Max Seeck: Mefiston kosketus

Suomen Dekkariseura valitsi Max Seeckin romaanin Hammurabin enkelit (2016 Tammi) viime vuoden parhaaksi esikoisjännäriksi. Ja ihan syystä. Sehän oli varsin vetävä kansainvälisen tason juonittelua sisältävä jännäri. 

Hammurabin enkelien itsenäinen jatko-osa Mefiston kosketus (2017 Tammi) on esikoista vieläkin parempi.

Kakkososassa Seeck jatkaa tuttujen hahmojensa kanssa ja aloittaa tarinansa jälleen tömäkästi. Prologissa mies valelee öisessä metsässä auton bensiinillä ja virnuilee naiselle, jonka on sitonut takakonttiin. Tulitikun raapaisu leimauttaa auton liekkeihin ja mies katselee aikaansaannostaan ihaillen ja vanhaa iskelmää hyräillen. Lukija on koukussa välittömästi.

Ensimmäinen varsinainen luku alkaa Vantaan tutkintavankilasta, jossa Hammurabin enkeleistä tuttu ex-rauhanturvaaja Daniel Kuisma on virunut jo puoli vuotta odottaen oikeudenkäyntipäiväänsä. Sotarikoksia Interpolissa tutkiva, ykkösosan kaunis blondi, Annika Lehto, kikkailee Danielin vapaaksi ja kaksikko ryhtyy jahtaamaan psykopaattista Jare Westerlundia, joka ei kuollutkaan ensimmäisen kirjan lopussa, vaikka niin kaikki luulivat.

Jaren lapsuudentuttuja haastattelemalla Daniel ja Annika saavat lisää tietoa taitavasti piileskelevästä karkulaisesta, joka osoittautuu aina vain karmeammaksi tyypiksi. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa Westerlundista ja kuva täydellisen tunnekylmästä psykopaatista täydentyy.

Max Seeck kirjoittaa hyvää trilleriä, eikä ole mitään syytä, etteikö hän voisi nousta kansainväliseen menestykseen tällä sarjallaan. (Onhan hänellä siihen sopiva nimikin. Max Seeck kuulostaa heti trillerikirjailijalta - aivan kuten Pekka Pouta meteorologilta ja Arno Kasvi puutarhamieheltä.)

Mefiston kosketus etenee jännittävästi ja Seeck johdattelee matkan varrella lukijaa taitavasti vähän harhaankin. Hän kuljettelee tarinaansa eteenpäin vuorotellen monesta eri näkökulmasta ja onnistuu pitämään langat hyvin käsissään. Vaikka tarinassa liikutaan Raaseporista San Franciscoon ja Zagrebista norjalaiseen Åndalsnesin pikkukylään, ei juoni ole yhtään poukkoileva eikä sekava. Seeckiä on helppo lukea ja se on jännityskirjallisuudessa pelkästään etu.

Max Seeck on ilahduttava lisä kotimaiseen jännärigenreen, sillä hän kirjoittaa monista muista poiketen isojen ympyröiden kirjallisuutta. Ei välttämättä ihan täysin uskottavaa, mutta tämän tyyppisessä kirjallisuudessa uskottavuudella ei ole mitään väliä. Pääasia on, että lukija viihtyy. 

Seeckin sarjassa ei pyöritä pelkästään perähikiän nuhjuisilla poliisiasemilla, vaan myös Interpolin kiiltävillä marmorilattioilla. Hänen päähenkilönsä eivät ole eronneita, parransänkisiä ja viinaanmeneviä juroja poliisimiehiä, vaan valovoimaisia, karismaattisia ja ketteriä tyyppejä, jotka ovat verkostoituneita ja maailmalla kuin kotonaan. Eikä hänen kirjoissaan ole Venäjä-kytköksiä, mikä sekin on virkistävän erilaista.

Sarja jatkuu vielä, eivätkä Annikan ja Danielin yhteiset tutkimukset tähän lopu. Sen voi hyvin päätellä kirjan lopusta (sekä kustantajan ennakkotiedoista). Ehkä heidän välillään kytevä romanttinen liekkikin pääsee kunnolla roihuamaan kolmososassa? Enkä oikein jaksa uskoa, että case Jare Westerlundkaan oli kokonaan tässä? 

Monenlaista jännityskirjallisuutta tarvitaan, onhan lukijoitakin moneen lähtöön. Joku tykkää Seppo Jokisen jäyhästä komisario Koskisesta ja arkisesta rikostutkinnasta, joku toinen taas vauhdikkaammasta meiningistä ja aika moni molemmista (kuten minä).

Max Seeck täydentää hienosti kotimaisen jännitysgenren Ilkka Remes –päätä. Mitä ikinä sarjan kolmas osa pitääkään sisällään, siitä ainakin minä aion ottaa selvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos tahdot tutustua uuteen lupaavaan trilleristiin.

3. Jos haluat vauhdikasta kyytiä kansainvälisissä ympyröissä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.