torstai 24. lokakuuta 2013

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20


”Mikseivät he syö leivoksia?” kerrotaan hovin yltäkylläisyydessä eläneen Marie Antoinetten tokaisseen, kun hän kuuli ranskalaisten kärsivän leivänpuutteesta. 

Tavallisesta kansasta valovuosien päähän vieraantuneen ylimyksen lausahdus tulee mieleen, kun lukee Mathias Rosenlundin kirjaa suomalaisesta köyhyydestä. Henkinen kuilu rutiköyhän suomalaisen ja keski- ja yläluokan välillä kun tuntuu Rosenlundin kertoman mukaan toisinaan olevan lähes yhtä suuri kuin vallankumoukseen syöksyvässä Ranskassa 1700-luvun lopulla.

Rosenlundin esikoisteos Vaskivuorentie 20 (2013 Schildts & Söderströms, suom. Ulrika Enckell) on omakohtainen tunnustuskirja köyhyydestä. Roslundin tarina alkaa Ruotsista, tukholmalaisesta Fittjan lähiöstä, josta tavalliset ruotsalaiset pikkuhiljaa muuttavat pois ja jäljelle jäävät ne, joilla ei ole varaa lähteä. Fittjasta tulee pikkuhiljaa köyhien kansoittama surkea lähiö. Perheellisen Rosenlundin tarina jatkuu Vantaan Myyrmäessä Vaskivuorentiellä, samanlaisessa ränsistyneiden kerrostalojen miljöössä.

Lapsena alkanut köyhyyden kierre ei katkea. Fittjan ja Myyrmäen kerrostalojen välille on viritetty ohut lanka. Minusta tuntuu, että lapsuuteni pitää minua vankinaan. Ikään kuin menneisyys aina sanelisi tulevaisuuteni. Eniten Rosenlund suree sitä, että hänen omat lapsensa vaeltavat samojen harmaiden kerrostalojen varjossa. Etteivät he koskaan tule pääsemään pakoon. Että minun menneisyyteni tulee aina määrittämään heidänkin elämänpolkuaan.

Jotta niin ei kävisi, Rosenlundin oli kirjoitettava tämä kirja. Hänellä on pakottava tarve kertoa, millaista köyhän elämä oikeasti on, jotta jokin voisi muuttua. Hänen on kerrottava tarinansa, vaikka hän näyttää menettäneen toivonsa lähes kokonaan ympäröivän yhteiskunnan suhteen. Hänen on kuitenkin kerrottava, jotta hänen lapsillaan voisi ehkä joskus olla paremmin.

Rosenlund asettaa rohkeasti itsensä lukijoiden arvioitavaksi ja levittää rehellisesti pöydälle koko elämänsä: valintansa, epäonnistumisensa, tunteensa, ajatuksensa, epävarmuutensa. Välillä hän on vihainen siitä, mitä muille on suotu. Välillä hän masentuu oman surkean elämänsä edessä. Välillä hän pelkää, ettei kukaan välitä. Että kirjasta tulee vain ontto rääkäisy, jota kukaan ei kuule. Välillä hän haluaisi vain heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Lasten takia taistelua on jatkettava.

Rosenlund tempaa lukijan mukaansa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kääntöpuolelle ja osoittaa lukemattomia sudenkuoppia, joiden takia köyhän on käytännössä mahdotonta nousta köyhtymisen ja velkaantumisen suosta ylös. Lukija kokee surua, toivottomuutta ja raivoa Rosenlundin rinnalla ja toivoo, että kirja saavuttaisi tavoitteensa: Kirjoitan, jotta lapseni ja lapsenlapseni eivät joutuisi elämään oman lapsuuteni varjossa, köyhyyden pimeässä varjossa, Paikassa, jossa ei voi katsoa ympärilleen ja mietti minne menisi, paikassa, johon jämähtää.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, että köyhyys on jokaisen oma valinta.
2. Jos haluat lukea koskettavan tarinan miehestä, joka ei luovuta.
3. Jos haluat nähdä millaisia sudenkuoppia suomalainen yhteiskunta on köyhän tielle virittänyt.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.


13 kommenttia:

  1. Marie Antoinette oli Itävallan hovista ja hän oli kokenut turkkilaisten toimeenpaneman Wienin piirityksen nälänhätineen. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, että leipään tarvitaan hyviä jauhoja ja hiivaa ja leivoksia voi tehdä huonoista jauhoista, joiden taikina nostatetaan leivinjauheella. Neuvo oli sinänsä järkevä mutta yltäkylläisyydessä eläneet ranskalaiset eivät ymmärtäneet sitä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos sivistävästä kommentistasi!

    VastaaPoista
  3. Köyhä? Asuu vuokralla saunallisessa kolmiossa, vetää röökiä ja surffaa kännykällä? Valitettavasti (tai siis onneksi) herra ei tiedä köyhyydestä mitään....

    VastaaPoista
  4. Hesarin jutun kuvassa oli tosiaan rööki kädessä. en ymmärrä, miten voi jäädä tupakkaan rahaa jos on tiukkaa. Kyllä jäisi lapselle monet elokuvarahat kuussa jos sen lopettaisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukekaapas Anonyymi ja Vita Thaïs tämä kirja, niin teille selviää vähän enemmän.

      Poista
  5. Kyllä minun sydäntäni kouristi Mathias Rosenlundin kuvaama köyhyyden kierre, vaikkei siitä tietenkään voi puhua samana päivänäkään kuin esimerkiksi kehitysmaiden köyhyydestä. Ja tupakkariippuvuudesta on köyhän varmasti yhtä vaikea irrottautua kuin rikkaammankin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. Hyvin toimeen tulevan on helppoa välttää tupakkaa, kun on niin paljon muuta ihanaa ja virikkeellistä, millä päivänsä ja hetkensä täyttää. Köyhä ei voi lähteä maksullisiin harrastuksiin ja huveihin, kun elämä kyllästyttää, ei voi matkustaa kaamosta pakoon aurinkomatkalle eikä varata lippua oopperaan. Minkähän takia mielisairaaloissa tupakoidaan niin paljon - olisko ahdistuksella jotain tekemistä sen kanssa?

      Poista
  6. Mielestäni kirja kertoo unelmien hinnasta. Päähenkilöllä olisi ollut mahdollista elämän riepoteltua vaihtaa opintosuuntaa ja hankkia itselleen ammatti, jolla voi tienata rahaa perheensä elättämiseen. Huolimatta siitä, miten suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on ajettu alas, on hänen mahdollista yrittää toteuttaa unelmiaan, sillä kenenkään lapset eivät kuole nälkään tai kylmyyteen vaikka vanhemmat eivät tienaisi tarpeeksi elättääkseen heidät.

    Päähenkilö ajattelee, että hänen lapsilleen on tärkeämpää nähdä isän uskovan unelmiin kuin päästä elokuviin. Silti hän ei oikein tunnu uskovan valintansa oikeutukseen, sillä hän häpeää siitä seuraavaa köyhyyttä ja on vihainen varakkaille ihmisille, joiden ei tarvitse miettiä kulutustottumuksiaan. Johtuuko häpeä siitä, että hän elää sellaisten ihmisten keskellä, joilla ei valinnan mahdollisuutta ole? Siitä, että hän tuntee syyllisyyttä valittuaan unelmat köyhyyden perinnön katkaisemisen sijasta?

    Jäin miettimään käsitystä kuluttamisen ja unelmien täyttymisen tuomasta onnesta. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani elimme sekä köyhempien että rikkaampien perheiden joukossa. Vanhempani tekivät selväksi, ettei meidän ole mahdollista saada samoja asioita kuin rikkaampien perheiden ja että köyhemmillä perheillä ei ole varaa edes siihen kuin meillä. Ei minua kasvatettu vihaamaan rikkaita tai halveksimaan köyhiä, mutta ei myöskään ummistamaan silmiä sille, että raha tekee elämästä helpompaa. Minut kasvatettiin panemaan suu säkkiä myöten ja uskomaan, että onnellisuus ei ole kiinni omaisuudesta.

    Ei onnellisuus ole myöskään kiinni yhden unelman toteutumisesta tai totetumattomuudesta, sillä aina voi - ja pitää - löytää uusia. Uskon nimittäin, että onni tulee siitä, että on joku unelma, jota kohti pyrkiä. Jos/kun sen unelman saavuttaa, ei sen tuoma onnellisuus kestä kuin hetken. Siksi pitää miettiä, minkä hinnan on valmis maksamaan unelmansa saavuttamiseksi. Jos uhraukset ovat liian suuria, ei pettymystä voi välttää, saavuttipa unelmansa tai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja asioita olen minäkin pohtinut nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo jonkin aikaa. Omat vanhempani paiskivat vuosikaudet kuutta eri työtä samanaikaisesti, jotta minulla ja sisarellani olisi tulevaisuudessa taloudelliset asiat paremmin kuin heillä. Omia unelmiaan he toteuttavat nyt yli kuusikymppisinä ja ovat onnellisia!

      Jos oman unelman jääräpäinen toteuttaminen ei tuo onnea perheelle (eikä selvästikään myös yksilölle itselleen), onko se silloin oikein? Kun syyllisyys kietoutuu oman unelman toteutumiseen, ei onnea koskaan saavuta. Löytyvätkö onnen avaimet sittenkään tästä länsimaisesta korostetusta yksilökeskeisyydestä?

      Poista
    2. Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että onni tulee ennen kaikkea muista ihmisistä ja heihin sitoutumisesta: perheestä, sukulaisista, ystävistä, työtovereista, tuntemattomista. Minulla yksilönä ei ole niin suurta merkitystä muuten kuin juuri suhteessa muihin ihmisiin. Siihen kun vielä lisää vähän unelmia, niin alkaa olla elämä mallillaan :-)

      Poista
  7. Luin kirjan ennen kaikkea köyhyyden luoman ja köyhyyttä ylläpitävän mentaliteetin kuvauksena. Kasvaessaan omassa perheessään päähenkilö on oppinut avuttomuuden loputtoman köyhyyden edessä. Kirjoittaminen on hänen pelastusrenkaansa puutteen meressä. Muuta vaihtoehtoa perheellä ei ole kuin paniikinomainen kädestä suuhun -elämä, kun on ylläpidettävä tuota unelmaa itseilmaisusta omana valintana. Samalla päähenkilö tekee juuri sen, mistä syyttää vanhempiaan - opettaa lapsilleen tunteen elämän synkkyydestä ja hallinnan mahdottomuudesta. Aika julmaa, vaikka ymmärrettävää.

    Materiaalinen köyhyys ja puute saa aikaan ihmisessä avuttomuuden, pelon ja virran vietävänä olemisen tunteen, joka ei valitettavasti henkisenä tilana useinkaan poistu vaikka välitön puute poistuisi. Vaikka on helppoa halveksia pikkuporvarillisuutta, pikkuporvarit ovat antaneet lapsilleen kaikkein tärkeimpänä perintönä kyvyn suunnitelmallisuuteen ja säästämiseen, ei niinkään varallisuutta. Tuota taitoa on vaikeaa tietoisesti opetella ja siksi se on niin julmaa sosiaalisesti. Alempiluokkaisuus ei ole pääomien puutetta vaan osattomuutta tuosta henkisestä hallinnan tunteesta. Köyhät uusintavat köyhyyttä siksi, etteivät heidän lapsensa kykene irtaantumaan köyhyyden mentaliteetista edes vaurauden olosuhteissa.

    VastaaPoista