sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemarkin edellinen romaani Karkulahti oli yksi vuoden 2015 parhaita lukemiani kirjoja. 

Muistan vieläkin tarkasti Karkulahden ränsistyneen talon, ummehtuneen tunnelman ja siellä asuvat ihmiset – velton isännän, hirviöanopin ja kovia kokeneen neuvostominiän. Jos Karkulahti on jäänyt lukematta, etsi se ihmeessä käsiisi.

Lähes Karkulahden veroinen (ja tyystin erilainen) on Laitila Kälvemarkin uusin Seitsemäs kevät (2017 WSOY). Episodiromaani koostuu useasta tarinasta, useasta ihmiskohtalosta ajassa, jossa ilmastonmuutos on aiheuttanut Pohjolaan sen, ettei kesää enää tule. Talvi vaihtuu kyllä kevääseen, mutta kevät jatkuu syksyyn saakka. Näin on käynyt jo kuutena vuonna peräkkäin ja nyt eletään seitsemättä kevättä.

Ihmiset odottavat kiihkeästi kesää ja säätiedotukset ovat nousseet katsotuimpien televisio-ohjelmien joukkoon. Harmaantunut meteorologi Peter alkaa ennustaa lähetyksissä auringonpaistetta, vaikka tietää hyvin, ettei sitä ole taaskaan tulossa ja saa välittömästi siirron muihin tehtäviin. Aamuisin elämäänsä kyllästynyt ja ahdistunut Peter katselee viereisen kerrostalon ikkunaa, jossa seisoo alastomana Paula.

Paula on menestynyt luksuskiinteistöjen välittäjä, mutta jonka yksityiselämä on yhtä sotkua. Hän bongailee itselleen miehiä baareista, mutta haluaisi Markuksen, naimisissa olevan miehen, jonka kanssa hänellä on ollut suhde jo kuuden vuoden ajan.

Myös Markus on elämässään ihan pihalla. Hänen avioliittonsa vetelee viimeisiään ja mies on vihdoin tajunnut, ettei voi olla vastuussa vaimonsa Susannen onnellisuudesta. Vuosikaudet hän on yrittänyt saada vaimonsa hymyilemään, mutta Susannelle ei riitä mikään.

Susanne taas on pakkomielteinen perfektionisti, joka bloggaa täydellisestä elämästään, joka on kaukana täydellisestä. Nyt hän on saanut päähänsä, että kolmas lapsi täydentäisi hänen onnensa ja kun Markuksen kanssa intiimiä elämää ei enää ole, Susanne on tilannut lapsen itselleen kohdunvuokrausfirmasta Intiasta. Intialaisnaisen Padman tarina on kirjan koskettavin.

Laitila Kälvemark rinnastaa hukassa olevien henkilöhahmojensa elämät vuodenajoista kevääseen. Kevät on odotuksen aikaa – kuin lupaus tulevasta lämpimästä kesästä, joka lunastaa kaiken. Se symboloi lomaa ja vapautta ja antaa voimia selvitä yli pimeän syksyn ja hyytävän talven.

Mutta mitä jos kesä ei tulekaan: ei lämpöaaltona, eikä parempana elämänvaiheena? Mitä jos nämä Laitila Kälvemarkin henkilöt ovat ilmastonmuutoksen tavoin edenneet elämässään pisteeseen, josta ei ole enää paluuta menneeseen? Millainen tulevaisuus heitä odottaa? Uskaltaako kukaan heistä jättää kevättä taakseen ja asua kesään? Vai jäävätkö he ikuisesti odottamaan, että kesä tulisi itsestään?

Heillä olisi vielä mahdollisuus valita, mutta tekevätkö he lopulta elämälleen mitään, siihen Laitila Kälvemark ei anna vastausta. Sen saa jokainen lukija miettiä mielessään itse.

Tartu tähän:

1. Jos pidät avoimista lopuista.
2. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.
3. Jos etsit omaan elämääsi uutta suuntaa.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

En voinut mitään sille, että aloittaessani Linda Boström Knausgårdin pienoisromaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017 Like, suom. Petri Stenman) päässäni pyöri koko ajan hänen ex-miehensä Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan uppouduin viikoiksi viime talvena. 

Vertailin kirjoitustyylejä ja kirjojen omaelämäkerrallisuuden astetta, mutta eniten pohdin kaikkea epäkirjallista, kuten sitä, miksi pariskunta lopulta päätyi eroon ja millaista heidän arkensa nyt mahtaa olla.

Karl Ove Knausgårdin massiivinen sarja päättyi pari vuotta sitten siihen, että kirjailijapariskunta näytti selvinneen kriiseistään ja kaikki oli kohtalaisen hyvin. Seitsenosaisen sarjan myötä Knausgårdeista oli tullut tuttuja ja heidän yksityiselämästään tiesi enemmän kuin monen ystävän elämästä. Siksi Linda Boström Knausgårdin kirjaa oli vaikea lukea irrallaan tästä kaikesta ja se häiritsi aluksi lukemista.

Tervetuloa Amerikkaan on kuitenkin niin tyystin erilainen kuin Karl Oven rönsyilevät tiiliskiviromaanit, että vähitellen vertailua lakkasi tekemästä. Omakohtaisuutta on tässäkin paljon – sen Boström Knausgård on lehtihaastattaluissa paljastanut – mutta tässä kirjassa se on on hienovaraisempaa ja monitulkintaisempaa, kun taas Karl Ove Knausgårdin omakohtaisuus on läpitunkevaa ja tarkasti eriteltyä.

Tervetuloa Amerikkaan on vähäeleinen, tiivis ja intensiivinen tarina Ellen-tytöstä, joka lopettaa puhumisen kymmenvuotiaana, aivan kuten kirjailija itse samanikäisenä. Ellenin isä kärsii mielenterveysongelmista. Hän makaa välillä päiväkausia liikkumattomana sängyn pohjalla ja on toisinaan maanisen pelottava. Äiti taas on huomionhakuinen näyttelijätär, joka kyllä pyörittää jotenkuten arjen, mutta tarvitsee osakseen jatkuvaa ihailua. Äiti uskottelee itselleen ja lapsilleen, kuinka ihmeellisen valoisa perhe heillä onkaan, eikä näe lainkaan sitä, että pimeys on jo nielaissut Ellenin.   

Koska isä ei jaksa mitään, on Ellenin oltava reipas äidin takia. Ellen on oppinut pienestä saakka olemaan vaatimatta itselleen mitään, sillä se horjuttaisi perheen haurasta järjestystä. Ellen kokee syyllisyyttä kaikesta, jopa isänsä kuolemasta, vaikkei koskaan aiheuta mitään ongelmia. Hän uppoutuu kirjojen maailmaan ja vaikenee lopulta kokonaan, jotta saisi häivytettyä itsensä vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Aivan kuten anorektikot näivettävät ruumiinsa näkymättömiin, Ellen koettaa hävittää itsensä ja häiritsevän olemassolonsa hiljaisuuteen.

Linda Boström Knausgård on kirjoittanut riipaisevan tarinan lapsesta, joka ei tule huomatuksi ja joka koettaa kannatella rikkinäisiä vanhempiaan oman hyvinvointinsa kustannuksella, sillä niin lapset tuppaavat tekemään. Jos vanhemmista ei ole vanhemmuuteen, ottavat lapset vanhemman roolin ja maksavat siitä aikuisena kovan hinnan.

Harva kirja on sellainen, että heti loppuun päästyään se tekee mieli lukea uudestaan. Kun illalla käänsin tästä teoksesta viimeisen sivun, avasin seuraavana päivänä ensimmäisen sivun uudestaan ja aloitin kaiken alusta. Toisella lukukerralla elämäys oli vieläkin vaikuttavampi, sillä nyt ajatukset eivät kieppuneet Karl Ovessa, vaan alusta saakka vain tässä. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista perhekuvauksista.
2. Jos nautit kauniista kielestä.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä (2017 Atena, suom. Riie Heikkilä) voitti Ruotsissa lukijoiden äänestyksen vuoden 2016 parhaasta kirjasta. Minuun petetyn Petran tarina ei tehnyt ihan näin suurta vaikutusta.

Petra on nelikymppinen menestynyt kirjailija ja hänen miehensä Anders viihdeohjelmista tuttu televisiokasvo. Heillä on kaksi suloista pellavapäistä poikaa, laaja tuttavapiiri ja ihana kesähuvila meren rannalla. Kadehdittavan pariskunnan avioliittokin on kestänyt jo 15 vuotta.

Yllättäen Anders ilmoittaa Petralle, että hän haluaa erota. Petra saa maaniteltua miehensä vielä kerran pariterapiaan ja uskoo, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin. Terapiassa Anders toteaa ykskantaan, ettei jaksa enää yrittää ja ilmoittaa muuttavansa pois kotoa. Hän ei vastaa Petran puhelinsoittoihin ja kun Petra lopulta saa tietää, että Andersilla on toinen nainen, hänen maailmansa romahtaa.

Lasten takia Petran on oltava reipas ja hyväntuulinen, mutta lasten poissa ollessa hän on maaninen, kuin riivattu. Hän siivoaa vimmatusti, lajittelee valokuvia uusiin albumeihin ja vannoo lahjoittavansa vähintään 50 000 kruunua Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, jos jumala vain antaisi Andersin tulla takaisin. Lopulta Petran on repäistävä itsensä kokonaan irti entisestä ja erämaakämpässä Pohjois-Ruotsissa hän suoltaa tuskansa tekstiksi, uudeksi kirjaksi.

Haagin romaani on täynnä tunnetta isolla T:eellä. Kirjailija kuvaa petetyksi tulemisen järkytystä ja sen jälkeistä epätoivoa uskottavasti. Petra ei saa syötyä, eikä nukuttua, muttei tunne väsymystä, eikä nälkää. Maanisen epätoivon kuvauksessa Haag onnistuu oikein hyvin.

Näkökulma kirjassa on pelkästään Petran ja se häiritsi, sillä ainakin minä olisin kaivannut mukaan edes vähän Andersia. Jättäjän mielenliikkeet, hänen lähtönsä perimmäiset syyt sekä koko parisuhteen historia jävätä nyt melko lailla hämärän peittoon ja lukija voi vain arvailla, millainen  pariskunnan avioliitto on oikeasti ollut. 

Veikkaan, että moni lukija asettuu enempiä miettimättä sympatiseeraamaan petettyä Petra-poloista ja näkee Andersin sikamaisen itsekkäänä pahiksena, joka kylmästi häipyy kuvioista. Mutta lähteekö kukaan onnellisesta ja toimivasta parisuhteesta noin vain? Se ei tunnu uskottavalta ja siksi Haag voisi seuraavaksi kirjoittaa tarinalle sen toisen puolen: Andersin tarinan.

Näkökulman yksipuolisuus siis vaivasi lukiessa vähän. Toinen ongelma oli eräkämppäosuuksien lapsekkuus. Pohjois-Ruotsiin paennutta Petraa varoitellaan menemästä kirotulle Taalujärvelle, saksalaisturisti ennustaa Petralle tarot-korteista kuolemaa ja salaperäinen ruuvimeisseliä lainaileva hiipparikin ilmestyy mökin ovelle. Haag ei saa luotua näihin osuuksiin tarpeeksi mystistä, aikuisille sopivaa jännärimäisyyttä, vaan kohtaukset jäävät neiti etsivä –tasolle ja vaikuttavat lähinnä hupaisilta. 

Kyllä Haagin romaani silti kannattaa lukea. Ainakin jos pitää kirjoista, joissa ruoditaan tunteita. Niitä tämä teos on pullollaan.

Tartu tähän:

1. Jos parisuhdekirjallisuus kiinnostaa sinua.
2. Jos pidät riipaisevista tarinoista.
3. Jos olet tullut petetyksi.