Timo Parvela: Hyvän mielen iltasatuja

Perheessämme on viime aikoina menty nukkumaan aivan erityisen mukavissa tunnelmissa. Lapsi odottaa iltoja innokkaasti, koska silloin hän pääsee valitsemaan Timo Parvelan Hyvän mielen iltasaduista (WSOY 2012) sen, joka luettaisiin. Aikuinen odottaa iltoja yhtä innokkaasti, sillä Parvelan kirja on juuri sellainen lastenkirja, jota haluaa lapselleen lukea. Virpi Pennan värikkäät ja kauniit kuvat kruunaavat tämän hurmaavan lukuelämyksen.

Iltamme etenee nykyään aina samaa kaavaa noudattaen. Ensin avataan Parvelan kirja sisällysluettelon kohdalta ja mietitään pitkään ja hartaasti, mikä satu luettaisiin juuri tänään. Valittaisiinko joku jo luettu ja hyväksi todettu vai joku ihan uusi? Tähän käytetään vähintään kymmenen minuuttia. Sitten aloitetaan lukeminen. Kuvat tiiraillaan hyvin tarkkaan ja kaikki yksityiskohdat etsitään. Sivua ei saa kääntää, ennen kuin kuvasta on laskettu kaikki mahdollinen: savukiehkurat, vesipisarat, nauravat naamat, huopatossut, lumihiutaleet. Kun satu on luettu loppuun, se on selattava vielä uudestaan alusta loppuun niin että lapsi saa itse selittää, mitä missäkin kohtaa tapahtui.

Parvelan saduissa käsitellään lapsen arkeen kuuluvia lapsen kokoisia iloja, suruja ja pelkoja. Rapina seinän takana pelottaa, mutta onneksi isän ja äidin väliin pääsee aina turvaan. Pimeässä metsässä susi ulvoo pelottavasti, mutta vain siksi, koska pelkää itse pimeää. Päiväkodin ovela kiusaaja jää kiinni kolttosistaan ja muuttuu lopulta kiltiksi.

Arjen tutut pulmatilanteet hymyilyttävät välillä aikuislukijaa ja jos oma vanhemmuus on hukassa, kirjasta saa siihenkin tukea:

Miksi te aina saatte ja me emme? kysyi Anna.

Koska me olemme aikuisia ja te olette lapsia, vastasi isä.

Miksi me emme saa itse päättää kaikista asioista? kysyi Antti.

Koska te olette lapsia ja me olemme aikuisia, vastasi isä.

Miksi te sanotte aina kaikkeen: ei saa? kysyi Anna.

Koska te olette meille kaikista tärkeintä maailmassa, vastasi isä.

Parvelan saduissa korostetaan ystävyyttä, toisten auttamista sekä yhdessä olemista ja tekemistä. Ne ovat lämminhenkisiä lapsenkokoisia tarinoita ja myös hyvällä tavalla opettavaisia. Niitä on ilo lukea lapselle ja mikä tärkeintä, niissä on aina onnellinen loppu.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lapsellesi rauhallisia lämminhenkisiä tarinoita.

2. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.

3. Jos haluat kehittää lapsen kielellisiä valmiuksia.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Muutama kuukausi sitten eräs kirjastossa työskentelevä ystäväni toisteli minulle, että Eve Hietamiehen Yösyöttö (Otava 2010) on kirja, jota voi suositella ihan jokaiselle yli 18-vuotiaalle lukijalle.  Hän kertoi ehdotelleensa (ehkä jopa vähän tyrkyttäneensä) sitä lukuisille hyvin erilaisille ihmisille pienessä kirjastossaan: nuorille lapsettomille naisille ja miehille, perheellisille naisille ja miehille sekä jo vähän vanhemmalle väestölle. Siitä pitivät ihan kaikki.

Suhtauduin väitteeseen hieman skeptisesti. Epäilin, innostuisiko jokamies vauvanhoidon kiemuroihin keskittyvästä kirjasta, vaikka päähenkilönä onkin mies. Pohdin, voisiko kirja todella sopia lapsettomille, koska sehän kertoo vauvaperheen tylsästä ja epäseksikkäästä arjesta puklurätteineen muskareineen. Mietin, pystyisivätkö iäkkäämmät lukijat samaistumaan 2000-luvun lapsiperheen elämään. Asian laita selviäisi vain lukemalla.

Totean heti aluksi ystäväni olleen oikeassa. Sen lisäksi että pidin kirjasta kovasti itse, olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että Yösyöttöä voi suositella melkein kenelle tahansa. Päähenkilö on monipuolinen ja ehjä hahmo, johon on helppo samaistua sukupuolesta riippumatta. Kirjan kieli on kepeää ja eteenpäin mukavasti soljuvaa. Vaikka kirjassa on rankkojakin juonenkäänteitä, vastoinkäymisillä ei mässäillä, vaan ne kerrotaan lukijalle huumorin sävyttäminä. Yösyöttö on helposti lähestyttävä mukaansa tempaava tarina, jossa päähenkilön henkinen kasvutarina on vauvanhoitoa keskeisempää. 

Yösyöttö herättää muistoja niissä, joiden lasten vauva-ajat ovat jo onnellisesti takanapäin. Se ihmetyttää niitä, jotka hoitivat omat lapsensa aivan erilaisessa maailmassa. Se ihastuttaa ja kauhistuttaa niitä, joilla kaikki on vielä edessä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat muistella menneitä tai miettiä tulevaa.

2. Jos pidät kirjoista, jotka naurattavat ja itkettävät samaan aikaan.

3. Jos pidät realistisesta arjen kuvauksesta, mutta et halua kuitenkaan rypeä kurjuudessa.

Huom! Antin ja pikkuisen Paavon tarina jatkuu kirjassa Tarhapäivä (Otava 2012).

Anna-Kaisa Pitkänen: Omalaatuinen ystäväni: kuinka hevoseni opetti minulle toisin katsomisen taidon

En tiedä hevosista mitään. Olen ratsastanut tasan kerran, eikä kokemusta voi luonnehtia miellyttäväksi. Istuin pelosta jäykkänä valtavan eläimen selässä ja rukoilin hentoa taluttajatyttöä pysymään koko ajan lähellä. Kun muut ystäväni vaihtoivat riemusta hihkuen raviin, minä vilkuilin epätoivoisesti kelloa ja toivoin ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti. Kun tunti sitten vihdoin loppui, luisuin helpottuneena alas ja kävelin jalat täristen kauemmas. 

Miksi sitten ylipäätään halusin lukea Anna-Kaisa Pitkäsen kirjan (Kirjapaja 2012) hevosesta ja hevosista? Luin kirjan, koska yhdyn (professori, business-ajattelija, luovuusguru) Alf Rehnin esittämään ajatukseen siitä, että ihmisen olisi omaksuttava joka päivä jotain uutta ja odottamatonta. Rehn uskoo reseptinsä lisäävän erityisesti luovuutta ja minä olen huomannut sen lisäävän myös hauskuutta. Elämästä tulee hauskempaa, kun vähän väliä törmäyttää itsensä johonkin outoon, kummalliseen, itselleen vieraaseen asiaan ja huomaa kiinnostuvansa ja usein jopa innostuvansa siitä. Pitkäsen kirja sai minut kiinnostumaan aiheesta, josta en koskaan kuvitellut kiinnostuvani: hevosten sielunelämästä.

(Alf Rehnin ajatuksia voit lukea lisää kirjasta Vaaralliset ideat: kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi, Talentum 2010)

Omalaatuinen ystäväni kertoo myös koskettavan tarinan. Kun hevosharrastaja Anna-Kaisa Pitkänen näki Varjon, hän tiesi heti haluavansa sen. Järki pani vastaan, sillä Varjo ei ollut todellakaan mikään joka tytön unelmaratsu: se oli laiha, apaattinen, sairaalloinen ja stressaantunut. Siinä oli kuitenkin jotain kiehtovaa ja kaunista ja Pitkänen antoi sydämensä päättää. Vaikka elämä Varjon kanssa osoittautuu vaivalloiseksi ja hankalaksi, ei Pitkänen kadu hetkeäkään. Kun hän alkaa vähitellen löytää väylän Varjon ajatuksiin ja tunteisiin, hän löytää samalla väylän omaan itseensä. Yhtä paljon kuin hevosista, tämä viehättävä kirja kertoo ihmisistä.

Huom! Kirjan lopussa on pitkä ja perusteellinen lähdeluettelo tieteellisistä julkaisuista, jotka käsittelevät mm. hevosen oppimista, muistia, stressiä, pelkoa, vuorovaikutusta ja persoonallisuutta.

 Tartu tähän:

1. Jos olet hevosharrastaja tai pidät hevosista.

2. Jos haluat oppia katsomaan omaa elämääsi toisin.

3. Jos haluat lukea koskettavan tarinan kaltoin kohdellusta, sympaattisesta ja älykkäästä yksilöstä.

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé: vanhemmuus Pariisin malliin

Vaikka omassa elämässäni kirja Kuinka selvitä hengissä teini-ikäisen kanssa on kohta ajankohtaisempi kuin tämä vauva- ja taaperoikään keskittyvä kirja (Siltala 2012), luin sen silti lähes kertaistumalta. Amerikkalainen Pariisissa asuva Druckerman kirjoittaa hauskasti, kepeästi ja mukaansa tempaavasti lasten kasvattamisen eroista Yhdysvalloissa ja Ranskassa.

Druckerman kiinnitti huomiota jo ennen oman lapsensa syntymää siihen, kuinka seesteisen rauhallisilta ranskalaiset lapset ja vanhemmat näyttävät esimerkiksi ravintoloissa syödessään. Lapset odottavat ruokaansa kiltisti, syövät nirsoilematta kaiken endiiveistä etanoihin, eivätkä silti vaikuta mitenkään lannistetuilta ja totisilta, vaan ovat päinvastoin iloisia ja puheliaita. Uhmakohtauksissa lattioilla kiljuvat lapset olivat poikkeuksetta ulkomaalaisia ja usein amerikkalaisia.

Druckerman alkoi selvittää havainnoimalla, haastattelemalla ja tutkimustuloksiinkin nojaten, miten ihmeessä ranskalaiset tämän tekevät. Hän löysi muutaman keskeisen kaikkia ranskalaisia yhdistävän kasvatusperiaatteen. Vanhempien on oltava kaikessa toiminnassaan johdonmukaisia. Lapsella on oltava tiukat rajat, mutta näiden rajojen sisäpuolella lapsen on saatava olla vapaasti. Lasten ja vanhempien välillä pitää vallita molemminpuolinen kunnioitus. Minun korvaani nämä periaatteet ja niiden käytäntöön soveltaminen kuulostavat lähinnä maalaisjärjen käytöltä, josta ainakin moni amerikkalainen perheenäiti tuntuu kirjan esimerkkien perusteella vieraantuneen vaarallisen kauas.

Ranskalaisia kasvatusneuvoja ovat muun muassa nämä itsestään selvyydet: ruokaa ei napostella pitkin päivää, vaan ruoka syödään ruoka-aikana; nirsoilijoille ei laiteta muuta ruokaa, kuin sitä mitä on tarjolla; kenenkään puhetta ei keskeytetä (ei aikuisen eikä lapsen); kaikkia tervehditään; puussa voi kiipeillä ja asfaltilla saa juosta; lasta ei saa koko ajan kytätä, vaan hänelläkin on tarve olla ihan rauhassa ja vanhemmilla myös on omia juttuja,  joihin lapset eivät kuulu.

Mikä tässä kaikessa oikeastaan on niin ihmeellistä? Minun mielestäni ei kerrassaan mikään. Ranskalainen kasvatustyyli perustuu maalaisjärkeen, ei jatkuvasti muuttuvien kasvatussuositusten hysteeriseen noudattamiseen. Eikä järjen käyttö ei ole tietääkseni kielletty muiltakaan kansoilta.

Huom! Kirja ei ole tyypillinen kuivakka asiantuntijan kirjoittama kasvatusopas, vaan hyvin romaaninomainen mukaansa tempaava tarina Druckermanin arkielämästä ja omista kasvatusongelmista Pariisissa.

Tartu tähän:

1. Jos sinusta tuntuu, että oma kasvatusotteesi on lipsumassa.

2. Jos odotat esikoistasi ja haluat lukea lastenkasvatuksesta kirjan, joka ei masenna.

3. Jos pidit Eve Hietamiehen Yösyötöstä ja Tarhapäivästä. Pidät takuulla myös tästä!