Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

Enpä muista pitkään aikaan lukeneeni näin masentavaa teosta. Roman Sentšinin hehkutettu romaani (2015 Into, suom. Kirsti Era) Jeltyševin perheestä ei mieltä ylennä. Mutta ei sen lukeminen toisaalta kadutakaan, sillä Sentšinin teos tuntuu todelta – tällaista elämä venäläisissä maaseutukylissä varmasti oli ja on.

Jeltyševin nelihenkisellä perheellä menee kirjan alussa ihan hyvin. Isä Nikolai on miliisi, joka paimentaa juopuneita selviämisasemalla ja ansaitsee mukavasti lahjuksilla. Äiti Valentina työskentelee kirjastonhoitajana. Pojat ovat nuoria aikuisia: vanhempi melko lahjaton velttoilija ja nuorempi hieman aktiivisempi, muttei mikään järjen jättiläinen hänkään.

Nikolai kuuluu niihin ihmisiin, jotka pelaavat aina varman päälle. Hänen kohdalleen on kyllä tullut monenlaisia tilaisuuksia, mutta niihin tarttuminen olisi vaatinut riskinottoa. Nikolai on tyytynyt mieluummin kapeaan ja turvalliseen leipään. Välillä se vähän kaduttaa, mutta yleensä ei.

Jeltyševin perheen rappiokierre alkaa, kun Nikolai saa potkut työstään ja perhe häädön asunnostaan. Heidän on muutettava maalle, Tatjana-tädin helmoihin, rupuiseen ja vetoisaan mökkiin. Kyläläiset kyyläilevät tulijoita ja huijaavat minkä ehtivät. Elämä on kituuttamista vuodesta toiseen, eikä mihinkään ole varaa. Perheen tulevaisuus näyttää mustalta.

Ja musta on Sentšinin romaanikin. Edes huumori ei kevennä ahdistunutta tunnelmaa, niin kuin itäeurooppalaisissa kurjuuden kuvauksissa yleensä. Sentšin kirjoittaa Jeltyševin perheen rappiosta väkevästi ja kaunistelematta. Samanlaista raatamista ja nöyryytysten täyttämää on monen ihmisen elämä täynnä.

Sentšinin kirja on hyvä kuvaus myös siitä, kuinka nopeasti ja helposti toimettomuus ja piittaamattomuus tarttuvat ihmisestä toiseen. On vaikea olla iloinen, reipas ja aikaansaava, jos porukka ympärillä on apaattisen masentunutta. Kun kaikki on keskeneräistä, ei työhön tule ryhdyttyä. Kun tulevaisuus näyttää lohduttomalta, ei millään ole enää väliä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua naapurimme nykykirjallisuuteen.

2. Jos venäläinen arkielämän kuvaus kiinnostaa sinua.
3. Jos inhoat positiivisuutta ja onnellisia loppuja.

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Kirjallisuuden klassikoista ei voi puhua ilman venäläistä kirjallisuutta, mutta naapurimme nykykirjallisuus on tuntemattomampaa. Yksi syy siihen on käännösten vähäinen määrä – harva suomalainen kun pystyy lukemaan venäjänkielistä kirjallisuutta alkukielellä.

Lisäksi venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäminen on suurelta osin pienten kustantamoiden varassa, eikä niillä taas ole isojen kilpailijoittensa tavoin valtavaa markkinakoneistoa rummuttamassa uusista lukemisen arvoisista kirjoista. Siksi hyvät kirjat saattavat jäädä suurelta yleisöltä täysin huomaamatta.

Yksi hulvaton helmi on Pavel Sanajevin esikoisromaani Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014 Into, suom. Kirsti Era). Minäkään en olisi sitä löytänyt, ellei eräs paljon lukeva ystäväni olisi sitä minulle suositellut. Ja koska luotan ystäväni makuun, hankin romaanin heti käsiini.

Sanajevin kirjan keskiössä on mummo, babuška, yksi vahvimmista venäläisyyden ilmentymistä. Eikä kyseessä ole mikään kiltti ja iloisesti hymyilevä lempeä huivipää, joita on nähty euroviisulavallakin. Tämä babuška on aivan toista maata kuin hurmaava udmurttimummojen kuusikko, joka piirakkaa lavalla paistaen ylsi euroviisukarnevaaleissakin pari vuotta sitten toiselle sijalle.

Sanajevin mummo on babuška from hell. Nina Antonovna on elämäänsä ja avioliittoonsa pettynyt nainen. Vainoharhainen, arvaamaton ja erittäin paha suustaan. Kovia kokenut ja psyykkisesti sairas. Hän sättii miestään taukoamatta ja mies pakenee kalaan, konserttikiertueille, yhdistystoimintaan tai millon mihinkin saadakseen hetken rauhaa.

Kaikken pahiten babuška läksyttää tyttärenpoikaansa Sašaa, jonka mummu on ominut itselleen, kun äiti on löytänyt uuden rakkauden Krimiltä. Saša on sairaalloinen laiheliini, jota mummu lääkitsee homeopatialla, peräpuikoilla sekä kaikenlaisilla liuoksilla ja juoksuttaa lääkäriltä toiselle. Hoitoa tarvitsisi kyllä babuška itse.

Vaikka Sašan kertoma tarina on absurdin hauska, se on samalla myös tavattoman surullinen. Kukaan ei pysty laittamaan kampoihin sairaalle babuškalle. Hirviömummun mahti on valtava. Mutta kun lukija saa jossain vaiheessa tietää, millaisia elämänkokemuksia babuškalla itsellään on, sympatia herää myös häntä kohtaan.

Sanajevin romaani näyttää oivallisella tavalla sen, kuinka omat toteutumattomat unelmat katkeroittavat. Kuinka petetty ja yksin jätetty ihminen voi murtua. Kuinka oman lapsen kuolema voi saada ihmisen sekoamaan täysin. Kuinka yltiöpäinen kontrolli voi olla ainoa keino ihmiselle pysyä kasassa.

Meidän itsekäs maailmamme tarvitsee lisää empatiaa ja sanotaan, että sitä oppii parhaiten lukemalla kaunokirjallisuutta. Hyvä tarina pakottaa lukijan asettumaan toisen asemaan ja näkemään, ettei mikään tässä maailmassa ole mustavalkoista. Toinen ihminen on niin kovin helppo tuomita yksiselitteisesti pahaksi, hulluksi tai hankalaksi. Vaikeampaa on tutustua toiseen ja muuttaa käsityksiään.

Sanajevin tarinassa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Siinä on vain ihmisiä, joista on tullut sellaisia kun on tullut. Kukaan heistä ei ollut sellainen syntyessään. Elämä sen teki.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua venäläiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos pidät hulvattomista tarinoista.

3. Jos haluat lukea tarkkaa ajankuvaa (1980-luvun Neuvostoliitosta).

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen on tarkastellut Kuopioon sijoittuvassa historiallisessa romaanisarjassaan sodan vaikutusta kotirintamaan ja nostanut keskiöön sodan hiljaiset kärsijät, naiset ja lapset. Hänen uutuutensa, Graniittimies (2014 Otava), kertoo sekin eritoten naisista ja lapsista, mutta nyt ollaan 1920 – 1930-luvun Neuvostoliitossa etsimässä uutta uljasta maailmaa, jota ei sitten lopulta löydykään.

Ilja ja Klara, nimensä muuttanut nuoripari, hiihtää rajan yli Petrogradiin heti sen jälkeen kun Ilja on vapautettu vankileiriltä. Vanhoja nimiään ja äidinkieltään he eivät halua muistaa, sillä kotimaa on pettänyt heidät. Uusi loistokas tulevaisuus silmissään he suuntaavat kohti suurkaupunkia, jossa työläinen voisi vihdoin olla vapaa. Raskaskaan elämä ei heitä pelota, mutta todellisuus on silti jotain muuta kuin mitä he ovat odottaneet.

Palavasieluinen Ilja alkaa laukata ympäri maata puoluekokouksissa miettimässä suuria ideologisia linjoja. Klara ompelee kotona lämmikettä katulapsille ja jakaa heille ruokaa soppakeittiöllä. Uuden ideologian juurruttamisvaiheessa asetelma on varmasti ollut sama muuallakin: mies ajattelee isoja ja nainen toimii pienesti. Vähäpätöisesti, ajattelee mies naisesta. Epärealistisesti, ajattelee nainen miehestä.

Klara huomaa uuden systeemin heikkoudet Iljaa aiemmin. Henkitoreissaan viemäreissä ryömiviä katulapsia tulee koko ajan lisää, eivätkä epäkohdat oikeasti kiinnosta ketään. Unelma maailmasta, jossa jokaisella olisi riittävästi, alkaa rapista. Klara haluaa pelastaa lapsista edes kaksi ja löytää samalla omalle elämälleen tarkoituksen, jota uusi maa ei sitten tarjonnutkaan.

Yhtenä hyvin keskeisenä toimijana romaanissa esiintyy Petrogradin/Leningradin graniittikaupunki. Se on kuin elävä ja hengittävä, vuodenaikojen mukaan muuttuva valtava olento kaupunkilaisten ympärillä. Sitä kunnioitetaan, rakastetaan, vihataan ja kutsutaan hellitellen Piteriksi. Kähkönen herättää kirjassaan tuon olennon uljaasti henkiin.

Graniittimies kertoo universaalin tarinan lähtemisestä, toivosta ja sen menettämisestä. Vaikka kaikki tapahtuu Piterissä, sama voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Ihmiset lähtevät. He toivovat. Pettyvät. Eivätkä silti kadu sitä, että lähtivät. Vai katuvatko sittenkin?

Kähkösen yksityiskohtainen ja verevä kirjoitustyyli sekä koskettava tarina pureutuvat lukijan luihin ja ytimiin. Kunpa tänä vuonna olisi Kähkösen vuoro viedä Finlandia. Hän olisi ansainnut sen jo aikaisemminkin. Viimeistään nyt.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista historiallisista tarinoista.

2. Jos rakastat kaunista ja pedanttia kieltä.

3. Jos haluat oppia ymmärtämään itänaapuriamme.

Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Zinaida Lindénin loistava esikoisteos Ennen maanjäristystä (Gummerus, suom. Jaana Nikula) ilmestyi vuonna 2005 ja muistan   lukeneeni hurmaantuneena tarinaa venäläisestä palomiehestä ja painonnostajasta Ivan Demidovista, joka lopulta päätyi sumopainijaksi Japaniin. Tarinassa oli jotain ikiaikaisen kiehtovaa vanhanaikaisuutta, joka painui syvälle mieleeni. Lindénin uusin teos Monta maata sitten (2013, suom. Jaana Nikula) ei yllä esikoisteoksen tasolle, mutta paljon hyvää siinäkin on.

Lindén kertoo uusimmassa kirjassaan tarinan Neuvostoliitossa syntyneestä naisesta, joka monen mutkan kautta päätyy asumaan diplomaatin rouvana Suomeen. Päähenkilö Galina  ei tunne kuuluvansa mihinkään ja muistelee haikeana elämäänsä Pietarissa monta maata sitten. Se elämä on kuitenkin mennyttä, sillä vanhaa Neuvostoliittoa ei enää ole ja tilalle on tullut täysin erilainen uusi Venäjä, jota Galina ei ymmärrä, eikä tunne omakseen. Irrallisuuden tunne seuraa häntä minne ikinä hän meneekin. 

Lindénin kirjan keskiössä ovat päähenkilön tarkat havainnot ympäristöstään ja ne ovatkin kirjan parasta antia. Oikeastaan koko tarina nojautuu päähenkilön tekemälle vertailulle siitä, millaista elämä oli ennen ja millaista on nyt. Ulkopuolelta näkee paremmin, sanotaan ja se pitää paikkansa ainakin Lindénin tarkkanäköisen päähenkilön kohdalla.

Monta maata sitten vaikuttaa hyvin omakohtaiselta. Välillä joutui muistuttamaan itseään siitä, että vaikka minäkertoja muistuttaakin elämänvaiheineen kirjailijaa, heidän tarinansa tuskin ovat yksi yhteen. Tai mistä sitä tietää. Ja onko sillä oikeastaan mitään väliä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea aidonoloisen tarinan ulkopuolisuudesta.

2. Jos Neuvostoliitto-nostalgia kiinnostaa sinua.

3. Jos et niinkään pidä juonivetoisista tarinoista, vaan nautit enemmän ajatuksia herättävistä pohdinnoista.

Andreï Makine: Elämän musiikki

Olen jo kerran aiemmin tunnustanut täällä suuren rakkauteni Andreï Makinea kohtaan. Hän on se kirjailija, jonka uusinta teosta innokkaimmin odotan, eikä hän ole vielä koskaan pettänyt odotuksiani. Andreï Makine on minulle kirjailija ylitse muiden ainakin näistä neljästä syystä:

1. Makinen tarinat eivät koskaan vanhene. Niissä puhutaan isoista elämän kokoisista asioista, jotka ovat aina ajankohtaisia.  Ne ovat takuulla yhtä hyviä sadan vuoden kuluttua kuin nytkin.

2. Makinen kirjat kestävät monta lukukertaa. Hänen ajattomat tarinansa ovat ilmavia ja jättävät tilaa mielikuvitukselle ja omille tulkinnoille. Niissä ei väännetä rautalangasta, eikä aliarvioida lukijaa.

3. Vaikka Makinen kirjoissa on kurjuutta, kärsimystä ja pahuuttakin, niissä ei koskaan mässäillä yksityiskohtaisilla kauheuksilla. Hän selvästi arvostaa lukijoidensa taitoa kuvitella ja täydentää vajaaksi jättämäänsä kuvaa. Siksi jokainen lukukerta on aina erilainen.

4. Makinen kirjoissa rakkaus voittaa aina. Vaikka ihmiset kokevat kovia, he eivät koskaan menetä toivoaan eivätkä arvokkuuttaan. He säilyttävät inhimillisyytensä ja kohtelevat toisiaan hyvin. Kunpa maailma olisikin enemmän Makinen maailman kaltainen.

Olen iloinen, kun tulin lukeneeksi Andreï Makinen Elämän musiikin (WSOY 2002) uudestaan lukupiirivierailuani varten. Uppouduin jälleen tähän upeaan tarinaan nuoresta Aleksei Bergistä, muusikkolupauksesta, jota elämä heittelee sinne tänne ja joka joutuu kamppailemaan sekä fyysisen että henkisen selviytymisensä kanssa.

Makine kuvaa tässä pikkuruisessa kirjassaan Aleksein elämän vaiheet lyhyinä frgamentaarisina välähdyksinä, jotka lukijan mielessä muotoutuvat suureksi yhtenäiseksi tarinaksi ihmisestä, joka selvisi. Tarinan loppu palkitsee hienolla tavalla sekä Aleksein että lukijan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea ohuen kirjan, jossa on kaikki.

2. Jos haluat tutustua jo etukäteen tulevaisuuden Nobel-voittajaan.

3. Jos pidät kauniista kielestä ja ajattomista tarinoista.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

”Tarkastelin tyhjää matkalaukkua. Pohjalla Karl Marx. Kannessa Brodsky. Ja niiden välissä toivoton, mittaamattoman arvokas, ainutkertainen elämä.”

Kirjailija Sergei Dovlatov ärsyttää kärkevällä kommentoinnillaan neuvostoviranomaisia ja hänet karkotetaan maasta vuonna 1978. Mukaansa hän ottaa ainoastaan yhden matkalaukun, vaikka sääntöjen mukaan jokaisella sallittaisiin armollisesti kolme. Dovlatoville riittää vain yksi.

”Aloin melkein itkeä itsesäälistä. Olinhan kolmekymmentäkuusivuotias. Kahdeksantoista noista vuosista olin viettänyt työelämässä. Jos olin jotain tienannut, olin myös jotain ostanut. Olin kuvitellut, että minulla on jonkinlainen omaisuus.. Mutta lopputuloksena olikin vain yksi matkalaukku. Sitä paitsi melko vaatimattoman kokoinen. Kuuluinko sittenkin köyhälistöön? Miten tähän oli tultu?!”

Matkalaukku unohtuu uudessa kotimaassa Yhdysvalloissa kaapin takanurkkaan vuosikausiksi, kunnes eräänä päivänä Dovlatov ottaa sen esiin. Hän tyhjentää sisällön keittiön pöydälle ja siinä ne lojuvat – kaikenkirjavat tavarat, jotka hän kolmenkymmenen kuuden elinvuotensa aikansa ehti koota vanhassa kotimaassaan. Suomalaiset kreppisukat, puolue-eliitin puolikengät, kaksirivinen puku, popliinipaita, upseerinvyö, talvilakki, autonkuljettajan hansikkaat ja Ferdinand Légerin takki.  Niistä hän sitten ryhtyy yksitellen kertomaan ja avaa tavaroiden kautta ikkunan aikaisempaan elämäänsä.

Dovlatovin elämä Neuvostoliitossa on ollut juuri niin absurdia ja käsittämätöntä kuin kommunistisen systeemin kiemuroista vähääkään perillä oleva lukija voi arvata. Mikään ei mene niin kuin pieni ihminen on ajatellut, sillä systeemi on aina suurempi ja mahtavampi. Kaikki on epäloogista ja sääntöjä ei ole suinkaan tehty rikottaviksi. Tästä kafkamaisesta maailmasta Dovlatov jutustelee lukijalle hauskasti ja rennosti, eikä lukija voi kuin epäuskoisesti hymyillen pudistella päätään kaiken absurdiuden edessä.

Sergei Dovlatovia tituleerataan uudemman venäläisen kirjallisuuden klassikoksi ja Matkalaukullaan (Idiootti 2012) hän sai juuri yhden fanin lisää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä tarinankerronnasta.

2. Jos pidät yhteiskunnallisista romaaneista.

3. Jos haluat tutustua itänaapurimme menneisyyteen hauskalla tavalla.