Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

En tiedä, olisinko koskaan keksinyt etsiä käsiini Jarmo Ihalaisen romaania Mitä miehen pitää (2016 Atena), ellei eräs Riihimäen kirjaston kaunokirjallisuusekspertti olisi sitä minulle suositellut. En tiennyt Ihalaisesta mitään ennen sitä.

Ihalaisen kirja muistuttaa hieman teemoiltaan ja tyyliltäänkin Pasi Lampelan Kehää, josta kirjoitin viimeksi. Molemmat kirjailijat nostavat romaaninsa keskiöön nelikymppisen eronneen suomalaismiehen, joka räpistelee elämässään onnettomana eteenpäin. Molemmissa kirjoissa myös menneisyyden tapahtumat sidotaan kiinni nykymiehen elämäntarinaan ja tässä Ihalaisen kirjassa huomattavasti tiukemmin kuin Lampelalla.

Romaanissa liikutaan kahdella aikatasolla, joiden väliin mahtuu 100 vuotta. Opettajana työskentelevä Mika tuntee elämänsä valuvan hukkaan 2010-luvun Suomessa. Työelämää on jo nähty, eikä se enää ihmeemmin innosta. Ex-vaimon kanssa on jatkuvaa kahnausta lapsista. Uutta kiinnostavaa naisseuraa ei tunnu löytyvän mistään, vaikka Mika ravaa Tinder-deiteillä harva se ilta. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin? Mihin onni katosi vai onko sitä koskaan vielä ollutkaan?  

Vuorotellen Mikan tarinan kanssa Ihalainen kuvaa huutolaispoika Kelpon elämää 1910-luvulta eteenpäin. Kelpon äiti ei pysty elättämään kaikkia lapsiaan ja luopuu pojastaan. Kelpo myydään taloon, jossa häntä kohdellaan kuin orjaa: ruokaa saa niukasti, remmiä sitäkin enemmän. Vaikka Kelpo pyörtyisi väsymyksestä lumihankeen, on töitä jatkettava. Sinnikäs Kelpo ei menetä toivoaan, vaan tekee mitä käsketään ja elämä kääntyy vuosien myötä pienin askelin paremmaksi.

Vaikka Mika ja Kelpo elävät tyystin erilaisissa ympäristöissä ja kamppailevat arjessaan hyvin erilaisten asioiden kanssa, on heillä myös paljon yhteistä. Rakkaudenkaipuu ei katso aikaa, eikä paikkaa. Itsekseen ja yksikseen pärjäävän miehen malli oli lujassa sata vuotta sitten ja nykyään. Molemmat miehet etsivät onnea ja toinen sen löytää, toinen ei.  

Kelpon tarinaa lukiessa ei voi olla hämmästelemättä sitä, miten julmaa elämä oli kaikkein köyhimmille itsenäisyyttään aloittelevassa Suomessa. Oli sattuman kauppaa, millaiseen taloon huutolaislapsi päätyi, eikä hänen hyvinvoinnistaan sen jälkeen huolehtinut kukaan. Hylätyn Kelpon selviytymistarina koskettaa syvältä ja sen rinnalla Mikan pyristelyt ja ongelmat nykymaailmassa tuntuvat väkisinkin hieman pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista ihmiskohtaloista.

2. Jos miehen elämä kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea sujuvan ja otteessaan pitävän tarinan.

Pasi Lampela: Kehä

Pasi Lampelan uutta romaania saattaa ensivilkaisulla luulla äijäkirjallisuudeksi. Kirjan kannessa nyrkkeilee lihaksikas mieshahmo; kirjan nimi tuo sekin mieleen nyrkkeilykehän ja takakansi paljastaa, että päähenkilönä on kuin onkin entinen nyrkkeilijä.

Kehässä (2017 WSOY) ei kuitenkaan nyrkkeillä fyysisesti juuri lainkaan, eikä Lampelan tyylikään ole äijämäisen ronskia. Sen sijaan romaani sisältää syvällistä ihmiskuvausta ja yhden menneisyyden kahlitseman nykymiehen elämäntarinan. Sitä ei kansikuvasta heti uskoisi.  

Kehä (2017 WSOY) kertoo reilu nelikymppisestä eronneesta Jarmosta, joka työskentelee taksikuskina. Miehen menneisyyteen kuuluvat lyhyt ura amatöörinyrkkeilijänä, liuta epäonnistuneita naissuhteita, alkoholismi ja kesken jääneet opinnot historiatieteessä. Jarmon välit vanhempiinsa ovat väkinäiset, ystäviä hänellä ei juuri ole, mutta vakituinen suhde opettajana työskentelevään Lauraan on sentään kestänyt jo kuusi vuotta.

Elämä tuntui Jarmosta kohtalaisen hyvältä. Yhtenä tavallisena arki-iltana hän alkaa kuitenkin vaistota itsessään jotain omituista ja menettää tajuntansa. Tutkimuksissa ei löydetä mitään ja lääkäri epäilee pyörtymisen johtuneen henkisistä syistä. Jarmo hämmentyy uutisesta ja pian hän huomaa, että kun ovi alitajuntaan on kerran avattu, ei sieltä hiipiviä ajatuksia ja torjuttuja muistoja pysty enää työntämään takaisin unohduksiin.

Teatteriohjaajana paremmin tunnettu Lampela on kirjoittanut melko koskettavan tarinan tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka havahtuu pakon edessä tarkastelemaan omaa elämäänsä ja alkaa kysellä itseltään tärkeitä kysymyksiä. Onko polku, jota olen tähän asti kulkenut, oikea vai väärä? Voiko vanhoista traumoista päästä koskaan lopullisesti irti? Millaiseksi haluan omaa tarinaani tulevaisuudessa kirjoittaa?

Lampela kuljettaa lukijaa rauhallisesti ja vähäeleisesti eteenpäin päähenkilönsä elämän käännekohdassa. Hän ei tarjoile lukijalle lopussa valmiita ratkaisuja, ei selviä vastauksia, eikä uudestisyntynyttä uljasta Jarmoa, joka olisi ravistellut itsensä irti vanhasta ja kiitäisi nyt uudenkarhealla moottoripyörällään kohti auringonlaskua. Siksi Jarmon tarina kiinnostaa ja tuntuu aidolta ja elämänmakuiselta.

Lampela sitoo eksyneen nykymiehen tarinan lomaan vielä toisenkin tarinan: traagisemman vuodelta 1918. Ilman sitäkin romaani olisi mielestäni toiminut hyvin.

Tartu tähän:

1. Jos pidät realistisista ja arkisista tarinoista.

2. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.

3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Voin syyttää Karl Ove Knausgårdia siitä, ettei blogissani ole tapahtunut viime aikoina mitään. Ahmaisin viime kesänä ensimmäisen osan Knausgårdin massiivisesta omaelämäkerrallisesta tilityksestä ja tammikuussa koukutuin kakkososaan niin pahasti, että päätin jatkaa koko sarjan kerralla loppuun saakka.

Urakasta selvittyäni kävin hakemassa kirjastosta itselleni Nina Hurman Yönpunaisen höyhenen (2013 Gummerus), jota ystäväni hehkutti historialliseksi rakkausdekkariksi. Genremääritelmä kuulosti niin mielenkiintoiselta, että halusin selvittää itse, mitä tuo tuollainen jännäri oikein sisältäisi.

Hurman romaanin päähenkilönä liihottelee 1920-luvun Helsingissä kaunis ja viehkeä Rouge, oikealta nimeltään Saimi Helainkari. Päivisin hän työskentelee myyjättärenä hattukaupassa ja iltaisin hänestä tulee Rouge, laulajatar, joka esiintyy hämyisissä salakapakoissa ja silmäätekevien yksityisjuhlissa.

Yllättäen Rouge joutuu vedetyksi mukaan murhatutkintaan, sillä Helsingin tunnetuin ravintoloitsija, Armas Gustafsson, surmataan kesken illanvieton ravintolassa, johon Gustafsson on vastikään palkannut Rouge’in esiintymään. Rikospoliisi Korpela alkaa tutkia tapausta ja epäilee teosta Rouge’in veljeä, Toivo Helainkaria.

Kuka murhasi Gustafssonin, on kysymys, joka ei Hurman romaanissa varsinaisesti kiinnosta ketään. Sen sijaan päähuomion varastaa neiti Helainkarin ja rikostutkija Korpelan välinen suhde. Kipinät sinkoilevat parin välillä heti ensitapaamisesta lähtien ja valtava vetovoima saa heidät hakeutumaan jatkuvasti toistensa seuraan. Lukija odottaa malttamattomana hetkeä, jolloin nuo kaksi vihdoin saisivat toisensa. Hurma päästää lukijan tuskistaan kirjansa loppupuolella – tietenkin! – ja saadaan murhakin selvitettyä.

Nina Hurma on kirjoittanut mehevän jännityskirjan romanttisen viihdekirjallisuuden ystäville. 1920-luvun Helsinki näyttäytyy päähenkilöiden ympärillä paheellisena suurkaupunkina, jonka varjoihin on helppo eksyä. Katuja, rakennuksia ja maisemia on kuvattu melko tarkasti ja se ilahduttanee helsinkiläisiä. Muuten ajankuva jää melko löyhäksi, muttei se haittaa tämänkaltaisessa, viihdyttävyyteen tähtäävässä kirjallisuudessa.

Koska Yönpunaisessa höyhenessä on enemmän rakkautta ja erotiikkaa kuin murhamysteeriä ja jännitystä, voisi kirjan sijoittaa kirjastojen hyllyissä pikemminkin rakkausromaanihyllyyn kuin varistyttöjen ja varjopoikien kylkeen jännärihyllyyn. Sieltä Hurman kirja löytäisi tiensä todennäköisemmin niiden lukijoiden yöpöydille, jotka tämänkaltaisesta kirjallisuudesta hurmaantuvat.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä.

2. Jos pidät historiasta.

3. Jos inhoat liian raakaa jännitystä