sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Davide Enia: Maan päällä


Lomamatkakirjan/kirjojen valitseminen on melkein yhtä kriittinen operaatio kuin lukemisen valitseminen joulunpyhiksi. Kirjojen olisi syytä olla lähes täydellisen hyviä, sillä ilman hyvää luettavaa loma ei ole kunnon loma – ainakaan minulle. 

Tämän kesän lomamatkalleni onnistuin tekemään loistovalinnat. Matkasin Italiaan ja totta kai halusin mukaan ainakin jonkun italialaisen kertojan teoksen. Davide Enian uunituore Maan päällä (Siltala 2013, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) saapui sopivasti kirjastooni pari päivää ennen lähtöä ja millaisen lukuelämyksen se tarjosikaan! 

(Toinen loman lukuelämys oli Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Maan päällä kertoo nyrkkeilystä ja Etelä-Italian väkivaltaisesta mieskulttuurista ja täytyy myöntää, että aiheen vuoksi suhtauduin kirjaan alkuun epäillen. Luulin tarinan olevan luotaantyöntävän verinen ja väkivaltaa ihannoiva. Sitäkin se välillä oli, mutta myös paljon muuta. Kaiken hakkaamisen, nöyryyttämisen ja vihaamisen takana on lopulta nuoren miehen koskettava kasvutarina ja tarina rakkaudesta.

Kirjassa kolmen sukupolven miehet, kaikki menestyneitä nyrkkeilijöitä, kamppailevat kukin omien menetystensä ja muistojensa kanssa. Kun isä on voittanut urallaan lähes kaiken, on pojan pystyttävä parempaan. Menestymisestä kehässä seuraa kunniaa ja se on tässä väkivaltaa ihannoivassa kulttuurissa tärkeintä. Myös naiselle kunnia on kaikki kaikessa ja sen saavuttaa vain seisomalla siveänä syrjässä. Kirjan kuvaamassa maailmassa naiset ovat statisteja hyvin kapeasti määritetyissä sivurooleissa.

Nyrkkeilyn maailma on säälimätön, mutta kehän ulkopuolella maailma on vieläkin säälimättömämpi. Heikkous on iljettävin ominaisuus ihmisessä, jonka saa parhaiten häviämään täräyttämällä porukollia kunnolla kuonoon. Ja jos ei kerrasta vollotus lopu, täräytetään uudestaan. Raadollisen yksinkertaista.

”Kummat ovat vahvempia, miehet vai enkelit?
Ihmiset. Ihmisolennon saa murtumaan, enkeliä ei.
Joten enkeli on vahvempi, eikö niin?
Vahva on jokin sellainen, jonka voi murtaa, mutta joka ei murru.”

Pärjätäkseen elämässä on oltava vahvin. Mutta onneksi suurin kaikesta on kuitenkin rakkaus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea karun ja samalla koskettavan kuvauksen machomaailmasta.
2. Jos olet kiinnostunut nyrkkeilystä.
3. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Tahar Ben Jelloun: Lähtö


Tahar Ben Jelloun on voittanut pitkän uransa aikana lähes kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot ja kun lukee hänen kirjansa Lähtö (Gummerus 2007, suom. Annikki Suni) ymmärtää miksi. Samalla ymmärtää sen, miksi niin monissa arabimaissa tätä nykyä kuohuu. Ihmisten hätä, toivottomuus ja näköalattomuus ovat Lähdössä käsin kosketeltavia.

Uutisjutut laittomista Eurooppaan pyrkijöistä ovat tuttuja. Ihmiset maksavat epätoivoissaan mittavia summia salakuljettajille, jotta pääsisivät Välimeren yli paratiisina näyttäytyvään maanosaamme. Osa näistä kiikkeriin veneisiin lastatuista ihmisistä pääsee henkitoreissaan perille. Osalle matka koituu kohtaloksi. Lähdön päähenkilön Azelin serkku on yksi niistä, joka ei koskaan saavuta päämääräänsä. Hänen ruumiinsa huuhtoutuu kotirantaan pari päivää lähdön jälkeen. Tapahtuneesta järkyttynyt Azel päättää itsekin lähteä ja toteuttaa samalla myös kuolleen serkkunsa unelman.

Lähdöstä haaveilevat Marokossa kaikki. Maa ei pysty tarjoamaan työtä nuorilleen ja kulman takana oleva Eurooppa näyttäytyy näiden nuorten mielestä paratiisilta, jossa kaikilla on kaikki hyvin. Osa toimettomista nuorista on otollista maaperää ääri-islamisteille, jotka värväävät uusia jäseniä nuorten suosimissa kahviloissa. Uskonnolliset koulutusleirit muuttavat nuoret aivan toisenlaisiksi ja he palaavat kotiin parrakkaina käännynnäisinä, jotka ovat löytäneet ankarasta uskonnollisuudesta sen turvan ja tarkoituksen, mitä valtio ei ole pystynyt antamaan. Azelia ei uskonto kiinnosta, joten lähtö jää hänen ainoaksi mahdollisuudekseen.

Azelin unelma Eurooppaan pääsystä toteutuu, mutta paratiisia hän ei sieltä löydä. Pikemminkin toisenlaisen helvetin: yhtä turvattoman ja toivottoman. Palaaminen kotikylään olisi liian suuri häpeä, joten Azelin on vain yritettävä selviytyä muiden kaltaistensa tapaan: ilman oikeuksia ja lain antamaan suojaa, sillä virallisesti heitä ei ole olemassakaan.

Tahar Ben Jelloun avaa lukijalle maailman laittoman siirtolaisen näkökulmasta, eikä se ole mukavaa katseltavaa. Koskettava tarina hädänalaisista ihmisistä osuu kipeästi myös eurooppalaiseen omatuntoon. Me tiedämme kyllä kaiken tämän. Kuinka kauan aiomme sulkea silmämme?

 Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää miksi.
2. Jos luulet, että kaikki palkittu kirjallisuus on liian vaikeaselkoista.
3. Jos haluat lukea hienon ja koskettavan tarinan.

Huom! Kannattaa tutustua Tahar Ben Jellouniin nyt hyvissä ajoin etukäteen, sillä Nobelin kirjallisuuspalkinto on ainoa, joka häneltä vielä uupuu... 

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Mia Kankimäki oli totaalisen kyllästynyt elämäänsä: sama työ, sama arki ja samat rutiinit toistuivat päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei miestä. Ei lapsia. Tätä samaa tylsyyttäkö elämä tulisi olemaan hamaan loppuun saakka? Ei kiitos, hän vannoi ja päätti tehdä elämälleen jotain.

Kankimäki oli aina unelmoinut asuvansa Japanissa jonkin aikaa. Maan historia, kulttuuri ja esteettisyys olivat aina viehättäneet häntä ja erityisen kiinnostunut hän oli ollut jo vuosien ajan Heian-kaudella eläneestä hovinaisesta Sei Shonagonista (n. 966-1017). Kankimäki keksi yhdistää nämä kaksi asiaa ja päätti lähteä Japaniin tutkimaan Sei Shonagonia enemmän. Samalla hän saisi irrotettua itsensä kahlitsevasta yksitoikkoisesta arjesta ja ehkä hän Sein lisäksi voisi löytää matkaltaan myös omalle elämälleen uuden suunnan. Lopputuloksena syntyi ainakin tämä antoisa lukuelämys Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013).

Kankimäki kertoo humoristisesti ja avoimen rehellisesti itsestään: aluksi siitä häilyvästä epävarmuudestaan lähdön lähestyessä sekä myöhemmin kaikenlaisista hankaluuksista, joita hän lopulta uudessa yllättävän erilaisessa kulttuurissa kohtaa. Arkinen elämä Japanissa kun on kieltä osaamattomalle aikamoinen haaste.

Enemmän kuin itsestään Kankimäki kertoo kuitenkin mielenkiintonsa kohteesta Sei Shonagonista ja se on ehdottomasti tämän kirjan parasta antia. Vaikka itsekin aikanani pääsin kirjallisuustieteen opinnoissa melko pitkälle, en muista koskaan kuulleenikaan tämän viehättävän, itsevarman ja suorapuheisen hovinaisen kirjoituksista. Sen sijaan Heian-kauden tunnetuimpaan teokseen, Genjin tarinaan, törmäsi alvariinsa. Kun Kankimäki tutustuttaa lukijan Seihin, toivoisi asian olevan toisella tolalla. Niin uskomattoman poikkeuksellinen kirjoittaja ja persoona Sei Shonagon vaikuttaa olleen.

Kankimäen kirja sopii monipuolisuutensa vuoksi monenlaisille lukijoille. Elämäänsä kyllästyneet voivat saada kirjoittajan irtiotosta kimmokkeen omalle elämänmuutokselleen. Historiasta kiinnostuneet saavat kirjasta aimo annoksen Japanin kulttuurihistoriaa ja mikä parasta: poikkeuksellisen mukaansa tempaavassa muodossa. Matkailijoille kirja antaa käytännön vinkkejä maassa selviytymiseen. Kirjallisuushistoriasta kiinnostuneet tutustuvat kirjan avulla yhteen maailmankirjallisuuden unohdettuun helmeen.

Kankimäen kirja on kaiken kaikkiaan virkistävä poikkeus Näin löysin elämälleni uuden suunnan –tyyppisen kirjallisuuden joukossa juuri siitä syystä, että Kankimäki peilaa omaa elämäänsä sielunsisarensa menneisyyden kokemuksiin ja pohdintoihin, jotka vaikuttavat hämmästyttävän samanlaisilta kuin nykyäänkin. Vain yksi asia häiritsi lukuelämystäni. V-sana ei mielestäni sovi mitenkään tämäntyyppiseen kirjaan, ei nelikymppisen naisen suuhun, ei ylipäätään mihinkään.

Tartu tähän:

1. Jos Japani on intohimosi.
2. Jos haluat löytää elämällesi uuden suunnan.
3. Jos haluat lukea tarinan kahdesta rohkeasta naisesta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Delphine de Vigan: No ja minä


”Luuletko, että on olemassa vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan?”

Kolmetoistavuotias Lou on poikkeuksellinen ja hieman outo tapaus: hyvin älykäs tyttö, joka käy kouluakin kaksi vuotta ikäisiään ylemmällä luokalla. Lou tekee vapaa-aikanaan kaikenlaisia kokeita ja keräilee systemaattisesti tuoteselosteita pakasteruokapakkauksista, pesuohjeita vaatteista ja tekstiileistä sekä outoja sanoja sanomalehdistä. Voitte arvata, ettei hän kuulu luokan suosituimpien joukkoon.

Eräänä päivänä opettaja hiillostaa Lou’ta ilmoittamaan vihdoin yhteiskuntaopin tutkielman aiheensa. Hätäpäisään Lou ilmoittaa tekevänsä työn Pariisin asunnottomista ja valehtelee jo sopineensa haastattelusta yhden asunnottoman kanssa. Jotta hän saisi työnsä tehtyä, hänen on oikeasti tutustuttava asunnottomaan ja sitä kautta hänen elämäänsä astuu No: 18-vuotias kadulla asuva nuori nainen.

Tutustuessaan No’hon Lou’n silmät avautuvat aivan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, joka on päivittäin kaikkien pariisilaisten nähtävillä. Asunnottomat elävät, syövät ja nukkuvat ihmisten kulkureittien varrella, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti näe heitä. Asunnottomat ovat näkyviä näkymättömiä.  Lou ei halua sulkea silmiään ja ottaa No’n asumaan luokseen. Mutta onnistuuko pitkään kadulla elänyt enää sopeutumaan ns. normaaliin elämään?

Delphine de Viganin kirja No ja minä (WSOY 2012, suom. Kira Poutanen) on selvästi nuortenromaani, vaikka se omasta kirjastostani löytyikin aikuisten osastolta. Kirja on varmasti silmiä avaava teos nuorelle, jolle asunnottomien tilanne on uutta, mutta aikuisena lukijana olisin kaivannut syvällisempää otetta aiheeseen. Nyt kirjailijan pohdinnat jäävät pintatason irrallisiksi kommenteiksi, eivätkä valitettavasti ulotu koko tarinan tasolle.

Parasta antia aikuislukijalle kirjassa on Loun ja tämän vanhempien välinen suhde. On surullista seurata Lou´n epätoivoista kamppailua tulla huomatuksi omassa kodissaan. Vanhemmat kun ovat omien traumojensa kanssa niin solmussa, että unohtavat katsoa omia lapsiaan. Samalla tavalla kuin ohikulkijat katsovat asunnottomien ohi, katsovat Lou´n vanhemmat lapsensa ohi. Lou on kotonaan yhtä näkymätön kuin kadulla asuva No. Eikä hän ole valitettavasti sen suhteen mikään harvinainen poikkeus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan erilaisuudesta.
2. Jos haluat tutustua (vampyyritarinoiden sijaan) vaihteeksi yhteiskunnalliseen nuortenromaaniin.
3. Jos ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa sinua.

torstai 11. heinäkuuta 2013

György Dragomán: Valkoinen kuningas


György Dragománin Valkoinen kuningas (Otava 2008, suom. Outi Hassi) on yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Se on upeasti kirjoitettu (ja käännetty) koskettava tarina lapsista väkivallan keskellä. Sen lisäksi se on tarina tulevaisuudenuskosta, ystävyydestä ja toivosta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan itäeurooppalaiseen sosialistiseen diktatuuriin, jossa kaikenlainen julmuus ja väkivalta ovat arkipäivää. Päähenkilö, 11-vuotias Dzsáta elää äitinsä kanssa kahdestaan, sillä isä on passitettu monen muun miehen tapaan työleirille. Dzsátan elämä pyörii kodin, koulun ja jalkapalloharrastuksen välillä, mutta hän joutuu elämään kavereineen jatkuvassa väkivallan pelossa. Opettajat, valmentajat, työmiehet, poliisit ja kaikenlaiset hämärähemmot hakkaavat poikia milloin mistäkin syystä. Miehet näyttävät myös löytävän pojista tunnepuolen herkimmät kohdat ja onnistuvat nöyryyttämään ja pelottelemaan poikia pahasti. Dzsáta on oppinut jo varhain, ettei aikuisiin, erityisesti aikuisiin miehiin, ole luottamista. Jatkuvasta pelosta huolimatta pojat yrittävät nauttia lapsuudestaan ja tekevät kaikenlaisia poikien kolttosia.

Vaikka Valkoinen kuningas ahdistaa ja järkyttää, tarina ei kuitenkaan ole läpeensä musta. Lukijalla pysyy usko siihen, että kaikesta huolimatta Dzsáta taitaa elämässään pärjätä. Synkkyyden seasta pilkahtaa aina välillä jotain hyvää, jotain mistä lukija(kin) saa voimaa jatkaa eteenpäin.

Vaikuttavan tarinan lisäksi Valkoinen kuningas hurmaa upealla kielellään. Suomentaja Outi Hassi on joutunut todellisen haasteen eteen, sillä Dragomán on haastava käännettävä. Lauseet ovat pitkiä ja pisteet harvassa. Pilkkuja on sitäkin enemmän. Lisäksi kirjailija on saanut onnistuneesti vangittua tekstiinsä 11-vuotiaan lapsikertojan todentuntuisen ja välillä sinne tänne poukkoilevan äänen, mikä sekin luo kääntäjälle omat haasteensa. Tästä huolimatta teksti ei suinkaan ole hämärän vaikeaselkoista ja monimutkaista, vaan soljuu sujuvasti eteenpäin ja pitää lukijan raudanlujassa otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

Kun Valkoisen kuninkaan tarina on ohi, ei voi hetkeen kuin haukkoa henkeään: järkytyksestä ja ihastuksesta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaikuttavan tarinan, jonka muistaa pitkään.
2. Jos pidät kielellisesti taidokkaista kirjoista.
3. Jos inhoat hömppää ja haluat keskittyä laatukirjallisuuteen.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Stephen King: 22.11.63


Kauan siinä kesti. Ensin välttelin ja väistelin. En olisi millään halunnut aloittaa Stephen Kingin järkälettä 22.11.63 (Tammi 2013, suom. Ilkka Rekiaro). Kauan sen lukemisessa myös kesti, sillä  lähes 900-sivuista tarinaa ei hotkaista päivässä parissa. Kiinnostava tarina ja vetävä juoni pitivät mielenkiinnon kuitenkin yllä alusta loppuun, eivätkä puutumaan päässeet muut kuin kädet.

King leikittelee kirjassaan ajatuksella ajassa matkustamisessa. Mitä jos voisimme matkata menneisyyteen ja muuttaa historian kulkua? Seuraisiko menneisyyden peukaloinnista hyvää vai johtaisiko se entistä pahempaan lopputulokseen? Kingin kirjan päähenkilö Jake Epping löytää kulkureitin menneisyyteen, päättää toteuttaa ystävänsä Alin toiveen ja estää John F. Kennedyn murhan.

Jake matkaa vuodesta 2011 1960-luvulle ja lähtee jäljittämään Kennedyn murhaajaa Lee Harvey Oswaldia. George Ambersonina menneisydessä seikkaileva Jake saa jatkuvasti varoa paljastumasta ja hän joutuu myös toden teolla totuttelemaan sen ajan ihmisiin ja tapoihin, sillä maailma on muuttunut valtavasti viidessäkymmenessä vuodessa. Hyvin pian Jake huomaa, että menneisyys ei halua muuttua. Menneisyys on itsepintainen. Se panee hanttiin ja vierittää esteitä Jaken tielle. Ja kuka kumma on keltaisen kortin mies? Aivan kuin tämä tietäisi jotain enemmän...

Stephen King rakentelee taitavasti mukaansa tempaavan juonen menneisyydessä seikkailevasta hyväntahtoisesta miehestä. Hän koukuttaa lukijan vihjailemalla jatkuvasti tulevasta ja antaa lukijan myös ymmärtää, ettei kaikki ehkä kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Vaikka luku-urakka on melkoinen, on vetävästi kirjoitettu kirja nopealukuisempi kuin paksuus antaa olettaa. Ja kirjan paras repliikki tulee ehdottomasti erään sosiologian professorin suusta: ”Kun mikään muu ei auta, anna periksi ja mene kirjastoon.” Niin juuri!

Huom! Jälkisanojen perusteella King tuntuu selvittäneen kaiken mahdollisen Lee Harvey Oswaldista, joten faktat ainakin siltä osin ovat tässä teoksessa kohdillaan.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut Yhdysvaltojen historiasta.
2. Jos sinulla on aikaa paksulle kirjalle.
3. Jos 1960-luku on intohimosi.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kim Echlin: Kadonneet


Kim Echlinin kirja Kadonneet (Tammi 2009, suom. Sirkka Aulanko) alkaa sitaatilla: ”Kerro siitä”. Näin on kehottanut Vann Nath, yksi niistä seitsemästä, jotka selvisivät hengissä punakhmerien ylläpitämältä salaiselta kidutusleiriltä. Tällä samalla leirillä yli 14 000 miestä, naista ja lasta kidutettiin kuoliaiksi 1970-luvun lopulla. Eikä tämä leiri suinkaan ollut ainoa.

Sitaatti on hieno johdatus tähän Kim Echlinin upeaan tarinaan ja siihen järkyttävään todellisuuteen, jonka kambodzalaiset joutuivat kokemaan vain muutama vuosikymmen sitten. Kerro siitä, kehottaa Vann Nath, ja onneksi Echlin kertoo.

Tarina alkaa hyvin kevyenä rakkaustarinana toiselta puolelta maapalloa Kanadasta. Nuori 16- vuotias Anne rakastuu Serey’hin, joka on paennut Kanadaan punakhmerien hallintoa. Nuoret hengailevat klubeilla ja viettävät huoletonta elämää ystäviensä kanssa. Kun Kambodzan rajat avautuvat, Serey lähtee selvittämään, mitä hänen perheelleen on hirmuhallinnon aikana tapahtunut, eikä Anne kuule hänestä enää mitään. Kuluu kymmenen vuotta, mutta Anne ei pysty unohtamaan. Hän haluaa tietää, mitä Serey’lle on tapahtunut ja lähtee matkaan.

Kambodzassa Anne kuulee kadunmiehiltä kammottavia tarinoita hirmuhallinnon ajalta ja kontrasti alun kepeyteen on hätkähdyttävä, kauhistuttava. Vaikka Echlin ei missään määrin mässäile kauheuksilla, lukija järkyttyy silti. Ihmisen pahuus toista ihmistä kohtaan on täysin käsittämätöntä. 

Kadonneet on vaikuttava tarina toisaalta periksi antamattomasta rakkaudesta ja toisaalta ihmisten äärimmäisestä pahuudesta. Tällaisia historiallisia hirmutekoja ei saa unohtaa. Niistä pitää puhua. Tehdä niin kuin Vann Nath kehottaa: kertoa siitä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea syvällisen ja ajatuksia herättävän tarinan.
2. Jos inhoat kevyttä hömppää.
3. Jos et halua sulkea silmiäsi.

Huom! Tarina voi järkyttää herkimpiä lukijoita.