Max Seeck: Mefiston kosketus

Suomen Dekkariseura valitsi Max Seeckin romaanin Hammurabin enkelit (2016 Tammi) viime vuoden parhaaksi esikoisjännäriksi. Ja ihan syystä. Sehän oli varsin vetävä kansainvälisen tason juonittelua sisältävä jännäri. 

Hammurabin enkelien itsenäinen jatko-osa Mefiston kosketus (2017 Tammi) on esikoista vieläkin parempi.

Kakkososassa Seeck jatkaa tuttujen hahmojensa kanssa ja aloittaa tarinansa jälleen tömäkästi. Prologissa mies valelee öisessä metsässä auton bensiinillä ja virnuilee naiselle, jonka on sitonut takakonttiin. Tulitikun raapaisu leimauttaa auton liekkeihin ja mies katselee aikaansaannostaan ihaillen ja vanhaa iskelmää hyräillen. Lukija on koukussa välittömästi.

Ensimmäinen varsinainen luku alkaa Vantaan tutkintavankilasta, jossa Hammurabin enkeleistä tuttu ex-rauhanturvaaja Daniel Kuisma on virunut jo puoli vuotta odottaen oikeudenkäyntipäiväänsä. Sotarikoksia Interpolissa tutkiva, ykkösosan kaunis blondi, Annika Lehto, kikkailee Danielin vapaaksi ja kaksikko ryhtyy jahtaamaan psykopaattista Jare Westerlundia, joka ei kuollutkaan ensimmäisen kirjan lopussa, vaikka niin kaikki luulivat.

Jaren lapsuudentuttuja haastattelemalla Daniel ja Annika saavat lisää tietoa taitavasti piileskelevästä karkulaisesta, joka osoittautuu aina vain karmeammaksi tyypiksi. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa Westerlundista ja kuva täydellisen tunnekylmästä psykopaatista täydentyy.

Max Seeck kirjoittaa hyvää trilleriä, eikä ole mitään syytä, etteikö hän voisi nousta kansainväliseen menestykseen tällä sarjallaan. (Onhan hänellä siihen sopiva nimikin. Max Seeck kuulostaa heti trillerikirjailijalta - aivan kuten Pekka Pouta meteorologilta ja Arno Kasvi puutarhamieheltä.)

Mefiston kosketus etenee jännittävästi ja Seeck johdattelee matkan varrella lukijaa taitavasti vähän harhaankin. Hän kuljettelee tarinaansa eteenpäin vuorotellen monesta eri näkökulmasta ja onnistuu pitämään langat hyvin käsissään. Vaikka tarinassa liikutaan Raaseporista San Franciscoon ja Zagrebista norjalaiseen Åndalsnesin pikkukylään, ei juoni ole yhtään poukkoileva eikä sekava. Seeckiä on helppo lukea ja se on jännityskirjallisuudessa pelkästään etu.

Max Seeck on ilahduttava lisä kotimaiseen jännärigenreen, sillä hän kirjoittaa monista muista poiketen isojen ympyröiden kirjallisuutta. Ei välttämättä ihan täysin uskottavaa, mutta tämän tyyppisessä kirjallisuudessa uskottavuudella ei ole mitään väliä. Pääasia on, että lukija viihtyy. 

Seeckin sarjassa ei pyöritä pelkästään perähikiän nuhjuisilla poliisiasemilla, vaan myös Interpolin kiiltävillä marmorilattioilla. Hänen päähenkilönsä eivät ole eronneita, parransänkisiä ja viinaanmeneviä juroja poliisimiehiä, vaan valovoimaisia, karismaattisia ja ketteriä tyyppejä, jotka ovat verkostoituneita ja maailmalla kuin kotonaan. Eikä hänen kirjoissaan ole Venäjä-kytköksiä, mikä sekin on virkistävän erilaista.

Sarja jatkuu vielä, eivätkä Annikan ja Danielin yhteiset tutkimukset tähän lopu. Sen voi hyvin päätellä kirjan lopusta (sekä kustantajan ennakkotiedoista). Ehkä heidän välillään kytevä romanttinen liekkikin pääsee kunnolla roihuamaan kolmososassa? Enkä oikein jaksa uskoa, että case Jare Westerlundkaan oli kokonaan tässä? 

Monenlaista jännityskirjallisuutta tarvitaan, onhan lukijoitakin moneen lähtöön. Joku tykkää Seppo Jokisen jäyhästä komisario Koskisesta ja arkisesta rikostutkinnasta, joku toinen taas vauhdikkaammasta meiningistä ja aika moni molemmista (kuten minä).

Max Seeck täydentää hienosti kotimaisen jännitysgenren Ilkka Remes –päätä. Mitä ikinä sarjan kolmas osa pitääkään sisällään, siitä ainakin minä aion ottaa selvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos tahdot tutustua uuteen lupaavaan trilleristiin.

3. Jos haluat vauhdikasta kyytiä kansainvälisissä ympyröissä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Reidar Palmgren: Kirpputori

Reidar Palmgren on taas kirjoittanut mahtavan romaanin, jonka parissa muutama ilta kului rattoisasti. 

Kirpputori (2016 Otava) esittelee lukijalle harvinaisen ärsyttävän päähenkilön, jonka vastoinkäymisille ei voi muuta kuin nauraa hörähdellä ja olla samanaikaisesti iloinen siitä, ettei omassa lähipiirissä ole yhtään kimmo saarista.

Kimmo Saarinen kuuluu siihen ihmisryhmään, joka syyttää epäonnestaan aina muita. Hän ajattelee tosissaan, että muiden ihmisten ymmärtämättömyys, typeryys tai itsekkyys on syynä siihen, ettei hän ole edennyt urallaan tai ihmissuhteissaan haluamallaan tavalla.

Kimmossa itsessään ei ole mitään vikaa. Hän on loistava aviopuoliso (=vastuuntunnoton pettäjä), täydellinen ystävä (=härski hyväksikäyttäjä), äärimmäisen lahjakas muusikko (=keskinkertaista huonompi) sekä ahkera ja aikaansaava (= täysi vätys).

Kimmo on yli-itsetunnolla varustettu ajelehtija ja uhriutuja. Hän ei ota vastuuta mistään, vaan liukenee paikalta heti, kun tärkeitä ratkaisuja pitäisi tehdä. Hän ei suostu kompromisseihin, vaan jäkittää oman mielipiteensä kanssa niin kauan, että muut kyllästyvät. Hän tekee itsestään marttyyrin heti, jos joku erehtyy häntä neuvomaan tai hänen elämäntyyliään arvostelemaan. Kimmo on raivostuttava yhteiskunnan ja muiden siivellä elävä luumu, joka marisee ja ruikuttaa niin, että joka toisella sivulla häntä tekisi mieli ravistella.

Palmgren piikittelee Kimmonsa kautta myös sitä osaa taiteentekijöistä, jotka ovat typeryyteen saakka Taiteilijoita. Kimmo ei ole musiikkiopistossa ääntään pilannut sätkynukke, vaan autenttinen edelläkävijä, jonka aika ei vielä ole tullut. Kimmo ei halua menestystä, jos se vaatii myönnytyksiä. Kimmo jankuttaa taiteen pyhyydestä, vaikka oikeasti hän on pelkästään lahjaton ja saamaton. Hänen taituruutensa vältellä vastuuta on jo taidetta sinänsä.

Reidar Palmgrenin henkilöhahmot ovat aina jollain tavalla vähän vinksahtaneita ja Kirpputorin Kimmo on niistä kaikkein hauskimipia. Edelliseen Sudenmarjaan verrattuna Kirpputori on paljon kepeämpi ja humoristisempi ja tyyliltään vieläkin napakampi. Palmgrenin tuoreet kielikuvat ovat herkkua ja hänen hiottua tekstiään on kaiken kaikkiaan ilo lukea.

Kovin monen kirjan kanssa en ole viime aikoina nauranut, mutta Kirpputori oli hauska!

Tartu tähän:

1. Jos haluat nauraa.

2. Jos nelikymppisen työnvieroksujan tarina kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät helppolukuisista ja sujuvista kirjoista.

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy

Eräs Kokkolan kirjaston mukava kirjastonhoitaja suositteli minulle Ozzy Osbournen elämäkertaa Minä, Ozzy (2010 Like, suom. Ilkka Salmenpohja). 

Hän vakuutti sen olevan niin hauska, ettei tarvitse olla minkäänlainen Black sabbath –fani nauttiakseen siitä. Uskoin häntä, etsin kirjan käsiini ja luettuani sen voin todeta, etten minäkään ole aikoihin ahminut mitään niin hauskaa.

Ozzy aloittaa kirjansa näin:

“Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen – tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.

-----

Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut.”

Sitten Ozzy alkaa kertoa. Hän lähtee liikkeelle lapsuudestaan, joka oli niin köyhä, että vessapaperina käytettiin sanomalehtisuikaleita, ja Ozzy-poika lompsi kumisaappaissa kesät, koska muitakaan kenkiä ei ollut.

Ozzy vihasi koulua. Joka päivä hän odotti, että kello soisi. Hän ei osannut kunnolla lukea, eikä pärjännyt kokeissa. Mikään ei jäänyt hänen päähänsä ja hän uskoi olevansa synnynnäinen häviäjä. Vasta aikuisena hänelle selvisi, että kaikki oli ollut vaikeaa lukihäiriön ja adhd:n takia.

Kouluvuosien jälkeen Ozzyn piti löytää töitä, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Hän kokeili putkimiehen hommaa, mutta koska putkimiehet joutuvat kyyristelemään pallit umpijäässä viemärinkansien päällä 20 asteen pakkasessa, hän ei kestänyt edes viikkoa. Autontorvien virittäjänä hän meinasi tulla hulluksi metelistä ja lähti läiskimään. Armeijaankin hän koetti värväytyä, mutta univormupukuinen äijä vilkaisi kerran rumaa pärstääni ja sanoi: ”Me haemme miehiä, emme eläimiä.”

Lopulta Ozzy löysi musiikin ja samanhenkiset kaverit. Ja loppu onkin historiaa. Black Sabbath -bändin ja Paranoid-biisin tunteminen kuuluu jokaisen yleissivistykseen. Ozzyn isä sanoi pojalleen aina, että jonain päivänä poika tekee vielä jotain merkittävää. Mutta tuskin isä kuitenkaan osasi aavistaa, että hänen villi, levoton ja suorastaan mahdoton poikansa vielä jonain päivänä esiintyisi maailman suurimmilla areenoilla kuninkaille ja muille silmäätekeville. Tai saatikka sitä, että poika perheineen saisi oman televisio-ohjelmansa, jolla olisi miljoonia seuraajia ympäri maailmaa.

Ozzy kertoilee kirjassaan huumehuuruisista vuosistaan suoraan ja kaunistelematta. Hän laskee leikkiä itsestään ja päihteiden tuhomista aivoistaan. Hän puhuu myös hyvin kauniisti ja arvostavasti perheestään ja läheisistään, vaikka on varmasti ollut kaikkea muuta kuin helppo puoliso, isä tai ystävä.

Siitä huolimatta että Ozzyn suorapuheisille jutuille oli hauska nauraa, kirja oli toisaalta myös surullinen. Ei tarvitse olla lääkäri huomatakseen viimeaikaisista konserttitaltioinneista, että lääkkeet, viina ja huumeet ovat sumentaneet Ozzyn aivot ja hän tuntuu pysyvän pystyssä vain tuurilla. On suoranainen ihme, että Ozzy edelleen köpöttelee hengissä. 

Mutta kyllä Ozzylta voi jotain myös oppia. Hänen elämäntarinansa saattaa toimia  kannustimena kaikille niille levottomille ja kouluun sopeutumattomille pojille, jotka Ozzyn tavoin tuntevat olevansa ikuisia häviäjiä. Ozzy löysi intohimonsa ja sopivan porukan. Kunpa muutkin koulussa huonosti menestyvät uskoisivat siihen, ettei peli ole välttämättä vielä menetetty. Ota oppia Ozzystä - mutta älä kuitenkaan ihan kaikessa!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hulvattoman hauskan elämäkerran.

2. Jos musiikki on intohimosi.

3. Jos rakastat epäkorrektiutta ja ronskia kieltä.

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu

Joskus kirjan kansikuva johtaa lukijan pahasti harhaan. Niin käy tässä Murong Xuecunin romaanissa Unohda minut tänä yönä, Chengdu (2016 Basam books, suom. Rauno Sainio). 

Kanteen on kuvattuna hämärtyvä ilta, tyyni lammen pinta, johon heijastuu kauniisti valaistu kiinalainen paviljonki. Kuva antaa lupauksen romanttisesta tarinasta ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kirjan runollinen nimi.

Löytyykö kansien välistä siis ihana rakkaustarina nyky-Kiinasta? Ehei. Ei sinne päinkään.

Päähenkilönä Xuecunin tarinassa seikkailee rääväsuinen ja huonokäytöksinen kolmekymppinen kiinalaismies Chen Zhong. Jo ensimmäisellä sivulla Chen paljastaa huonotuulisuutensa suurimman syyn. Läski-Dong on ylennetty Chenin esimieheksi, eikä Chen voi sietää silmissään tuota “perseitä nuoleskelevaa mulkeroa.”

Chen ei kuitenkaan voi vaihtaa työpaikkaa, sillä hän on lainaillut firmalta rahaa omiin menoihinsa ja aikaa myöten velkaa on päässyt kertymään melkoinen summa. Chen on saanut tähän asti aina kiemurreltua itsensä irti kirjanpito-osaston tarkistuksista, mutta sekin päivä pian koittaisi, jolloin Chenin olisi alettava maksaa takaisin. Hän ei vain tiedä, mistä saisi raavittua rahat kasaan.

Chenin elämä on päin sitä itseään myös muuten. Hän on onnistunut pamauttamaan paksuksi parhaan ystävänsä morsiamen ja epäilee omaa vaimoaan uskottomuudesta. Ei ihme, vaikka vaimolla olisikin joku toinen – onhan syrjähyppyjä Chenilläkin riittänyt. Chen on sössinyt asiansa kunnolla ja epäonni vainoaa häntä.

Murong Xuecunin tarina on täynnä ronskia kieltä, seksiä, huumeita ja rötöksiä. Nyky-Kiina näyttäytyy korruptoituneena paheiden pesänä, jossa jokainen tavoittelee omaa etuaan ja nautintoaan. Kukaan ei ole liikkeellä vilpittömin ja pyyteettömin aikein. Xuecunin räävitön tarina näyttää lukijalle mielenkiintoisesti Kiinan talouskasvun varjopuolet sekä rahan ja menestyksen huumaamat ihmiset, jotka ovat valmiita mihin tahansa säilyttääkseen asemansa tai päästäkseen kiinni yhä suurempiin rikkauksiin. Inhimillisyydestä ei tässä tarinassa ole tietoakaan.

Kirjailija Murong Xuecun (oikealta nimeltään Hao Qun) kirjoitti Chenin tarinaa alun perin nettiin ja muokkasi sitä palautteen perusteella lukijoiden haluamaan suuntaan. Kun menestystä alkoi tulla, hän(kin) joutui sensuurin hampaisiin. Kirjan levitys kiellettiin ja siitä poistettiin kohtauksia. Xuecunin sosiaalisen median tilit on suljettu parikymmentä kertaa, mutta urheasti hän perustaa ne aina uudelleen. Suomentaja kertoo alkusanoissaan, että hän uskoo oman kiinankielisen kappaleensa olleen melko lähellä alkuperäistä internetissä julkaistua tarinaa. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kiinalaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos urbaani elämänmeno kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät ronskista kielestä.

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähteen omakohtainen romaani rappioalkoholistin elämästä julkaistiin otolliseen aikaan heti vuoden alussa. Tammikuussa moni pitää tipatonta ja koettaa pysytellä erossa viinasta, jota tuli pikkujouluissa ja joulunpyhinä lipiteltyä kenties liikaa. 

Lähteen Happotesti (2016 Otava) näyttää lukijalle raadollisen rehellisesti, mihin pisteeseen viinanhimo voi viedä ihmisen pahimmillaan. Silloin eivät tipattomat enää auta, vaan korkki on suljettava lopullisesti.

Lähteen kirjassa seikkailee minä-kertojana mies, jonka arki täyttyy kaljoittelusta kotona ja lähibaareissa. Aina löytyy syy juoda. Vaimo nalkuttaa, joten kyllähän sitä täytyy oluttölkki auki sihauttaa. Baarista löytyy hauska uusi porukka – otetaanpa kierros! Nyt vituttaa ja pahasti – ei kun baariin!

Lähteen päähenkilö elää täydellisessä itsepetoksessa. Hän uskottelee 269 sivun verran itselleen ja lukijalle, ettei hän ole alkoholisti. Hän ei ole se säälittävä tyyppi, joka roikkuu baarin ovenkahvassa jo ennen aukioloa. Ei – hän saapuu paikalle rennosti vasta vartin yli. Hän pystyy juomaan oluen pieninä hitaina kulauksina tai sitten hän tilaa sivistyneesti konjakkia. Vain riippuvaiset kaatavat oluen kerralla kurkkuunsa tai juovat lasinpesunestettä.

Hän pystyisi lopettamaan koska tahansa. Ongelma on vain siinä, ettei hänen oikeastaan tarvitse. Koska ei hän ole alkoholisti. Ei, vaikka kalsareista lemahtaa löysän ulosteen haju. Ei, vaikka hän toisinaan herää tokkurassa rappukäytävästä. Ei, vaikka vaimokin uhkaa lähteä. Ei tässä mitään ongelmaa ole. Otetaas taas yhdet!

Kalle Lähde tietää, mistä hän puhuu. Hän on haastatteluissa kertonut olleensa itse yhtä pahasti rappiolla kuin kirjansa minä-kertoja. Siksi hänen tarinansa tuntuu niin todelta. Lähde kertoo lukijalle, mitä alkoholisti oikeasti ajattelee ja miten taitavasti hän osaa selittää itselleen kaikki känniset törttöilynsä.

Lähteen tarina on umpirehellinen. Siinä ei ole mukana tippaakaan rappioromantiikkaa tai ryyppäämisen ihannointia. Huumorikin loistaa poissaolollaan. Sen sijaan Lähteen tarina haisee paskalta ja vanhalta viinalta. Ja näyttää kaatuilulta ja katkokävelyltä. Mitä sitä kaunistelemaan. Sellaista alkoholistin elämä on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rehellisistä tositarinoista.

2. Jos et kavahda suorapuheisuutta.

3. Jos epäilet, että juomisesi on lähtemässä lapasesta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Lauri Puintila: Kaappari Lamminparras

Syyskuun lopulla vuonna 1978 koko Suomi liimautui televisioruudun ääreen. Oli meneillään maamme historian ensimmäinen lentokonekaappaus, eikä kukaan olisi voinut kuvitella, että omassa lintukodossamme voisi koskaan tapahtua mitään tällaista.

Lauri Puintilan tietokirja Kaappari Lamminparras: Suomen ensimmäisen konekaappauksen tarina (2010 WSOY) käy läpi kaappauksen vaihe vaiheelta yksityiskohtaisen koukuttavasti ja kertoo samalla mielenkiintoisesti ilmailun historiasta.

Oululainen liikemies Aarno Lamminparras on joutunut pattitilanteeseen. Häntä epäillään petoksesta ja velkojat ovat jo ovella. Avioliitto natisee liitoksissaan ja viina maistuu liiankin kanssa. Jatkuvaa päänsärkyään Lamminparras yrittää taltuttaa rouskuttamalla monta pilleriä päivässä.

Syyskuun puolessa välissä Lamminpartaan päässä alkaa muhia idea Finnairin matkustajakoneen kaappauksesta. Hän varastaa tuttavaltaan aseen ja pakkaa salkuunsa puukon ja pätkän köyttä. Hortoiltuaan monta päivää Oulun keskustassa ja sen baareissa hän lähtee lopulta kohti Oulunsalon kenttää. Lauantaina iltapäivänä syyskuun 30. päivänä Lamminparras juoksee viimeisenä matkustajana lennolle AY 405. Tuntia myöhemmin hän kaappaa koneen.

Puintilan teos raportoi vetävästi kaappauksen vaiheista sekä miehistön ja panttivankien 20 tuntia kestäneestä piinasta. Vaikka Lamminparras näyttää miettineen tekoaan etukäteen, ei hänellä todellisuudessa ollut mitään suunnitelmaa siitä, miten hän kaappauksen toteuttaisi ja mihin hän teollaan pyrkisi. Kaapparina Lamminparras oli yhtä ailahtelevainen ja äkkipikainen kuin liikemiehenä ja ihmisenä muutenkin.

Puintilan kirja on tarina erään elämässään epäonnistuneen miehen epätoivoisesta teosta, mutta sen voi lukea myös ilmailuhistoriallisena katsauksena. Paljon on muuttunut 1970-luvun jälkeen, varsinkin lentoturvallisuuskulttuurissa. Enää ei lennolle voi lampsia ase povitaskussa, eikä ohjaamoon pääse vierailulle vaikka kuinka vakuuttelisi olevansa hyvissä aikeissa.

Tämän kirjan jälkeen pakkaa lennolle lähtiessään mielellään nesteet läpinäkyvään pussiin, riisuu turvatarkastuksessa jupisematta kellon, vyön ja kengät, eikä murise jos turvatarkastaja vielä kaiken kukkuraksi myllää matkatavarat läpikotaisin. Ihan hyvä niin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan epätoivoisen miehen epätoivoisesta teosta.

2. Jos ilmailun historia kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät mukaansa tempaavista tietokirjoista.

Antto Terras: Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat

Helsingin Stockmannin tavaratalo on instituutio, joka kuuluu Helsinkiin yhtä tiiviisti kuin mustamakkara Tampereeseen. Tätä Pohjoismaiden suurinta tavarataloa tullaan ihmettelemään jokaisella Helsinkiin suuntautuvalla reissulla ja sinne suuntaavat lähes poikkeuksetta myös maassamme vierailevat valtionpäämiehet tai ainakin heidän vaimonsa.

Helsingin keskustan Stocka valikoimineen kiinnostaa luonnollisesti myös varkaita ja heidän liikkeitään tavaratalossa kyttää näkymättömien myymäläetsivien porukka. Tavaratalo ei ole ulkoistanut vartiointiaan vartiointiliikkeelle, sillä sokkeloisessa talossa uskotaan edelleen oman porukan paremmuuteen. Stockalta ei varasteta voimalla vaan viekkaudella ja siksi myös myymäläetsivien on sulauduttava joukkoon. Yksi tanakka korsto etuovella ei Stockalla riitä mihinkään.

Antto Terras on työskennellyt Stockmannilla myymäläetsivänä lähes parikymmentä vuotta. Näiden vuosien aikana hän on nähnyt jos jonkinmoista ja kirjoittaa nyt kokemastaan kaikelle kansalle kirjassaan Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat (2015 Like).

Terras kertoo kirjassaan kymmeniä esimerkkejä myymälävarkaista ja heidän monenkirjavista yrityksistään pölliä tavaraa. Kaikki myymälävarkaat eivät suinkaan ole epätoivoisia narkkareita tai housunpuntteihinsa keskiolutta piilottelevia puliukkoja, vaan joukkoon mahtuu myös diplomaatteja, toimitusjohtajia ja varakkaita eiralaisrouvia, jotka livauttavat sisäfilepaketin taskuunsa siinä missä rahvaskin. Myös ammattimaiset rötöstelijät ovat etsivien jatkuvana riesana.

Varkaustarinoiden lisäksi Terras tulee kertoneeksi kaikenlaisia muitakin uskomattomia tapauksia tavaratalon historiasta ja jos jonkinmoista hiihtäjää on Stockan käytävillä nähty ja kaikenlaista selvitelty. On ollut vaatteiden viiltelijöitä, itsensäpaljastelijoita, sovituskoppipaneskelijoita ja jopa viherkasvien jyrsijöitä. Stockalle tuntuvat eksyneen kaikki kaupungin kummajaiset.

Sanotaan, että kumartaessaan yhteen suuntaan tulee automaattisesti pyllisteltyä toiseen suuntaan. Terras välttää kirjassaan tämän ongelman, sillä hän ei suorapuheisissa muistelmissaan kumartele ketään, vaan antaa loan lentää tasapuolisesti joka suuntaan. Kelmien lisäksi myös poliisi, vartiointiliikkeet, yrityskonsultit, tavaratalon johto, suomenruotsalaiset, muu henkilökunta ja vakiasiakkaat saavat kuulla kunniansa.

Terraksen kirjoitustyyli on kyynisen pureva ja äijämäinen. Toisinaan myös hulvattoman hauska. Kirosanoja ei säästellä ja asiat sanotaan suoraan. Jopa niin suoraan, että lukija jää miettimään, mitäköhän Stockmannin johdossa mahdetaan etsiväsankarin tunnustuksista tuumata...

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea äijämäisen ja hauskan tilityksen.

2. Jos haluat kurkistaa Stockan kulisseihin.

3. Jos harkitset myymälävarkaaksi ryhtymistä – tämän kirjan jälkeen harkitset uudelleen.

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset Hanhivaaralle

Pentti Kirstilä palaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen Hanhivaara-sarjansa pariin jättääkseen jäähyväiset päähenkilölleen. Hanhivaara on sairastunut syöpään ja käy raskaissa hoidoissa. Kaikki elämän huolettomuus on poissa ja sarjan alkuosien äreä komisario vaikuttaa pehmenneen. Ajatus Hanhivaaralla leikkaa edelleen terävästi.

Tällä kertaa Hanhivaara saa ratkaistavakseen opettajan merkillisen kuolemantapauksen. Minna Oksanen löydetään kodistaan Helsingin Munkkiniemestä kuolleena. Hänen vieressään lojuvat keittiötikkaat ja katossa roikkuva valaisin on pimeänä. Äkkiseltään näyttää siltä kuin Oksanen olisi kiivennyt tikkaille lamppua vaihtamaan, horjahtanut ja lyönyt päänsä kuolettavasti.

Hanhivaara alkaa kuitenkin epäillä, etteivät tapahtumat ole edenneet ihan näin yksinkertaisesti, sillä verta on yllättävän paljon, Lisäksi Oksanen on sonnustautunut juhlavaan asuun ja jalassaan hänellä on korkokengät. Ei kai kukaan lähde kiipeilemään korkkareissa keittiötikkaille ja miksi ihmeessä valo olisi pitänyt vaihtaa, kun Oksanen oli selvästi tekemässä lähtöä jonnekin? Hanhivaaran vainu osuu tietenkin oikeaan – Minna Oksasen kuolema ei ole tapaturma.

Tonkiessaan Oksasen elämää Hanhivaara saa huomata, että tämä kansankynttilä harrastaakin aikamoista kaksois- tai oikeastaan neloiselämää. Tutkinnan edetessä selviää, että Oksasella on ollut neljä rakastajaa, joista jokainen on saattanut mustasukkaisuudessaan surmata Oksasen - rakastajien vaimoista puhumattakaan. Vahva motiivi on tietenkin myös Oksasen aviomiehellä.

Kirstilä rakentelee jännitysjuontaan taas liikoja hötkyilemättä. Rauhallisesti etenevässä tarinassa kuulustelut seuraavat toisiaan ja samoja kysymyksiä toistetaan. Kollegojen välillä on hyvä henki, vaikka aika moisia persoonallisuuksia Hanhivaarankin osastolla työskentelee. Kuulustelujen ja päättelyn myötä tapahtumien kulku alkaa selvitä ja loppuratkaisu pääsee yllättämään.

Hanhivaara-sarjan ensimmäinen osa Jäähyväiset rakkaimmalle ilmestyi jo vuonna 1977 (siinäkin  muuten rikoksena kauniin naisen murha) ja yhteensä sarjaan kuuluu 12 teosta. Sen lisäksi, että sarjan edetessä lukija pääsee seuraamaan Hanhivaaran elämää ja uraa, sarjaa voi pitää poikkeuksellisen kattavana katsauksena rikostutkijan työhön vuosikymmenten varrella.

Maailma Hanhivaaran ympärillä on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Kun ensimmäisessä osassa soiteltiin puhelinkopeista ja kirjoiteltiin kirjeitä (ja röyhyteltiin tupakkaa ihan joka paikassa!), on yhteydenpito ja sähköisten arkistojen käyttö nopeuttanut tutkintaa valtavasti. Mutta vaikka kaikki näyttää muuttuneen, on yksi asia ennallaan. Rikoksen ratkaisee edelleen ihminen omilla aivoillaan ja päättelykyvyllään. Ja kun tutkijana on Hanhivaaran kaltainen kokenut konkari, ei roistolla ole tietenkään mitään mahdollisuutta.

Pentti Kirstilän Hanhivaarat ovat leppoisaa poliisikirjallisuutta ja niiden seurassa viihtyvät erityisesti vähän vanhemmat mieslukijat. Sarjaa voi hyvin myös suositella niille, jotka eivät kestä liiallista verenvuodatusta ja joille joidenkin jännärien nopeat käänteet ovat liikaa.

Huom! Lukuneuvojan arvion sarjan ensimmäisestä kirjasta Jäähyväiset rakkaimmalle voit lukea täältä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät uskottavista jännitysromaaneista.

2. Jos haluat tutustua Suomi-dekkarin uranuurtajaan.

3. Jos Seppo Jokisen komisario Koskinen on sinun makuusi.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Katselin viikonloppuna elokuvan This is where I leave you ja ihmettelin, miksi se tuntui niin kovin tutulta. Takakannesta selvisi, että elokuva pohjautuu Jonathan Tropperin kirjaan Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2011 Karisto, suom. J.Pekka Mäkelä), jonka parissa muistin aikanani viihtyneeni. (Keskinkertaisen elokuvan parissa en niinkään.)

Kun juutalainen kuolee, vanhan perinteen mukaan vainajan puoliso, lapset, sisarukset ja vanhemmat osallistuvat seitsemän päivää kestävään suruviikkoon. He pysyttelevät surutalossa yhdessä ja ottavat vastaan suruvalittelijoita matalilla jakkaroilla istuen.

Jonathan Tropperin kirja kertoo juutalaisesta suruviikosta, mutta kaikkea muuta kuin surullisesti. Perheen isä on esittänyt toiveen, että vanhaa perinnettä noudatettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. Pyyntö herättää hämmennystä, sillä isä oli eläessään lähes ateisti – ei millään tavalla harras uskovainen. Hampaitaan kiristellen sisarukset asettuvat seitsemäksi päiväksi surutaloon.

Ehkäpä isä tiesi, että saattamalla eripuraisen sisarusparven yhteen edes viikoksi, hän onnistuisi haudan takaa parantamaan heidän keskinäisiä välejään; auttamaan jokaista pohtimaan omaa elämänpolkuaan tai löytämään itselleen kokonaan uuden suunnan.

Tropperin kirja on täynnä nasevaa huumoria ja aika ronskejakin vitsejä. Kirjassa keskeiset henkilöt ovat miehiä, mutta elokuvassa naisten osuutta on kasvatettu, jotta elokuva uppoaisi paremmin sekä miehiin että naisiin. Tropper kirjoittaa vetävästi ja henkilöhahmogalleria on kaikessa omituisuudessaan sympaattinen ja samaistuttava. 

Omassa kirjallisessa lajityypissään Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on erinomainen. Se on viihdyttävä, vitsikäs ja kepeä romaani. Se ei ole onneksi pelkkä äklömakea vaahtokarkkipussi, vaan mukana on myös väkevää salmiakkia ja kirpeitä hedelmäkarkkeja. Hauskaa ja vetävää lomalukemista.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä (ja nauraa!)

2. Jos amerikkalaisten arkiset kommellukset kiinnostavat sinua.

3. Jos etsit kirjastosta hyvää lukuromaania miehellesi.

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Jotkut kirjat jäävät vuosiksi mieleen. Suurin osa huuhtoutuu pois. Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010) on yksi niistä, joita minä en unohda. Surullinen tarina kahdesta yksinäisestä nuoresta jysähti aikanaan suoraan sydämeen, eivätkä ohi kiitäneet vuodet ole onnistuneet himmentämään sen aikanaan tekemää vaikutusta.

Giordanon toinen suomennos Ihmisruumis (2014 WSOY, suom. Helinä Kangas) ilmestyy sopivasti kirjamessujen alla – onhan messujen tämän vuoden teemamaa Italia ja vierailevana tähtenä itse Giordano. Ihmisruumis vie lukijan italialaisen komppanjan mukana Afganistaniin, karuun erämaahan, jossa käydään sotaa talebaneja vastaan.

Itse sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, sillä komppanjan arki on pääasiassa puuduttavan tylsää odottamista. Talebanit kyttäävät sotilastukikohtaa ja tukikohta kyttää talebaneja. Mihinkään ei voi miinojen ja tienvarsipommien pelossa mennä. Elämä on paikalleen pysähtynyttä.

Miehet ovat hakeutuneet armeijaan kukin mistäkin syystä. Joku päästäkseen eroon mammanpojan nyhveröleimasta, joku ylläpitääkseen machomiehuuttaan, joku paetakseen yksityiselämänsä ongelmia, joku ehkä auttaakseen tuhottua köyhää maata jaloilleen.

Kaiken toimettomuuden yllä leijuva alituinen pelko kiristää hermoja. Pienessä suljetussa ryhmässä erilaiset persoonat korostuvat ja miehet ovat jatkuvasti törmäyskurssilla keskenään. Toisinaan he rohkaisevat toveriaan ja auttavat tätä kestämään vielä vähän. Osa miehistä löytää erämaassa itsensä, osa kadottaa itsensä lopullisesti.

Giordano on onnistunut kirjoittamaan miehisestä aiheesta romaanin, joka vetoaa myös naislukijoihin. Hän rakentaa tarinansa taitavasti ja tutkii hienovireisesti miesten mielen myllerryksiä, kun tunteitaan ei saa näyttää, eikä peloistaan puhua. Vaikka sotilastukikohdassa ei tapahdu juuri vatsatautiepidemiaa enempää, Giordano pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tylsistymään ei joudu.

Ihmisruumis on päällisin puolin täysin erilainen kirja kuin Alkulukujen yksinäisyys. Yhteistä näille kahdelle teokselle on kuitenkin ihmiseksi kasvamisen problematiikka ja siinä Giordano on suorastaan loistava. Miten löytää itsensä ympäristössä, jossa joka puolelta tulee erilaisia vaatimuksia olla tietynlainen? Miten pitää päänsä ja tulla sellaiseksi kuin itse sisimmässään haluaa?

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos haluat lukea sodasta ilman verenvuodatusta.

3. Jos olet kiinnostunut ihmismielestä.

Arto Teronen ja Jouko Vuolle: Pelimies Jerry Salmi

Kaksikko Teronen ja Vuolle on tullut vannoutuneelle urheiluväelle tunnetuksi kirja- ja radiosarjastaan Kiveen hakatut, jossa he esittelevät edesmenneitä, tunnettuja ja tuntemattomampia, suomalaisia urheilusankareita. 

Tehdessään radio-ohjelmaa Vancouverin olympialaisten alla Kanadassa he saivat sattumalta mahdollisuuden tutustua myös Jorma ”Jerry” Salmeen, yhteen maamme unohdettuun jääkiekkosankariin. Juteltuaan Salmen kanssa tunnin verran kirjoittajakaksikko oli vakuuttunut siitä, että tämän miehen elämä pitää saada kansien väliin – niin uskomattomia Salmi heille tarinoi.

Pelimies Jerry Salmi: seikkailua koko elämä (2013 Kirjapaja) kertoo jääkiekkoilija Salmen elämänvaiheet nuoruudesta eläkepäiviin Kanadassa. Eniten keskitytään kiekkovuosiin Suomessa ja ulkomailla ja se onkin kiinnostavaa luettavaa kaikille Leijona-faneille ja muillekin jääkiekon historiasta kiinnostuneille - meno kun oli ennen niin kovin erilaista.

Ennen vanhaan pelit pelattiin ulkokentillä ja vaatteet vaihdettiin kotona. Joidenkin hyvien pelaajien ulko-ovella norkoili pikkupoikien lauma ja pelaaja sai faneiltaan varusteiden kantoapua. Huonommat pelaajat raahasivat kamansa kentälle itse. Ulkomaanreissuille kiekkoilijat ottivat joskus mukaan omat eväät ja toisinaan yövyttiin jopa teltoissa. Amerikan reissulla 1960-luvulla sodanjälkeisen Suomen niukkaan ruokaan tottuneet pelaajat saivat vatsansa kipeäksi rasvaisia herkkuja notkuvissa pöydissä, kun eivät malttaneet olla ahmimatta.

Kirjaa varten Teronen ja Vuolle haastattelivat Salmen lisäksi monia Suomen jääkiekkopiirien legendoja pelikavereista Kalervo Kummolaan. Heidän kertomustensa kautta lukijalle avautuu monipuolinen kuva poikkeuksellisen lahjakkaasta pelaajasta, joka osasi persoonallisella tyylillään sekä ihastuttaa että vihastuttaa. Nöyrään ja hiljaiseen suomalaiseen mieheen tottuneet valmentajat eivät aina hyväksyneet Salmen eloisaa ja itsetietoista tyyliä. Kultaiseen pukuun sonnustautunut itsevarmuutta uhkuva Salmi viis veisasi muiden mielipiteistä. Hän uskalsi elää ja siksi hänen elämänsä on ollut seikkailua täynnä - myös jääkiekkokaukaloiden ulkopuolella.

Tartu tähän:

1. Jos urheilun historia kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat tietää, miten jääkiekko on aikojen saatossa muuttunut.

3. Jos inhoat asiapitoista pönötystä ja pidät rennon jutustelevasta tyylistä kirjallisuudessa.

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Aamujuna Kuopioon lähtee Tampereen rautatieasemalta aikataulunsa mukaisesti, mutta matka kirjaimellisesti katkeaa heti alkuunsa. Voimakas räjähdys heittää osan vaunuista raiteilta ja tuhoaa samalla täysin pari radanvarren omakotitaloa. Komisario Sakari Koskinen saa tällä kertaa selvitettäväkseen suuronnettomuuden, eikä taaskaan mikään ole sitä, miltä ensin näyttää.

Seppo Jokinen kietoo tällä kertaa rikosromaaniinsa tapahtumaketjun, joka on saanut alkunsa jo sata vuotta aikaisemmin. Vihan sukua - romaanissa (2013 Crime Time) vuoden 1918 tapahtumien aiheuttamat haavat eivät ole kaikissa tamperelaissuvuissa vieläkään arpeutuneet ja kirjassaan Jokinen näyttää, mitä sadanvuoden takainen julmuus, katkeruus ja vihanpito saavat aikaan eri sukupolvissa. Vuosien varrella kasaantunut syyllisyys ja häpeä kulkevat nuorimpiin polviin saakka ja sitä kierrettä on vaikea katkaista.

Vaikka Seppo Jokisen poliisiromaaneissa ratkaistaan raakojakin rikoksia, niiden yleistunnelmana on tamperelainen letkeys. Kirjoissa ei ole epäuskottavaa kaahailua, väijymistä tai ammuskelua. Rikolliset eivät ole mystisiä vihjeitä jälkeensä jättäviä sarjamurhaaja-psykopaatteja, vaan ihan tavallisia roistoja. Komisario Koskinen ei hänkään ole superälykäs yli-ihminen, joka rikospaikalta löytynyttä hiuskiehkuraa nuuhkimalla selvittää, kenestä on kyse. Rikoksia selvitellään realistisen oloisesti, poliisin vähäiset resurssit huomioon ottaen. Se on Jokisen kirjoissa parasta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät uskottavasta jännityskirjallisuudesta.

2. Jos monimutkaiset murhamyysteerit kyllästyttävät sinua.

3. Jos etsit miehellesi tai isällesi hyvää luettavaa.

Davide Enia: Maan päällä

Lomamatkakirjan/kirjojen valitseminen on melkein yhtä kriittinen operaatio kuin lukemisen valitseminen joulunpyhiksi. Kirjojen olisi syytä olla lähes täydellisen hyviä, sillä ilman hyvää luettavaa loma ei ole kunnon loma – ainakaan minulle. 

Tämän kesän lomamatkalleni onnistuin tekemään loistovalinnat. Matkasin Italiaan ja totta kai halusin mukaan ainakin jonkun italialaisen kertojan teoksen. Davide Enian uunituore Maan päällä (Siltala 2013, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) saapui sopivasti kirjastooni pari päivää ennen lähtöä ja millaisen lukuelämyksen se tarjosikaan! 

(Toinen loman lukuelämys oli Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Maan päällä kertoo nyrkkeilystä ja Etelä-Italian väkivaltaisesta mieskulttuurista ja täytyy myöntää, että aiheen vuoksi suhtauduin kirjaan alkuun epäillen. Luulin tarinan olevan luotaantyöntävän verinen ja väkivaltaa ihannoiva. Sitäkin se välillä oli, mutta myös paljon muuta. Kaiken hakkaamisen, nöyryyttämisen ja vihaamisen takana on lopulta nuoren miehen koskettava kasvutarina ja tarina rakkaudesta.

Kirjassa kolmen sukupolven miehet, kaikki menestyneitä nyrkkeilijöitä, kamppailevat kukin omien menetystensä ja muistojensa kanssa. Kun isä on voittanut urallaan lähes kaiken, on pojan pystyttävä parempaan. Menestymisestä kehässä seuraa kunniaa ja se on tässä väkivaltaa ihannoivassa kulttuurissa tärkeintä. Myös naiselle kunnia on kaikki kaikessa ja sen saavuttaa vain seisomalla siveänä syrjässä. Kirjan kuvaamassa maailmassa naiset ovat statisteja hyvin kapeasti määritetyissä sivurooleissa.

Nyrkkeilyn maailma on säälimätön, mutta kehän ulkopuolella maailma on vieläkin säälimättömämpi. Heikkous on iljettävin ominaisuus ihmisessä, jonka saa parhaiten häviämään täräyttämällä porukollia kunnolla kuonoon. Ja jos ei kerrasta vollotus lopu, täräytetään uudestaan. Raadollisen yksinkertaista.

”Kummat ovat vahvempia, miehet vai enkelit?

Ihmiset. Ihmisolennon saa murtumaan, enkeliä ei.

Joten enkeli on vahvempi, eikö niin?

Vahva on jokin sellainen, jonka voi murtaa, mutta joka ei murru.”

Pärjätäkseen elämässä on oltava vahvin. Mutta onneksi suurin kaikesta on kuitenkin rakkaus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea karun ja samalla koskettavan kuvauksen machomaailmasta.

2. Jos olet kiinnostunut nyrkkeilystä.

3. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.

Juice Leskinen: Siinäpä tärkeimmät

Aina ei tarvitse lähteä kirjastoon etsimään itselleen luettavaa. Joskus riittää kun vilkaisee, mikä kirja puolison yöpöydällä lojuu ja tarttuu siihen rohkeasti. Voi saada palkitsevan lukuelämyksen ja löytää uuden suosikin. Bonuksena voi oppia jotain uutta myös puolisostaan.

Nuori Juice Leskinen katseli silmälasiensa takaa elämäkertansa kannesta kaukaisuuteen mieheni yöpöydällä. Entisenä Tampereen likkana ajattelin tutustua minäkin tähän vanhan kotikaupunkini legendaan. Ja tutustuminen kannatti. Kirjassaan Siinäpä tärkeimmät (Tammi 2003) Juice kertoo lapsuudestaan Juankoskella, muusikon uran alustaan Tampereella ja menestyksen vuosista Suomen tunnetuimpana lauluntekijänä.

Hän kuvaa elämänsä onnistumisia ja epäonnistumisia rehellisesti ja humoristisesti. Hän ei päästä itseään helpolla, eikä kiillottele julkisuuskuvaansa millään tavalla. Epäonnistumiset avioliitoissa, ryyppyputket ja vakavat sairaudet sekä ristiriidat bänditovereiden kanssa kerrotaan lukijalle avoimesti. Menestyminen kuitataan lakonisen toteavaan tyyliin, vaikka Juicella jos kellä olisi aihetta rehvasteluun.

Juicen tarinaa lukiessa huomaa kuinka maailma on muuttunut. Sen huomaa pienissä arjen yksityiskohdissa ja toisaalta julkisuuteen liittyvässä kontekstissa. Juice oli Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia muusikoita, mutta silti hän ei koskaan rehennellyt saavutuksillaan tai öykkäröinyt menestyksen tuomalla mammonalla. Hän ei patsastellut stailattuna lehtien kansissa Louis Vuittonin monogrammi rinnuksissa, eikä kaulaillut hampaat hohtaen muiden menestyjien kanssa kokkareilla. Hän hengaili tyylilleen uskollisena Aulabaarissa samojen (epätrendikkäiden) tyyppien kanssa kuin ennenkin. Hän keskittyi olennaiseen ja  tiesi olevansa niin hyvä siinä mitä hän tekee, ettei hänen tarvinnut sen enempää päteä. Kun sisältö oli kunnossa, ei ulkopuolella ollut väliä. Siinäpä ajatus mietittäväksi monelle nykyjulkkikselle.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut suomalaisen musiikin historiasta.

2. Jos haluat tehdä nostalgisen matkan menneisyytesi Suomeen.

3. Jos haluat lukea tarinan miehestä, joka eli niin kuin halusi.

Anders Roslund & Börge Hellström: Kaksi soturia

Rikoksia, jengejä ja väkivaltaa. Huumeita, lääkkeitä ja riippuvuuksia. Pelkoa, vihaa ja toivottomuutta. Ylpeyttä, veljeyttä ja velvollisuutta. Anders Roslund ja Börge Hellström näyttävät lukijalle uudessa kirjassaan Kaksi soturia (WSOY 2013) Ruotsin toiset kasvot – sen pimeämmän puolen. Nyt ei lauleskella yhteislauluja Skanssenilla, ei skoolailla maljoja keltaisen puuhuvilan vehreässä puutarhassa eikä diskuteerata sivistyneesti, rennosti ja ruskettuneesti. Sen sijaan sukelletaan nuorten rikoksentekijöiden armottomaan maailmaan, jossa veljeä ei petetä ja uskollisuus on hyveistä suurin.

Kaksi soturia kertoo tarinan kahdesta nuoresta pojasta, Leonista ja Gabrielista, jotka vannovat toisillensa uskollisuutta ja kunnioitusta. Tämä tiivis parivaljakko johtaa rautaisella oteellaan Råbyn pahamaineisen lähiön nuorisojengiä, organisoi huumekauppaa ja rajua kaaokseen pyrkivää ilkivaltaa. Heidän kokoamansa nuorten uskollisten sotureiden joukko on valmis vaikka kuolemaan uuden perheensä vuoksi, sillä heillä ei ole ketään muutakaan kenen puolesta elää. Kaikki muuttuu, kun Gabriel löytää Wandan ja samalla elämälleen uuden tarkoituksen, eikä mikään voi olla enää niin kuin ennen.

Roslundin ja Hellströmin uusin jännitysromaani on väkevä kuvaus peritystä huono-osaisuudesta, epätoivosta ja vihasta sekä siitä, mihin se kaikki voi pahimmillaan johtaa. Väkivallan ja rikollisuuden kierteen voi katkaista vain toivo paremmasta huomisesta. Mutta mistä toivon voi löytää, kun ympärillä on vain toivottomuutta?

Väkivaltaisuutensa vuoksi Kaksi soturia ei nouse kirjailijakaksikon parhaiden joukkoon omalla listallani. Edward Finniganin hyvitys (WSOY 2008) ja Kolme sekuntia (WSOY 2011) ovat tehneet suuremman vaikutuksen. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa alamaailman ytimeen.

2. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista poliisiromaaneista.

3. Jos et kavahda väkivaltaa ja verisiä yksityiskohtia.

Huom! Kaksi soturia on paksu ja yksityiskohtainen, joten sen lukemiseen pitää varata aikaa.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstini sisältöön.