Alex Schulman: Unohda minut

Kun Alex Schulmanin äiti sammui lastenhoitovuorollaan sohvalle ja Alex löysi kotiin palattuaan pienen tyttärensä yltä päältä ulosteesta, hän päätti vihdoin ottaa juomisen puheeksi äitinsä kanssa.

Alexin äidin vuosikymmeniä kestänyt alkoholismi oli salaisuus, jonka kaikki tiesivät, mutta johon kukaan ei puuttunut. Lapsuutensa varhaisvuodet Alex vielä muistaa onnellisena ja alkoholittomana aikana, mutta kun viina otti äidistä vallan, muistot muuttuivat ja siitä eteenpäin ne olivat täynnä epätietoisuutta, ahdistusta, surua ja häpeää.

Alex oppi veljineen olemaan ärsyttämättä äitiä, sillä äiti saattoi räjähtää pienimmästäkin vastahankaisuudesta tai vastoinkäymisestä. Lasten piti koko ajan lukea kasvoilta, millä tuulella äiti oli: olisiko tänään huono vai hyvä päivä. Häpeä salaisuudesta kasvoi niin suureksi, että Alex valehteli jopa alkoholiparantolan henkilökunnalle äidin juoneen vain kymmenisen vuotta, vaikka tiesi hyvin juomisen jatkuneen kolme kertaa kauemmin.

Tästä kaikesta kokemastaan Alex Schulman on kirjoittanut pienen, alle 200 sivuisen romaanin, joka sisältää suuren ja surullisen tositarinan. Hän omistaa kirjansa kahdelle veljelleen ja korostaa, että heidän tarinansa äidistä voi olla toisenlainen ja että tässä tarinassa näkökulma on vain hänen.

”Kukaan ei kertonut meille lapsille, että äiti oli sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: ”Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.” Isä ei sanonut: ”Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän.”

Alex Schulmanin taitavasti rakennettu tarina jättää jälkeensä surullisen olon. Se on kertomus vanhemmista, jotka omien traumojensa vuoksi hylkäävät lapsensa ja jättävät heidät henkisesti heitteille. Se on myös tarina siitä, että pahinta ei yleensä ole totuuden kuuleminen, vaikka se satuttaisikin. Kamalinta on epätietoisuus ja salailu ja siitä johtuva jatkuva tulkitsemisen pakko.

Unohda minut (2017 Nemo, suom. Raija Rintamäki) nostatti ilmestyttyään Ruotsissa melkoisen kohun, sillä Alex Schulman on kaikkien tuntema mediapersoona, hänen äitinsä Lisette Schulman myös, ja tämän isä taas ärhäkkä ja tuottelias kirjallisuusmies Sven Stolpe, jonka tunsivat kaikki.

Tartu tähän:

1. Jos pidät arjen tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, mistä Ruotsissa viime vuonna puhuttiin.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

En voinut mitään sille, että aloittaessani Linda Boström Knausgårdin pienoisromaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017 Like, suom. Petri Stenman) päässäni pyöri koko ajan hänen ex-miehensä Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan uppouduin viikoiksi viime talvena. 

Vertailin kirjoitustyylejä ja kirjojen omaelämäkerrallisuuden astetta, mutta eniten pohdin kaikkea epäkirjallista, kuten sitä, miksi pariskunta lopulta päätyi eroon ja millaista heidän arkensa nyt mahtaa olla.

Karl Ove Knausgårdin massiivinen sarja päättyi pari vuotta sitten siihen, että kirjailijapariskunta näytti selvinneen kriiseistään ja kaikki oli kohtalaisen hyvin. Seitsenosaisen sarjan myötä Knausgårdeista oli tullut tuttuja ja heidän yksityiselämästään tiesi enemmän kuin monen ystävän elämästä. Siksi Linda Boström Knausgårdin kirjaa oli vaikea lukea irrallaan tästä kaikesta ja se häiritsi aluksi lukemista.

Tervetuloa Amerikkaan on kuitenkin niin tyystin erilainen kuin Karl Oven rönsyilevät tiiliskiviromaanit, että vähitellen vertailua lakkasi tekemästä. Omakohtaisuutta on tässäkin paljon – sen Boström Knausgård on lehtihaastattaluissa paljastanut – mutta tässä kirjassa se on on hienovaraisempaa ja monitulkintaisempaa, kun taas Karl Ove Knausgårdin omakohtaisuus on läpitunkevaa ja tarkasti eriteltyä.

Tervetuloa Amerikkaan on vähäeleinen, tiivis ja intensiivinen tarina Ellen-tytöstä, joka lopettaa puhumisen kymmenvuotiaana, aivan kuten kirjailija itse samanikäisenä. Ellenin isä kärsii mielenterveysongelmista. Hän makaa välillä päiväkausia liikkumattomana sängyn pohjalla ja on toisinaan maanisen pelottava. Äiti taas on huomionhakuinen näyttelijätär, joka kyllä pyörittää jotenkuten arjen, mutta tarvitsee osakseen jatkuvaa ihailua. Äiti uskottelee itselleen ja lapsilleen, kuinka ihmeellisen valoisa perhe heillä onkaan, eikä näe lainkaan sitä, että pimeys on jo nielaissut Ellenin.   

Koska isä ei jaksa mitään, on Ellenin oltava reipas äidin takia. Ellen on oppinut pienestä saakka olemaan vaatimatta itselleen mitään, sillä se horjuttaisi perheen haurasta järjestystä. Ellen kokee syyllisyyttä kaikesta, jopa isänsä kuolemasta, vaikkei koskaan aiheuta mitään ongelmia. Hän uppoutuu kirjojen maailmaan ja vaikenee lopulta kokonaan, jotta saisi häivytettyä itsensä vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Aivan kuten anorektikot näivettävät ruumiinsa näkymättömiin, Ellen koettaa hävittää itsensä ja häiritsevän olemassolonsa hiljaisuuteen.

Linda Boström Knausgård on kirjoittanut riipaisevan tarinan lapsesta, joka ei tule huomatuksi ja joka koettaa kannatella rikkinäisiä vanhempiaan oman hyvinvointinsa kustannuksella, sillä niin lapset tuppaavat tekemään. Jos vanhemmista ei ole vanhemmuuteen, ottavat lapset vanhemman roolin ja maksavat siitä aikuisena kovan hinnan.

Harva kirja on sellainen, että heti loppuun päästyään se tekee mieli lukea uudestaan. Kun illalla käänsin tästä teoksesta viimeisen sivun, avasin seuraavana päivänä ensimmäisen sivun uudestaan ja aloitin kaiken alusta. Toisella lukukerralla elämäys oli vieläkin vaikuttavampi, sillä nyt ajatukset eivät kieppuneet Karl Ovessa, vaan alusta saakka vain tässä. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista perhekuvauksista.

2. Jos nautit kauniista kielestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Pasi Lampela: Kehä

Pasi Lampelan uutta romaania saattaa ensivilkaisulla luulla äijäkirjallisuudeksi. Kirjan kannessa nyrkkeilee lihaksikas mieshahmo; kirjan nimi tuo sekin mieleen nyrkkeilykehän ja takakansi paljastaa, että päähenkilönä on kuin onkin entinen nyrkkeilijä.

Kehässä (2017 WSOY) ei kuitenkaan nyrkkeillä fyysisesti juuri lainkaan, eikä Lampelan tyylikään ole äijämäisen ronskia. Sen sijaan romaani sisältää syvällistä ihmiskuvausta ja yhden menneisyyden kahlitseman nykymiehen elämäntarinan. Sitä ei kansikuvasta heti uskoisi.  

Kehä (2017 WSOY) kertoo reilu nelikymppisestä eronneesta Jarmosta, joka työskentelee taksikuskina. Miehen menneisyyteen kuuluvat lyhyt ura amatöörinyrkkeilijänä, liuta epäonnistuneita naissuhteita, alkoholismi ja kesken jääneet opinnot historiatieteessä. Jarmon välit vanhempiinsa ovat väkinäiset, ystäviä hänellä ei juuri ole, mutta vakituinen suhde opettajana työskentelevään Lauraan on sentään kestänyt jo kuusi vuotta.

Elämä tuntui Jarmosta kohtalaisen hyvältä. Yhtenä tavallisena arki-iltana hän alkaa kuitenkin vaistota itsessään jotain omituista ja menettää tajuntansa. Tutkimuksissa ei löydetä mitään ja lääkäri epäilee pyörtymisen johtuneen henkisistä syistä. Jarmo hämmentyy uutisesta ja pian hän huomaa, että kun ovi alitajuntaan on kerran avattu, ei sieltä hiipiviä ajatuksia ja torjuttuja muistoja pysty enää työntämään takaisin unohduksiin.

Teatteriohjaajana paremmin tunnettu Lampela on kirjoittanut melko koskettavan tarinan tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka havahtuu pakon edessä tarkastelemaan omaa elämäänsä ja alkaa kysellä itseltään tärkeitä kysymyksiä. Onko polku, jota olen tähän asti kulkenut, oikea vai väärä? Voiko vanhoista traumoista päästä koskaan lopullisesti irti? Millaiseksi haluan omaa tarinaani tulevaisuudessa kirjoittaa?

Lampela kuljettaa lukijaa rauhallisesti ja vähäeleisesti eteenpäin päähenkilönsä elämän käännekohdassa. Hän ei tarjoile lukijalle lopussa valmiita ratkaisuja, ei selviä vastauksia, eikä uudestisyntynyttä uljasta Jarmoa, joka olisi ravistellut itsensä irti vanhasta ja kiitäisi nyt uudenkarhealla moottoripyörällään kohti auringonlaskua. Siksi Jarmon tarina kiinnostaa ja tuntuu aidolta ja elämänmakuiselta.

Lampela sitoo eksyneen nykymiehen tarinan lomaan vielä toisenkin tarinan: traagisemman vuodelta 1918. Ilman sitäkin romaani olisi mielestäni toiminut hyvin.

Tartu tähän:

1. Jos pidät realistisista ja arkisista tarinoista.

2. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.

3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa

”Minä olen oman puolueeni ainoa jäsen; ei haittaa mitään, olen aina ollut yksin ja oikeassa.”

Nyt jos koskaan on hyvä aika tutustua loistavaan Tahar Ben Jellouniin, sillä hän saattaa muutaman viikon kuluttua napata itselleen Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Vuonna 1990 ilmestynyt pienoisromaani Tyyntä Tangerissa (Gummerus, suom. Annikki Suni) esittelee lukijalle marokkolaisen mielensäpahoittajan, mutta tämän vanhuksen katkeraa tilitystä lukiessa ei naurata kertaakaan. 

Kirjan päähenkilö, kahdeksankymppinen raihnas mies, marisee, ilkeilee ja syyttelee muita. Elämä on karsinut hänen ympäriltään ystävät, joita ei monta ole koskaan ollutkaan. Hän elää sairaana keskellä tyhjyyttä Tangerin kaupungissa ja päivät kuluvat hitaasti eteenpäin tylsinä ja samanlaisina.

Jäljellä on vain siivoojarouva, joka rumuudellaan ja typeryydellään ärsyttää miestä. Vaimo elää myös. Häntä mies ei ole koskaan kutsunut oikealla nimellä, vaan käyttänyt jotain sadoista haukkumanimityksistä. Lapset ovat liittoutuneet äitinsä kanssa ja se saa miehen kihisemään raivosta. Miksi kukaan ei käy katsomassa häntä! Miksi hänen huolensa eivät kiinnosta ketään! (Miksiköhän?)

Ikänsä muita moittinut mies pitää ilkeilyjään oikeutettuina ja muita herkkähipiäisinä ja huumorintajuttomina idiootteina. Silti mies haaveilee siitä, että joku tulisi ja kysyisi vointia. Hän toivoo, että joku istuisi viereen ja jaksaisi kuunnella hänen totuuksiaan. Mies aavistaa, että ystävällisyys voisi toimia, mutta ylpeys estää häntä muuttumasta.

Vaikka Jellounin romaani kertoo marisevasta marokkolaisvanhuksesta, on tarina niin universaali, että se voisi kertoa kenestä tahansa katkeroituneesta vanhuksesta. Jos on elämänsä kiusannut muita, ei ole mikään ihme, että lopun lähestyessä ei ole enää ketään jäljellä. Mutta myös yksinäisyyteen itsensä eristänyt ihminen kaipaa eniten toista ihmistä ja on surullista, ettei edes siinä vaiheessa pysty tulemaan puoleen väliin vastaan.

Jellounin tyyli on samanaikaisesti runollista ja ronskia. Samassa kappaleessa voidaan kirota siivojarouvan ulkonäköä ja pohtia samalla elämän tarkoituksta. Tyyntä Tangerissa on vaikuttava romaani ihmisestä, jonka elämä meni vinoon kunnian, itsekkyyden ja katkeruuden takia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea laatua.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos universaalit ihmistarinat kiinnostavat sinua.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle

Olen aina pitänyt Laura Honkasalosta. Hänen romaaninsa Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001 Gummerus) teki aikanaan ison vaikutuksen ja hänen edellinen tietokirjansa Nuukaillen (2014 Kirjapaja) oli ajatuksia herättävä puheenvuoro kulutushysteriaa vastaan. Sen vaatimattomana tavoitteena pelastaa maapallo.

Kirjasta Nuukaillen voit lukea lisää täältä.

Nyt Honkasalo on tarttunut  uuteen tärkeään aiheeseen: länsimaita riivaavaan yksinäisyysepidemiaan. Hänen uudessa tietokirjassaan katetaan pöytä yhdelle ja pohditaan yksinäisyyttä sekä yksin olemisen taitoa (Kirjapaja 2016).

Yksinäisyys tappaa. Se on jo pahempi kansansairaus kuin ylipaino. Yksinäisiä ihmisiä on aina vain enemmän, mutta silti yksinäisyys tuntuu olevan kuin Harry Potter -sarjan Voldemort: jotakin, jota ei saa ääneen mainita.

Jos kertoo olevansa yksinäinen, saa osakseen kummeksuvia katseita tai piikikkäitä kommentteja. Yleinen ajattelutapa on, että yksinäisyys on jollain tapaa yksinäisen oma vika. Yksinäinen on vain liian nirso tai saamaton. Kyllä niitä ystäviä löytyy, kun ryhdistäytyy ja lähtee vaikka kansalaisopiston virkkauskurssille!

Honkasalo antaa kirjassaan äänen monelle yksinäiselle ja panee tuttuun tyyliin myös itsensä likoon. Hän tietää omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu olla yksin ja miten vaikeaa uusien ystävien saaminen on. Hän ei häpeile sitä, että tuntee jatkuvasti epävarmuutta uusissa porukoissa ja kokee usein olevansa ylimääräinen surkimus. Hän kertoo rehellisesti romahduksestaan, kun mies lähti ja jätti hänet yksin kahden pienen lapsen kanssa. Henkilökohtaisten yksinäisyyskokemusten ansiosta kirja tulee hyvin lähelle lukijaa.

Yksinäisten kertomukset ovat karua luettavaa. Mistään ei löydy ketään, vaikka kuinka on koettanut. Sitten ei enää jaksa yrittää, luovuttaa ja jää kotiin. No sieltä nyt ei kukaan ainakaan tule ketään hakemaan, yksinäiselle huudahdetaan. Kyllä yksinäinen sen tietää, mutta kun voimia ei enää ole.

Honkasalon teksti soljuu jälleen eteenpäin mukavan rauhallisesti ja sujuvasti. Hän höystää yksinäisten tarinoita nasevilla huomioillaan ja lisää mukaan myös lukuja ja tutkimustuloksia yksinäisyydestä. Lopputuloksena on haikea ja surullinen tietokirja, jota voi lämpimästi suositella.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää, mitä yksinäisyys on.

2. Jos pidät jutustelevasta tyylistä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle järkäleelle.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Nobel-veikkailujen kärkikahinoissa on joka vuosi mukana amerikkalainen Joyce Carol Oates. Hän on monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta on suomeksi saatavana vain murto-osa. Parhaiten hänet tunnetaan paksuista tiiliskiviromaaneista ja erityisen hyvin Marilyn Monroen elämästä kertovasta romaanistaan Blondi.

Pienoisromaani Kosto: rakkaustarina (2010 Otava, suom. Kaijamari Sivill) on vähän erilaista Oatesia, vaikka tutut teemat ovat läsnä tässäkin kirjassa. Naisen asema yhteiskunnassa ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat keskeisessä osassa.

Kosto on yksi kammottavimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on myös yksi parhaista koskaan lukemistani. Se on jäänyt tunnelmaltaan ja juoneltaan kirkkaana mieleen, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo pari vuotta.

Kosto kertoo tarjoilijasta, Teena Maguiresta, joka päättää eräänä iltana oikaista tyttärensä kanssa puiston poikki. Puistossa notkuu ryhmä paikallisia nuoria miehiä, jotka hyökkäävät Teenan kimppuun ja joukkoraiskaavat hänet. He potkivat ja hakkaavat Teenan henkihieveriin samalla kun tämän 12-vuotias tytär rukoilee vieressä, että he lopettaisivat ja antaisivat äidin elää.

Luulisi, että tapauksen oikeudenkäynti on helppo, sillä tytär tunnistaa raiskaajat. Mutta kaikkea muuta. Koko yhteisö kääntyy Teenaa vastaan, sillä Teenahan on se minihameessa kekkaloiva yksinhuoltaja, joka räpsyttelee ripsiään jokaiselle miespuoliselle asiakkaalle. Oikaisu puiston poikki kertoo vain siitä, että tätähän Teena itse halusi. Hänhän nautti tilanteesta ja miesten suomasta huomiosta.

Harvoin on kirjaa lukiessa näin ahdistunut. Yksityiskohtainen kuvailu Teenan raiskauksesta oksettaa ja vielä enemmän kauhistuttaa epäoikeudenmukainen kohtelu oikeussalissa. Syytettyjen poikien äidit nyyhkivät todistaja-aitiossa ja vakuuttavat poikiensa olevan kunnon poikia, jotka tekivät vain sen, mitä Teena halusi. Hänhän kerjäsi tätä.

Onneksi Oates tarjoilee lukijalle myös koston, sillä ilman sitä ei kirjaa pystyisi lukemaan.

Oatesin kirja on ajankohtaisempi kuin koskaan. Viikkotolkulla mediassa on käsitelty raiskauksia ja niistä annettuja tuomioita. Oatesin kirja antaa aiheeseen näkökulman, jota ei keskustelusta sovi unohtaa. Raiskaus ei ole koskaan uhrin vika, vaan syyllinen on aina se, joka raiskaa. Piste.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vavahduttavan tarinan.

2. Jos naisen asema yhteiskunnassa kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat tutustua tulevaisuuden nobelistiin.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

Mika Waltari tunnetaan tiiliskiven paksuisista historiallisista romaaneista, ja harva muistaa, että hän kirjoitti myös hienoja pienoisromaaneja. Niistä tunnetuin on psykologinen ihmissuhdetragedia Vieras mies tuli taloon vuodelta 1937.

Waltari osallistui teoksellaan WSOY:n järjestämään kirjoituskilpailuun ja voitti sen ylivoimaisesti. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi kiivas sananvaihto lehtien palstoilla. Osa kriitikoista hehkutti kirjan olevan parasta Waltaria koskaan ja osa taas haukkui sen lyttyyn. Karmeaa moraalitonta kuraa, totesi moni.

Negatiivisimmin teokseen suhtautuivat ne, joille kirjan loppuratkaisu oli moraalisesti väärin tai liikaa. He eivät pystyneet lukemaan teosta kirjallisena taideteoksena, jonka tasoon viimeisillä juonenkäänteillä ei pitäisi olla näin suurta osuutta.  Nykylukijana kyllä ymmärtää kohun, jonka kirja karmealla lopullaan aiheutti ja samanaikaisesti voi yhtyä ylistäjien kuoroon: Vieras mies tuli taloon on pakahduttavan upea tarina.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun vieras mies tulee taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan. Talo on ränsistymään päässyt pieni talo maaseudulla, jossa majaansa pitää kaksi miestä ja nainen. Vanha isäntä, jonka fysiikka alkaa jo pahasti reistailla, mutta jonka järki leikkaa vielä terävästi. Nuori isäntä, joka makaa masentuneena ja alkoholisoituneena vätyksenä peräkammarissa. Nuori emäntä, joka sitkeästi hampaat irvessä pyörittää kaikkea. Vierasta miestä tarvitaan, koska emäntä ei selviydy talon töistä yksin.

Vieraan miehen saapuminen taloon aloittaa tapahtumaketjun, joka päättyy karmealla tavalla. Pitkään padottu viha, katkeruus ja toteutumattomat toiveet ryöpsähtävät esiin, eikä sen jälkeen ole enää paluuta entiseen. Henkilöhahmot syyllistyvät lopulta tekoihin, jotka taustat tietäen voi ymmärtää, muttei missään nimessä hyväksyä.

Waltari panee pienessä kirjassaan lukijan koville. Hän pakottaa lukijan miettimään omaa kantaansa tapahtumien kulkuun. Hän pakottaa pohtimaan, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Onko joissain rikoksissa olemassa lieventäviä asianhaaroja, jotka pitäisi ottaa huomioon tuomiota mietittäessä? Vai onko tappo aina tappo? Onko ihmisellä oikeus rakastua vai meneekö velvollisuus aina kaiken ohi? Mikä on ihmisen vastuu itsestään ja toisistaan?

Kirjallisen kohun seurauksena Waltari päätti kirjoittaa teokselleen jatko-osan, jossa avoimiksi jääneet asiat saatetaan lopullisesti päätökseen. Jälkinäytös ilmestyi seuraavana vuonna 1938 ja sen myötä kirjasota laantui. Moraalistit saivat huokaista helpotuksesta, kun syylliset pantiin telkien taakse. Waltaria puolustaneet taas saivat huomata, että kirjailija oli totisesti noussut aivan uudelle tasolle.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisista ihmissuhdekirjoista.

2. Jos sinulla on aikaa vain ohuelle klassikolle.

3. Jos haluat tutustua toisenlaiseen Waltariin.

Teemu Keskisarja: Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus

Suosikkihistorioitsijani Teemu Keskisarja pysyttelee tyylilleen uskollisena ja nostaa uusimmassa teoksessaan jälleen keskiöön taviksen historian hämärästä. Tällä kertaa hän on niukkoja arkistolähteitä tonkimalla muodostanut onnistuneen kokonaiskuvan kirvesmurhaaja Toivo Harald Koljosen elämästä, rikoksesta ja rangaistuksesta. Kirves (2015 Siltala) kertoo Koljosen tarinan mukaansa tempaavan vauhdikkaasti ja välillä unohtaa lukevansa tietokirjaa.

Toivo Harald Koljonen sai elämälleen melkoisen huonot kortit. Työläisperheen isä ryyppäsi, äiti raatoi ja lopulta tuli ero. Toivo-pojan oli aloitettava työt 12-vuotiaana ja jossain vaiheessa hän eksyi tai hakeutui itse rikollisille poluille. Näpistyksiä, varkauksia, vankeutta, karkaamisia, pahoinpitelyjä – näistä elementeistä oli Toivo Harald Koljosen elämä tehty.

Mikä sitten ajoi Koljosen sellaiseen hulluuteen, että hän huitoi kirveellä kuoliaaksi viisihenkisen Hakasen perheen sekä heidän naapurinsa Huittisissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1943? Oikeus totesi Koljosen psykopaatiksi ja ehkä huonolla ja olemattomalla kasvatuksellakin oli jotain tekemistä asian kanssa. 32-vuotias Koljonen teloitettiin saman vuoden lokakuussa ampumalla ja hän jää historiaamme viimeisenä kuolemaantuomittuna, jonka tuomio pantiin täytäntöön.

Keskisarjan vahvuus historioitsijana on hänen lennokkaassa kynässään. Hän osaa kirjoittaa hyvin ja uskaltaa käyttää rikasta kieltä. Kunnon historioitsian tapaan hän pitäytyy tiukasti faktoissa, eikä keksi omiaan, vaikka välillä tunnustaakin, kuinka joskus tekisi mieli täyttää aukot omalla mielikuvituksellaan. Mutta ei. Siihen hän ei sorru.

Keskisarja uskaltaa myös eläytyä tutkimuskohteisiinsa ja heittäytyä historian vietäväksi, eikä hänen asiantuntemuksensa siitä vähene. Päinvastoin. Lukijana voi vain ihailla sitä, kuinka joku osaa näin vähistä lähdemateriaaleista loihtia esiin kokonaisen ihmiskohtalon - melkein kuin täysverisen romaanin. Keskisarja jos kuka osaa totisesti herättää historian eloon.

Tartu tähän:

1. Jos elämän nurja puoli kiehtoo sinua.

2. Jos Suomen historia on intohimosi.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle historiateokselle.

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Kirjallisuuden klassikoista ei voi puhua ilman venäläistä kirjallisuutta, mutta naapurimme nykykirjallisuus on tuntemattomampaa. Yksi syy siihen on käännösten vähäinen määrä – harva suomalainen kun pystyy lukemaan venäjänkielistä kirjallisuutta alkukielellä.

Lisäksi venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäminen on suurelta osin pienten kustantamoiden varassa, eikä niillä taas ole isojen kilpailijoittensa tavoin valtavaa markkinakoneistoa rummuttamassa uusista lukemisen arvoisista kirjoista. Siksi hyvät kirjat saattavat jäädä suurelta yleisöltä täysin huomaamatta.

Yksi hulvaton helmi on Pavel Sanajevin esikoisromaani Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014 Into, suom. Kirsti Era). Minäkään en olisi sitä löytänyt, ellei eräs paljon lukeva ystäväni olisi sitä minulle suositellut. Ja koska luotan ystäväni makuun, hankin romaanin heti käsiini.

Sanajevin kirjan keskiössä on mummo, babuška, yksi vahvimmista venäläisyyden ilmentymistä. Eikä kyseessä ole mikään kiltti ja iloisesti hymyilevä lempeä huivipää, joita on nähty euroviisulavallakin. Tämä babuška on aivan toista maata kuin hurmaava udmurttimummojen kuusikko, joka piirakkaa lavalla paistaen ylsi euroviisukarnevaaleissakin pari vuotta sitten toiselle sijalle.

Sanajevin mummo on babuška from hell. Nina Antonovna on elämäänsä ja avioliittoonsa pettynyt nainen. Vainoharhainen, arvaamaton ja erittäin paha suustaan. Kovia kokenut ja psyykkisesti sairas. Hän sättii miestään taukoamatta ja mies pakenee kalaan, konserttikiertueille, yhdistystoimintaan tai millon mihinkin saadakseen hetken rauhaa.

Kaikken pahiten babuška läksyttää tyttärenpoikaansa Sašaa, jonka mummu on ominut itselleen, kun äiti on löytänyt uuden rakkauden Krimiltä. Saša on sairaalloinen laiheliini, jota mummu lääkitsee homeopatialla, peräpuikoilla sekä kaikenlaisilla liuoksilla ja juoksuttaa lääkäriltä toiselle. Hoitoa tarvitsisi kyllä babuška itse.

Vaikka Sašan kertoma tarina on absurdin hauska, se on samalla myös tavattoman surullinen. Kukaan ei pysty laittamaan kampoihin sairaalle babuškalle. Hirviömummun mahti on valtava. Mutta kun lukija saa jossain vaiheessa tietää, millaisia elämänkokemuksia babuškalla itsellään on, sympatia herää myös häntä kohtaan.

Sanajevin romaani näyttää oivallisella tavalla sen, kuinka omat toteutumattomat unelmat katkeroittavat. Kuinka petetty ja yksin jätetty ihminen voi murtua. Kuinka oman lapsen kuolema voi saada ihmisen sekoamaan täysin. Kuinka yltiöpäinen kontrolli voi olla ainoa keino ihmiselle pysyä kasassa.

Meidän itsekäs maailmamme tarvitsee lisää empatiaa ja sanotaan, että sitä oppii parhaiten lukemalla kaunokirjallisuutta. Hyvä tarina pakottaa lukijan asettumaan toisen asemaan ja näkemään, ettei mikään tässä maailmassa ole mustavalkoista. Toinen ihminen on niin kovin helppo tuomita yksiselitteisesti pahaksi, hulluksi tai hankalaksi. Vaikeampaa on tutustua toiseen ja muuttaa käsityksiään.

Sanajevin tarinassa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Siinä on vain ihmisiä, joista on tullut sellaisia kun on tullut. Kukaan heistä ei ollut sellainen syntyessään. Elämä sen teki.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua venäläiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos pidät hulvattomista tarinoista.

3. Jos haluat lukea tarkkaa ajankuvaa (1980-luvun Neuvostoliitosta).

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Takakansitekstin perusteella Punaisen muistikirjan nainen (2015 WSOY, suom. Lotta Toivanen) vaikuttaa minun makuuni liian siirappiselta ja siksi välttelin sitä pitkään. Koska olen kuitenkin hulluna kaikkeen mikä liittyy Ranskaan, avasin Antoine Laurainin kirjan ja yritin karistaa mielestäni kaikki ennakkoluulot. Onneksi - sillä kirjahan oli hyvä!

Nelikymppinen Laure Valadier on palaamassa myöhään yöllä kotiin, kun varas riuhtaisee hänen käsilaukkunsa mukaansa. Laure lyö rytäkässä päänsä, yöpyy viereisessä hotellissa, mutta ei enää herää seuraavana aamuna. Hän on vaipunut koomaan.

Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent Letellier löytää roskalaatikon päältä liilasta nahasta tehdyn hyväkuntoisen käsilaukun. Omistajasta ei näy jälkeäkään ja Laurent arvelee laukun varastetuksi. Hän kiikuttaa laukun poliisiasemalle, mutta odottaessaan omaa vuoroaan päättääkin hetken mielijohteesta selvittää itse laukun omistajan.

Laurent alkaa toimia kuin salapoliisi. Laukusta löytyneet esineet ovat johtolankoja, joita hän seurailee ja pala palalta salaperäisen naisen kuva alkaa hahmottua. Mitä selvemmäksi kuva tarkentuu, sitä kiihkeämmin Laurent haluaa naisen löytää.

Punaisen muistikirjan nainen on pikkuruinen hyvän mielen kirja. Laurain tarinoi kepeästi, charmanttiin ranskalaiseen tyyliin. Kirja tuo mieleen Woody Allenin ihastuttavan elokuvan Midnight in Paris ja toivottavasti Punaisen muistikirjan nainenkin nähdään vielä valkokankaalla. Siitä saisi hienon romanttisen komedian.

Tarina nostattaa hymyn huulille ja alusta saakka lukija voi olla varma, että loppu on onnellinen. Matkan varrella Laurainin kirja onnistuu myös yllättämään ja välttämään pahimmat kliseet. Lukuhullua kirjassa ilahduttaa päähenkilön työ kirjakauppiaana ja monet viittaukset kirjallisuuteen. Ja esiintyypä kirjassa pienessä roolissa myös itse Nobel-kirjailija Patrick Modiano...

Tartu tähän:

1. Jos etsit rentoa lomakirjaa.

2. Jos pidät ranskalaisesta kepeydestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjan ja ruusun päivänä huhtikuun lopulla kirjojen myyntiä koetetaan vauhdittaa antamalla kirjanostajille kaupanpäälliseksi kirja, joka on tilattu juuri tätä tarkoitusta varten. Ilmaiskirjojen kirjoittajina on ollut kotimaisen kirjallisuuden kovinta kärkeä Jari Tervosta Anna-Leena Härköseen. Tänä vuonna tehtävän oli ottanut vastaan Kari Hotakainen.

Hotakaisen pienoisromaani Kantaja (2015 Kirjakauppaliitto) sijoittuu hautausmaalle ja päähenkilönä kirjassa ajelehtii akateeminen pätkätyöläinen Timo. Teoreettisesta filosofiasta valmistunut nyhverö on saanut tukityöpaikan seurakunnalta suntion apulaisena ja hänen tehtäviinsä kuuluu hautausmaan kunnossapito.

Timo on tyytyväinen työhönsä kuolleiden keskellä, sillä hautausmaalla saa olla rauhassa. Kukaan ei naura pilkallisesti. Kukaan ei osoittaudu petturiksi. Kukaan ei kyseenalaista eikä kritisoi. Elävien parissa elämä on aivan liian ennakoimatonta.

Satunnaisesti Timoa tarvitaan myös kantajana, sillä kaikkiin hautajaisiin ei tule tarpeeksi omaisia – joihinkin ei yhtään ketään. Timon mielestä myös jokainen yksinäinen ansaitsee muistopuheen ja ryhtyy kirjoittamaan niitä itse ja lausumaan salaa haudalla maahanpanemisen jälkeen. Vähitellen hän tajuaa, ettei hänen omasta elämästään saisi edes lyhyttä puhetta aikaiseksi. Eristäytymällä muista ja haikailemalla nuoruudenrakastettunsa Hannelen perään Timo on unohtanut Elää.

Hotakaisen lakonisen toteava tyyli naurattaa, vaikka aihe onkin vakava. Elämässään ajopuuna ajelehtiva miespolo Timo säälittää, mutta Hotakaisen humoristinen tyyli pitää tarinan kepeänä ja hauskana. Tyypillistä Hotakaista on muun muassa seuraava luonnehdinta keski-ikäisestä pariskunnasta: ”Mies oli keskimittainen ja ahkera. Myös nainen oli tylsä.” Ja kyllä minua hymyilyttää.

Hotakainen on myös mestarillinen kiteyttäjä. Kantajassa hän määrittelee koko elämän neljässä lauseessa. ”Elämä on lyhyt ja ainutkertainen. Pitkä ja monimutkainen. Alku hidas, loppu nopea. Keskellä ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta tapahtuu kaikki.” Voiko tätä enää tyhjentävämmin sanoa?

Tartu tähän:

1. Jos pidät lakonisen toteavasta tyylistä.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos suomalaisen miehen tarina kiinnostaa sinua.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Vuosi 2015 on julistettu kirjan vuodeksi. Tänä vuonna kirja-alan eri toimijat puhaltavat yhteen hiileen pitääkseen kirjan pinnalla ja saadakseen ihmiset lukemaan enemmän.

Kirjan teemavuosi osuu oikeaan ajankohtaan myös muuten. Terrori-isku Charlie Hebdo –toimitusta vastaan oli hyökkäys sanoja ja kuvia vastaan. Mustahuppuiset Isis-sotilaat mestaavat sananvapautta edustavia toimittajia ja polttavat paheellisina pitämiään kirjoja. Nigeriaa piinaava Boko Haram –lahko ilmoittaa jo nimessään, että kirjat on kielletty.

Kirjan vuotta voi kunniottaa lukemalla Ray Bradburyn scifi-klassikon Fahrenheit 451:n (1953; suom. 1966), joka on ajankohtaisempi kuin moni nykyajan teos. Sen teema sopii kirjan vuoteen kuin kynä mielenosoittajien käteen Tasavallan aukiolla Pariisissa.

Bradbury maalaa lukijan eteen kauhistuttavan kuvan tulevaisuuden maailmasta, joka kuulostaa yllättävän tutulta. Jokainen tavoittelee vain omaa henkilökohtaista etuaan. Yhteinen hyvä ei kiinnosta ketään. Ihmisille syötetään sekalaista viihdettä, jotta he pysyisivät  mahdollisimman ajattelemattomina ja typerinä. Kodeissa on seinän kokoiset näytöt, jotka vilkkuvat ja hohtavat taukoamatta. Jokainen on toisensa peilikuva. Kuulostaako tutulta?

Kukaan ei puhu mitään järkevää, sillä asioiden väliset suhteet on hävitetty. On olemassa vain valtava määrä irrallisia tuotemerkkejä, vitsejä ja lausahduksia, joita ihmiset toistelevat toisilleen päivästä toiseen. Merkityksellisiä sisältöjä ei enää ole. Kaikki on abstraktia, sekavaa sotkua. Epämääräistä ahdistusta käydään purkamassa vauhtihurjastelemalla maanteillä. Jos siinä joku viaton ohikulkija saa surmansa, se on hänen oma vikansa: mitäs käveli eteen. 

On olemassa vain yksi totuus, joka saadaan aikaan tuhoamalla kaikki muut totuudet. Palomiesten konkreettisena tehtävänä on kärventää kielletyt kirjat tuhkaksi. Guy Montag on yksi heistä. Lähes joka yö hän roihauttaa pari kolme taloa tuleen ja katsoo kuinka liekit hotkivat kirjat kuoliaiksi.

Montagin elämä alkaa järkkyä, kun hän tapaa nuoren tytön, joka kertoo tälle ajasta, jolloin ei tapettu, ei tuhottu, ei poltettu. Toinen tapaus saa Montagin suunniltaan. Eräänä yönä hän polttaa kirjojen mukana myös niiden omistajan, vanhan naisen, joka ei suostu lähtemään talosta. Kirjoissa täytyy olla jotain tärkeää. Ei kai kukaan huvin vuoksi itseään polta, Montag ajattelee ja päättää perehtyä asiaan - peruuttamattomin seurauksin.

Bradburyn teoksessa on iso sanoma. Jos elämä on pelkkää hupia, se alkaa ennen pitkää ahdistaa. Jos ihmisillä on liian hauskaa kotona, he unohtavat maailman. Kun ihmisiltä viedään elämisen merkitys, ei millään ole enää mitään merkitystä.

Fahrenheit 451 on edelleen varsin voimakas lukuelämys. Se käsittelee uskomattoman tarkkanäköisesti meidän aikaamme ja toimii oivallisena lukuparina vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät –kirjan kanssa. Se on hyvä lukuvinkki myös trendikkääseen dystopiakirjallisuuteen hurahtaneelle nuorelle lukijalle.

Huom! Viesti kustantajalle - uusi raikas käännös tarvittaisiin. Tämä vanha suomennos on aikansa elänyt ja tunkkainen! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

3. Jos olet koukussa dystopiakirjallisuuteen.

Helen Garner: Vierashuone

”Olin aina luullut, että suru on tunteista uuvuttavin. Nyt tiedän, että se on kiukku.”

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuone (2015 Atena, suom. Taina Wallin) on kotimaassaan palkittu ja lukijoidenkin suosioon syöksähtänyt kirja. Erityisen innokkaasti minä kävin Vierashuoneen kimppuun, koska vihdoin suomeksi oli saatavilla australialaista kirjallisuutta, jota en muista lukeneeni sitten Colleen McCulloughin Okalintujen.

Vierashuone kertoo kahdesta ystävästä, Helenistä ja Nicolesta, joista jälkimmäinen sairastaa pitkälle levinnyttä syöpää ja pyytää ystäväänsä majoittamaan hänet luokseen muutamaksi viikoksi. Totta kai Helen suostuu, muttei osaa aavistaa, miten raskaat ajat hänelläkin on vielä edessään.

Nicolen huono kunto yllättää Helenin heti, kun tämä saapuu kivusta kumarana Melbourneen. Nicole tarrautuu tohtori Theodoren tarjoamiin humpuukihoitoihin kuin viimeiseen oljenkorteen, eikä Helenin auta kuin katsoa vierestä ystävänsä epätoivoista kamppailua tautia vastaan. Nicole ei suostu uskomaan, ettei mitään ole enää tehtävissä, eikä Helenillä ole sydäntä sitä hänelle kertoa.

Vierashuone on niitä kirjoja, joissa ei tapahdu juuri mitään ja silti sen parissa viihtyy tiiviisti. Se on viehättävän yksinkertainen tarina ystävyydestä ja elämän rajallisuudesta. Garner ei sorru dramatisoimaan, eikä väritä tarinaansa liialla tunteikkuudella. Tarina kahden naisen ystävyydestä ja sen viimeisistä hetkistä riittää itsessään ja hyvä niin. Vierashuone tuntuu aidolta.

Mutta miksi ihmeessä suomalaisen version kanteen on valittu kuva, jossa vierashuoneen sängyn vieressä lojuu uutuuttaan hohtavat Converset? Nicole ei boheemina taitelijana ja sairauden rähjäyttämänä olisi koskaan laittanut tuollaisia trenditossukoita jalkaansa ja vielä vaikeampaa on kuvitella kuusikymppinen ja maanläheinen Helen tepsuttelemassa Converseissa Melbournen katuja. Conssit eivät istu kirjan sisältöön lainkaan ja kansi jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Sisältö sen sijaan tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tartu tähän:

1. Jos pidät elämänmakuisista ja aidoista tarinoista.

2. Jos haluat ymmärtää syöpään sairastuneen tunteita ja kokemuksia.

3. Jos haluat tutustua australialaiseen nykykirjallisuuteen.

Gustave Flaubert: Bibliomania

”Bibliofiili on kirjojensa herra, 

bibliomaani niiden orja.”

Kirjahullujen vuosittaisen suurtapahtuman jälkeisenä sunnuntai-iltana oli mukavaa heilauttaa kävelystä kipeät jalat sohvalle ja nauttia messuhulinan jälkiruuaksi kirjahulluudesta kertova pikkuruinen klassikko.

Gustave Flaubertin Bibliomania (2012 Faros, suom. Antti Nylén) ilmestyi vuonna 1837 ja on hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä ja pohjautuu laajalle levinneeseen tarinaan. Kerrottiin nimittäin, että espanjalainen kirjoihin mielipuolisesti rakastunut munkki Don Vincente jahtasi huutokaupasta erästä harvinaisuutta kokoelmiinsa. Muut keräilijät päättivät yhteistuumin ostaa teoksen, jotta se ei päätyisi omituisen munkin hoteisiin. Sen jälkeen Barcelonaa alkoi ravistella raakojen murhien sarja ja jäljet johtivat minnekäs muualle kuin kirjahullun munkin kammioon...

Flaubertin Bibliomania on kertomus sairaalloisesta keräilyvimmasta. Kirjoja haaliva päähenkilö Giacomo ei ole kiinnostunut teosten sisällöstä, vaan kirjoista esineinä. Hänen intohimoisen rakkautensa kohde on tehnyt hänestä omituisen erakon, joka on oikeudenkäynnissäkin vain huolissaan kokoelmastaan. Kirjat menevät kaiken ohi.

Flaubertin suomennoksen lisäksi teokseen on lisätty kaksi kiinnostavaa esseetä. Hannu Salmi esittelee lukijalle kirjahulluuden historiaa ja maailman kuuluisimmat bibliomaanikot ja Antti Nylén pohdiskelee ihmisten ja kirjojen yhteenkietoutunutta suhdetta.

Kirjahulluus ei ole mikään nykyihmisen vitsaus, vaikka se siltä voi kirjamessuilla vaikuttaakin. Salmi kertoo, että bibliomaniasta alettiin olla huolestuneita jo 1700-luvulla. Kun kirjojen tuotanto lisääntyi räjähdysmäisesti 1800-luvulla, riistäytyi keräily yhä useammilta käsistä. Kaikkea ei voinut yksinkertaisesti enää hankkia ja moni joutui manian valtaan. Liiallisesta kirjatarjonnasta oli seurauksena myös liiallista lukemista, mitä sitäkin pidettiin vakavana sairautena.

Nylénin pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Hänen mainio esseensä käsittelee kirjojen kahta maailmaa: tarinoiden maailmaa ja fyysisten esineiden maailmaa, sekä sitä, miten ihminen näihin maailmoihin lukijana, esineiden rakastajana tai sisältöjen keräilijänä liittyy.

Bibliofiilille, kirjojen rakastajalle, kirjan käsin kosketeltavalla olomuodolla  on merkitystä, vaikka koko muu maailma toitottaa, että kaikki tärkeät asiat ovat aineettomia. Bibliofiilille sähkökirjat ovat käsitteellinen mahdottomuus.

Teknofiili taas lataa laitteensa täyteen sisältöjä. Hän voi kehuskella kantavansa koko ajan mukanaan kaikkea maailman kirjallisuutta, muttei pysty sitä lukemaan, sillä lukemista tai luetun ymmärtämistä ei voi millään laitteella nopeuttaa tai helpottaa. Lukeminen on ihmiselle edelleen yhtä hidasta ja vaivalloista kuin ennenkin. Ihminen ei ole aivoineen kehittynyt juuri mihinkään, eikä sen suhteen ole minkäänlaista mullistusta näköpiirissä.

Mitä sitten siis, jos kaikki maailman kirjat ovat koko ajan saatavilla omalla koneella? Ei niitä ehdi lukea siinä muodossa sen enempää kuin paperisenakaan. Lisäksi tutkimukset todistavat, että ihminen lamaantuu, jos valikoima on liian suuri. Valinta jätetään tekemättä: housut ostamatta, jäätelö syömättä ja – kenties – kirja kokonaan lukematta?

Tämä satasivuinen kämmenenkokoinen teos kertoo valtavan paljon kirjasta: sen keräilijöistä, elinkaaresta, olomuodoista ja merkityksestä. Se puolustaa kirjaa ja kannustaa lukemaan. Se herättää lukuhullun mielessä enemmän ajatuksia kuin moni paksumpi teos. Sen lukee puolessa tunnissa, mutta sen herättämä ajatusten tulva ei laannu pitkään aikaan. Hieno helmi.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat kirjoja.

2. Jos rakastat lukemista.

3. Jos kirjan tulevaisuus kiinnostaa sinua.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Kirjakauppias A. J. Fikry pitää kirjoista, muttei suinkaan kaikenlaisista. Hän inhoaa postmodernisimia, kuolleita kertojia ja maagista realismia. Hän vihaa lajien sekoittelua. Nuortenkirjoihin hän ei koske – ei varsinkaan vampyyrikirjoihin. Lastenkirjat, jotka käsittelevät orpoja, ovat hänen mielestään ärsyttäviä. Myös kaikenlaiset julkkisten kirjoittamat tunnustusteokset pitäisi lailla kieltää. Ja entä kirjailijat sitten? Pelkkiä epäsiistejä narsisteja kaikki. A. J. Fikryn maku on hyvin suppea.

Äkkiväärän Fikryn elämä luiskahtaa sijoiltaan, kun joku näpistää hänen suurimman aarteensa: äärimmäisen harvinaisen ensipainoksen Edgar Allan Poen runokokoelmasta. Seuraavana päivänä uusi nyrjähdys vavahduttaa Fikryn tasaista elämää. Kauppansa sulkemisaikaan hän löytää hyllyjen välistä pienen tytön ja viestin, jossa kehotetaan kirjakauppiasta pitämään tästä huolta. Kaikkien yllätykseksi Fikry päättää tehdä niin.

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias  (2014 Gummerus, suom. Tero Valkonen) on höyhenen kevyttä viihdekirjallisuutta, eikä edes omassa lajissaan erityisen ansiokas. Sen juoni on ennalta-arvattava ja tarina epäuskottava. Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja jäävät traagisista elämänkohtaloistaan huolimatta yksiulotteisiksi. Viihdekirjagenressä hyvin tyypillinen tapaus siis.

Tuulisen saaren kirjakauppias –tyyppisille kirjoille on kuitenkin oma lukijakuntansa. Eivät kaikki kaipaa vapaa-aikaansa syviä sisältöjä, kielellistä ilottelua tai maailman pahuutta. Joillekin tämän tyyppinen kirjallisuus on sitä parasta. Kevyttä, nopealukuista ja helppoa.

Mitä päähenkilö Fikry itse mahtaisi tuumata Tuulisen saaren kirjakauppiaasta? Hänen hienostuneeseen kirjamakuunsa tämä teos olisi takuulla liian kevyt. Todennäköisesti kirjaa markkinoitaisiin myyntimenestyksenä ja se viimeistään saisi Fikryn vakuuttuneeksi siitä, että kirja on täyttä roskaa. Lisäksi kirjassa on henkilöhahmona orpo. Fikry inhoaisi tätä teosta.

Huom! Kirjahullusta kirjakauppiaasta kertoo myös mm. Sylvia Beachin omaelämäkerrallinen Shakespeare and Company (2003 Tammi), johon Lukuneuvoja kehottaa kaikkia aiheesta kiinnostuneita tarttumaan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä kirjallisuudesta.

2. Jos olet kirjahullu.

3. Jos et halua viettää vapaa-aikaasi kauheuksista kertovien kirjojen parissa.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiris Lempivaaran elämä on alkanut kolme kertaa. Hedelmöityksen hetki oli ensimmäinen ja toinen se, kun Iiris tapasi Aleksin, elämänsä miehen. Seurasi seitsemän vuotta rakkautta, niin Iiris uskoi. Sukujouluja, sunnuntaiaamuja, riitoja ja sovintoja. Ja sitten yhtäkkiä kaikki loppui kuin seinään. Aleksi ilmoitti, ettei enää rakasta, ettei ole koskaan rakastanutkaan. Iiriksen elämä sai kolmannen alun.

Pysäyttävän tapahtuman jälkeen Iiris alkaa koota itseään sisarensa Jenniferin, parhaan ystävättärensä Elinan sekä naapurin Marja-Liisan kanssa. Shoppailu- ja suklaaterapia auttavat alkuun ja Marja-Liisan Kauniista ja rohkeista ammentamat elämänohjeet vievät nekin Iiristä hetkittäin eteenpäin. Lopulta Iiris joutuu kuitenkin katsomaan itseään peiliin, eikä näky miellytä. Ehkä eron syy ei ollutkaan lopulta Aleksissa vaan Iiriksessä itsessään.

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014 Otava) on kerrassaan mainio pikku romaani. Siinä on kekseliään onnistuneesti yhdistetty jotain vanhaa ja jotain uutta. Vaikka kirja kertoo nuoren nykynaisen moninaisista ongelmista, säilyy tunnelma koko ajan kuplivan kevyenä. Tunnelmasta mieleen tulevat viehkeät mustavalkoiset Suomi-komediat tai vanhat kunnon Hilja Valtosen viihderomaanit.

Kielen kanssa Pulkkinen taituroi taattuun tyyliinsä. Tarina soljuu eteenpäin kevyesti, vaikka välillä onkin pysähdyttävä ihastelemaan Pulkkisen käyttämää kieltä. Miten hän osaakin kuvata kaikkea niin osuvasti! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeän mainion tarinan.

2. Jos pidät kielellisesti taidokkaasta laatukirjallisuudesta.

3. Jos sinulla ei ole juuri nyt aikaa paksulle kirjalle.

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys

Ernst Hemingwayn kerrotaan lyöneen vetoa siitä, että hän pystyisi kirjoittamaan tarinan käyttämällä vain kuutta sanaa. ”Myytävänä: vauvan kengät. Ei koskaan käytetty.” hän kirjoitti ja voitti vedon.

Kokonaisen tarinan kertomiseen ei tarvita tuhatta sivua, ei edes kymmentä. Taitava kirjoittaja loihtii maailmoja ja kohtaloita muutamalla lauseella, joihin tiivistyy kaikki.

Saksalainen Ferdinand von Schirach kuuluu lyhyiden tarinoiden taitureihin. Hänen edellinen suomennoksensa, Collinin tapaus, oli hieno ja eleetön romaani miehestä, joka murhasi, muttei suostunut kertomaan syytä tekoonsa. Collinin tapauksen kertomiseen von Schirach tarvitsi reilut sata sivua – Syyllisyyden (2014 Atena, suom. Raija Nylander) tarinoihin lyhimmillään pari sivua.

Von Schirachin kokemus puolustusasianajajan työstä näkyy selvästi kertomuksissa, jotka muistuttavat tyyliltään tiivistettyjä oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Niissä ei ole mitään ylimääräistä - vain selostus siitä, miten asiat etenivät ja mitä sitten tapahtui. Tiivistetystä ilmaisustaan huolimatta von Schirach saa kuitenkin kirjoitettua tarinoihinsa myös tunteen, sen mikä pöytäkirjoista puuttuu.

Syyllisyys kietoutuu kaikkiin kertomuksiin. Se ajaa rikoksiin. Se johdattaa uhriksi. Se piinaa niitä, jotka jäävät kiinni ja niitä, jotka pääsevät pälkähästä. Se kalvaa ja jäytää, eikä jätä rauhaan. Syyllisyys jää muhimaan syvälle lukijan mieleen.

Tartu tähän:

1. Jos paksut ja rönsyilevät jännitysromaanit kyllästyttävät sinua.

2. Jos olet kiinnostunut todellisista rikoksista.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.