Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Ei auta. Minunkin on yhdyttävä Elena Ferranten ylistyskuoroon. Napolilaissarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni: lapsuus ja nuoruus (2016 WSOY, suom. Helinä Kangas) on hieno kirja!

Ferrante kertoo kirjassaan ystävyksistä Elena Grecosta ja Raffaella ”Lila” Cerrullosta. Tarinan alkaessa tytöt ovat kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja melkein heti erottamattomat. Heidän ystävyytensä on tosin vähän vinksahtanutta, sillä Lila ei ole mitenkään tavanomainen tyttö. Hän on pahanilkinen, rohkea ja omapäinen, eikä kohtele ystäväänsä aina kovin hyvin. Mutta ei Elenakaan mikään alistuva lapatossu ole. Hänessäkin on ristiriitaisuutta ja tämä tekee kaksikosta kiehtovan. Pahan paikan tullen tytöt pitävät aina yhtä.

Tyttöjen elämä pyörii kodin, koulun ja kavereiden välissä. Vanhemmat ja opettajat ovat pääosin ärsyttäviä. Kavereiden kanssa tulee riitaa. Pojat alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa ja kiinnostua. Napolilaisten nuorten arki näyttäytyy hyvin samankaltaisena kuin oma nuoruus silloin joskus.

Ferranten kirja ei kuitenkaan ole pelkkä teiniromaani. Se on myös väkevä tarina Italiasta, köyhyydestä, rikkaudesta, väkivallasta, miehistä ja naisista. Napolin kaupunki on kuin koko Italia pienoiskoossa kaikkine (huonoine) puolineen.

Ferrante on tarinankertoja isolla teellä. Hän vyöryttää värikästä ja hyvin yksityiskohtaista tarinaansa eteenpäin taiturin ottein. Huonompi kirjailija ei saisi kaikkia lankoja pidettyä käsissään, mutta Ferrantepa saa. Hän kieputtaa lukijan niin tiukasti tiiviin tarinansa verkkoon, että loppuun päästyään odottaa vain sarjan seuraavaa osaa (jonka ilmestymissjankohdasta ei ainakaan kustantajan sivuilla ollut mitään tietoa tai sitten se oli piilotettu harvinaisen hankalaan paikkaan.)

Ferranten polveilevaan juoneen yhdistyy ihanan rikas kieli. Lauseet ovat pitkiä, mutta eivät niin pitkiä, että lukeminen menisi tankkaamiseksi. Hän kuvailee ihmisiä, tapahtumia, miljöötä ja kertojan (Elenan) ajatuksia pikkutarkasti. Ferrante ei ole suurpiirteinen ja lavea kertoja, vaan hänen katseensa on ennemminkin valokuvantarkka röntgenkatse, joka taltioi ja läpäisee kaiken. Iso kiitos kielestä kuuluu tietysti myös osin hyvälle suomentajalle.

Mystistä lisäsäväystä kirjaan tuo kaksi seikkaa. Ensinnäkin koko kirja alkaa prologista ja Lilan katoamisesta. Kuusikymppinen Elena saa puhelinsoiton, jonka jälkeen hän tajuaa, että hänen ystävänsä on häipynyt kuin tuhka tuuleen. Vihdoin. Jättämättä itsestään mitään jälkeä. Tätä Elena oli aavistellut. Pakkohan sarjan kaikki osat on ahmia, jotta saisi selville, mihin Lila lähti ja miksi!

Toinen kutkuttava seikka on se, että kirjailija Elena Ferrantesta ei oikeastaan tiedetä mitään. Kyseessä on salanimi ja vain kustantaja tietää hänen oikean henkilöllisyytensä. On aika mahtavaa, että tässä ajassa, jolloin google tietää kaiken, ”Ferrante” on onnistunut pysymään piilossa kaikesta kirjojensa aiheuttamasta julkisuudesta huolimatta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rönsyilevästä tarinankerronnasta.

2. Jos tyttöjen ja naisen asema kiinnostaa sinua.

3. Jos Italia on suuri rakkautesi.

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole

Jostain syystä kirjastokassiini on eksynyt viime aikoina paljon sairauksista ja toipumisista kertovia kirjoja, vaikka tällä hetkellä ei omassa kropassa mitään kohtaa pahemmin edes kolota. Saksalaisen Kathryn Schmidtin Et sinä kuole (2011 WSOY, suom. Pirkko Roinila) on yksi näistä.

Helen Wesendahl herää sairaalassa, mutta hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän on siellä. Hän ei muista mitään: ei nimeään; ei ammattiaan; ei sitä, onko hän naimisissa; eikä sitä, onko hänellä lapsia. Kaikki on pyyhkiytynyt pois.

Vähitellen Helenille selviää, että hän on saanut aivoverenvuodon ja sen seurauksena totaalisen muistinmenetyksen. Hänen puheensa kangertelee pahasti ja toinen puoli vartalosta on täysin halvaantunut.

Tästä alkaa tuskallisen hidas tie kohti fyysistä toipumista ja muistamista. Helenin on rakennettava itsensä uudestaan eheäksi pala palalta. Toipuminen tuo hänen mieleensä myös asioita menneisyydestä, jotka hän oli sysännyt unholaan. Uusi Helen on lopulta aivan erilainen kuin entinen Helen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnollisesti suurelta osin sairaalaan, eikä näky ole kaunis. Schmidt ruotii rankalla kädellä saksalaisten sairaaloiden jäykkää byrokratiaa, joka on potilaan näkökulmasta täysin käsittämätöntä. Hän nostaa esiin hoitajien vallankäytön ja potilaiden epäasiallisen kohtelun. Oman osansa saavat lääkärit, jotka piiloutuvat papereittensa taakse, eivätkä vilkaise vahingossakaan potilaaseen päin tätä tutkiessaan. Onneksi hoitajien ja lääkäreiden joukossa on niitäkin, jotka tekevät työtään sydämestään.

Kirjailija Schmidt tietää, mistä hän puhuu, sillä hän on itse kokenut kaiken. Helen Wesendahlin sairaalakokemukset ovat Schmidtin omia, mutta Helenin elämä muuten fiktiota.

Kirja koskettaa aiheensa vuoksi varmasti monia. Aivoinfarkti on kolmanneksi yleisin kuolinsyy Suomessa. Noin 14 000 ihmistä saa vuosittain jonkinlaisen aivohalvauksen ja joka kuudes meistä joutuu sen kohtaamaan. Silloin on nopeus valttia. Ihminen on saatava hoitoon mahdollisimman pian, sillä aivot eivät kestä pitkään ilman happea.

Noin yhdeksän kymmenestä aivoinfarktitapauksesta voidaan tunnistaa PIAN-muistisäännöllä:

P = Puhe sammaltaa

I = Ilme (roikkuva suupieli)

A = Avuton raaja

N = NYT 112!

Paina sinäkin sääntö mieleesi heti. Se voi pelastaa jonkun elämän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea todentuntuisen toipumistarinan.

2. Jos pidät hitaasti etenevistä kirjoista.

3. Jos sairaalaelämä kiinnostaa sinua.

David Duchovny: Pyhä lehmä

“Minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa.”

Etelä-korealaisen kanatarinan jälkeen yöpöydälläni odotti kirja, jonka päähenkilönä seikkailisi lehmä. Myönnettäköön etten tarttunut kirjaan kovin suurin odotuksin, mutta yllätyinkin iloisesti. Pyhä lehmä (2016 Like, suom. Ilkka Salmenpohja) viihdytti ja nauratti!

Tv-tähtenä paremmin tunnettu amerikkalaisnäyttelijä David Duchovny (X-files, Californication) teki viime vuonna aluevaltauksen romaanikirjailijana ja kirjoitti Pyhän lehmän: hauskan tarinan Elsie-lehmästä, joka päättää karata pientilalta saatuaan selville totuuden eläinten tehotuotannosta.

Välttääkseen oman teurastuksensa Elsie suuntaa kohti Intiaa, jossa lehmiä pidetään pyhinä. Siellä Elsie ehkä saisi elää pitkän ja palvotun elämän. Jerry-possu kinuaa itsensä mukaan karkumatkalle, kääntyy juutalaiseksi ja lähtee kohti Israelia. Juutalaisten kosher-säännöt ja inho sikaa kohtaan pitäisivät Jerryn paremmin hengissä Israelissa kuin kotikonnuillaan, missä ihmiset mussuttavat vuosittain kilotolkulla pekonia. Kiitospäivää pelkäävä Tom-kalkkuna lähtee myös messiin ja uskoo paremman elämän löytyvän Turkista –viittaahan maa nimessäänkin jo kalkkunaan. Kolmikon yhteisestä matkasta tulee absurdi ja hulvaton seikkailu.

Kirjan parasta antia on tarinan alkupuoli. Elsie hengailee bestiksensä Malloryn kanssa niityllä ja tiirailee salaa aidan takana mylviviä sonneja. Lehmätyttöjen väliset keskustelut ovat osuvia ja kuulostavat aivan samoilta kuin keiden tahansa teinityttöjen. Karkumatkan suunnittelu on myös hauskaa luettavaa.

Elsien huomiot maailmanmenosta ja ihmisistä ovat viiltävän tarkkanäköisiä. Jerry ja Tom ovat hekin hauskoja ja omanlaisiaan tyyppejä ja kolmikko täydentää mahtavasti toisiaan. Kun pakomatka alkaa, Duchovny alkaa rönsyillä ja alun hyvä napakkuus vähenee, mutta kyllä kirja silti kannattaa ehdottomasti lukea loppuun. Kolmikolle kun sattuu ja tapahtuu kaikenlaista matkan aikana.

Pyhä lehmä todistaa Duchovnyn olevan fiksu tyyppi ja hyvä kirjoittaja. Hölmöstä juonesta huolimatta tarina sisältää älykästä huumoria ja vilisee viittauksia kirjallisuuteen, elokuviin ja populaarimusiikkiin. Erityisen hauskoja kohtia ovat Elsien keskustelut kustannustoimittajan kanssa, joka on jatkuvasti huolissaan myyntiluvuista ja Elsien provosoivista väitteistä, jotka saattavat karkottaa kohdeyleisön (=ihmiset).

Duchovny halunnee Elsien tarinalla herätellä ihmisiä huomaamaan tehotuotannon hirvittävyyden ja eläinten arvon sinänsä. Aivan kuten hän viimeisillä sivuillaan Elsien äänellä sanoo: “Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen.”

Duchovnyn huumorilla kuorrutettu viesti menee varmasti paremmin perille kuin ekoihmisten fanaattinen paasaus. Ehkä joku vannoutunut lihansyöjä vaihtaa Elsien tarinan myötä pihvinsäkin useammin nyhtökauraan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät älykkäästä huumorista.

2. Jos eläinten hyvinvointi kiinnostaa sinua.

3. Jos olet kyllästynyt realistisiin tarinoihin.

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu

Joskus kirjan kansikuva johtaa lukijan pahasti harhaan. Niin käy tässä Murong Xuecunin romaanissa Unohda minut tänä yönä, Chengdu (2016 Basam books, suom. Rauno Sainio). 

Kanteen on kuvattuna hämärtyvä ilta, tyyni lammen pinta, johon heijastuu kauniisti valaistu kiinalainen paviljonki. Kuva antaa lupauksen romanttisesta tarinasta ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kirjan runollinen nimi.

Löytyykö kansien välistä siis ihana rakkaustarina nyky-Kiinasta? Ehei. Ei sinne päinkään.

Päähenkilönä Xuecunin tarinassa seikkailee rääväsuinen ja huonokäytöksinen kolmekymppinen kiinalaismies Chen Zhong. Jo ensimmäisellä sivulla Chen paljastaa huonotuulisuutensa suurimman syyn. Läski-Dong on ylennetty Chenin esimieheksi, eikä Chen voi sietää silmissään tuota “perseitä nuoleskelevaa mulkeroa.”

Chen ei kuitenkaan voi vaihtaa työpaikkaa, sillä hän on lainaillut firmalta rahaa omiin menoihinsa ja aikaa myöten velkaa on päässyt kertymään melkoinen summa. Chen on saanut tähän asti aina kiemurreltua itsensä irti kirjanpito-osaston tarkistuksista, mutta sekin päivä pian koittaisi, jolloin Chenin olisi alettava maksaa takaisin. Hän ei vain tiedä, mistä saisi raavittua rahat kasaan.

Chenin elämä on päin sitä itseään myös muuten. Hän on onnistunut pamauttamaan paksuksi parhaan ystävänsä morsiamen ja epäilee omaa vaimoaan uskottomuudesta. Ei ihme, vaikka vaimolla olisikin joku toinen – onhan syrjähyppyjä Chenilläkin riittänyt. Chen on sössinyt asiansa kunnolla ja epäonni vainoaa häntä.

Murong Xuecunin tarina on täynnä ronskia kieltä, seksiä, huumeita ja rötöksiä. Nyky-Kiina näyttäytyy korruptoituneena paheiden pesänä, jossa jokainen tavoittelee omaa etuaan ja nautintoaan. Kukaan ei ole liikkeellä vilpittömin ja pyyteettömin aikein. Xuecunin räävitön tarina näyttää lukijalle mielenkiintoisesti Kiinan talouskasvun varjopuolet sekä rahan ja menestyksen huumaamat ihmiset, jotka ovat valmiita mihin tahansa säilyttääkseen asemansa tai päästäkseen kiinni yhä suurempiin rikkauksiin. Inhimillisyydestä ei tässä tarinassa ole tietoakaan.

Kirjailija Murong Xuecun (oikealta nimeltään Hao Qun) kirjoitti Chenin tarinaa alun perin nettiin ja muokkasi sitä palautteen perusteella lukijoiden haluamaan suuntaan. Kun menestystä alkoi tulla, hän(kin) joutui sensuurin hampaisiin. Kirjan levitys kiellettiin ja siitä poistettiin kohtauksia. Xuecunin sosiaalisen median tilit on suljettu parikymmentä kertaa, mutta urheasti hän perustaa ne aina uudelleen. Suomentaja kertoo alkusanoissaan, että hän uskoo oman kiinankielisen kappaleensa olleen melko lähellä alkuperäistä internetissä julkaistua tarinaa. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kiinalaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos urbaani elämänmeno kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät ronskista kielestä.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin teos Kun aika loppuu (2015 WSOY) odotti yöpöydälläni monta viikkoa ennen kuin tartuin siihen. Jostain syystä välttelin sitä. Tiesin, että se on hyvä – olinhan pitänyt Hirvosen muistakin teoksista paljon. Siitä huolimatta en saanut sitä aloitettua. Aina joku muu kiilasi jonossa Hirvosen ohitse.

Kun sitten vihdoin ryhdistäydyin ja aloin lukea, en voinut laskea kirjaa käsistäni. Niin tiivistunnelmaisen ja ajatuksia herättävän tarinan suosikkikirjailijani oli taas saanut aikaan. Jälkeenpäin harmittelin vain sitä, miksi ihmeessä vetkuttelin aloittamisen kanssa niin pitkään?

Hirvosen kirja kertoo tulevaisuuden Suomesta, muttei hänen teostaan voi dystopiaksi kutsua, vaikka asiat ovatkin menneet huonompaan suuntaan. Ilmastonmuutos on edennyt, mutta mitään katastrofiaikaa ei vielä eletä. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on kasvanut ja tyytymättömyys maailman menoon on lisääntynyt monilla. Kaikenlaisia ääriryhmiä on entistä enemmän.

Kirjan keskiössä on eräs melko tavallisen oloinen suomalainen perhe. Viisikymppinen äiti Laura opettaa yliopistolla ilmastoasioita. Isä Eerik on maailman tilasta huolestunut arkkitehti. Tytär Aava puurtaa Somaliassa lääkärinä. Ja sitten on vielä Aslak: hiljainen ja syrjäänvetäytynyt poika, joka on aina ollut omanlaisensa. Kummajainen, jota on yritetty ymmärtää ja auttaa siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tarina saa alkunsa siitä, kun Aslak seisoo Helsingin keskustassa Lasipalatsin katolla ja tähtää pienoiskiväärillä alla kulkevia ihmisiä. Hän tähtää ensin nuoreen naiseen ja painaa liipaisinta. Tähtää sitten uudelleen ja osuu vierellä kulkeneeseen vanhempaan naiseen. Hänen kätensä ei tärise, kun hän laskee kiväärin hetkeksi alas suunnatakseen sen taas uudelleen pakokauhun vallassa juokseviin ihmisiin.

Vaikka Hirvosen romaani käsittelee isoja asioita: ekoterrorismia, ilmastonmuutoksen seurauksia ja maailman kahtiajakautuneisuutta, minulle romaani avautui ennen kaikkea kuvauksena yksinäisyydestä. Laura ja Eerik eivät pariskuntana kohtaa toisiaan eivätkä lapsiaan. Siksi lapsetkaan eivät voi kohdata vanhempiaan eivätkä toisiaan. Aava pakenee yksinäisyyttään täydellisyyden tavoitteluun ja lopulta maailman ääriin. Aslak on pahiten pihalla ja outoudestaan johtuvan yksinäisyyden vanki loppuun saakka.

Hirvonen kertoo sivuliepeessä, että kirja sai alkunsa kolmesta kysymyksestä. Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskomme siihen, että maailmaa voi muuttaa? Näihin kysymyksiin hänen romaaninsa ei kuitenkaan anna vastauksia.

Loppuun päästyäni mietin järkyttyneenä, että näin voi käydä kenelle tahansa. Tässä tarinassa mikään ei ollut kenenkään syytä ja kaikki oli kuitenkin kaikkien syytä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.

2. Jos olet kiinnostunut ympäristöasioista.

3. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Nobel-veikkailujen kärkikahinoissa on joka vuosi mukana amerikkalainen Joyce Carol Oates. Hän on monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta on suomeksi saatavana vain murto-osa. Parhaiten hänet tunnetaan paksuista tiiliskiviromaaneista ja erityisen hyvin Marilyn Monroen elämästä kertovasta romaanistaan Blondi.

Pienoisromaani Kosto: rakkaustarina (2010 Otava, suom. Kaijamari Sivill) on vähän erilaista Oatesia, vaikka tutut teemat ovat läsnä tässäkin kirjassa. Naisen asema yhteiskunnassa ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat keskeisessä osassa.

Kosto on yksi kammottavimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on myös yksi parhaista koskaan lukemistani. Se on jäänyt tunnelmaltaan ja juoneltaan kirkkaana mieleen, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo pari vuotta.

Kosto kertoo tarjoilijasta, Teena Maguiresta, joka päättää eräänä iltana oikaista tyttärensä kanssa puiston poikki. Puistossa notkuu ryhmä paikallisia nuoria miehiä, jotka hyökkäävät Teenan kimppuun ja joukkoraiskaavat hänet. He potkivat ja hakkaavat Teenan henkihieveriin samalla kun tämän 12-vuotias tytär rukoilee vieressä, että he lopettaisivat ja antaisivat äidin elää.

Luulisi, että tapauksen oikeudenkäynti on helppo, sillä tytär tunnistaa raiskaajat. Mutta kaikkea muuta. Koko yhteisö kääntyy Teenaa vastaan, sillä Teenahan on se minihameessa kekkaloiva yksinhuoltaja, joka räpsyttelee ripsiään jokaiselle miespuoliselle asiakkaalle. Oikaisu puiston poikki kertoo vain siitä, että tätähän Teena itse halusi. Hänhän nautti tilanteesta ja miesten suomasta huomiosta.

Harvoin on kirjaa lukiessa näin ahdistunut. Yksityiskohtainen kuvailu Teenan raiskauksesta oksettaa ja vielä enemmän kauhistuttaa epäoikeudenmukainen kohtelu oikeussalissa. Syytettyjen poikien äidit nyyhkivät todistaja-aitiossa ja vakuuttavat poikiensa olevan kunnon poikia, jotka tekivät vain sen, mitä Teena halusi. Hänhän kerjäsi tätä.

Onneksi Oates tarjoilee lukijalle myös koston, sillä ilman sitä ei kirjaa pystyisi lukemaan.

Oatesin kirja on ajankohtaisempi kuin koskaan. Viikkotolkulla mediassa on käsitelty raiskauksia ja niistä annettuja tuomioita. Oatesin kirja antaa aiheeseen näkökulman, jota ei keskustelusta sovi unohtaa. Raiskaus ei ole koskaan uhrin vika, vaan syyllinen on aina se, joka raiskaa. Piste.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vavahduttavan tarinan.

2. Jos naisen asema yhteiskunnassa kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat tutustua tulevaisuuden nobelistiin.

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta

Tarinallinen tietokirjallisuus on kovassa nosteessa ja yksi sen hienoimmista edustajista on Tuomas Rimpiläisen kertomuskokoelma Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta (2015 Gummerus). Kirjallaan Rimpiläinen  haluaa nimenomaan rikkoa tiukkoja genrerajoja ja tätä teosta voi hyvin kutsua tosidekkariksi, mikrohistoriaksi - tai oikeastaan ihan miksi haluaa.

”Hyvä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi jo pelkästään siksi, että se on hyvä tarina.” Rimpiläinen toteaa myös. Hän haluaa vetävästi kirjoitetuilla tositarinoillaan valottaa lukijalle suomalaista rikoshistoriaa ja maamme väkivaltaisimpia vuosikymmeniä 1920- ja 30-lukuja ja onnistuu siinä upeasti.

Kirja sisältää kuusi rikostarinaa: neljä Tampereelta, yhden Turusta ja yhden Ulvilasta. Tarinat on valittu kirjaan taiten ja jokainen niistä taustoittaa hienolla tavalla aikakauden henkeä ja isompaa teemaa. Nimitarinassa Messukylän veriteko poliisi töpeksii rikospaikkatutkinnassa niin paljon, että koko poliisiorganisaatio uudistuu sen seurauksena. Kieltolain seurauksia ja ammatikseen maalaistolloja ryösteleviä ammattirikollisia käsitellään yhden ryöstötarinan yhteydessä. Intohimo voi olla lieventävä asianhaara, kuten yksi ”rakkausmurha” todistaa, mutta homoseksuaalien välinen kanssakäyminen taas rangaistava teko, vaikkei siinä ketään vahingoiteta.

Rimpiläinen on taustaltaan rikostoimittaja ja tietää jo ammattinsa puolesta, miten lukijan saa koukutettua. Tarinat pohjautuvat arkistolähteisiin, sanomalehtikirjoituksiin ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta Rimpiläinen onnistunuu kertomaan kaikesta vetävästi ja lennokkaasti. Näitä rikostarinoita ahmii kuin parasta dekkaria.

Rimpiläisen pyrkimyksenä on ollut myös ymmärtää rikoksen tekijöitä. Kuvaamalla hienosti kunkin rikoksen ympärille koko aikakauden asenneilmapiirin, hän osoittaa lukijalle, ettei mikään ole mustavalkoista. Lukija joutuukin ottamaan välillä tuomarin roolin ja miettimään, minkä tuomion itse tekijälle langettaisi. Mitkä lukisi lieventäviksi asianhaaroiksi ja mitkä taas todistaisivat tahallisuudesta ja vakaasta harkinnasta? Puntaroidessaan rikosta ja sopivaa rangaistusta huomaa, ettei mikään ole tässä(kään) asiassa kovin yksinkertaista.

Rimpiläisen kirja on kiinnostava, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu ja sopii sen vuoksi monenlaisille lukijoille. Vannoutuneet dekkarifanit ihastuvat varmasti Rimpiläisen tarinankerronnasta ja historiaharrastajat taas hyvin tehdystä taustatyöstä. Kirjan voi aivan hyvin tarttua, vaikkei Suomen rikoshistoria kiinnostaisi pätkääkään. Rimpiläisen jälkeen alkaa kummasti kiinnostaa. Tällaista historiankirjoitusta on ilo lukea!

Tartu tähän:

1. Jos etsit tietokirjaa, joka ei takuulla puuduta.

2. Jos pidät hyvästä tarinankerronnasta.

3. Jos olet kyllästynyt dekkareiden epäuskottaviin juonenkäänteisiin.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Kolme tunnetuinta tulevaisuuden kauhuskenaariota kirjallisuudessa ovat George Orwellin Vuonna 1984, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma. 

Näihin kolmeen viittaillaan milloin missäkin yhteydessä, kun nykyinen maailmanmeno alkaa vaikuttaa liian hurjalta. Ja ihan syystä. Orwell, Bradbury ja Huxley ennustivat aikanaan aika hyvin, miltä meidän maailmamme nyt näyttää. Onneksi heidän hirvittävät kuvitelmansa eivät ole vielä ihan kokonaan käyneet toteen.

1930-luvun sosiaaliset ongelmat ja yhteiskunnan eriarvoisuus synnyttivät Englantiin uuden kirjailijasukupolven, joka alkoi nähdä maailman hyvin kyynisesti. Alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvien ihmisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä nähtiin olemattomina ja yläluokan edustajat taas toimettomina tyhjäpäinä. Aldous Huxley kuuluu keskeisesti tähän kyynisen nuoren kirjailijapolven porukkaan.

Uusi uljas maailma julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1932 ja suomeksi se saatiin vasta sodan loppupuolella vuonna 1944. Lukuelämys on edelleen voimakas ja äärimmäisen ajankohtainen. Suotta ei tähän teokseen viittailla, kun puhutaan geenimanipulaatiosta, kloonauksesta tai muusta perintötekijöiden parantelusta. Tulipahan minulle mieleen myös äidinkielenopettajien ajankohtainen huoli kirjallisuuden opetuksen vähentämisestä lukion uudessa opetussuunnitelmassa, mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Huxleyn Uljas uusi maailma visioi tulevaisuutta satojen vuosien päähän, eikä näkymä ole kaunis. Ihmisiä kasvatetaan tuotantolaitoksissa ja jo ennen syntymää jokainen on määrätty omaan ryhmäänsä. Parhaan alfa-luokan sikiöitä ravitaan ja hellitään kunnolla, kun taas työtä tekevään rupusakkiin kuuluvat yksilöt saavat jo ennen syntymää huonompaa hoitoa. On tainnut Outolintu-sarjan luoja Veronica Rothkin Huxleynsä lukea etsiessään inspiraatiota tulevaisuudenmaailmaansa.

Kun ihmiset tuotetaan laitoksissa, ei perheellä ole enää mitään sijaa. Äiti, isä, sisko ja veli ovat oksettavia jo sanoinakin. Vanhemmuuden poispyyhkiminen mahdollistaa paljon, sillä enää ei ole raivokkaasti omia lapsiaan puolustavia äitejä eikä isiä. Kun ei kukaan ole enää suoraan kenenkään jälkeläinen, on Huxleyn kuvaama maailma mahdollinen. Kukin yksilö toteuttaa omaa ennalta määrättyä tehtäväänsä enempiä kyselemättä, eikä ketään oikeasti kiinnosta muiden hyvinvointi.

Huxleyn dystopia muistuttaa kovasti Ray Bradburyn maailmaa Fahrenheit 451:ssä. Ihmiset turrutetaan kevyellä viihteellä aina vain typerimmiksi. Syvemmät merkitykset ja historian tapahtumat on häivytetty näkymättömiin. Nautintoja on tarjolla mielin määrin ja elämä on pelkkää vauhtihurjastelua (Fahrenheit) tai villiä seksiä (Uljas uusi maailma). Molemmissa tarinoissa kasvoton vallanpitäjä hyötyy siitä, kun kukaan ei kyseenalaista tai kritisoi systeemiä. Kun kansa saa leipänsä ja sirkushuvinsa, ei se muuta osaa kaivata.

Huxleyn maailma tuli yllättäen mieleen myös, kun luin uutista lukion äidinkielenopettajista, jotka ovat huolestuneita kirjallisuuden asemasta tulevaisuudessa. Uudessa opetussuunnitelmassa medialukutaitoa korostetaan kaunokirjallisuuden lukemisen sijasta, vaikka siitä ei ole kuin parikymmentä vuotta kun koko oppiaineen nimeksi saatiin kovan väännön jälkeen äidinkieli ja kirjallisuus. Ja toivottiin silloin tietenkin, että nimenomaan kirjallisuudenopetus saisi nimenmuutoksen jälkeen vankemman aseman.

Vääntö jatkuu. Lyhyttä ja pinnallista painotetaan taas pitkän ja syvällisen sijaan. Aivan kuten Uljaassa uudessa maailmassa. Sielläkään kirjallisuudella ei ollut enää sijaa. Ja katso miten kävi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea klassikon, joka puhuttaa aina.

2. Jos etsit sopivaa esitelmäkirjaa. (Vinkki: vertaile tätä vaikka Rothin Outolintuun).

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Vuosi 2015 on julistettu kirjan vuodeksi. Tänä vuonna kirja-alan eri toimijat puhaltavat yhteen hiileen pitääkseen kirjan pinnalla ja saadakseen ihmiset lukemaan enemmän.

Kirjan teemavuosi osuu oikeaan ajankohtaan myös muuten. Terrori-isku Charlie Hebdo –toimitusta vastaan oli hyökkäys sanoja ja kuvia vastaan. Mustahuppuiset Isis-sotilaat mestaavat sananvapautta edustavia toimittajia ja polttavat paheellisina pitämiään kirjoja. Nigeriaa piinaava Boko Haram –lahko ilmoittaa jo nimessään, että kirjat on kielletty.

Kirjan vuotta voi kunniottaa lukemalla Ray Bradburyn scifi-klassikon Fahrenheit 451:n (1953; suom. 1966), joka on ajankohtaisempi kuin moni nykyajan teos. Sen teema sopii kirjan vuoteen kuin kynä mielenosoittajien käteen Tasavallan aukiolla Pariisissa.

Bradbury maalaa lukijan eteen kauhistuttavan kuvan tulevaisuuden maailmasta, joka kuulostaa yllättävän tutulta. Jokainen tavoittelee vain omaa henkilökohtaista etuaan. Yhteinen hyvä ei kiinnosta ketään. Ihmisille syötetään sekalaista viihdettä, jotta he pysyisivät  mahdollisimman ajattelemattomina ja typerinä. Kodeissa on seinän kokoiset näytöt, jotka vilkkuvat ja hohtavat taukoamatta. Jokainen on toisensa peilikuva. Kuulostaako tutulta?

Kukaan ei puhu mitään järkevää, sillä asioiden väliset suhteet on hävitetty. On olemassa vain valtava määrä irrallisia tuotemerkkejä, vitsejä ja lausahduksia, joita ihmiset toistelevat toisilleen päivästä toiseen. Merkityksellisiä sisältöjä ei enää ole. Kaikki on abstraktia, sekavaa sotkua. Epämääräistä ahdistusta käydään purkamassa vauhtihurjastelemalla maanteillä. Jos siinä joku viaton ohikulkija saa surmansa, se on hänen oma vikansa: mitäs käveli eteen. 

On olemassa vain yksi totuus, joka saadaan aikaan tuhoamalla kaikki muut totuudet. Palomiesten konkreettisena tehtävänä on kärventää kielletyt kirjat tuhkaksi. Guy Montag on yksi heistä. Lähes joka yö hän roihauttaa pari kolme taloa tuleen ja katsoo kuinka liekit hotkivat kirjat kuoliaiksi.

Montagin elämä alkaa järkkyä, kun hän tapaa nuoren tytön, joka kertoo tälle ajasta, jolloin ei tapettu, ei tuhottu, ei poltettu. Toinen tapaus saa Montagin suunniltaan. Eräänä yönä hän polttaa kirjojen mukana myös niiden omistajan, vanhan naisen, joka ei suostu lähtemään talosta. Kirjoissa täytyy olla jotain tärkeää. Ei kai kukaan huvin vuoksi itseään polta, Montag ajattelee ja päättää perehtyä asiaan - peruuttamattomin seurauksin.

Bradburyn teoksessa on iso sanoma. Jos elämä on pelkkää hupia, se alkaa ennen pitkää ahdistaa. Jos ihmisillä on liian hauskaa kotona, he unohtavat maailman. Kun ihmisiltä viedään elämisen merkitys, ei millään ole enää mitään merkitystä.

Fahrenheit 451 on edelleen varsin voimakas lukuelämys. Se käsittelee uskomattoman tarkkanäköisesti meidän aikaamme ja toimii oivallisena lukuparina vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät –kirjan kanssa. Se on hyvä lukuvinkki myös trendikkääseen dystopiakirjallisuuteen hurahtaneelle nuorelle lukijalle.

Huom! Viesti kustantajalle - uusi raikas käännös tarvittaisiin. Tämä vanha suomennos on aikansa elänyt ja tunkkainen! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

3. Jos olet koukussa dystopiakirjallisuuteen.

Tuomas Mustikainen: Kielletty kansa: elämää palestiinalaisalueilla

Harva se viikko uutisissa näytetään kuvaa israelilaisten ja palestiinalaisten välisistä kahakoista. Milloin Israel pommittaa Gazaa, milloin taas palestiinalaisten Hamas heittelee kranaatteja Israelin puolelle. Vihan ja katkeruuden vyyhti tuntuu jatkuneen ikuisesti ja sota näyttää päättymättömältä. 

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Mistä kaikki sai alkunsa? Millaista arkielämää alueilla, erityisesti miehitetyillä palestiinalaisalueilla, on mahdollista viettää? Loppuuko sota koskaan? Uskooko rauhaan enää kukaan?

Näihin ja muihin isoihin kysymyksiin saa jonkinlaisen vastauksen Tuomas Mustikaisen kirjasta Kielletty kansa: elämää palestiinalaisalueilla (2014 Atena). Vaikka Mustikainen on vieraillut alueilla useasti, myös hänen on ollut vaikea saada kunnollista kokonaiskuvaa konfliktista. Sitä ei ole edes alueella asuvilla, sillä tilanne on jatkunut kaoottisen sekavana jo vuosikymmenet ja kaikesta ei tietenkään raportoida toiselle osapuolelle, ei välttämättä edes omille.

Mustikainen vääntää ensin lukijalle rautalangasta alueen historian ja kertoo ymmärrettävän napakasti, miten tähän tilanteeseen on tultu. Sen jälkeen hän valaisee nykytilannetta yksilöiden tarinoiden kautta. Hän on haastatellut tavallisia palestiinalaisia perheenäitejä ja –isiä, jotka pelkäävät päivittäin lastensa hengen puolesta. Hän tapasi palestiinalaisen lehtitoimittajan, joka pyrkii olemaan työssään puolueeton ja saa siksi pelätä omiensa vihaa. Hän pääsi keskustelemaan yhden Hamasin johtajan kanssa, joka kertoi, mitä Hamas oikein ajaa takaa. Hän tapasi jopa palestiinalaisia homoseksuaaleja, jotka ovat vainottuja omiensa joukossa.

Mustikainen onnistuu kirjansa kautta herättämään kiinnostuksen sotaa kohtaan, joka on jatkunut niin pitkään, ettei se enää jaksa kiinnostaa juuri ketään. Avaamalla oven tavallisiin (ja vähän epätavallisiinkin) palestiinalaiskoteihin hän tutustuttaa lukijat yksilöihin, ihmisiin, joilla on aivan samanlaiset pelot, toiveet ja unelmat kuin meilläkin. Sota tulee siten lähemmäs lukijaa ja samalla kertaa ymmärrettävämmäksi ja kauhistuttavammaksi. Ikuisesti jatkunut konflikti alkaa kummasti taas kiinnostaa.

Vaikka Mustikainen on haastatellut kirjaansa varten vain palestiinalaisia, hän yrittää välttää asettumasta kummankaan osapuolen puolelle ja onnistuu siinä melko hyvin. Hän tuomitsee palestiinalaisten terroriteot yhtä tiukasti kuin Israelin pommituksetkin. Arkisten tarinoiden rinnalla hän yrittää purkaa sitä valtavaa poliittista vyyhtiä, joka konfliktiin kietoutuu ja Mustikaisen avulla lukija saa siitäkin sotkusta jotain tolkkua.

Mustikaisen kirjan luettuaan ymmärtää vähän enemmän, mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Toivoa tilanteen parantumisesta kirja ei valitettavasti lukijalle anna. Onneksi palestiinalaisalueilla toivo rauhasta kuitenkin elää.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää, mistä Israelin ja palestiinalaisten vihanpidossa on oikein kyse.

2. Jos olet kiinnostunut sodasta tavallisten ihmisten kokemusten kautta.

3. Jos pidät kiihkottomasta kirjoitustyylistä.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

On hienoa kirjoittaa vuoden viimeisenä päivänä Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta teoksesta He eivät tiedä mitä tekevät (2014 Tammi). Se on uskomattoman hieno, valtavan suuri ja piinallisen tarkkanäköinen tarina meidän ajastamme ja palkintonsa toden totta ansainnut.

Kirja kertoo amerikkalaisesta professorista Joe Chayefskista, joka tempaistaan keskelle häikäilemättömien eläinaktivistien, törkeän yritysmaailman ja tutkijoistaan piittaamattoman yliopiston väliseen taisteluun, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kukin tavoittelee vain omaa etuaan. Samalla Joe joutuu palaamaan muistoissaan taaksepäin, tutkijanuransa alkutaipaleenseen Suomessa.

Aika Suomessa oli Joelle yhtä kärsimystä. Laitoksella kukaan ei tervehdi, hymyile tai keskustele. Ulkona on ainainen hämärä. Kotona häntä odotti Alina, ahdistunut vaimo, joka hoiti parin pientä vauvaa Samuelia ja toivoi, että Joe sopeutuisi, sitoutuisi ja lakkaisi puhumasta paluusta kotimaahansa. Ero tuli ja isän ja pojan välinen side katkesi, kunnes parikymmentä vuotta myöhemmin Alina ilmoittaa Samuelin olevan Yhdysvalloissa. Joen on vihdoin kohdattava myös ne asiat, jotka hän olisi voinut menneisyydessään tehdä toisin.

Jussi Valtosen supertarkka röntgenkatse näkee kaiken. Henkilöidensä kautta hän tarkastelee Suomea ja suomalaisuutta, Amerikkaa ja amerikkalaisuutta, yritysten harjoittamaa vilunkipeliä, epäeettistä markkinointia, lain porsaanreikiä, vanhempien ja lasten välisiä tulehtuneita suhteita, kaiken psykologisointia, piittaamattomuutta, itsekkyyttä, ennakkoluuloisuutta, maailmankuvien mustavalkoisuutta, sukupolvesta toiseen jatkuvaa ohi puhumista, rakkaudettomuutta, kaipuuta johonkin, valtavan kokoisia elämän ja kuoleman kysymyksiä sekä eteenpäin vyöryvää kaoottista maailmanmenoa.

Valtonen näyttää 2010-luvun lukijoille, minkälaisessa maailmassa me oikein elämme ja tekee sen viiltävän tarkasti ja uskomattoman moniulotteisesti. Vaikka kirja on paksu, siinä ei ole sivuakaan liikaa. Valtosen jumalallinen katse porautuu sekä yksilöiden syvimpien tuntojen tasolle että heitä ympäröivän, yhä monimutkaisemmaksi kehittyvän maailman tasolle. Huonomman kirjoittajan käsissä näin järkälemäinen kokonaisuus ei pysyisi kasassa. Valtosen taitavista hyppysistä yksikään langanpätkä ei irtoa omille teilleen.

Valtonen tarkkailee maailmaa ja henkilöitään viileän analyyttisesti. Hän ei asetu kenenkään puolelle ja jättää moralisoinnin muille. Onneksi, sillä nyt lukija joutuu tekemään kaiken työn itse ja saattaa samalla jopa onnistua avartamaan omaa maailmankuvaansa.

Isä armahda heitä, sillä he eivät tiedä mitä tekevät, anoo Jeesus ristillä Jumalalta. Samaan tapaan kukin Valtosen henkilöhahmoista anoo jeesuksena omasta näkövinkkelistään armahtamaan muita: heitä, jotka eivät tiedä mitä tekevät. Jeesus näki enemmän kuin aikalaisensa, mutta Valtosen henkilöhahmoista kenelläkään ei ole kokonaiskuvaa, eikä kukaan ole valmis katsomaan asioita toisin. Armahduksen huutaminen toisille on niin paljon helpompaa kuin itsensä katsominen peiliin.

Mutta menikö Finlandia-palkinto oikeaan osoitteeseen? Monen kriitikon mielestä ei. Romaanin olisi kuulemma pitänyt olla taiteellisempi ja jotkut päätyivät jopa moittimaan palkinnon tämänvuotista päättäjää, Anne Brunilaa, väärästä kirjallisuusmausta.

Nyt taisivat mennä kriitikoiden puurot ja vellit pahasti sekaisin. Finlandia-palkintoa ei myönnetä pelkästään taiteellisten ansioiden perusteella, eivätkä kuusi ehdokkasta koskaan  koostu niistä kaikkein taiteellisimmista tai kokeellisimmista romaanitaiteen helmistä. Niitä kirjoja varten on olemassa aivan muut kirjallisuuspalkinnot.

Finlandia-palkinto on ennen kaikkea lukijoiden palkinto. Siinä etsitään hyvin kirjoitettua romaania, joka kiinnostaa suurta yleisöä. Palkinnon itsevaltiaaksi myöntäjäksi valitaan sen vuoksi useimmiten henkilö kirjallisuuskentän ulkopuolelta. Henkilö, joka edustaa lukijoiden suurta joukkoa. Vuonna 2014 tuo lukijoiden edustaja oli Anne Brunila, jonka kirjallisuusmaku on aivan yhtä oikea kuin kenen tahansa muunkin lukijan. Siksi palkinto meni jälleen kerran täysin oikealle kirjalle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää nykymaailman menoa.

2. Jos haluat lukea vuoden 2014 parhaan lukuromaanin.

3. Jos inhoat pinnallista hömppää.

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Kati Hiekkapellon Suojattomat (2014 Otava) jatkaa konstaapeli Anna Feketen elämästä ja työstä kertovaa sarjaa. Ensimmäisen kerran saimme tutustua unkarilaistaustaiseen Feketeen vuonna 2013 jännitysromaanissa Kolibri. Tällä kertaa Fekete saa ratkaistavakseen rikosvyyhdin, joka johdattaa hänet laittomien siirtolaisten, rikollisjengien ja huumebisneksen pariin.

Nuori au pair ajaa autollaan vanhuksen kuoliaaksi. Toinen vanhus katoaa kotoaan. Huumeluolasta löytyy ruumis. Metsästä valtavat määrät verta ja puukko. Tapaukset vaikuttavat ensialkuun yksittäisiltä, vai liittyvätkö ne sittenkin toisiinsa. Myös laittomasti Suomessa majaileva siirtolainen Sammy on sotkeentunut jollain lailla näihin rikoksiin.

Suojattomat on harvinaisen realistinen pohjoismainen poliisiromaani. Siinä ei selvitellä globaaleja salaliittoja eikä jahdata psykopaattisia sarjamurhaajia. Sen sijaan Anna Fekete tutkii aivan tavallisia rikoksia aivan tavallisessa työympäristössä. Lisäksi hän vaikuttaa aivan tavalliselta ihmiseltä muutenkin. Vapaa-ajallaan hän lenkkeilee ja haaveilee rakkaudesta. Yksinäisen sinkun elämä ahdistaa ja koti-ikävä Unkariin kaihertaa.

Realistisuudessa piilee Suojattomien ansio. Hiekkapelto kertoo uskottavasti suomalaisen poliisin työstä tyypillisten rikosten parissa ja hänen tarinansa arkisuus viehättää. Arkisuudessaan Suojattomat muistuttaa jollain lailla Seppo Jokisen jännitysromaaneja. Anna Fekete ei tosin hahmona yllä komisario Koskisen tasolle. Koskinen kun on sataprosenttisen uskottava poliisimiehen stereotyyppi. Feketen eksoottisuus tuo mukanaan ripauksen epäuskottavuutta.

Realistisuus tuo toisaalta kirjaan myös heikkouden. Suojattomat ei ole kovin jännittävä jännitysromaani. Oikeastaan se ei ole lainkaan jännittävä. Lukija ei jännitä Feketen, muiden poliisien, syyllisten tai syyttömien puolesta. Henki ei salpaudu. Yllättäviä käänteitä ei tapahdu. Vaikka poliisin työ olisikin oikeasti näin tylsähkön latteaa, pitäisi jännitysromaanissa olla vähän enemmän vetoa. Toivottavasti Hiekkapelto onnistuisi punomaan seuraavaan kirjaansa kutkuttavamman juonen. Kuitenkin niin, ettei realistisuus kärsisi. Silloin olisimme saaneet Seppo Jokiselle todellisen haastajan. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskottavaa jännityskirjallisuutta.

2. Jos inhoat verellä ja raakuuksilla mässäilyä.

3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan dekkaristiin.

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

"Ihminen käyttää elämänsä ensimmäiset neljäkymmentä vuotta tavaran hankkimiseen ja seuraavat neljäkymmentä vuotta siitä eroon pääsemiseen."

Laura Honkasalo jäi kolme vuotta sitten yllättäen yksin kahden pienen lapsen kanssa. Uusi elämäntilanne näytti aluksi pelottavalta. Miten ihmeessä hän selviäisi kaikista kuluista yksin? Kuinka hän pystyisi elättämään itsensä ja lapsensa vapaan kirjailijan epävarmoilla ja vähillä tuloilla? Ei auttanut muu kuin ryhtyä nuukailemaan.

Nuukailu auttoi toisaalta myös toisenlaiseen tarpeeseen. Honkasalo oli jo pitemmän aikaa kokenut suurta ahdistusta länsimaita riivaavan kulutushysterian edessä, jonka valtaan hän oli itsekin joutunut. Ostaminen toi hänelle iloa, mielihyvää, vähän itsevarmuuttakin. Shoppailun tuoma tyydytys kesti kuitenkin vain hetken ja kaapit pursusivat turhaa roinaa. Ostomania ahdisti ja maapallon tulevaisuus kauhistutti.

Honkasalo päätti ottaa käyttöön isoäitien nuukailuneuvot. Jos pula-aikanakin selvittiin, miksei nytkin. Kirjassaan Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (2014 Kirjapaja) Honkasalo kertoo entisaikojen pihistelyvinkeistä ja käytännön kokemuksistaan niitä testaillessaan. Lukija oppii huomaamattaan myös kaikenlaista vanhasta suomalaisesta elämänmenosta.

Honkasalo ulottaa nuukailun jokaiselle elämänalueelle. Villiyrteistä ja rikkaruohoista saa ruokaan makua edullisesti. Puurot ja juurekset ovat halpoja läpi vuoden. Kosmetiikkaakin voi tehdä itse. Entisaikojen vaatteet ommeltiin kunnolla ja niitä löytää huokeaan hintaan kirpputoreilta. Vauva ei tarvitse pienenä juuri mitään, eikä vähän isompikaan kaikkia kauden leluvillityksiä.

Honkasalo kritisoi voimakkaasti nykyaikaista kulutuskulttuuria ja muistaa nostaa esiin myös näkökulman, joka monesti unohtuu. Myös ekoihmiset voivat sokeutua brändeistä ja olla huomaamattaan kulutuskeskeisiä. Jos joka vuosi on saatava uusi kierrätysmateriaalista valmistettu Globe hope –laukku, on aivan samalla viivalla sen kanssa, joka törsää vuosittain pari tuhatta euroa uuteen Vuittoniin. Myös käsillä tekeminen on riistäytynyt käsistä, jos itse tehtyjä retropussukoita tai huovutettuja avaimenperiä on kaapit täynnä. Silloin ei enää puhuta itse tekemisen ekologisuudesta.

Honkasalo saa kirjassaan lukijan pohtimaan omia kulutustottumuksiaan ja osaa tehdä sen hienosti ilman moralisointia. Hän ei nosta itseään jalustalle, vaan myöntää pitävänsä kauniista asioista ja tunnustaa, kuinka vaikeaa hänenkin on usein vastustaa houkutuksia. Olisi niin ihanaa, jos olisi kaikkea ihanaa. Honkasalon armollinen viesti menee takuulla paremmin perille kuin itseään virheettöminä pitävien ekofanaatikkojen paasaus. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat alkaa elää säästäväisemmin.

2. Jos ympäristöasiat kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat lukea vetävän tarinan naisesta, joka päätti selviytyä.

Lirio Abbate: Mafian naiset

Kun nainen pettää miehensä, on rangaistuksena kuolema. Murhan toteuttaa naisen oma perhe, sillä häpeä teosta lankeaa ennen kaikkea naisen omien sukulaisten päälle. Isä tai veljet panevat tuomion täytäntöön ja myös naispuoleiset sukulaiset siunaavat hyväksyen teon.

Kuvaus ei ole peräisin sadan vuoden takaa eikä toiselta puolelta maapalloa. Näin menetellään edelleen nyky-Italian mafiaperheissä, joissa noudatetaan tiukkoja kunniaan ja häpeään kietoutuvia uskollisuussääntöjä. Säännöt tosin koskevat vain perheiden naisia. Miehet saavat tehdä mitä huvittaa.

Mafiaan erikoistunut toimittaja Lirio Abbate on tehnyt urallaan useita paljastusjuttuja Etelä-Italiassa toimivasta Calabrian mafiasta ’Ndranghetasta. Kirjassaan Mafian naiset (2014 Atena, suom. Taru Nyström) hän paljastaa karmean totuuden mafiavaimojen arjesta. Kirjassa keskiöön pääsevät ne muutamat rohkeat naiset, jotka ovat nousseet vastustamaan kunniakoodistoa ja vaikenemissääntöjä.

Naiset ovat päättäneet puhua siitäkin huolimatta, että tietävät elävänsä sen jälkeen alituisessa pelossa. Jos he onnistuvat pysyttelemään hengissä, he eivät välttämättä näe omia lapsiaan enää koskaan. Uhraus mafiaa vastaan nousemisesta on kova.

Abbaten raportoimat kertomukset ovat karua luettavaa. Niissä mafia näyttäytyy sellaisena kuin se oikeasti on: äärimmäisen julmana järjestäytyneenä rikollisorganisaationa. Oikea mafiapomo on kaikkea muuta kuin Kummisetä-elokuvista tuttu sankariksi kohotettu Don Corleone, joka vain isällisesti ja oikeudenmukaisesti suojelee perhettään ja jonka puolelle katsoja alusta saakka asettuu. Oikeissa mafiapomoissa ei ole mitään sympaattista.

Abbaten kirja tekee vaikutuksen siitäkin syystä, että kaikki tapahtuu Euroopassa ja juuri nyt: niissä samoissa Sisilian kylissä, joiden kapeilla kujilla me turisteina käyskentelemme ja ihailemme idyllisiä toriaukioita suihkulähteineen. Totuus ovien takana on toinen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat kurkistaa nyky-Italian nurjalle puolelle.

2. Jos pidät koskettavista tositarinoista.

3. Jos et pelkää järkyttyä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutuksta tämän tekstin sisältöön.

Pekka Hiltunen: Iso

”Reilusti lihavan ihmisen on usein hankala liikkua sulavasti, me vaapumme ja tömähtelemme. Mutta se ei ole vaikeinta, vaikeinta on liikkua niin, ettei häiritsisi muiden mielenrauhaa ulkomuodollaan.”

Anni Kantto on iso nainen. Reilusti ylipainoinen. Lihava, lehmä, läski, tynnyri, tankkeri, löllö, pulla, sotanorsu, läskiperse. Lihavaa ihmistä ei mukavilla sanoilla kutsuta ja Anni on kuullut elämänsä aikana ne kaikki. Tutut ja tuntemattomat katsovat oikeudekseen puuttua Annin painoon, sillä lihava ihminen on nykymaailmassa kommenttivapaata riistaa, josta kuka tahansa saa tölväistä mitä tahansa.

Annilla itsellään ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa painonsa kanssa. Lihava nainen, joka haluaakin olla lihava? Reilusti pyylevä ihminen, jonka terveydentilassa ei (muka) ole mitään häikkää? Tuhti nainen, joka haluaa kyseenalaistaa länsimaisen laihdutusvimman ja ulkonäkökeskeisyyden? Siinäpä sitä olisikinkin pureksittavaa ulkopuolisille, jos toisineläjänä itseään pitävä Anni vain uskaltaisi puhua suunsa puhtaaksi. Palopuhettaan lihavien ihmisten puolesta hän on harjoitellut peilin edessä jo pitkään ja kun hän vihdoin sanoo suorat sanat, ei mikään ole hänen elämässään enää ennallaan.

Pekka Hiltunen nostaa ison kissan pöydälle kirjassaan Iso (2013 WSOY). Hän näyttää lukijalle, millaista on elää lihavana tässä ajassa, jossa kaikki tuntuu pyörivän ulkonäön ympärillä. Eikä minkä tahansa ulkonäön, vaan tietyn hyvin kapeaksi määritellyn ulkomuodon ympärillä. Lihavuus ei siihen muottiin sovi.

Hiltunen on seurannut kirjaansa varten tarkasti lihavuuskeskustelua ja haastatellut reilusti ylipainoisia naisia heidän kokemuksistaan ja saanut sen ansiosta tarinansa hyvin todentuntuiseksi. Törkeän huutelun, kiusaamisen ja syyllistämisen lisäksi jotkut esimerkit  lihavien kaltoinkohtelusta tuntuvat suorastaan käsittämättömiltä. Potkut kahvilatyöstä vääränlaisen ulkonäön vuoksi. Tavallisen flunssadiagnoosin sijaan ravinto- ja kuntoiluohjeita lääkäriltä. Vuokraisäntä, joka kieltäytyy vuokraamasta läskille, kun vettä kuluu ison ruhon pesemiseen enemmän kuin laihan. Huh huh. Isojen kohtaama ilkeys ja epäoikeudenmukaisuus järkyttävät.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan tarinan naisesta, joka halusi vain olla oma iso itsensä.

2. Jos pidät mukaansa tempaavista yhteiskunnallisista tarinoista.

3. Jos haluat lukea silmiä avaavan kirjan lihavuudesta ja ulkonäkökeskeisyydestä.