Ian McEwan: Lapsen oikeus

Tätä on odotettu! Ian McEwan palaa uusimmassa romaanissaan juurilleen. Lapsen oikeus (2015 Otava, suom. Juhani Lindholm) on jälleen sitä napakkaa, tiivistä ja eleetöntä McEwania, johon aikanani ihastuin. Tämän tyylin Ian McEwan totisesti osaa.

Tutustumiseni McEwanin tuotantoon alkoi vuosia sitten Amsterdamista (2000), mustan huumorin sävyttämästä tarinasta ja kahden vanhan herran kaunaisesta ystävyydestä. Sen jälkeen tajunnan räjäytti McEwanin esikoisromaani Sementtipuutarha (1980), joka on edelleen yksi parhaista (ja hirvittävimmistä!) kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Sementtipuutarhasta voit lukea lisää täältä.

Seuraavana vuorossa oli Rannalla (2007) - herkkä ja tarkkanäköinen kertomus avioliiton alkumetreillä haparoivasta pariskunnasta, Vieraan turva (1983) – brutaali tarina pakkomielteen valtaan joutuvista ihmisistä ja Ajan lapsi (1989) - kauhistuttava tarina jokaisen vanhemman painajaisesta. Nämä nyt ainakin mainitakseni.

Sitten McEwanin tyyli muuttui. Hän alkoi kirjoittaa pitempiä ja sinne tänne rönsyileviä tarinoita ja kesken jäivät niin fysiikan maailmaan liiaksi sukeltava Polte (2010) kuin puiseva vakoiluromaani Makeannälkäkin (2013). Onneksi McEwan ymmärsi kääntää kelkkansa ja palasi sen tyylin pariin, jonka hän parhaiten taitaa. Lopputuloksena syntyi Lapsen oikeus, joka on taattua ja tuttua McEwan-laatua.

Perheoikeuden tuomari Fiona Maye saa kinkkisen tapauksen työpöydälleen ratkaistavaksi. Viittä vaille täysikäinen Adam Henry sairastaa leukemiaa ja hänen tautinsa saataisiin nitistettyä, jos Adam vanhempineen suostuisi verensiirtoon. He ovat kuitenkin Jehovan todistajia ja kieltäytyvät tiukasti hoidosta.

Fionan henkilökohtainen elämä ajautuu samanaikaisesti kriisiin, kun hänen aviomiehensä ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen erään itseään puolet nuoremman naisen kanssa ja toivoo Fionalta siunausta ja hyväksyntää viidenkympin villitykselleen. Fiona pakenee tilannetta keskittymällä töihinsä.

Adam Henryn tapauksessa hänen on päätettävä, mikä on lapsen oikeus. Onko se oikeus uskoa vai oikeus elää? Onko 17-vuotias riittävän kykeneväinen päättämään omasta elämästään ja tässä tapauksessa myös kuolemastaan? Voiko uskonnollisessa yhden totuuden perheessä kasvaneella lapsella olla riittävät valmiudet nähdä valintojensa vääjäämättömät seuraukset? Onko hoidosta kieltäytyminen oikeasti lapsen oma tahto vai vanhempien ja uskonyhteisön pakkosyöttämää ja manipuloimaa?

Fiona tekee ratkaisunsa, mutta päättyykö tuomarin vastuu oikeussaliin ja tuomion julistamiseen? Kun kukin virkamies hoitaa vain oman tonttinsa, saattaa yksilö helposti jäädä heitteille, kuten mekin olemme lastensuojelutapauksista lukiessa saaneet huomata. On niin kovin helppoa tuudittautua ajatukseen, että kyllä muut varmaan huolehtivat. Ei se ole minun velvollisuuteni.

Lapsen oikeus on tiivis ja syvällinen tarina, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kaikkien osapuolten ratkaisut ja valinnat ovat omalla tavallaan ymmärrettäviä ja lukija voi tarinan edetessä miettiä, mitä itse olisi tehnyt. Sivusta on kuitenkin helppo heitellä neuvoja niin fiktiivisille henkilöhahmoille kuin todellisille kanssakulkijoillekin. Vaikeiden tilanteiden keskellä kukin pystyy tekemään vain parhaansa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät taitavasti suomennetusta laatukirjallisuudesta.

2. Jos etsit hyvää lukupiirikirjaa.

3. Jos moraaliset pohdinnat kiinnostavat sinua.

Huom! Kirja sopii hyvin myös klassisen musiikin ystäville, koska silläkin on tärkeä rooli tarinassa.