Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Toisinaan elämässä tulee hetkiä, jolloin ei jaksa lukea mitään haudanvakavaa. Sellaisessa tilanteessa toimii hyvin vaikkapa Mikko Kalajoen uutuus Miesmuisti (2016 WSOY). Hulvaton tarina sai ainakin minut nauramaan ja viihtymään sohvannurkassa viimeiselle sivulle saakka.

Miesmuistin päähenkilönä sinnittelee nelikymppinen Arto Tiensuu. Hän työskentelee markkinointitoimistossa vanhan koulukaverinsa alaisena ja pyörii muutenkin kouluajoilta tutuissa porukoissa. 

Arto on hukassa. Työpaikalla hänen ohitseen kiilaavat parikymppiset diginatiivit, eikä pomokaan enää oikein jaksa uskoa Arton vanhanaikaisiin ideoihin. Töissä hän sentään vielä jotenkuten pärjää, toisin kuin kotonaan. Siellä pitää jöötä vaimo Pälvi, joka on ärsyttävin naishahmo, johon olen minkään kirjan sivuilla pitkään aikaan törmännyt.

Pälville ei kelpaa kerrassaan mikään. Arto puhuu väärin, tekee kaiken väärin. Pälvi mäkättää Artolle aamusta iltaan ja miesparka yrittää epätoivoisesti toteuttaa kaikki Pälvin päähänpinttymät remontoitavan omakotitalon skandinaavista henkeä huokuvasta ilmeestä pehmeänjämäköihin lastenkasvatusmetodeihin. Mutta teki Arto mitä tahansa, Pälvi on tyytymätön.

”Nykyään aamut alleviivaavat omaa riittämättömyyttäni. Ne edustavat tietoisuutta liian lyhyistä päivistä, liian pitkistä listoista ja liian monista asioista, jotka tajuaa kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tunnin kuluttua takaisin vaakatasoon päästessään edelleen tekemättömiksi.”

Arto kokkaa, pyykkää, nukuttaa lapset, niistää nenät ja siivoaa oksennukset. Pälvi liehuu illat milloin missäkin pippaloissa tai ottaa muuten omaa aikaa, jonka hän on tietenkin ansainnut, koska arki Arton kanssa on niin tavattoman työlästä. Pälvi jatkaa sättimistään ja lopulta Arton päässä naksahtaa.

Kalajoki kertoo päähenkilönsä kurjasta elämästä niin humoristisesti, että on pakko nauraa, vaikkei Arton ahdinko mikään naurun asia ole. Kirjan dialogi on nasevaa, eikä hauskuus synny ärsyttävistä sananmuunnoksista, vaan tilanteista, ihmisten erilaisuudesta ja tarkkanäköisistä nykyelämän havainnoista.

Kirjaa lukiessa alkaa pakostikin miettiä sitä, miten kohtuuttomia me naiset joskus miehiltämme vaadimme.

”Naisia on vaikea miellyttää. Pitää olla huomaavainan ja mukava, mutta ei kuitenkaan liikaa, täytyy olla hiukan kovis ja vähän renttu, mutta silti vastuuntuntoinen ja ryhdikäs. Pitää tuoda esiin herkkää ja runollista puoltaan, mutta samaan aikaan on oltava miehekäs, sopivan karvaisella ja lihaksikkaalla ja grillihiilen tuoksuisella tavalla. Täytyy avata ovia, mutta välillä paiskoa niitä.”

Miten kukaan tuohon pystyy? Riittäisikö vähempikin?

Tartu tähän:

1. Jos pidät hyvästä huumorista.

2. Jos suomalaisen nykymiehen elämä kiinnostaa sinua.

3. Jos tragikomedia on sinun lajisi.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Austin Wright: Tony & Susan

Kävin ennen joulua pitkästä aikaa elokuvissa ja Tom Fordin tyylikäs ohjaus elokuvassa Yön eläimet oli (tietenkin!) upea. 

Heti alusta saakka tarina tuntui hämärästi tutulta ja vartin verran elokuvaa katsottuani tajusin, että sen on pakko pohjautua Austin Wrightin romaaniin Tony & Susan (2011 Avain, suom. Mari Janatuinen). Lopputeksteistä selvisi, että näin on.

Wrightin romaani oli jäänyt mieleeni yhdestä kohtauksesta, jonka tunnistin elokuvasta heti. Kolmihenkinen perhe ajaa autolla läpi öisen Texasin. Tie on suora. Ketään ei näy missään. Pimeydestä auton kylkeen liimautuu kaksi muuta autoa, jotka hidastavat ja kiihdyttävät ja pakottavat lopulta perheen pysähtymään pientareelle. Rähjäisten ja agressiivisten nuorten miesten joukko alkaa ahdistella perhettä, jolla ei ole paikkaa mihin paeta.

Harva kirja on saanut minut pelkäämään, mutta Wrightin romaanin alun autokohtaus on pelottava. Ehkä siksi, että se on hyvin uskottava – niin voisi käydä kenelle tahansa. Miljööksi ei tarvita Texasia, vaan ihan tavallinen maantie jossain päin Suomea käy yhtä hyvin. Ei sielläkään ole ketään misään. Jostain voisi ilmestyä autollinen vihaisia tyyppejä kiusaamaan viatonta öistä kulkijaa.

Voimakkaan elokuvaelämyksen innoittamana hain kirjan kirjastosta käsiini ja luin sen uudestaan. Autokohtaus oli edelleen kammottava ja kirjassa vieläkin ahdistavampi kuin elokuvassa.

Kohtaus liittyy tarinan sisään upotettuun toiseen tarinaan: käsikirjoitukseen, jonka päähenkilö Susanin ex-mies on lähettänyt entiselle vaimolleen luettavaksi. Susan ei voi lakata lukemasta, sillä käsikirjoitus on järkyttävyydessään loistava ja kirjailijuudesta ikänsä haaveillut ex-mies Edward on selvästi vihdoin löytänyt oman ilmaisunsa.

Susanin oma elämä on yltäkylläistä ja onnetonta. Hän elää rikkaan miehensä rinnalla, mutta tuntee olonsa tyhjäksi. Työ ei anna hänelle mitään. Läheisiä suhteita ei juuri ole. Hän ei saa nukuttua öisin. Käsikirjoituksen lukeminen tuo entisen miehen elävänä takaisin kuin kahtakymmentä vuotta ei olisi ollutkaan ja saa Susanin sisäisen elämän suistumaan raiteiltaan.

Tom Ford on estetisoinut Wrightin romaanin niin uskomattoman hienoksi, että elokuvan jälkeen kirja tuntui lattealta, vaikka muistan ensimmäisen lukukerran olleen hyvä. Harvoin käy näin päin. Yleensä hyvän kirjan jälkeen elokuva on pettymys, mutta tällä kertaa elokuva vei voiton, autokohtausta lukuun ottamatta. Ei kirjakaan huono ole – kyllä se lukea kannattaa, mutta ehdottomasti ennen elokuvaa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät monitulkintaisuudesta.

2. Jos etsit erilaista jännitystä.

3. Jos avioliittotarinat kiinnostavat sinua.

Pierre Lemaitre: Irène, Alex ja Camille

Helsingin Sanomat listasi viime kesän kynnyksellä 24 jännityskirjaa, joista täydet viisi tähteä sai ranskalaisen Pierre Lemaitren jännäri Camille (2016 Minerva, suom. Sirkka Aulanko). 

Lemaitre tunnetaan jännäreitään paremmin Concourt-palkitusta romaanistaan Näkemiin taivaassa, mutta nyt kun olen tutustunut perin juurin hänen jännityssarjaansa, toivoisin totisesti lukijoiden löytävän hänet myös kirjastojen dekkarihyllyistä.

Hesarin hehkutuksen jälkeen hain tietenkin käsiini Camillen ja huomasin, etten voi aloittaa lukemista siitä. Camille on vasta kolmas ja viimeinen osa lyhyenlännästä rikoskomisariosta Camille Verhoevenista kertovassa sarjassa. Camillea ennen olisi siis tutustuttava sarjan ensimmäiseen osaan Irèneen ja toiseen osaan Alexiin.

Jouduin lukemaan nämä kaksi kuitenkin väärässä järjestyksessä, sillä Minerva on suomentanut kirjat kummallisesti aloittaen Alex-keskimmäisestä ja päätyen viimeisenä ensimmäiseen eli Irèneen. Onneksi luin päätösosan viimeisenä, sillä se olisi paljastanut aivan liikaa ensimmäisestä.

Jos voit, lue sarja järjestyksessä:

1. Irène

2. Alex

3. Camille

Irène ilmestyi Ranskassa jo vuonna 2006 ja trilogian keskimmäinen osa Alex nappasi heti ilmestyttyään vuonna 2011 liudan arvostettuja jännäripalkintoja. Camille sai niin ikään osakseen pelkkiä kehuja, eikä syyttä, sillä se täydentää sarjan on poikkeuksellisen hienosti. Kaiken kaikkiaan ranskalaistrilogia hyvä lisä suomennettuun jännärigenreen.

Irène tutustuttaa lukijan pariisilaiskomisario Camille Verhoeveniin, joka omaa terävän älyn lisäksi taitavat piirtäjänlahjat, jotka on perinyt taidemaalari-äidiltään. Verhoevenin erityisominaisuutena voisi myös mainita lyhyyden: mies on vain vähän yli 150 cm pitkä. Se ei näytä häntä itseään harmittavan, eikä estä tekemästä elämässä mitään.

Ensimmäisessä osassa Verhoeven kohtaa rikossarjan, joka yltää lopulta hänen yksityiselämäänsä saakka. Pariisilaisesta varastorakennuksesta löytyy kahden paloitellun naisen ruumiit. Murhaaja on matkinut teossaan Bret Easton Ellisin kirjaa American Psyco, minkä sivistynyt komisario Verhoeven tietysti heti älyää. Kirjailijaksi tituleerattu sarjamurhaaja alkaa mellastaa Pariisissa ja Verhoeven miehineen on aina askeleen jäljessä.

Lemaitren kolmikosta paras imu oli mielestäni keskimmäisessä osassa eli Alexissa. Se(kin) on raaka ja verinen kuten Irène ja kun sen kerran aloittaa, ei voi lopettaa. Tällä kertaa Verhoeven saa tutkittavakseen erään kauniin nuoren naisen sieppauksen. Lukija koukutetaan tapaukseen tehokkaasti, sillä Lemaitre kertoo vuorotellen naisen kauhunhetkistä ja poliisin tutkimuksista, jotka eivät näytä etenevän mihinkään. Lopulta mikään ei ole niin kuin lukija aluksi luuli.

Camille päättää sarjan loistokkaasti. Ensimmäisen osan tapahtumat eivät jätä Verhoevenia rauhaan ja hän joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä vielä kerran silmästä silmään.

Lemaitre kirjoittaa raaoista murhista, eikä epäröi roiskuttaa verta ja heitellä suolenpätkiä murhapaikoille. Samanaikaisesti hän kirjoittaa kauniisti, jopa runollisesti. Hän kertoo rakkaudesta – rakastumisesta ja rakastamisesta – kertakaikkisen hienosti.

Yhdyn mielelläni Hesarin hehkutukseen: Lemaitren jännärisarja on parasta pitkään aikaan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavaa jännitystä.

2. Jos et pelkää raakuuksia.

3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan

Petteri Nuottimäen esikoisromaani Varaudu pahimpaan (2016 Like, suom. Jaana Nikula) pohjautuu tositapahtumiin, mutta niin överiksi juoni on vedetty, että kytkös tosielämään taitaa olla melkoisen löyhä.

Kirjailija myöntää itsekin alkusanoissaan sepittäneensä osan tarinasta omasta päästään ja valehdelleensa paljon. Juonen edetessä hän vetäisee tuon tuosta maton lukijan jalkojen alta toteamalla, ettei tiedä, menivätkö asiat oikeasti näin vai jotenkin aivan toisin. 

Tunnustukset epärehellisyydestä eivät haittaa yhtään, sillä Ruotsiin muuttaneen yrmyn Matin tarina on niin hulvaton, että lukukokemuksen kannalta on aivan sama, onko tarina totta vai ei. Tällaisena Nuottimäen kirja täydellinen lukuelämys huumorista pitävälle!

Kirja kertoo äkkiväärästä periaatteen miehestä, Matti Aallosta, joka muuttaa perheineen sodan jälkeen Suomesta Ruotsiin. Uudessa kotimaassaan Matti koettaa elää omien ihanteittensa mukaisesti ja kasvattaa jälkipolvestaan kunnon kansalaisia. Huonolla menestyksellä.

Matille on tärkeää olla keskinkertainen tavis ja sulautua joukkoon. Kaikenlainen itsensä korostaminen on hänelle kauhistus. Sukunimensäkin Matti vaihtaa heti Altoksi, koska hänestä on äärimmäisen epäkohteliasta patsastella puhelinluettelossa ensimmäisten joukossa. Lapsiaan hän pitää saamattomina vätyksinä, joille pitää vuosittain kehityskeskusteluja. Niissä hän jakelee elämänohjeitaan, jotka voi tiivistää näihin kolmeen:

1. Varaudu aina pahimpaan.

2. Mikään ei järjesty itsestään.

3. Muihin ei ole luottamista.

Matti joutuu ison ongelman eteen, kun hän saa tietää sairastuneensa vakavasti. Kenelle typeristä lapsistaan hän jättäisi omaisuutensa ja pienen yrityksensä? Mattimaiseen tapaansa hän päättää järjestää asiasta kilpailun: se lapsista, joka osaa sijoittaa 100 000 kruunua parhaiten, perii firman ja saa rahat. Tarinan loppu on yllätys kaikille.

Nuottimäki lupaa lukijalle kirjansa alkusanoissa, että hänen kirjansa on hauska. Sitä se onkin. Matti on pessimistisyydessään hyvä hahmo. Hän täräyttää ajatuksensa ääneen ilman minkäänlaista itsesensuuria ja tekee samalla tarkkanäköisiä havaintoja ympäristöstään. Mutta vaikka Matti varautuu aina pahimpaan, hän on samalla sitkeä ja aikaansaava. Hän uskoo omiin ideoihinsa ja jaksaa yrittää. Hän on siten enemmän kuin pelkkä kotiinsa käpertyvä mielensäpahoittaja. Kovin sympaattiseksi häntä ei tosin voi kutsua.

Nuottimäen runsasta, värikästä ja sinne tänne rönsyilevää kieltä on myös ilo lukea. Varaudu pahimpaan –romaani sopii mainiosti luettavaksi niille, jotka ihastuivat aikanaan Kyrön Mielensäpahoittajaan tai Fredrick Backmanin Mieheen, joka rakasti järjestystä. Myös Miika Nousiaisen Maaninkavaara tulee mieleen kohtauksessa, jossa Matti valmentaa lapsiaan urheilu-uralle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hauskan kirjan.

2. Jos pidät runsaasta ja värikkäästä kielestä.

3. Jos inhoat kirjoja, joissa ei tapahdu mitään.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Daphne du Maurierin mysteeriklassikko Rebekka tuli vahvasti mieleeni, kun luin Karoliina Timosen uutuutta. Enkä hämmästynyt, kun lopputeksteistä selvisi, että juuri Rebekka oli antanut vaikutteita muutaman muun klassikon ohella Kesäiselle illuusionille (2015 WSOY).

Molemmissa kirjoissa on miljöönä vanha huvila, jonka ympärillä leijuu menneisyyden tapahtumista kumpuava salaperäisyys. Rebekkaan verrattuna Kesäinen illuusioni on tosin vetävämpi, sillä Rebekka osoittautui tavattoman tylsäksi, kun yritin sitä jokin aika sitten lukea uudelleen. Muistikuvieni vetävä ja mukaansa tempaava mysteeri oli latistunut vuosien varrella liian hitaasti eteneväksi ja kömpelöksi kummitustarinaksi.

Timosen teoksessa nelikymppinen Klarissa vuokraa kesäksi Saimaalta vanhan saarihuvilan. Hän tarvitsee kirjoitusrauhaa, mutta suurempi syy vetäytymiseen on avioliitossa, joka vetelee viimeisiään. Kesän aikana Klarissan ja hänen miehensä Mikaelin olisi päätettävä jatketaanko liittoa vai ei.

Kapean salmen takana Variskalliolla on toinen huvila, jonka komeaan asukkaaseen Klarissa kiinnittää huomiota. Eikä aikaakaan, kun Klarissa jo siemailee drinkkejä hurmaavan Olavin kanssa tunnelmallisen jazzin soidessa taustalla lämpimässä kesäyössä. Klarissa tuntee voimakasta vetoa Olavia kohtaan, mutta jotain outoa miehessä on.

Vielä oudommaksi tunnelma kehittyy, kun Klarissa tapaa autiosaaressa piilottelevan erakon, joka varoittaa häntä olemasta missään tekemisissä Variskallion porukan kanssa. Ja kun estradille vielä tuodaan Olavin poika Cédric ja viehkeä ranskalainen vaimo, alkaa tapahtua kummia. Niin kummia, että kirjan luettuaan olisi pakko päästä puhumaan siitä jonkun toisen kanssa.

Kesäinen illuusioni on piristävän erilainen pikkukirja. Se jättää enemmän auki kuin kerii kiinni. Timonen on onnistunut hyvin luomaan teokseensa mystisen fiiliksen, joka on hyvin samankaltainen kuin muistan Rebekan joskus muinoin jättäneen jälkeensä. Kirja saa myös kaipaamaan kesää: hellettä, kuumaa hiekkaa ja peilityyntä järvenpintaa. Painostava kuumuus hohkaa kirjasta lukijalle saakka ja siksi Kesäisen illuusionin voisi säästää mukavaksi lämmikkeeksi oikein kylmän päivän varalle.

Tartu tähän:

1. Jos pidät mystisistä tarinoista.

2. Jos haluat jäädä hyvän hämmennyksen valtaan.

3. Jos rakastat kesää.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tukholmalaispoliisi Jeanette Kihlberg on kohdannut urallaan monia kauheita rikoksia, mutta mihinkään näin kammottavaan hän ei ole koskaan ennen törmännyt. 

Ratakiskoilta löytyy jätesäkkiin sullottuna nuoren pojan muumioitunut ruumis. Sitten löytyy toinen kuoliaaksi ruhjottu lapsi. Kolmannen uhrin kohdalla Jeanette tajuaa lähestyvänsä todellista pahuuden ydintä. Carl Larssonin maalausten hempeästä lapsi-idyllistä ei ole tässä teoksessa jäljellä siveltimenvetoakaan.

Varistyttö (2014 Otava, suom. Kari Koski) aloittaa samannimisen trilogian, josta povataan ensimmäistä kunnon haastajaa Stieg Larssonin maailman valloittaneelle millennium-trilogialle. Kirjailijanimi Erik Axl Sundin takaa löytyy kaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander ja ainakin kotimaassaan Ruotsissa Varistyttö-sarja on noussut suureen suosioon.

On myönnettävä, että Varistyttö on vetävästi kirjoitettu ja sopivasti koukuttava jännityskirja. Siinä on kiinnostavat henkilöhahmot ja juonikin yllättää. Loppu jää mukavasti kutkuttamaan. Varistyttö ei ole kliseinen tusinadekkari ja kierossa juonessa on  onnistuttu saavuttamaan jotain uutta. Mutta.

Varistyttö on myös uskomattoman raaka kirja. Raiskauksia, pahoinpitelyjä, piiskaamista, hakkaamista, hyväksikäyttöä, kidutusta ja kaikissa näissä kuvottavissa hirmuteoissa uhreina lapset. Ruotsissa riehuvan murhaajan lisäksi juoneen sekotetaan vielä kansainvälisistä kamaluuksista pahimpia: Sierra Leonen lapsisotilaiden kokemat kauheudet ja pieni viipale Stalinin ajan Venäjän kurjuutta ja nälänhätää. Varistyttöön on ängetty yksien kansien sisään kaikki maailman kuvottavin pahuus.

Hirveyksiä vyörytetään lukijalle lähes joka toisella sivulla ja kuvailu on äärimmäisen yksityiskohtaista, suorastaan mässäilevää. Oksennus nousee kurkkuun monessa kohtaa ja viimeistään kirjan puolessa välissä pysähtyy miettimään, miksi ihmeessä luen tällaista.

Varistyttö on yhä väkivaltaisemmaksi yltyneen jännityskirjallisuuden väkivaltaisin päätepiste. Tämän pahemmaksi ei juonta enää pysty kehittämään. Sama kehitys on nähtävissä televisiossa, jossa rikossarjat käsittelevät aina vain raaempia rikoksia. Eivätkö nykyjännärien tekijät keksi mitään muuta uutta kuin lisätä väkivallan määrää? Vai onko syy meissä lukijoissa ja katsojissa? Eikö meille enää riitä mikään?

Varistytön jälkeen alkaa kummasti kaivata vanhoja salapoliisiromaaneja – kilttejä murhamysteerejä, jotka ratkaistaan älyllä, ei patologin pöydällä. Väkivallan voittokulun soisi jo päättyvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka varmasti puhuttaa.

2. Jos haluat koukuttua.

3. Jos et vähästä hätkähdä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Kjell Westö: Kangastus 38

Olisiko Kjell Westön Kangastus 38 (2013 Otava) voittanut Finlandia-palkinnon tänä vuonna, mikäli kirjailijaa ei olisi palkittu jo aiemmin? Veikkaisin, että näin olisi saattanut käydä, sillä  Kangastus 38 on kerrassaan loistava lukuromaani ja parempi kuin ajallinen edeltäjänsä Missä kuljimme kerran. Se on riisutumpi, tiivistetympi ja hallitumpi tarina, joka siksi myös koskettaa lukijaa syvemmältä.

Vaikka Missä kuljimme kerran –kirjassakin on kaikenlaisia ihmiskohtaloita ja hienoa ajankuvausta, ei se onnistunut tekemään niin suurta vaikutusta kuin Kangastus 38. Ehkä osasyynä oli valtavan paljon suurempi henkilögalleria ja minun makuuni liian rönsyilevä ja yksityiskohtainen kerronta. Välillä lukiessa tuntui siltä, että juoni ja henkilöt hautautuvat liian syvälle kuvailevan kerronnan alle. Paljon vähempikin 1900-luvun alun tavaramerkkien, ravintoloiden ja kioskinluukkujen kuvailu olisi riittänyt.

Kangastus 38:ssa tarina pysyy pääosassa. Kaksi päähenkilöä, menneisyyden haamut ja sotaan vähitellen ajautuvan Euroopan jännittynyt tunnelma. Näistä vähistä aineksista syntyy Westön tähän mennessä paras kirja.

Kangastus 38 kertoo nuhjusta hyväntahtoisesta asianajaja Claes Thunesta ja tämän pedantista sihteeristä Matilda Wiikistä. Täysin erilaisista taustoistaan huolimatta Thune ja Wiik tulevat hyvin toimeen keskenään ja vaistoavat toisissaan syvää sielujen sympatiaa. Toisilleen nämä kaksi häpeässä haparoivaa sisäänpäinkääntynyttä ihmistä eivät sitä kuitenkaan uskalla tunnustaa.

Kangastus 38 on taattua Westö-laatua alusta loppuun. Sen kieli on kirkasta ja kauniisti eteenpäin soljuvaa ja menneisyyden Helsinki avautuu lukijan eteen jälleen kerran autenttisen oloisesti. Lisäksi Westö pitää pienen kutkuttavan jännityksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka ja vasta silloin lukija huomaa, kuinka häntä huijattiinkaan...

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea viihdyttävän ja taidokkaan laatutarinan.

2. Jos historia kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat aikamatkalle Helsinkiin.

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Veikkaan, että Andrei Kurkovin kirja Kuolema ja pingviini (2006 Otava, suom. Eero Balk) on sinulle täysin tuntematon teos seuraavista syistä:

1. Kirjakaupoissa sitä ei ole enää edes alelaareissa ja joistain kirjastoistakin näin ”vanha” kirja on voitu poistaa vähäisen liikkuvuuden takia.

2. Kirja on ohut ja pienikokoinen ja hukkuu helposti paksumpien järkäleiden väliin niiden kirjastojen tiiviissä kirjariveissä, joissa se on saanut vielä muutaman vuoden armonaikaa.

3. Kurkovilta ei ole suomennettu mitään muuta.

4. Kurkov on kirjailijana on ihan tavallinen tyyppi, ei mikään mediaseksikäs julkkis edes Ukrainassa.

5. Vuoden 2006 jälkeen kirjasta ei ole juuri missään kirjoiteltu.

Kurkovin kirjan lukemiselle on kuitenkin vähintään yhtä monta hyvää syytä:

1. Kuolema ja pingviini on hulvattoman hauska tarina työttömän kirjailijan ja pingviinin (!) välisestä aidosta ystävyydestä.

2. Huumorin seassa on myös tummia sävyjä ja hauska tarina on samalla kertaa haikean surumielinen.

3. Päähenkilö joutuu kummallisten toimeksiantojensa vuoksi suureen vaaraan ja välillä tarinaa lukee kuin parasta jännitysromaania.

4. Vetävän yhteiskunnallisen tarinan avulla pääsee sukeltamaan absurdin arkielämän pyörteisiin Neuvostoliiton jälkeisessä Ukrainassa.

5. Kuolema ja pingviini on hyvin kirjoitettu ja käännetty teos.

6. Lukijaa odottaa vielä viimeisellä sivulla mojova yllätys.

Huom! Lisäbonus: Kuolema ja pingviini tuskin on lainassa, vaan odottaa kirjaston hyllyssä juuri sinua.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua tuntemattomaan helmeen.

2. Jos haluat lukea samalla kertaa hauskan, jännittävän ja surullisen tarinan.

3. Jos haluat rikkoa ennakkoluulosi ukrainalaista kirjallisuutta kohtaan.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Nick ja Amy Dunne: onnellisen oloinen aviopari. Nick rosoisen komea työtön toimittaja. Amy ihmeellisen kaunis varakas vaimo. Suorastaan täydellinen. Oikea ihmetyttö! 

Pariskunnan viisivuotishääpäivä muuttaa kuitenkin kaiken. Nick saapuu kotiin ja huomaa etuoven olevan pahaenteisesti auki. Olohuone on myllätty: lasinsiruja ja kaatuneita esineitä siellä täällä sikin sokin. Ja mikä pahinta. Amya ei näkynyt. Amy oli kadonnut.

Ihmetytön katoaminen nousee heti otsikoihin ja kaikki liikenevät poliisivoimat valjastetaan selvittämään tätä merkillistä tapausta. Kuka on siepannut Amyn? Miksi? Miten? Onko Amy elossa? Kuollut? Mitä Amyn menneisyydestä tiedetään? Entä Nickin? Voiko Nick olla syyllinen?

Gillian Flynn koukuttaa lukijan kirjassaan Kiltti tyttö (WSOY 2013, suom. Terhi Kuusisto) kieroon juonikuvioon, jossa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Juuri kun luulee tajuavansa, kaikki käännetään ympäri. Tällainen rakenne viehättää minua jännityskirjallisuudessa ja olen aina ilahtunut, jos kirjailija onnistuu huijaamaan luulemaan jotain, mikä ei sitten pidäkään paikkansa.

Tästä ilahduttavasta rakenteesta huolimatta Kiltti tyttö ei ollut aivan niin huikea lukuelämys kuin superlatiiviset ilmaukset sivuliepeissä antoivat odottaa: sietämättömän jännittävä mestariteos, hämmästyttävän syvällinen jännäri, kerta kaikkiaan fantastinen kirja. Kiltti tyttö on kyllä koukuttava, hyvin kirjoitettu ja rakennettu jännäri, joka takuulla viihdyttää, mutta jotain jäi omasta lukuelämyksestäni puuttumaan. Ehkä odotukset olivat liiankin korkealla. Kiltin tytön jälkeen huomasin olevani ennen kaikkea yhteiskunnallisen pohjoismaisen psykologisen jännityskirjallisuuden ystävä. Se on kirjallisuutta minun makuuni. Tämä voi kuitenkin olla kirja juuri sinun makuusi. Kokeile!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka takuulla koukuttaa.

2. Jos haluat kirjan, jonka parissa viihtyy viimeiselle sivulle saakka.

3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli ja Kuplissa

En ole oikein koskaan tottunut lukemaan novelleja. Novelli on minun makuuni liian lyhyt: juuri kun on päässyt kiinni tarinaan, se loppuu. Novellikokoelmat tuntuvat minusta myös usein rikkonaisilta tai toisaalta väkisin saman teeman alle puristetuilta. Aina välillä yritän kuitenkin pakottaa itseni novellien pariin, sillä uskon, että niiden joukossa on myös kokoelmia, joista pidän. Eikä sitä saa selville muuten kuin lukemalla.

Claire Castillonin tärähtäneet novellit kokoelmassa Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007) hurmasivat minut viitisen vuotta sitten. Ne kertovat äitien ja tytärten vinksahtaneista suhteista, jotka välillä itkettävät ja välillä naurattavat. Mukana on äiti, joka suhtautuu neuroottisesti tyttärensä terveyteen ja lääkitsee tätä kaikenlaisilla kapseleilla ja rohdoilla. Eräs toinen äiti taas haluaa olla murrosikäisen tyttärensä paras ystävä. He tirskuvat, hulluttelevat ja kiljahtelevat yhdessä. Ihan kuin oikeat bestikset. Yksi aikuinen tytär on lopen kyllästynyt vanhan äitinsä ilkeyteen ja toinen taas häpeää iljettävän näköistä sairasta äitiään. Näissä novelleissa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää ja usein lukijaa odottaa käänteentekevä yllätys viimeisillä riveillä.

Castillonin novelleihin ihastuneena päätin tutustua myös hänen uudempaan tuotantoonsa ja lainasin kirjastosta Kuplissa-novellikokoelman (Gummerus 2012). Se sisältää nelisenkymmentä parin sivun mittaista monologia. Niissä eri tyyppiset ihmiset tilittävät tuntojaan lukijalle ja osa näistä minä-kertojista on harvinaisen rasittavia, itsekeskeisiä ja inhottavia tyyppejä. He haukkuvat lukijalle puolisonsa, lapsensa, ystävänsä ja vanhempansa. He eivät voi ymmärtää, miksi maailma ei pyöri heidän napansa ympärillä. Osa minä-kertojista taas on vetäytyviä, alistuvia ja osaansa tyytyviä lapatossuja, jotka suostuvat itsekeskeisen kumppaninsa kaikenlaisiin oikkuihin. He haaveilevat jostain paremmasta, mutteivät saa irrotetuksi itseään vanhasta.

Castillonin Kuplissa-kokoelma ei valitettavasti yltänyt loistavan Äidin pikku pyövelin tasolle, vaikka ihan hyvä olikin. Myönnän, että puolessa välissä kirjaa aloin vähän kyllästyä näiden samantapaisten ihmisten katkeraan tilitykseen tai saamattomaan haikailuun. Kunpa Castillon olisi raaskinut karsia joukosta puolet ja pidentää jäljelle jääneitä tarinoita hieman. Sitten ne olisivat olleet novelleja juuri minun makuuni. Ehkäpä ne kuitenkin ovat novelleja sinun makuusi juuri tuollaisina. Sitä et saa koskaan selville, ellet kokeile.

Tartu näihin:

1. Jos pidät vinksahtaneista asetelmista ja tärähtäneistä tyypeistä kirjallisuudessa.

2. Jos ihmissuhteet kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat tutustua ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset rakkaimmalle

Kaunis nainen murhataan keskellä yötä. Annikki Kosken, entisen Miss Suomen, kurkku viilletään auki synkän palatsin pihassa Tampereen keskustassa. Joku näkee kaiken, muttei kerro näkemästään poliisille. Pikku hiljaa lukijalle paljastuu, että todistaja tuntee murhaajan ja murhatun. Kuka hän on? Miksi hän ei puhu?

Äreä komisario Hanhivaara alkaa selvitellä kaunottaren murhaa ja lukija pääsee ratkaisemaan rikosta, joka vaikuttaa aluksi ratkaisemattomalta. Todistajia ei ole, eikä motiivia löydy. Mutta sitten alkaa tapahtua, eikä mikään olekaan sitä, miltä aluksi näyttää. Pentti Kirstilä on kirjoittanut mukaansa tempaavan jännitysromaanin täydellisestä murhasta, jonka loppu yllättää lukijan täysin.

Vaikka Jäähyväiset rakkaimmalle (WSOY 1977) on kirjoitettu jo 1970-luvulla, se ei haittaa lukuelämystä lainkaan - oikeastaan päinvastoin. Oli virkistävää ja hauskaa lukea vaihteeksi jännityskirja, joka ei kerrokaan tästä ajastamme ja erityisen mukavaa oli seikkailla lukijana oman vanhan kotikaupungin Tampereen kaduilla.

Hivenen vanhahtava kieli antaa Kirstilän kirjalle nykylukijaa miedosti huvittavan pohjavireen ja toisaalta kirjaa lukiessa huomaa hämmästyttävän selvästi kuinka paljon tavat ja tottumukset ovat aikojen saatossa muuttuneet. Kirstilän kirjassa kirjoitetaan kirjeitä käsin tai kirjoituskoneella ja tupakkaa tupruteellaan ihan joka paikassa: kodeissa, kokouksissa ja jopa sairaalan ruokalassa. Talkkarit harjaavat pihaa ja avaavat ovia. Yhteyttä pidetään soittamalla puheluja puhelinkopeista, kun vain ensin löydetään se, joka toimii. Sellaistahan se tosiaan oli.

Välillä on piristävää törmäyttää itsensä lähimenneisyyteen ja se onnistuu hyvin, kun nappaa rohkeasti kirjaston hyllystä mukaansa jonkun vähän vanhemman kirjan. Minä viehätyin tästä kiehtovasta tamperelaisesta murhamysteeristä niin, että taidan lukea heti perään jonkun toisenkin Kirstilän kirjan. Valitse sinä vaikka joku sellainen, joka kertoo sinun vanhoista kotikulmistasi ja lähde hauskalle aikamatkalle omaan menneisyyteesi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat päästä aikamatkalle 1970-luvulle.

2. Jos pidät murhamysteereistä, mutta inhoat raakuuksilla mässäilyä.

3. Jos haluat tutustua suomalaisen dekkarigenren varhaisempiin vaiheisiin.

Christel Rönns: Perin erikoinen muna

Christel Rönns on kirjoittanut ja kuvittanut hauskan tarinan perin erikoisesta munasta, jonka lapset löytävät eräänä kesäpäivänä rannalta. Munasta kuoriutuu otus, jota edes harvinaisiin eläinlajeihin erikoistunut professori ei tunnista. Perheen luona otus sitten elelee ja kasvaa ja kasvaa ja kasvaa…

Aikuislukijan mielestä Perin erikoinen muna (Schildts & Söderströms 2012) on erikoisen hyvä lasten kuvakirja. Ensinnäkin tarina on sopivan lyhyt, jotta pienikin lapsi jaksaa kuunnella sen kerralla alusta loppuun. Toiseksi siinä käsitellään ihan tavallisen perheen tavallista arkea ja tarpeeksi pieniä asioita: erikoisen munan löytäminen rannalta on lapselle valtavan iso seikkailu. Kolmanneksi kirjassa on herkulliset kuvat, jotka paljastavat varsinkin aikuislukijalle tuttuja näkyjä omasta arjesta. Ainakin tätä lukijaa hymyilyttää, kun isä räplää tietokonetta ja äiti on nenä kirjassa kiinni melkein joka toisessa kuvassa. Niin kovin tutulta näyttää.

Lapsilukija, 6 vuotta, kommentoi kirjaa näin:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli tosi kivaa, kun ne löysi sen munan. Ja kun ne sai leikkiä sen ison Koi-Koin kanssa, ratsastaa sen selässä.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Se oli surullista, kun se Koi-Koi lähti. Se Koi-Koi lähti ilman lupaa. Ilman lupaa ei saa lähteä.”

Tartu tähän:

1. Jos haluat suosia laadukasta kotimaista lastenkirjallisuutta.

2. Jos haluat lukea lapsellesi kirjan, joka toimii ääneen luettaessa.

3. Jos pidät perhekeskeisen arjen hilpeistä pienistä seikkailuista.

Fred Vargas: Normandialainen tapaus

Ranskalainen Fred Vargas jatkaa uusimmassa kirjassaan Normandialainen tapaus (Gummerus 2013) pariisilaisen komisario Adamsbergin tutkimuksia. Suomeksi tämä nuhjuinen, intuitioonsa luottava terävä-älyinen komisario on seikkaillut jo viidessä jännittävässä tarinassa ja  onneksi seikkailut edelleen jatkuvat, sillä Vargas on ilahduttavan erilainen ja poikkeuksellisen hyvä dekkarikirjailija tusinatehtailijoihin verrattuna.

Sen lisäksi että Vargas kirjoittaa hyvin, hän liittää tarinoihinsa usein kaukaisestakin menneisyydestä kumpuavia myyttisiä taruja tai hahmoja, salaperäisiä vihjeitä ja kummallisia yksityiskohtia, joista osa liittyy tapauksiin ja osa ei. Lukija on komisarion rinnalla aluksi täysin neuvoton käsittämättömältä vaikuttavan rikoksen edessä ja pääsee vähitellen kerimään auki herkullisen monimutkaista ongelmavyyhtiä.

Pienen normandialaisen Ordebecin kylän asukkaat ovat kauhun vallassa: aaveratsastajien hirmuinen joukko, Raivoisa armeija, on jälleen kerran näyttäytynyt. Nuori nainen on nähnyt ratsastajien raahaavan mukanaan neljää kauhusta huutavaa kyläläistä. Legenda kertoo, että ratsastajat nappaavat uhreikseen ne kaikkein pahimmat rikoksentekijät ja kaikki, joilla on pahoja tekoja kontollaan, vapisevat kylässä nyt pelosta. Raivoisan armeijan määräämältä kohtalolta kun ei kukaan voi välttyä.

Samaan aikaan Pariisissa löytyy palaneesta autosta mies ja jäljet johtavat autoja huvikseen polttavan Sytytyslanka-Momon jäljille. Mutta kuka on sitonut pulun jalat narulla? Liittyykö takaperin puhuva isokokoinen nuorimies ratkaisevasti tähän kaikkeen? Entäpä poika, joka luulee olevansa osittain savea? Ja miksi kaikki tuntuvat syövän sokeria?

Tartu tähän:

1. Jos pidät omalaatuisista murhamysteereistä.

2. Jos pidät kirjoista, joissa mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää.

3. Jos haluat tutustua vaihteeksi ranskalaiseen rikoskirjallisuuteen.

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Harva teos on jäänyt mieleeni niin pitkäksi aikaa kuin Linn Ullmannin eutanasiaa käsittelevä Armo vuodelta 2004. Muistan henkilöt, juonen, kansikuvan, tunnelman sekä ne ristiriitaiset tunteet, joiden valtaan jouduin kirjan luettuani. Ullmann kuuluu Andreï Makinen ohella niihin kirjailijoihin, joiden uutuuksia odotan aina yhtä innokkaasti ja jotka eivät ole vielä kertaakaan pettäneet odotuksiani.

Ilokseni voin todeta, että Linn Ullmann onnistui jälleen. Hän kirjoitti tarinan, joka hurmasi, hämmensi ja vakuutti. Aarteemme kallis (WSOY 2012) kertoo lastenhoitaja Millen katoamisesta eräiden epäonnistuneiden syntymäpäiväjuhlien jälkeen. Kahden vuoden kuluttua hänen ruumiinsa löytyy maahan haudattuna.

Tämä jännitysromaanimainen juoni on kuitenkin vain pelkkää pintaa, sillä oikeastaan kirjassa kerrotaan aivan muusta. Siinä kerrotaan rikkinäisistä ihmisistä, jotka yrittävät epätoivoisesti pitää itseään ja kulissejaan kasassa. He ovat niin kietoutuneita omiin ongelmiinsa, etteivät huomaa toisiaan ja jatkavat samalla sukupolvelta toiselle siirtyvää ohi katsomisen perinnettä. Sisimmässään heistä jokainen on kuitenkin edelleen se pieni poika tai tyttö, joka odottaa ja toivoo, että joku tulisi, ottaisi syliin ja lohduttaisi. Mutta kukaan ei tule. Oletko sinä tänään huomannut hänet, joka lähelläsi on?

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea riipaisevan tarinan perheestä, vanhemmuudesta ja lapsuudesta.

2. Jos olet kyllästynyt tyhjänpäiväiseen hömppään.

3. Jos haluat tutustua norjalaiseen nykykirjallisuuteen.

Huom! Kirja saa tunnisteen psykologista jännitystä, koska tunnelma on paikoitellen ahdistava ja painostava. Kirjaa ei kuitenkaan voi missään nimessä luonnehtia jännityskirjallisuudeksi.

Herman Koch: Illallinen

”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Näin aloittaa Leo Tolstoi Anna Kareninansa ja tätä kuuluisaa ajatusta pyörittelee mielessään myös Herman Kochin kirjan (Siltala 2012) minäkertoja Paul Lohman. Illallinen kertoo nimensä mukaisesti yhdestä illasta, muutaman tunnin ajasta amsterdamilaisessa ravintolassa, jonne ovat kokoontuneet Paulin lisäksi hänen veljensä sekä molempien miesten vaimot. Samaan aikaan kun ärsyttävä tarjoilija osoittelee pikkurillillään miniatyyrikokoisia taidonnäytteitä, pöydän ympärillä istuvat illallisvieraat kiristelevät hampaitaan ja piikittelevät toisiaan. Illallisen aikana näiden kahden pariskunnan vaivoin yllä pidetyt kulissit romahtavat, kun selviää, mitä heidän teini-ikäisensä ovatkaan puuhanneet.  Nämä perheet ovat totta tosiaan onnettomia.

Kochin kirja tuntuu alkuun aika kevyeltä - sellaiselta tyypilliseltä illallistarinalta, joka perustuu nokkelaan sanailuun ja jonka lopuksi yleensä kaikkien kaapista paljastuu pikkuinen luuranko, mutta kenenkään elämä ei täysin murskaannu. Sen sijaan Kochin kirjassa alun keveys muuttuu mustaksi. Hän rakentaa lopulta hyvin synkän tarinan siitä, miten pitkälle vanhemmat ovat valmiita menemään suojellakseen lapsiaan. Hän panee lukijan pohtimaan henkilöidensä kautta sitä, kenen elämä on arvokas? Onko jonkun elämä toista arvokkaampi? Voiko vanhempi rakastaa lastaan liikaa? Mikä on oikein? Mikä on väärin? Mitä sinä tekisit? Vaikenisitko vai kertoisitko totuuden?

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa ihmismielen syvimpiin syövereihin.

2. Jos haluat lukea helposti lähestyttävän kirjan, joka panee pohtimaan oikeaa ja väärää.

3. Jos angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylitarjonta ärsyttää sinua.

Matthew Quirk: Viiden sadan lista

Takakansitekstillä on valtavasti väliä, sillä sen avulla herätetään lukijan mielenkiinto. Valitettavan usein takakansitekstien laatijat tuntuvat ajattelevan, että mitä enemmän kirjasta kerrotaan, sen varmemmin lukija innostuu. Pahimmassa tapauksessa takakanteen ja sivuliepeisiin on ympätty seikkaperäinen juoniselostus loppuratkaisuineen, kirjailijan elämänvaiheet ja urakehitys sekä monisanaista hehkutusta siitä, kuinka käsittämättömän mahtavan upean ainutlaatuinen teos onkaan kyseessä.

Väärin. Liiallinen tieto ei ainakaan minua innosta – en innostu uudesta elintarvikkeestakaan tuoteselostetta tihrustamalla. Liiallinen hehkutus ei sekään innosta, vaan mieleen tulee ennemminkin ostoskanava. Minä innostun ja koukutun, kun takakansi vihjailee ja jättää jotain auki. Parhaimmillaan se jättää lukijan hämmentyneen kiinnostuksen valtaan. Vähemmän on enemmän – myös takakansiteksteissä.

Matthew Quirkin kirjan (WSOY 2012) takakannessa on vain yksi virke:

”500 vaikuttajaa ja yksi, joka pitää heitä näpeissään”

Kuka pitää näpeissään? Miten? Miksi?

Ohita siis suosiolla sivuliepeen hehkutukset ja selostukset ja luota takakannen voimaan. Kiinnostu ja koukutu. Lue ja nauti.

Tartu tähän:

1. Jos pidät nopeatempoisista ja vauhdikkaista trillereistä.

2. Jos pidät yllättävistä loppuratkaisuista.

3. Jos pidät John Grishamin kirjoista ja/tai Ilkka Remeksen tyylistä.

Huom! Jos miehesi pyytää sinua tuomaan kirjastosta jotain hyvää luettavaa, vie tämä.