Sami Hilvo: Pyhä peto

Sami Hilvon Pyhä peto (2016 Tammi) on niin pakahduttavan hieno romaani, että olen vieläkin ihan ällikällä lyöty.

(Muistan pitäneeni myös Hilvon esikoisromaanista Viinakortti, mutta ei se näin lähtemätöntä vaikutusta tehnyt.)

Hilvon tarinaa alkaa kertoa nuorukainen, jolla ei ole nimeä. Tai on hänellä nimi, mutta se ei ole hänen nimensä. Hän esittäytyy Mojsze Warszawskiksi, mutta nimi kuuluu hänen ystävälleen ja rakastetulleen, juutalaistohtorin vaalealle pojalle, johon kertoja hullaantuu kertakaikkisen kokonaan.

Miesten välinen rakkaus oli tuohon aikaan tuomittavaa, mutta nämä kaksi kasvavat perheissä, joissa se hiljaisesti hyväksytään. Pojat viettävät ikimuistoisen kesän autiolla rannalla loikoillen toisiaan tutkiskellen ja nuoruudesta ja elämästä nauttien. Harvoin olen lukenut näin täyteläisen hienoa kuvausta siitä, millaista tuntuu ihastua, rakastua ja himoita!

”Se alkoi perhosen siipien värinänä tai kimalaisen surinana, mutta sitten se syveni, voimistui, ja huoneen täytti matalataajuinen jylinä, kuin kaukainen taukoamaton ukkonen. Se sykki, se kihelmöi päänahassa, levisi kaikkialle iholle ja kynsien kärkiin ja jäi niihin kipunoimaan. Se kuivasi suun. Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.”

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja lähestyessään ikimuistoisen kesän jälkeen Varsovaa he vaistoavat muuttuneen tunnelman jo junassa. Kaupunkiin päästyään ei mikään ole kuin ennen. Kadut ovat täynnä roskaa ja ihmiset sulloutuvat matkalaukkuineen autoihin, jotka vievät heidät pois kaupungista. Järjestystä ei enää ole, eikä kulu aikaakaan kun pojatkin viedään.

Hilvo seuraa vale-Mojszen elämää melkein yhdeksänkymppiseksi saakka. Mojsze menestyy hyvin ja toteuttaa unelmansa Atlantin takana, mutta menneisyys ei päästä hänestä irti. Se kuiskii hänen korviinsa ja ilmestyy silmien eteen milloin missäkin muodossa. Lopulta hänen on palattava vielä kerran kotiin.

Sami Hilvon kirja on parasta, mitä kotimainen kirjavuosi on minulle tähän mennessä tarjonnut. Pyhä peto on monisyinen ja monitulkintainen ja tuo jotenkin mieleen parin vuoden takaisen Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia. Molemmissa teoksissa on paljon pureksittavaa.

Mojszen nimen ottanut päähenkilö vaikuttaa kirjan edetessä ristiriitaiselta ja tunnekylmältäkin. Välillä jopa inhottavalta tyypiltä. Mutta kun tarinan pääsee loppuun tajuaa, ettei hän sellainen ollutkaan.  Viimeisillä sivuilla on pakko nieleskellä. Niin hienosti Hilvo kirjansa päättää.

Mutta mihin viittaa kirjan nimi Pyhä peto? Varsovaan? Vale-Mojszeen itseensä? Hänen sisuksiaan nakertavaan syyllisyyteen? En tiedä. Lukuelämys on vielä niin tuore. Tätä ja monta muuta yksityiskohtaa täytyy vielä mutustella

Uljaan tarinan lisäksi kirjassa viehätti kaunis kieli. Se on samanaikaisesti ronskia ja herkkää; pohtivaa ja suoraa. Moni kohta oli pakko lukea uudestaan ja ihailla Hilvon taiturillista tyyliä. 

Tätä kirjaa ei voi - eikä kannata - hotkaista nopeasti. Sitä kannattaa makustella rauhallisesti ja viipyillen - kuin antaisi täyteläisen suklaapalan sulaa hitaasti suuhunsa. 

Vinkki: Oiva valinta lukupiirikirjaksi!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat isoja tarinoita.

2. Jos pidät hiotusta kielestä.

3. Jos inhoat yksiselitteisyyttä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.