Max Seeck: Mefiston kosketus

Suomen Dekkariseura valitsi Max Seeckin romaanin Hammurabin enkelit (2016 Tammi) viime vuoden parhaaksi esikoisjännäriksi. Ja ihan syystä. Sehän oli varsin vetävä kansainvälisen tason juonittelua sisältävä jännäri. 

Hammurabin enkelien itsenäinen jatko-osa Mefiston kosketus (2017 Tammi) on esikoista vieläkin parempi.

Kakkososassa Seeck jatkaa tuttujen hahmojensa kanssa ja aloittaa tarinansa jälleen tömäkästi. Prologissa mies valelee öisessä metsässä auton bensiinillä ja virnuilee naiselle, jonka on sitonut takakonttiin. Tulitikun raapaisu leimauttaa auton liekkeihin ja mies katselee aikaansaannostaan ihaillen ja vanhaa iskelmää hyräillen. Lukija on koukussa välittömästi.

Ensimmäinen varsinainen luku alkaa Vantaan tutkintavankilasta, jossa Hammurabin enkeleistä tuttu ex-rauhanturvaaja Daniel Kuisma on virunut jo puoli vuotta odottaen oikeudenkäyntipäiväänsä. Sotarikoksia Interpolissa tutkiva, ykkösosan kaunis blondi, Annika Lehto, kikkailee Danielin vapaaksi ja kaksikko ryhtyy jahtaamaan psykopaattista Jare Westerlundia, joka ei kuollutkaan ensimmäisen kirjan lopussa, vaikka niin kaikki luulivat.

Jaren lapsuudentuttuja haastattelemalla Daniel ja Annika saavat lisää tietoa taitavasti piileskelevästä karkulaisesta, joka osoittautuu aina vain karmeammaksi tyypiksi. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa Westerlundista ja kuva täydellisen tunnekylmästä psykopaatista täydentyy.

Max Seeck kirjoittaa hyvää trilleriä, eikä ole mitään syytä, etteikö hän voisi nousta kansainväliseen menestykseen tällä sarjallaan. (Onhan hänellä siihen sopiva nimikin. Max Seeck kuulostaa heti trillerikirjailijalta - aivan kuten Pekka Pouta meteorologilta ja Arno Kasvi puutarhamieheltä.)

Mefiston kosketus etenee jännittävästi ja Seeck johdattelee matkan varrella lukijaa taitavasti vähän harhaankin. Hän kuljettelee tarinaansa eteenpäin vuorotellen monesta eri näkökulmasta ja onnistuu pitämään langat hyvin käsissään. Vaikka tarinassa liikutaan Raaseporista San Franciscoon ja Zagrebista norjalaiseen Åndalsnesin pikkukylään, ei juoni ole yhtään poukkoileva eikä sekava. Seeckiä on helppo lukea ja se on jännityskirjallisuudessa pelkästään etu.

Max Seeck on ilahduttava lisä kotimaiseen jännärigenreen, sillä hän kirjoittaa monista muista poiketen isojen ympyröiden kirjallisuutta. Ei välttämättä ihan täysin uskottavaa, mutta tämän tyyppisessä kirjallisuudessa uskottavuudella ei ole mitään väliä. Pääasia on, että lukija viihtyy. 

Seeckin sarjassa ei pyöritä pelkästään perähikiän nuhjuisilla poliisiasemilla, vaan myös Interpolin kiiltävillä marmorilattioilla. Hänen päähenkilönsä eivät ole eronneita, parransänkisiä ja viinaanmeneviä juroja poliisimiehiä, vaan valovoimaisia, karismaattisia ja ketteriä tyyppejä, jotka ovat verkostoituneita ja maailmalla kuin kotonaan. Eikä hänen kirjoissaan ole Venäjä-kytköksiä, mikä sekin on virkistävän erilaista.

Sarja jatkuu vielä, eivätkä Annikan ja Danielin yhteiset tutkimukset tähän lopu. Sen voi hyvin päätellä kirjan lopusta (sekä kustantajan ennakkotiedoista). Ehkä heidän välillään kytevä romanttinen liekkikin pääsee kunnolla roihuamaan kolmososassa? Enkä oikein jaksa uskoa, että case Jare Westerlundkaan oli kokonaan tässä? 

Monenlaista jännityskirjallisuutta tarvitaan, onhan lukijoitakin moneen lähtöön. Joku tykkää Seppo Jokisen jäyhästä komisario Koskisesta ja arkisesta rikostutkinnasta, joku toinen taas vauhdikkaammasta meiningistä ja aika moni molemmista (kuten minä).

Max Seeck täydentää hienosti kotimaisen jännitysgenren Ilkka Remes –päätä. Mitä ikinä sarjan kolmas osa pitääkään sisällään, siitä ainakin minä aion ottaa selvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos tahdot tutustua uuteen lupaavaan trilleristiin.

3. Jos haluat vauhdikasta kyytiä kansainvälisissä ympyröissä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Stephen King: Christine: tappaja-auto

Eräs luokkatoverini ei nukkunut viikkoon sen jälkeen, kun hän näki 1980-luvulla elokuvan tappaja-auto Christinestä. En uskaltanut itse katsoa elokuvaa, mutta kirjan luin ja sekin puistatti. Ja puistattaa edelleen, sillä Stephen Kingin kauhuromaani kostonhimoisesta autosta on kestänyt hyvin aikaa.

(Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1984 ja uusin painos on vuodelta 2010, Tammi, suom. Pentti Isomursu)

Näppylänaamainen lukiolaispoika Arnie Cunningham iskee sattumalta silmänsä likaiseen ja lommoiseen Plymouth Furyyn vuosimallia 1958. Auton omistaja, vihainen vanha sotaveteraani, suostuu myymään auton pojalle ja kertoo, että sitä kutsutaan Christineksi. Arnie puunaa autoaan yötä päivää ja huomaa pian, ettei se ole mikään tavallinen kulkupeli. Tuntuu kuin Christinellä olisi omat ajatukset ja oma tahto.

Koulun jalkapallojoukkueen kapteeni, Dennis Guilder, on Arnien paras ystävä. Hän huolestuu kaveristaan, joka tuntuu muuttuvan pikku hiljaa aivan toiseksi: vihaisemmaksi ja totisemmaksi. Dennis aavistelee, että syynä muutokseen on pakonomainen riippuvuus autosta, jonka valtaan Arnie tuntuu joutuvan päivä päivältä yhä pahemmin.

Christine raivaa tieltään Arnien viholliset. Sen moottori murisee pahaenteisesti ja valot sokaisevat sen, joka uskaltaa katsoa sitä päin. Se ampaisee päin uhrejaan ja liiskaa heidät alleen. Se lukitsee uhrit sisäänsä ja tukahduttaa heidät kuoliaaksi. Christine käy mustasukkaisesti myös Arnien ystävien kimppuun. Se haluaa Arnien vain itselleen. Se on täysin pysäyttämätön mustasukkainen peto.

Tarina tappaja-autosta saattaa kuulostaa ensialkuun kornilta. Voiko kukaan kirjoittaa uskottavaa tarinaa omapäisestä autosta, joka ensin viettelee omistajansa valtaansa ja jahtaa sitten ihmisiä tämä kyydissään? Kyllä voi. Kauhugenren mestari King osaa rakentaa jännityksen taitavasti ja paljastaa lukijalle pikku hiljaa Christinen myrkyllisyyden ja pimeän menneisyyden. Lopussa autopahikseen uskoo jo täysin.

Christine sokaisee ylivertaisuudellaan päähän potkitun Arnien. Hän on Christinelle helppo uhri. Mutta mistä Christine on imenyt itseensä pahuuden? Se selviää vain lukemalla.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat vanhoja 1950-luvun autoja.

2. Jos pidät piinaavasta jännityksestä.

3. Jos haluat lukea tarinan vaarallisesta pakkomielteestä.

Piers Paul Read: Elossa!

Näin tylsännäköiseen kirjaan harva tarttuu kirjastossakaan. Ei kansikuvaa, ei takakansitekstiä, ei informatiivisia sivuliepeitä. Mitättömän harmaasta ulkonäöstään huolimatta kirja sisältää uskomattoman tarinan, joka saattaa koukuttaa mukaansa jopa lukemista vieroksuvan teinipojan.

Lokakuun 12. päivänä vuonna 1972 nousi Uruguayn Montevideosta ilmaan lentokone kyydissään amatöörisarjassa pelaava uruguailainen rugbyjoukkue seurueineen. Tarkoituksena oli lentää suoraan Chilen Santiagoon, mutta huonon sään vuoksi jouduttiin tekemään välilasku Argentiinaan. Sää parani hieman ja Andit päätettiin ylittää. Lentäjien inhimillisen virheen vuoksi kone kuitenkin syöksyi päin vuorenseinämää ja 45:stä kyydissä olleesta 18 kuoli maahansyöksyssä tai heti sen jälkeen. 27 jäi eloon.

Eloonjääneillä ei ollut ruokaa, ei juomaa, eikä lämmitystä. He pystyivät kuuntelemaan radiota, mutta eivät saaneet yhteyttä eteenpäin. Jo viikon kuluttua onnettomuudesta he kuulivat radiosta, että etsinnät on keskeytetty tuloksettomina. Siitä huolimatta he eivät suostuneet luovuttamaan. Kolme kuukautta miehet värjöttelivät koneen ruhjoutuneessa rungossa, suunnittelivat pienen retkikunnan lähettämistä yli vuorten ja unelmoivat pelastumisesta.

Joulukuun puolessa välissä kolme sitkeintä ja terveintä miestä lähti matkaan ja joulukuun 22. päivänä helikopteri saapui leiriin pelastamaan muita eloon jääneitä. Kuusitoista miestä selvisi hengissä, mutta miten ihmeessä se oli mahdollista? Pakkasessa, 3600 metrin korkeudessa, keskellä ei mitään?

Nälän riivaamien miesten oli tehtävä heti alkuunsa vaikea päätös ja ryhdyttävä syömään kuolleita tovereitaan. Tämän vuoksi etelä-amerikkalaisten onneen miesten pelastumisesta sekoittui myös inhoa, eivätkä kaikki pystyneet ymmärtämään päätöstä kannibalismista. Omalta sohvanpohjalta on jälkikäteen helppo moralisoida muita tajuamatta sitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut.

Piers Paul Readin kirja (1993 Gummerus, suom. Kaija Kauppi) on tarina periksi antamattomuudesta, selviytymisestä ja yhteistyön voimasta. Kukaan miehistä ei olisi selvinnyt vuoristo-oloissa yksin, eivätkä he olisi porukkana pelastuneet, jos heidän jenginsä olisi koostunut itsekkäistä sooloilijoista. Kun kaikki jaettiin tasan, heikompaa autettiin ja kukin teki voimavarojensa mukaan, heillä oli mahdollisuus päästä pois ja jatkaa elämäänsä kaiken kokemansa jälkeen ilman henkistä painolastia väärin tekemisestä. Well done boys!

Piers Paul Read kertoo kirjassaan onnettomuudesta ja miesten kuukausista vuoristossa yksityiskohtaisesti ja kaunistelematta. Hän osaa kirjoittaa vetävästi ja lukija koukuttuu huomaamattaan seuraamaan, miten miesten mahtaa käydä (vaikka samanaikaisesti tietää, että hyvinhän tässä osalle käy). Kirjan kieli on paikoin vanhahtavaa ja ainakin oman kirjastokappaleeni sivut jo ällöttävän tummuneet. Tarina ansaitsisi ehdottomasti uuden raikkaan ja nykykielisen painoksen.

Tartu tähän:

1. Jos olet koukussa uskomattomiin selvitymistarinoihin.

2. Jos haluat lukea koskettavan tarinan periksiantamattomuudesta ja toivosta.

3. Jos uskot yhteistyön voimaan!

Jarkko Stenius: Nyrkkisankari

Lukemattomien teinipoikien mielestä lukeminen on nössöä ja kirjan pitäminen kädessä noloa. Jarkko Steniuksen Nyrkkisankari (2015 Like) on katu-uskottava teos, jota koviskin kehtaa julkisesti lukea. 

Nyrkkisankari on oiva vinkki siis kaikille niille, jotka näin joulun alla kiertelevät epätoivoissaan kirjakaupoissa etsimässä lahjaa lukemista vieroksuvalle nuorukaiselle. Tämän kirjan ilmestyminen lahjakääreestä ei varmasti ole nuoren miehenalun mielestä niin karvas pettymys kuin moni muu teos.

Jarkko Stenius käy kirjassaan läpi kovan elämäntarinansa itseään ja muita säästelemättä. Isänsä hylkäämä pikkupoika päätti kasvattaa itselleen niin paksun kuoren, ettei mikään tunkeutuisi sen lävitse. Suojamuuri oli rakennettava, jotta poika pysyisi järjissään, kun äidin uudet kumppanit osoittautuivat aina vain pahemmiksi kusipäiksi. Opettajillekaan poika ei koskaan kelvannut – hän oli liian raisu ja äänekäs. Liikunnasta tuli aina seiska, vaikka poika oli Helsingin paras painonnostaja. Opettajan mielestä pojan olisi pitänyt näyttää taitonsa normaalimmissa lajeissa.

Treenaamisesta tuli pojan pakokeino. Hän harjoitteli hullun lailla jo 12-vuotiaana ja mitä rankempia lajeja sen parempi. Painonnostoa, bodausta, kickboxingia ja thaiboxingia. Vapaa-ajalla poika esitti kovanaamaa ja veti tuntemattomia turpaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään. Elämä ei ollut tarpeeksi rajua. Jotain vielä kovempaa pitäisi kokea.

Ranskan muukalaislegioonan sanotaan olevan maailman kovin armeija - maanpäällinen helvetti - ja se oli juuri sitä, mitä Stenius nuorena miehenä luuli seuraavaksi kaipaavansa. Puoli vuotta äärimmäistä harjoittelua, menolippu Pariisiin ja legioonan luukulle ilmoittautumaan. Löytyisikö sieltä vastaus tyhjyyden tunteeseen?

Legioonalaisten elämä on käsittämättömän rankkaa, mutta Stenius oli pettynyt:  legioona oli aivan liian nössö mesta. Äärimmäinen rääkkäys toi hetkittäistä nautintoa, mutta ahdistus kasvoi aina vain suuremmaksi. Stenius halusi takaisin kehään: tappelemaan ja hakkamaan vastustajan tohjoksi. Legioona sai jäädä.

Eivät Steniuksen rankat kokeilut tähän loppuneet. Kotimaassa mukaan tuli thainyrkkeilyn ja treenaamisen lisäksi ryyppääminen, ja matsien ja viinan värittämää elämää jatkui monta vuotta. Vaikka kehässä tuli menestystä ja ympärillä pyöri selkääntaputtelijoita, Stenius tunsi edelleen olevansa keskellä kammottavaa yksinäisyyttä.  Vihdoin hän ymmärsi, että jatkamalla tätä rataa hänen pärstänsä komeilisi ennen pitkää Alibin kannessa. Ratkaisu tyhjyyden tunteeseen ei tulisi koskaan löytymään kovuudesta vaan jostain aivan muusta.  

Steniuksen kaltaisia poikia on paljon. Rikkinäisistä kodeista tulevia, koulumaailmaan sopeutumattomia, herkkyytensä peittäviä häirikköjä, jotka ovat täynnä vihaa, raivoa ja häpeää kelpaamattomuudestaan. Näille pojille Steniuksen rankka omakohtainen tarina voi hyvässä lykyssä opettaa jotain, niin ettei jokaisen tarvitsisi rypeä omassa elämässään yhtä syvällä. Meille keskiluokkaisille kermapeffoille kirja taas näyttää rajulla tavalla, etteivät kaikki ponnista elämään suinkaan samoista lähtökuopista.

Nyrkkisankari rusahtaa lujaa lukijan tajuntaan. Jos tämä teos ei saa tietokonepeleihin addiktoitunutta nuorta irrottautumaan virtuaalimaailmasta, niin ei sitten mikään.

Tartu tähän:

1. Jos rankat tositarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos haluat lukea kiinnostavan selviytymistarinan.

3. Jos olet urheiluhullu.

Ryan Gattis: Vihan kadut

“

Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä.”

Ryan Gattisin hehkutettu Vihan kadut (2015 Like, suom. Ilkka Salmenpohja) alkaa tositapahtumista. Huhtikuun 29. päivänä vuonna 1992 Los Angelesissa leimahtaa viha. Mustan pikkurikollisen, Rodney Kingin, henkihieveriin pidätyksen yhteydessä hakanneet valkoihoiset poliisit vapautetaan syyttöminä. Päätöksen tekee kymmenhenkinen valamiehistö: kaikki valkoisia.

Todistusaineisto poliiseja vastaan on kiistaton, sillä tapahtumasta on olemassa video, josta näkyy selvästi, kuinka poliisit potkivat minuuttitolkulla maassa makaavaa puolustuskyvytöntä miestä. Vapauttava tuomio koetaan kohtuuttoman epäreiluksi, eivätkä mustat pidättele raivoaan. Valtavat mellakat alkavat ja täysin kaoottinen tilanne jatkuu kaupungissa viikon verran. Näistä päivistä kuvitteellinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva Vihan kadut kertoo.

Jo ensimmäisen lyhyen luvun perusteella tietää lukevansa hemmetin hyvää teosta. Reilu parikymppinen Ernesto Vera vääntää työkseen tacoja ja säästää rahaa päästäkseen hommiin ihailemaansa sushiravintolaan. Mellakoiden aloituspäivänä hän lähtee kävelemään illalla kotiin ja joutuu matkalla hyökkäyksen kohteeksi. Ernesto hakataan kuoliaaksi ja sisko lähtee jenginsä kanssa syyllisten perään. Koston kierre alkaa, eikä kirjan ja mellakoiden päätyttyä mikään ole enää ennallaan.

Mellakat ovat päästäneet helvetin irti. Aluksi kadulle lähtevät mieltään osoittamaan tuomiosta raivostuneet, mutta pian siellä riehuvat kaikki. Päivien edetessä tilanne riistäytyy täysin käsistä, eikä kukaan ole enää turvassa. Loppujen lopuksi riehumisella ei ole enää mitään tekemistä Rodney Kingin tapauksen kanssa.

Jengiläiset huomaavat tilaisuutensa koittaneen, sillä sääntöjä ei enää ole. Jokaisella kaupungin poliisilla on nyt parempaa tekemistä kuin juosta jengitappelijoiden perässä ja jokainen jengiläinen, joka on jossain vaiheessa päässyt livahtamaan kuin koira veräjästä, pannaan nyt maksamaan teoistaan. Kaikki koston keinot otetaan käyttöön ja siksi kunnollinen Ernestokin pääsee hengestään.

Vihan kadut on vaikuttava tarina, joka porautuu sivu sivulta yhä syvemmälle sydämeen, eikä lukemisessa malttaisi millään pitää taukoa. Jokaisen luvun jälkeen kertoja vaihtuu ja ääneen pääsevät niin jengiläiset kuin hyökkäyksien kohteeksi joutuva palomies, omaisuuttaan asein puolustava kauppias sekä tohjoksi ammuttuja kokoon kursiva sairaanhoitaja.

Vaikka kertoja vaihtuu 17 kertaa, ei juonta ole lainkaan vaikea seurata. Samat henkilöt ilmestyvät esiin sivuhenkilöinä monessa kohtaa ja kaikkien tarinat kietoutuvat lopulta jollain tapaa yhteen. Gattis pitää ison henkilögalleriansa taitavasti hyppysissään ja lukija voi vain nojata nojatuolissaan taaksepäin ja nauttia tämän kynäniekan taituruudesta!

Vaikka Vihan kadut on täynnä verta, raivoa ja väkivaltaa, se on samalla hyvin koskettava tarina. Epäoikeudenmukaisuuden tunne on kytenyt mustien lisäksi kaikissa muissakin etnisissä vähemmistöissä yhteiskunnan reunamilla ja moni kokee tilaisuutensa nyt tulleen. Ryan Gattis ei kuitenkaan asetu kenenkään puolelle. Hän vain näyttää tapahtumat sellaisina kuin ne olisivat voineet tapahtua. Lukija sen sijaan joutuu itse puntaroimaan, mikä oli oikein ja mikä väärin. Ja se onkin pirun vaikea tehtävä.

Huom! Joululahjavinkki! Lukemista harrastamattomat pojatkin innostuvat tästä kirjasta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea veret seisauttavasta tositapahtumasta.

2. Jos et kammoksu väkivaltaa.

3. Jos haluat ymmärtää amerikkalaisuuden pimeää puolta.

Lauri Puintila: Kaappari Lamminparras

Syyskuun lopulla vuonna 1978 koko Suomi liimautui televisioruudun ääreen. Oli meneillään maamme historian ensimmäinen lentokonekaappaus, eikä kukaan olisi voinut kuvitella, että omassa lintukodossamme voisi koskaan tapahtua mitään tällaista.

Lauri Puintilan tietokirja Kaappari Lamminparras: Suomen ensimmäisen konekaappauksen tarina (2010 WSOY) käy läpi kaappauksen vaihe vaiheelta yksityiskohtaisen koukuttavasti ja kertoo samalla mielenkiintoisesti ilmailun historiasta.

Oululainen liikemies Aarno Lamminparras on joutunut pattitilanteeseen. Häntä epäillään petoksesta ja velkojat ovat jo ovella. Avioliitto natisee liitoksissaan ja viina maistuu liiankin kanssa. Jatkuvaa päänsärkyään Lamminparras yrittää taltuttaa rouskuttamalla monta pilleriä päivässä.

Syyskuun puolessa välissä Lamminpartaan päässä alkaa muhia idea Finnairin matkustajakoneen kaappauksesta. Hän varastaa tuttavaltaan aseen ja pakkaa salkuunsa puukon ja pätkän köyttä. Hortoiltuaan monta päivää Oulun keskustassa ja sen baareissa hän lähtee lopulta kohti Oulunsalon kenttää. Lauantaina iltapäivänä syyskuun 30. päivänä Lamminparras juoksee viimeisenä matkustajana lennolle AY 405. Tuntia myöhemmin hän kaappaa koneen.

Puintilan teos raportoi vetävästi kaappauksen vaiheista sekä miehistön ja panttivankien 20 tuntia kestäneestä piinasta. Vaikka Lamminparras näyttää miettineen tekoaan etukäteen, ei hänellä todellisuudessa ollut mitään suunnitelmaa siitä, miten hän kaappauksen toteuttaisi ja mihin hän teollaan pyrkisi. Kaapparina Lamminparras oli yhtä ailahtelevainen ja äkkipikainen kuin liikemiehenä ja ihmisenä muutenkin.

Puintilan kirja on tarina erään elämässään epäonnistuneen miehen epätoivoisesta teosta, mutta sen voi lukea myös ilmailuhistoriallisena katsauksena. Paljon on muuttunut 1970-luvun jälkeen, varsinkin lentoturvallisuuskulttuurissa. Enää ei lennolle voi lampsia ase povitaskussa, eikä ohjaamoon pääse vierailulle vaikka kuinka vakuuttelisi olevansa hyvissä aikeissa.

Tämän kirjan jälkeen pakkaa lennolle lähtiessään mielellään nesteet läpinäkyvään pussiin, riisuu turvatarkastuksessa jupisematta kellon, vyön ja kengät, eikä murise jos turvatarkastaja vielä kaiken kukkuraksi myllää matkatavarat läpikotaisin. Ihan hyvä niin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan epätoivoisen miehen epätoivoisesta teosta.

2. Jos ilmailun historia kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät mukaansa tempaavista tietokirjoista.

Antto Terras: Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat

Helsingin Stockmannin tavaratalo on instituutio, joka kuuluu Helsinkiin yhtä tiiviisti kuin mustamakkara Tampereeseen. Tätä Pohjoismaiden suurinta tavarataloa tullaan ihmettelemään jokaisella Helsinkiin suuntautuvalla reissulla ja sinne suuntaavat lähes poikkeuksetta myös maassamme vierailevat valtionpäämiehet tai ainakin heidän vaimonsa.

Helsingin keskustan Stocka valikoimineen kiinnostaa luonnollisesti myös varkaita ja heidän liikkeitään tavaratalossa kyttää näkymättömien myymäläetsivien porukka. Tavaratalo ei ole ulkoistanut vartiointiaan vartiointiliikkeelle, sillä sokkeloisessa talossa uskotaan edelleen oman porukan paremmuuteen. Stockalta ei varasteta voimalla vaan viekkaudella ja siksi myös myymäläetsivien on sulauduttava joukkoon. Yksi tanakka korsto etuovella ei Stockalla riitä mihinkään.

Antto Terras on työskennellyt Stockmannilla myymäläetsivänä lähes parikymmentä vuotta. Näiden vuosien aikana hän on nähnyt jos jonkinmoista ja kirjoittaa nyt kokemastaan kaikelle kansalle kirjassaan Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat (2015 Like).

Terras kertoo kirjassaan kymmeniä esimerkkejä myymälävarkaista ja heidän monenkirjavista yrityksistään pölliä tavaraa. Kaikki myymälävarkaat eivät suinkaan ole epätoivoisia narkkareita tai housunpuntteihinsa keskiolutta piilottelevia puliukkoja, vaan joukkoon mahtuu myös diplomaatteja, toimitusjohtajia ja varakkaita eiralaisrouvia, jotka livauttavat sisäfilepaketin taskuunsa siinä missä rahvaskin. Myös ammattimaiset rötöstelijät ovat etsivien jatkuvana riesana.

Varkaustarinoiden lisäksi Terras tulee kertoneeksi kaikenlaisia muitakin uskomattomia tapauksia tavaratalon historiasta ja jos jonkinmoista hiihtäjää on Stockan käytävillä nähty ja kaikenlaista selvitelty. On ollut vaatteiden viiltelijöitä, itsensäpaljastelijoita, sovituskoppipaneskelijoita ja jopa viherkasvien jyrsijöitä. Stockalle tuntuvat eksyneen kaikki kaupungin kummajaiset.

Sanotaan, että kumartaessaan yhteen suuntaan tulee automaattisesti pyllisteltyä toiseen suuntaan. Terras välttää kirjassaan tämän ongelman, sillä hän ei suorapuheisissa muistelmissaan kumartele ketään, vaan antaa loan lentää tasapuolisesti joka suuntaan. Kelmien lisäksi myös poliisi, vartiointiliikkeet, yrityskonsultit, tavaratalon johto, suomenruotsalaiset, muu henkilökunta ja vakiasiakkaat saavat kuulla kunniansa.

Terraksen kirjoitustyyli on kyynisen pureva ja äijämäinen. Toisinaan myös hulvattoman hauska. Kirosanoja ei säästellä ja asiat sanotaan suoraan. Jopa niin suoraan, että lukija jää miettimään, mitäköhän Stockmannin johdossa mahdetaan etsiväsankarin tunnustuksista tuumata...

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea äijämäisen ja hauskan tilityksen.

2. Jos haluat kurkistaa Stockan kulisseihin.

3. Jos harkitset myymälävarkaaksi ryhtymistä – tämän kirjan jälkeen harkitset uudelleen.

Joakim Zander: Uimari

Uimarin takakannessa toitotetaan, että ruotsalaiselle dekkaritaivaalle on syttynyt uusi tähti. Jälleen kerran. Onko Joakim Zander saanut keksittyä jotain uutta ja omaperäistä? Vai liittyykö hän vain keskinkertaisten dekkaristien jonon jatkoksi? Zanderin tähtisäihkeen voimakkuuden saa selville vain lukemalla.

Zander vie trillerimäisessä esikoisjännärissään Uimari (2015 Tammi, suom. Katriina Huttunen) lukijan Brysselin häikäilemättömiin lobbauspiireihin, amerikkalaisten CIA-agenttien yhtä itsekkäisiin vakoiluporukoihin ja kansainvälisen terroristijahdin ytimeen, jossa valta seuraa rahaa ja raha valtaa.

Yhtenä päähenkilönä kirjassa esiintyy entinen CIA-agentti, joka joutuu jättämään hommansa epäonnistuneen iskun seurauksena. Vuosia myöhemmin ruotsalainen tutkija Mahmoud Shammosh saa yllättäen vihiä amerikkailaisten hämärähommista ja joutuu itsekin jahdatuksi. Juoneen kiedotaan vielä europarlamentissa avustajana työskentelevä kiltti ja tunnollinen Klara Walldéen sekä ylimielinen ja rahanahne lobbaaja George Lööw. Kun amerikkalaisten isot salaisuudet uhkaavat paljastua, ei kukaan enää ole turvassa....

Uimari yllättää positiivisesti. Zander on kirjoittanut vangitsevan kansainvälisen trillerin, jossa on jotain omaperäistä. Henkilöhahmot ovat erilaisuudessaan uskottavia, enkä muista lukeneeni jännäriä, jossa päähenkilönä olisi ollut ruotsalainen urallaan erinomaisesti menestynyt maahanmuuttaja ja jonka henkilöhahmoon liittyy vielä yksi normeista poikkeava ominaisuus (jota ei tietenkään voi tässä paljastaa).

Vaikka Uimarin juoni pyörii isoissa ympyröissä, törkeästi yliampuvat juonenkäänteet puuttuvat. Lukija uskoo Zanderia: tällaista terroristijahti ja salaisuuksien suojeleminen saattaa hyvin olla. Siitä meillä tavallisilla tallaajilla ei ole mitään käsitystä, mutta Zander kuvaa uskottavasti. Ehkäpä kirjailija tietää jotain sellaista, mitä me tavikset emme.

Erityisen mielenkiintoisen kurkistuksen Zander tarjoaa lukijalle Euroopan parlamentin lobbauspiireihin. Erilaisten yritysten ja muiden tahojen palkkaamat lobbaajat ovat aggressiivisia omien etujensa tavoittelijoita ja voi vain kuvitella minkälaisessa ristitulessa europarlamentissa yritetään päätöksiä vääntää. 

Jännitys säilyy Uimarissa viimeiselle sivulle saakka ja lukija jää totisesti kaipaamaan jatkoa. Yhdyn ilomielin takakansitekstin hehkutukseen. Kunhan kieli saadaan hiottua viimeisen päälle kuntoon, on ruotsalaiselle dekkaritaivaalle on syntynyt uusi kirkas tähti!

Tartu tähän:

1. Jos kansainvälisen politiikan suhmuroinnit kiinnostavat sinua.

2. Jos olet kyllästynyt poliisivetoisiin jännäreihin.

3. Jos pidät globaaleista aiheista.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Varjopoika (2015 Otava, suom. Maija Kauhanen) alkaa jokaisen vanhemman painajaisella. On vuosi 1970. Isä on kahden lapsensa kanssa metroasemalla Tukholmassa. Vanhempi vonkuu liukuportaisiin, mutta nuorempi istuu rattaissa, joita ei portaisiin saa viedä. 

Tuntematon nainen lähestyy ja ehdottaa, että hän voisi saattaa pojan laiturille portaita pitkin ja isä voisi tulla hissillä perässä. Laituritasolle päästyään isä tajuaa, että poika on viety.

Kadonnut poika on Klingbergin pohattasuvun nuori vesa ja tapauksen selvittämiseen valjastetaan poliisivoimien lisäksi yksityisetsivien kaarti, mutta pojasta ei löydetä jälkeäkään. Kuluu neljäkymmentä vuotta ja myös kadonneen pojan veli häviää maisemista salaperäisesti. Poliisi ei epäile rikosta, mutta puoliso on toista mieltä. Hän on varma, että tämäkin veli on joutunut rikoksen uhriksi.

Tapausta ryhtyy selvittelemään Danny Katz: sekalaista etsivä- ja tiedustelutoimintaa harrastanut ex-narkkari, joka moninaisten elämänvaiheittensa ansiosta ui kuin kala vedessä sekä ökyrikkaiden seurassa että alamaailman pimeimmissä syövereissä. Näistä taidoista on hyötyä, kun Katz huomaa itse tulleensa lavastetuksi raakaan murhaan....

En voi sanoa kovasti innostuneeni, kun sain käsiini jälleen yhden ”sensaatiomaisen” ruotsalaisdekkarin. Alan olla vähän kyllästynyt koko genreen ja kaikki viimeaikaiset ”sensaatiot” ovat jääneet kesken. Tämä Varjopoika onnistui kuitenkin koukuttamaan ja välillä sitä oli vaikea laskea käsistään.

Varjopojassa on paljon hyvää. Ensinnäkään siinä ei mässäillä kidutuskuvastolla. Pidän nykyään entistä enemmän kirjoista, joissa jännitys syntyy jostain muusta kuin veren kanssa lotraamisesta.

Toiseksi Varjopoika on hyvin kirjoitettu, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys, sillä onhan Vallgren ansioitunut aikaisemmin vakavamman kirjallisuuden taitajana. Kolmanneksi pidin Danny Katzin hahmosta, jossa on sopivasti säröä ja joka muistuttaa vähän Stieg Larssonin Millennium-trilogian lävistettyä pahis-hyvistä Lisbeth Salanderia.

Neljänneksi Varjopojan juoni pysyy, monista muista nykyjännäreistä poiketen, edes jollain tasolla uskottavuuden rajoissa, vaikka katoamis- ja murhamysteereihin kietoutuukin kaikenlaisia kuvioita voodoosta lähtien. Kyllä tämä kannatti lukea!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät pohjoismaisesta jännityksestä.

3. Jos haluat tutustua uuteen kiehtovaan etsiväsankariin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Intialaisen liikeimperiumin pääjohtaja haluaa seuraajakseen Sapna Sinhan, nuoren elektroniikkaliikkeen myyjättären. Rahavaikeuksissa kieriskelevä Sapna myöntyy vastahakoisesti pyyntöön, vaikka epäilee miestä luihuksi huijariksi. Nimitykseen liittyy kuitenkin yksi ehto: Sapnan on selviydyttävä kunnialla seitsemästä koitoksesta, jotka elämä hänen eteensä heittää. Vasta sen jälkeen imperiumi on hänen.

Slummien miljonäärillä maailman valloittanut Swarup hurmaa jälleen kertojanlahjoillaan. Nuoren naisen koetukset (2013 WSOY, suom. Raimo Salminen) nappaa lukijan tiukkaan otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja Sapnan uskomattomat seikkailut kaoottisessa Intiassa koukuttavat, vaikka juoni osoittautuu jo lähtökohtaisesti täysin epäuskottavaksi.

Nuoren naisen koetukset on helppolukuinen ja kepeä tarina, jonka parissa viihtyy, jos vain päättää olla piittaamatta kaikista epäuskottavista käänteistä. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja loppua kohden kiihtyvällä tahdilla. Nopeatempoisten lukuromaanien ystävä on varmasti mielissään, mutta minä olisin kaivannut jo vähän malttia. Hidastamalla tahtia ja karsimalla rönsyilevää juonta kirjasta olisi saanut napakamman ja paremman. Mutta tällaisenaankin se varmasti vetoaa moniin hyvän tarinan ystäviin.

Huom! Nuoren päähenkilön ansiosta kirja sopii hyvin jo yläkouluikäiselle ja saattavatpa esimiehet ja johtajatkin oppia tarinan myötä jotain tärkeää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät nopeatempoisista tarinoista.

2. Jos haluat sukeltaa Intian värikkääseen elämänmenoon.

3. Jos vakava korkeakirjallisuus ei juuri nyt kiinnosta.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Eletään vuotta 2017. Maatamme hallitsee konservatiivisten terveysfanaatikkojen joukko ja ylin päätäntävalta on Terveysvirastolla. Virasto muistuttaa toimintaperiaatteiltaan kommunistista vakoilujärjestelmää: se salakuuntelee kansalaisia, kehottaa kaikkia tarkkailemaan toisiaan ja ilmiantamaan jokaisen vähänkään epäilyttävän henkilön. Lisäksi kaikki epäterveelliset nautintoaineet on kielletty ja suomalaisten ainoana tehtävänä on lisääntyä ja elää mahdollisimman terveellisesti ja tottelevaisesti.

Virasto lajittelee kansalaiset jo hyvin nuorina neljään eri ryhmään. Tytöt jaetaan eloisiin ja morlokkeihin ja pojat maskoihin ja miinusmiehiin. Maskot ovat isokokoisia maskuliinisia miehiä arvopyramidin huipulla ja heiveröiset, pohdiskelevat miinusmiehet alinta kastia.

Tyttö voi syntyä eloisaksi tai morlokiksi. Eloisat kasvatetaan pienestä pitäen miellyttämään maskoja. He opettelevat vietteleviä eleitä ja ehostusta. Koulussa heille opetetaan ainoastaan kodin- ja maskonhoitoon liittyviä asioita ja on vain hyvä, jos eloi pysyy mahdollisimman typeränä ja yksinkertaisena. Silloin hän pysyy avioiduttuaan paremmin ruodussa. Morlokilla ei ole mitään virkaa: hän saa raataa hanttihommissa ja Virasto pitää pakkosterilaation avulla huolen siitä, ettei näitä epätoivottuja yksilöitä tule enää lisää.

Vanna Naulapää on syntynyt morlokiksi, mutta onnistuu hämäämään Virastoa esittämällä tyhjäpäistä eloita. Lisäksi hän on sotkeutunut chilin, ehdottomasti kielletyn nautintoaineen salakuljetukseen ja –myyntiin.  Paljastumisen vaara leijuu jatkuvasti Vannan ympärillä ja selvittäessään mystisesti kadonneen sisarensa tapausta paljastuminen on yhä lähempänä ...

Johanna Sinisalo maalaa teoksessaan Auringon ydin (2013 Teos) lukijan eteen kauhisuttavan kuvan maailmasta, joka ensi alkuun näyttää täysin vieraalta, mutta lopulta myös aika tutulta. Muiden elämää moralisoivat terveysfanaatikot, pahvipäitä näyttelevät pissikset, sovinistisia kommentteja huumorina laukovat machot ja sisäisen tulen etsintään hurahtaneet lahkolaiset ovat kaikki tarkemmin ajateltuna jo olemassa. Sinisalo on vain vienyt kaiken paria astetta pitemmälle.

Vannoutunut realismin ystäväkin pystyy nauttimaan Sinisalon tulevaisuusdystopiasta juuri siitä syystä, että se tuntuu osittain niin kovin tutulta. Kunpa takakannen ensimmäisessä lauseessa ei mainittaisi Suomen eusistokraattista tasavaltaa. Sen luettuaan scifiä vierastava lukija laskee teoksen todennäköisesti takaisin hyllyyn ja ajattelee, ettei tässä ole mitään minulle. Kuitenkin Auringon ydin on tarina, joka vetää mukaansa ja pitää otteessaan ihan tavallisenkin lukijan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät vauhdikkaasti etenevistä tarinoista.

2. Jos haluat pohtia yhteiskunnallisia kysymyksiä lukiessasi.

3. Jos chili on intohimosi.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

”Elämässä pärjää parhaiten, kun sekaantuu mihinkään mahdollisimman vähän.”

- Lumikki Andersson -

Lukiolaistyttö Lumikki Andersson on koulunsa kummajainen. Erilainen nuori, joka viihtyy yksikseen. Hän ei keimaile typerästi kikatellen pojille kuten muut luokan tytöt ja välttää muutenkin joutumasta huomion keskipisteeksi. Hän oli vieraan palapelin pala, jolle ei ollut omaa paikkaa, mutta joka saattoi yllättäen sopia melkein mihin paikkaan tahansa. Lumikki haluaa olla huomaamaton varjo. Mitäänsanomaton. Hajuton ja mauton. Sellainen, joka unohtuu nopeasti. Sillä niin on paras.

Lumikki kiskaistaan kuitenkin vasten tahtoaan tapahtumien keskiöön, kun hän löytää koulunsa valokuvapimiöstä seteleitä, jotka ovat värjäytyneet punaisiksi verestä. Pian hän huomaa olevansa parin luokkatoverinsa kanssa mukana sellaisessa seikkailussa, jota heistä kukaan ei enää kykene pysäyttämään. Ja silti heidän on saatava se loppumaan.

Punainen kuin veri (2013 Tammi) on Salla Simukan Lumikki-trilogian tömäkkä avausosa. Simukka kirjoittaa vetävästi ja on onnistunut luomaan Tampereelle kansainvälisen tason trillerijuonen takaa-ajoineen ja huume- ja rikollisjengeineen. Tarinassa viitataan vähän väliä Lumikki-satuun ja se tuo mukaan ripauksen kiehtovaa mystisyyttä. Lumikki Anderssonin menneisyyden salaisuudet eivät onneksi avaudu lukijalle vielä tässä ensimmäisessä osassa. Simukka jättää paljon kutkuttavasti auki.

Myös maailmanvalloituksen kannalta on ollut nerokas idea käyttää Lumikki-sadusta tuttua kolmiosaista rimpsua teosten nimeämisessä: punainen kuin veri, valkea kuin lumi, musta kuin eebenpuu. Ainakin länsimaisessa kulttuurissa litania tunnistetaan heti ja täytyy myöntää, että siitä minäkin alun perin viehätyin ja kirjan luin.

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt vampyyreihin ja ihmissusiin nuortenkirjallisuudessa.

2. Jos pidät vauhdikkaasta jännitysjuonesta, jossa kaikkea ei paljasteta heti.

3. Jos haluat tarjota tyttärellesi vaihteeksi jotain muutakin kuin amerikkalaista kirjallisuutta.

Huom! Punainen kuin veri on nuortenromaani, joka sopii hyvin myös aikuislukijalle. Kuusikymppinen äitinikin koukuttui ja hotkaisi sen parissa illassa.

Maria Semple: Missä olet Bernadette?

Pitkään aikaan en ole nauranut niin paljon kuin lukiessani Maria Semplen hulvatonta kirjaa Missä olet Bernadette? (2013 Gummerus, suom. Outi Järvinen). Hotkin kirjan parissa päivässä nauttien joka ikisestä luvusta ja lopun lähetessä harmitukseni kasvoi: pian joutuisin jättämään tämän mainion perheen taakseni. Olisi ollut niin mukavaa viettää heidän seurassaan vielä päivä pari.

Tarina kertoo introvertista arkkitehdistä Bernadette Foxista, joka inhoaa kotikaupunkinsa Seattlen ihmisiä, rakennustyyliä, säätä – koko surkeaa kaupunkia. (Lisäksi hän inhoaa kanadalaisia ja heitä on Seattle piruvie täynnä.) Muut vanhemmat vierastavat tätä outoa kummajaista, joka ei koskaan osallistu mihinkään, ei tervehdi ketään ja käyttäytyy muutenkin vähintään epäilyttävästi. Bernadetten aviomies, työnarkomaani tiiminvetäjä Microsoftilta ja lahjakas teinitytär Bee, pitävät kuitenkin Bernadettestä sellaisena kuin tämä on. Ainakin siihen saakka, kun hän onnistuu sotkemaan asiansa perin juurin ja vetää siihen soppaan myös muun perheensä...

Semple onnistuu siinä, missä moni kirjailijatoveri epäonnistuu: kirjoittamaan tarinan, joka on samaan aikaan sekä kuplivan kevyttä että viiltävän älykästä viihdettä. Hän on osannut rakentaa hauskat henkilöhahmot, jotka eivät ole tavanomaisen kliseisiä, kuten tämän tyyppisessä kirjallisuudessa valitettavan usein on. Hänen juonenkäänteensä ovat yllättäviä ja epäuskottavia ja silti tarkemmin ajateltuna täysin uskottavia. Totuus kun on usein tarua ihmeellisempää, varsinkin jos kyse on naapurikyttäilystä tai lasten vanhempien välisistä kärhämistä.

Kaiken hullunkurisen juonipyörityksen taustalla piilee myös vakavia aiheita. Miten siedämme erilaisuutta? Voiko oman elämänsä ulkoistaa jollekin toiselle? Mitä tapahtuu, jos taiteilija kahlitsee luomisvimmansa? Saako ihminen olla itsekäs ja milloin itsekkyys menee liian pitkälle? Uskallan veikata jo nyt, että tätä kirjaa käärin tänä jouluna useampaankin joululahjapakettiin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät kuplivan älykkäästä huumorista.

3. Jos luulet, että kaikki hauska viihdekirjallisuus on huonosti kirjoitettua.

James Lewis: Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri

Jason Lewisin elämästä puuttui suunta. Työttömyyskorvausten varassa eläminen tympi, musiikkiura keskinkertaisessa bändissä ei näyttänyt kehittyvän mihinkään suuntaan, mutta toisaalta säännöllinen kahdeksasta neljään työkään ei innostanut. Elämä tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Jotain olisi keksittävä.

Vuonna 1992 vanha opiskelukaveri ottaa Jasoniin yllättäen yhteyttä ja esittää tälle pähkähullun ideansa. Kierretään maapallo ympäri pelkästään omin lihasvoimin: pyöräillen, soutaen, uiden, kävellen. Ei  purjeita eikä varsinkaan moottoreita. Jasonilla ei ole mitään menetettävää ja hän suostuu ehdotukseen. Kumpikaan matkalaisista ei osaa etukäteen arvata, miten pitkät, vaivalloiset ja hermoja kiristävät vuodet heillä olisi edessään.

Kirjassaan Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri (Basam Books 2013, suom. Veli-Pekka Ketola) Jason kertoo alun tästä uskomattomasta maailmanympärimatkasta. Jälkimmäiset kaksi osaa ilmestyvät myöhemmin. Parin vuoden valmistelujen jälkeen kaksikko pääsee matkaan: ensin Lontoosta Portugaliin, sitten Atlantin yli Miamiin ja Yhdysvaltojen läpi San Franciscoon. Matka on rankempi kuin kumpikaan heistä osasi etukäteen aavistaa. Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan ja usko on monesti koetuksella. Periksi ei kuitenkaan anneta ja matka jatkuu:  yhteensä 13 vuotta, 23 päivää ja 11 tuntia.

Jason Lewis tempaa rempseällä kirjoitustyylillään lukijan mukaansa tähän uskomattomaan yritykseen. Hän kertoo rehellisesti ja avoimesti omista tuntemuksistaan, epäilyksistään ja harmituksistaan matkan varrella, eikä anna kiillotettua kuvaa matkanteon autuudesta. Hän muistaa kuitenkin kertoa myös huippuhetkistä: siitä kun lopen uupuneena saavuttaa vihdoin välietappinsa ja siitä kuinka kaunis luonto on, kun vain välillä malttaa pysähtyä sitä ihmettelemään.

Tartu tähän:

1. Jos olet seikkailijaluonne.

2. Jos haluat matkustaa maailman ympäri omassa nojatuolissasi.

3. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan periksiantamattomuudesta.

David Benioff: Varkaiden kaupunki

”Et ole ikinä kokenut sellaista nälkää; et ole ikinä palellut niin.”

Syyskuussa vuonna 1941 saksalaiset piirittivät Leningradin kaupungin ja reilun kahden vuoden jälkeen, tammikuussa 1944, kaupunki vapautettiin. Yli 900 päivää Leningrad oli täysin eristyksissä muusta maailmasta ja 600 000 ihmistä kuoli sairauksiin, nälkään ja kylmyyteen. Tähän kauhistuttavaan ajanjaksoon amerikkalainen David Benioff sijoittaa romaaninsa Varkaiden kaupunki (WSOY 2009) tapahtumat, eikä lukija voi kuin haukkoa henkeään tämän siviiliväestöön kohdistuneen armottoman sotatoimen keskellä.

Kirjan päähenkilö, juuri 17 vuotta täyttänyt Lev, syyllistyy piiritetyssä kaupungissa pahimpaan mahdolliseen rikokseen: varkauteen ja luulee jo päiviensä olevan luetut. Odotellessaan vankilassa tuomiotaan, Lev kuitenkin kutsutaan sellikaverinsa kanssa korkea-arvoisen everstin puheille, jolla on pahantekijöille ehdotus. Jos pojat onnistuisivat tuomaan everstin tyttären hääkakkua varten kaksitoista kananmunaa viiden vuorokauden kuluessa, heidät armahdetaan. 

Tästä alkaa kaksikon vauhdikas seikkailu nälän ja kylmyyden riivaamassa kaupungissa ja sen ulkopuolella. Vaikka kirjassa välillä kuvaillaankin sanoinkuvaamatonta kurjuutta ja epätoivoa, tarina ei ole musertavan synkkä.  Kaksikon kepeä keskinäinen naljailu keventää tarinaa ja vauhdikaasti etenevä ja helposti seurattava juoni pitää lukijan tiukasti otteessaan. Kirja sopii hyvin vähän tottumattomallekin lukijalle.

Tartu tähän:

1. Jos olet historiallisten romaanien ystävä.

2. Jos pidät vauhdikkaista juonenkäänteistä.

3. Jos haluat innostaa teini-ikäisen poikasi/oppilaasi lukemaan kaunokirjallisuutta.