä miettimättä sympatiseeraamaan petettyä Petra-poloista ja näkee Andersin sikamaisen itsekkäänä pahiksena, joka kylmästi häipyy kuvioista. Mutta lähteekö kukaan onnellisesta ja toimivasta parisuhteesta noin vain? Se ei tunnu uskottavalta ja siksi Haag voisi seuraavaksi kirjoittaa tarinalle sen toisen puolen: Andersin tarinan.

Näkökulman yksipuolisuus siis vaivasi lukiessa vähän. Toinen ongelma oli eräkämppäosuuksien lapsekkuus. Pohjois-Ruotsiin paennutta Petraa varoitellaan menemästä kirotulle Taalujärvelle, saksalaisturisti ennustaa Petralle tarot-korteista kuolemaa ja salaperäinen ruuvimeisseliä lainaileva hiipparikin ilmestyy mökin ovelle. Haag ei saa luotua näihin osuuksiin tarpeeksi mystistä, aikuisille sopivaa jännärimäisyyttä, vaan kohtaukset jäävät neiti etsivä –tasolle ja vaikuttavat lähinnä hupaisilta. 

Kyllä Haagin romaani silti kannattaa lukea. Ainakin jos pitää kirjoista, joissa ruoditaan tunteita. Niitä tämä teos on pullollaan.

Tartu tähän:

1. Jos parisuhdekirjallisuus kiinnostaa sinua.

2. Jos pidät riipaisevista tarinoista.

3. Jos olet tullut petetyksi.

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

En tiedä, olisinko koskaan keksinyt etsiä käsiini Jarmo Ihalaisen romaania Mitä miehen pitää (2016 Atena), ellei eräs Riihimäen kirjaston kaunokirjallisuusekspertti olisi sitä minulle suositellut. En tiennyt Ihalaisesta mitään ennen sitä.

Ihalaisen kirja muistuttaa hieman teemoiltaan ja tyyliltäänkin Pasi Lampelan Kehää, josta kirjoitin viimeksi. Molemmat kirjailijat nostavat romaaninsa keskiöön nelikymppisen eronneen suomalaismiehen, joka räpistelee elämässään onnettomana eteenpäin. Molemmissa kirjoissa myös menneisyyden tapahtumat sidotaan kiinni nykymiehen elämäntarinaan ja tässä Ihalaisen kirjassa huomattavasti tiukemmin kuin Lampelalla.

Romaanissa liikutaan kahdella aikatasolla, joiden väliin mahtuu 100 vuotta. Opettajana työskentelevä Mika tuntee elämänsä valuvan hukkaan 2010-luvun Suomessa. Työelämää on jo nähty, eikä se enää ihmeemmin innosta. Ex-vaimon kanssa on jatkuvaa kahnausta lapsista. Uutta kiinnostavaa naisseuraa ei tunnu löytyvän mistään, vaikka Mika ravaa Tinder-deiteillä harva se ilta. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin? Mihin onni katosi vai onko sitä koskaan vielä ollutkaan?  

Vuorotellen Mikan tarinan kanssa Ihalainen kuvaa huutolaispoika Kelpon elämää 1910-luvulta eteenpäin. Kelpon äiti ei pysty elättämään kaikkia lapsiaan ja luopuu pojastaan. Kelpo myydään taloon, jossa häntä kohdellaan kuin orjaa: ruokaa saa niukasti, remmiä sitäkin enemmän. Vaikka Kelpo pyörtyisi väsymyksestä lumihankeen, on töitä jatkettava. Sinnikäs Kelpo ei menetä toivoaan, vaan tekee mitä käsketään ja elämä kääntyy vuosien myötä pienin askelin paremmaksi.

Vaikka Mika ja Kelpo elävät tyystin erilaisissa ympäristöissä ja kamppailevat arjessaan hyvin erilaisten asioiden kanssa, on heillä myös paljon yhteistä. Rakkaudenkaipuu ei katso aikaa, eikä paikkaa. Itsekseen ja yksikseen pärjäävän miehen malli oli lujassa sata vuotta sitten ja nykyään. Molemmat miehet etsivät onnea ja toinen sen löytää, toinen ei.  

Kelpon tarinaa lukiessa ei voi olla hämmästelemättä sitä, miten julmaa elämä oli kaikkein köyhimmille itsenäisyyttään aloittelevassa Suomessa. Oli sattuman kauppaa, millaiseen taloon huutolaislapsi päätyi, eikä hänen hyvinvoinnistaan sen jälkeen huolehtinut kukaan. Hylätyn Kelpon selviytymistarina koskettaa syvältä ja sen rinnalla Mikan pyristelyt ja ongelmat nykymaailmassa tuntuvat väkisinkin hieman pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista ihmiskohtaloista.

2. Jos miehen elämä kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea sujuvan ja otteessaan pitävän tarinan.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Miten kirjoittaa kirjasta, joka tekee niin suuren henkilökohtaisen vaikutuksen, että tuntuu kuin siitä ei pystyisi sanomaan mitään? Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta (2013 Siltala) on sellainen kirja.

Kuumana heinäkuisena päivänä vuonna 1938 Iida kohtaa sillalla Eliaksen. Iida kysyy tietä apteekkiin ja Elias vastaa yhdellä sanalla. Sinä ohikiitävänä hetkenä Iida tietää, että tämä on menoa nyt. Tuon miehen hän haluaa ja Iida tietää, että he tapaisivat vielä.

Vuosikymmeniä myöhemmin Iidan sisar Edla makaa sängyssään ja miettii, mitä hän täällä vielä tekee. Kaikki muut ovat jo poissa, hän vain enää jäljellä. Muisti temppuilee jo, kukaan ei käy. Mielen varjoista astuu esiin välillä Iida, jota Edla ei haluaisi katsoa.

Jotain on tapahtunut tässä välissä, sen lukija tietää jo heti alussa. Juonipaljastukset jääkööt tähän.

Nousiaisen kieli on kirkasta ja runollisen kaunista, mutta kaikkein suurimman jysäyksen aiheutti tarina. Iidan ja Eliaksen välinen rakkaustarina on hienoin, kaunein ja surullisin tarina, mitä olen aikoihin lukenut.

Iida tietää, että tässä on se suurin onni. Hän on raudanluja, niin ehdoton asiastaan, että hänen varmuuttaan käy vähän kateeksi. Elias on hapuilevampi, sillä sellaiseen hän on tottunut, ei muutakaan osaa, mutta palaa aina uudestaan Iidansa luo.

Edlan onnettomuudeksi koituu syyllisyys, jota hän ei pysty enää pakenemaan. Muiden henkilöhahmojen onnettomuudeksi se, että he kelpuuttavat itselleen sen, mitä muilta jää, eivät osaa ajatella itselleen enempää. Vain Iidalle ja Eliakselle käy hyvin, vaikkei yhtään hyvin käykään.

Rakkaus, usko, toivo, suru, ystävyys, menetys ja syyllisyys ovat tämän huikean hienon tunnelmaromaanin teemat.

Tämän kirjan viimeisiä sivuja en ainakaan minä pystynyt lukemaan kuivin silmin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea suuresta rakkaudesta.

2. Jos rakastat kaunista kieltä.

3. Jos pidät tunnelmaromaaneista.

Kimmo Ohtonen: Karhu: voimaeläin

Luontokirjat eivät varsinaisesti kuulu suosikkeihini, sillä niitä vaivaa yleensä liika yksityiskohtaisuus. Suden tassun koko senttimetreissä, hauen hampaiden lukumäärä tai västäräkin ruokavalio eivät kiinnosta niin paljon, että jaksaisin sellaisista kovin monta sivua lukea.

Kimmo Ohtosen Karhu: voimaeläin (2016 Docendo) on toisenlainen luontokirja, sillä  se kertoo karhuista ihmisen eli Ohtosen omasta subjektiivisesta näkökulmasta. Mielenkiintoisten karhutarinoiden lisäksi kirjoittaja kertoo lukijalle myös oman surullisen tarinansa ja ne kohdat kirjassa koskettivat erityisesti.

Ohtonen on aina tuntenut olevansa metsässä turvassa ja sinne hän on paennut väkivaltaisen isänsä tuntikausia kestäneitä raivokohtauksia. Eräänä kesäyönä hän kohtaa karkumatkallaan metsässä karhun. Se seisoo niin lähellä, että Ohtonen haistaa sen märän turkin ummehtuneen hajun. Karhu tallustelee edestakaisin ja alkaa raapia selkäänsä männynrunkoon, kun esitelläkseen kuusenjuurella kyyhöttävälle pikkupojalle ylivertaisia voimiaan. Sitten se jatkaa matkaansa ja poika uskaltaa taas hengittää.

Karhun kohtaamisesta tulee pojan elämän käännekohta ja hän ammentaa metsän kuninkaasta voimaa selvitä turvattoman lapsuutensa ja nuoruutensa läpi. Elämä kuljettaa nuoren miehen Englantiin, mutta veri vetää lopulta hänet takaisin Suomeen, metsään ja karhujen pariin.

Oman koskettavan elämäntarinansa lisäksi Kimmo Ohtonen kuvailee karhujen elämää niin elävästi, ettei kaltaiseni luonnosta vieraantuneen lukijankaan kiinnostus lopahda missään vaiheessa. Hän kertoilee mukaansa tempaavasti ja tarinallisesti karhujen sosiaalisesta elämästä, vuorovaikutuksesta, vanhemmuudesta, reviiritaisteluista ja parinmuodostuksen koukeroista. Lopuksi hän ottaa voimakkaasti kantaa karhujen salametsästystä vastaan.

Ohtonen kirjoittaa sujuvasti, välillä jopa runollisen kauniisti. Kirja sopiikin luettavaksi kaikenlaisille luontoharrastajille aloittelijoista ekspertteihin sekä kaikille niille, jotka etsivät elämälleen uutta suuntaa. Koska Ohtonen pohtii kirjassaan isoja asioita aina elämän tarkoitukseen saakka, teos toiminee hyvin myös elämäntaito-oppaana. Runsas ja upea kuvitus kruunaa lukunautinnon.

Tartu tähän:

1. Jos luonto on intohimosi.

2. Jos koskettavat tarinat kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat tutustua tarinalliseen luontokirjaan.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista on tässä! Maylis de Kerangalin Haudatkaa kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen) on niin uljasta kielellistä ilotulitusta, ettei tämän ranskattaren verbaalista lahjakkuutta voi kuin ihailla.

Kielellisen hienouden lisäksi kirjan tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä. Täyden kympin teos toisin sanoen!

Teinipoika Simon Limbres on lähtenyt parin kaverinsa kanssa rämällä pakettiautolla aamuyöstä meren rantaan. Aallot ovat sinä yönä erityisen hyvät. Pojat vetävät märkäpuvut ylleen ja surffaavat pari tuntia, kunnes kömpivät kohmeisina ja hampaat kalisten takaisin autoon. Simon istuu keskelle, eikä kiinnitä turvavyötä.

Matkalla auto ajautuu vasemmalle kaistalle, törmää valotolppaan ja pojat jäävät loukkoon ruhjoutuneeseen autoon. Simon Limbres on lentänyt törmäyksen voimasta päin tuulilasia ja hänen irrottamisensa autosta kestää kaksikymmentä minuuttia. Hänen sydämensä lyö yhä, mutta muuten hän on täysin tiedoton.

Sairaalassa Simonin auttamiseksi ei voida tehdä enää mitään. Poika todetaan aivokuolleeksi ja lääkärit alkavat suostutella äitiä ja isää antamaan luvan poikansa elinten käyttämiseksi toisten potilaiden hyväksi. Vanhemmille, joille pojan onnettomuudessa on jo tarpeeksi käsiteltävää, tilanne on vaikea.

Kerangalin teos on vuorokausiromaani ja siinä seurataan 24 tunnin ajan tapahtumia aivokuolleen Simon Limbresin ympärillä. Se käsittelee kouriintuntuvasti vanhemman tuskaa ja surua oman lapsensa menettämisestä. Siinä tarkastellaan sairaalahenkilökunnan tuntemuksia, kun nuoren potilaan eteen ei voida enää tehdä mitään. Se ottaa käsittelyyn myös lääkärien ja hoitajien väsymyksen sekä elinsiirto-operaatioiden täsmällisyyden ja kriittisyyden.

Kerangalin upeassa teoksessa on voimakkaampi imu ja intensiteetti kuin monessa jännärissä. Sydän (kirjaimellisesti!) jyskyttäen seuraa Simon Limbresin vahvan ja elinvoimaisen sydämen siirtämistä uuteen kehoon - toiselle ihmiselle, jolle Simonin kuolema antoi uuden elämän. Viimeiset sivut ovat lukijan juhlaa – niin huikaisevan hienosti Kerangal päättää kirjansa.

Suomentajille työ on varmasti ollut mieluinen mutta vaikea. Kerangalin lauseet ovat pitkiä (jopa yli sivun mittaisia!) ja polveilevia, mutta samanaikaisesti täysin ymmärrettäviä ja loogisesti eteneviä. Siltala on valinnut suomentajat oikein, sillä vain Ville Keynäksen ja Anu Partasen kaltaiset huipputaiturit voivat selvitä kunnialla tällaisesta urakasta.

Jos saan pyytää, lisää Kerangalia ja äkkiä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hiottua kieltä.

2. Jos pidät intensiivisistä tarinoista.

3. Jos haluat lukea laatua.

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Törmäys (2016 Tammi) kolmesta tavallisen ihmisen kauhuskenaariosta. 

Ensinnäkin jokaisen autoilijan painajaisesta eli siitä, että vahingossa törmää liikenteessä yhtäkkiä eteen tulevaan ihmiseen ja tulee aiheuttaneeksi jotain peruuttamatonta. Toiseksi siitä, että joutuu itse kaaharin töytäisemäksi ja kolmanneksi siitä, miten kauhealta tuntuisi menettää oma lapsi.

Aamu ajaa uutta mustaa autoaan, näprää kännykkäänsä ja törmää pöyräilijään, joka syöksähtää hänen eteensä juuri silloin, kun hänen katseensa on suuntautunut luuriin. 

Parikymppinen Miro polkee pyörää ja kuljettaa tarakalla tyttöystäväänsä Nadjaa, eikä huomaa Aamun autoa. Miro lentää törmäysksen voimasta kauemmas katuun ja Nadja luiskahtaa auton alle. 

Suvi saa tietää tyttärensä kuolleen ja Miron äiti poikansa halvaantuneen loppuiäksi. Kenenkään elämä ei ole onnettomuuden jälkeen enää ennallaan.

Marttisen kirja kattaa ajanjakson onnettomuuspäivästä Nadjan hautajaisiin ja vuorotellen kirjailija sukeltaa päähenkilöidensä Aamun, Miron ja Suvin aatoksiin. Miro tuntee syyllisyyttä siitä, että selvisi. Aamun syyllisyys on vielä sitäkin musertavampaa. Hän toivoisi voivansa palata ajassa taaksepäin, jolloin voisi tehdä kaiken toisin ja jarruttaa ajoissa. Suvi suree lastaan niin voimallisesti kuin vain lapsensa menettänyt voi surra.

Marttisen kirja näyttää kauhistuttavalla tavalla, kuinka pienestä kaikki voi joskus olla kiinni ja kuinka sattumanvaraista elämä toisinaan on. Muutaman sekunnin vilkaisu kännykkään väärällä hetkellä voi muuttaa kaiken. Liian nopea vauhti pyöräillessä voi johtaa traagisiin seurauksiin.

Marttinen kirjoittaa kouriintuntuvan rehellisesti ja aidon oloisesti. Hänen henkilöhahmojensa tuska ja tunteet tuntuvat lukijasta oikeilta. Hän kirjoittaa tyylilleen uskollisena tavallisista ihmisistä ja luottaa siihen, että ”tavallinen” auto-onnettomuuskin riittää hyvin romaanin aiheeksi. Ei hyvään ja koskettavaan tarinaan sen ihmeellisempiä juonenkäänteitä välttämättä tarvita.

Marttisen kirjan jälkeen ei tee hetkeen mieli vaihtaa edes radiokanavaa ajaessaan.

Tartu tähän:

1. Jos tavallisten ihmisten tarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos inhoat yliampuvia juonenkäänteitä.

3. Jos pidät koskettavista kirjoista.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.