Lukuneuvojan luova tauko

"Aina on aikaa lukea, kunhan vain tekee jotain muuta vähemmän!"

Lukuneuvoja on päättänyt noudattaa omaa neuvoaan ja pitää blogissa määrittelemättömän mittaisen tauon.

Kirjapuheet Suomen turuilla ja toreilla jatkuvat entiseen tapaan. Tapaamisiin niissä!

Riitta Castrén: Läpivalaisu: pitkät jäähyväiset alkoholille

Kuulin paljon lukevalta ystävältäni, että Riitta Castrénin kirja alkoholiriippuvuudesta kannattaa lukea, vaikkei olisikaan ongelmia alkoholin kanssa. 

Luettuani kirjan olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Vaikka Läpivalaisu (2017 Gummerus) käsittelee Castrénin alkoholismia, se on loppujen lopuksi paljon isompi tarina itsensä löytämisestä.

Castrén teki pitkän uran toimittajana aikakauslehdissä. Hän ajautui juomaan, kun hänet valittiin päätoimittajan sijaiseksi ja samoihin aikoihin moni vanhoista työkavereista jäi eläkkeelle. Uudet nuoret työkaverit suhtautuivat häneen kuin muinaisjäänteeseen ja hänen ideoitaan vähäteltiin. Työpaikan ilmapiiri muuttui ahdistavaksi ja iltaisin oli lohduttavaa avata viinipullo ja tissutella paha mieli pois.

Samaan syssyyn Castrénin äiti sairastui syöpään, hänen paras ystävänsä myös ja koirakin kuoli. Tuli lisää syitä juoda.

Mutta vasta sitten, kun hänen isänsä kuoli, Castrén uskalsi kurkistaa lapsuuteensa ja löysi lopulta ne varsinaiset syyt sille, miksi juuri hän koukuttui ja alkoi juoda. Vaikka hänen lapsuusmuistonsa olivat pääsääntöisesti hyviä, hän olisi herkkänä lapsena tarvinnut enemmän hellyyttä. Työ aina ensin, oli hänen äitinsä motto. Sitä noudattamalla hän porskutti menemään ja se vei hänet pitkälle, mutta teki hänestä liian vahvan, liian kiltin ja alttiin addiktiolle.

 ”Kun vaistoaa paljon ja käy koko ajan ylikierroksilla, on vaaravyöhykkeessä. Eläminen tuntosarvet ojossa on kuluttavaa --- ja jos ei kestä herkkyyttään eikä osaa hengähtää sisäisen maailmansa kaaoksesta, voi sortua alkoholiin, joka liennyttää olotilaa niin salakavalasti.”, hän kirjoittaa.

Castrénin kirjasta näkee, että hän on toimittaja. Hän osaa rakentaa lukuihinsa sopivia draaman kaaria ja koko kirja on rakennettu ammattitoimittajan ammattitaidolla. Hän uskaltaa myös olla raadollisen rehellinen itseään kohtaan. Kaikki se, mitä hän itsessään näkee, ei ole aina mukavaa katseltavaa ja silti hän uskaltaa katsoa ja kertoa siitä. Hän ei itse pidä itseään mitenkään erityisen rohkeana ihmisenä kirjoitettuaan tällaisen kirjan, mutta kyllä tämä minun mielestäni hyvin rohkean naisen kirja on.

Toivottavasti Läpivalaisu löytää tiensä myös niiden naisten yöpöydille, joita alkoholiaspekti ei lähtökohtaisesti kiinnosta, sillä teos on niin paljon muutakin kuin pelkkä kertomus alkoholiriippuvuudesta. Ennemminkin sitä voisi kuvailla vahvuuteen sairastuneen naisen selviytymistarinaksi.

Ainoa asia, mikä kirjassa häiritsi, oli se, että lukujen nimet oli kirjoitettu pienellä. Se oli omituinen ratkaisu ja näytti hullunkuriselta, varsinkin kun huutomerkit ja kysymysmerkit olivat toisessa päässä käytössä.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut riippuvuuksista ja niiden synnystä.

2. Jos haluat lukea rohkean naisen selviytymistarinan.

3. Jos olet joutunut työpaikkakiusatuksi.

Héctor García (Kirai) ja Francesc Miralles: Ikigai: pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain

Japanilaisella Okinawan saarella asuvat maailman pitkäikäisimmät ihmiset. Siellä on eniten satavuotiaita koko maailmassa ja kaiken lisäksi okinawalaiset satavuotiaat ovat terveitä, touhukkaita ja elämäniloisia. Mikä on heidän pitkän ikänsä salaisuus?

Héctor Garcían ja Francesc Mirallesin mukaan pitkäikäisyyden ytimessä on ikigai. Japaninkielinen termi tarkoittaa tekemisen iloa, jonka kautta elämiselle löytyy tarkoitus. Mieli pysyy virkeänä ja sitä kautta elinvuosia karttuu enemmän. Kaikilla okinawan satavuotiailla näyttää olevan hyvin vahva ikigai.

Ikigain ideassa on paljon samaa kuin Viktor Franklinin logoterapiassa. Siinäkin ihmistä yritetään auttaa löytämään olemassaololleen tarkoitus, josta elämän mielekkyys syntyy, ja on ymmärrettävää, että myös logoterapian periaatteet esitellään kirjassa. Samoin kuin Csìkszentmihályin kuuluisa käsite flow, mikä sekin omalta osaltaan liittyy ikigaihin.

Parasta antia Garcian ja Mirallesin kirjassa (2017 Gummerus, suom. Satu Ekman) ovat yli satavuotiaiden sitaatit ja haastatteluvastaukset. Nämä elämäniloiset vanhukset eivät ota elämäänsä kovin vakavasti.

”Elän satavuotiaaksi. Totta kai elän! Siinä on minulle tavoitetta kerrakseen.”

”Näen ja kuulen huonosti enkä haista juuri mitään, mutta kaikki on hyvin.”

Elämäntaitokirjallisuutta ahmineelle Garcian ja Mirallesin kirja voi aiheuttaa pettymyksen, sillä sisältö on moneen muuhun teokseen verrattuna köykäinen. Pintaa raapaistaan vähän sieltä sun täältä ja lopputulos tuntuu hivenen hajanaiselta. Kun 180 sivussa koetetaan esitellä ikigai, logoterapia, flow ja pari muuta keskeistä ajatusta ja niiden lisäksi annetaan vielä ohjeita ruokavalioon ja esitellään aamuvoimisteluliikkeitä, ei kovin syvälle päästä.

Mutta köykäisyys on toisaalta myös etu, sillä se tekee kirjasta helppolukuisen ja helposti lähestyttävän. Jos ei ole eläessään lukenut yhtäkään elämäntaitoteosta, tästä on hyvä aloittaa. Hyvälle mielelle kirja saa jokaisen. Tämän teoksen jälkeen ei varmasti tee mieli pötkähtää sohvalle katsomaan netflixiä, vaan lähteä reippaalle kävelylenkille ja höyryttää itselleen sen jälkeen parsakaalia.

Tartu tähän:

1. Jos kaipaat kannustusta elämäntaitoremonttiisi.

2. Jos arvostat helppolukuisuutta.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Alex Schulman: Unohda minut

Kun Alex Schulmanin äiti sammui lastenhoitovuorollaan sohvalle ja Alex löysi kotiin palattuaan pienen tyttärensä yltä päältä ulosteesta, hän päätti vihdoin ottaa juomisen puheeksi äitinsä kanssa.

Alexin äidin vuosikymmeniä kestänyt alkoholismi oli salaisuus, jonka kaikki tiesivät, mutta johon kukaan ei puuttunut. Lapsuutensa varhaisvuodet Alex vielä muistaa onnellisena ja alkoholittomana aikana, mutta kun viina otti äidistä vallan, muistot muuttuivat ja siitä eteenpäin ne olivat täynnä epätietoisuutta, ahdistusta, surua ja häpeää.

Alex oppi veljineen olemaan ärsyttämättä äitiä, sillä äiti saattoi räjähtää pienimmästäkin vastahankaisuudesta tai vastoinkäymisestä. Lasten piti koko ajan lukea kasvoilta, millä tuulella äiti oli: olisiko tänään huono vai hyvä päivä. Häpeä salaisuudesta kasvoi niin suureksi, että Alex valehteli jopa alkoholiparantolan henkilökunnalle äidin juoneen vain kymmenisen vuotta, vaikka tiesi hyvin juomisen jatkuneen kolme kertaa kauemmin.

Tästä kaikesta kokemastaan Alex Schulman on kirjoittanut pienen, alle 200 sivuisen romaanin, joka sisältää suuren ja surullisen tositarinan. Hän omistaa kirjansa kahdelle veljelleen ja korostaa, että heidän tarinansa äidistä voi olla toisenlainen ja että tässä tarinassa näkökulma on vain hänen.

”Kukaan ei kertonut meille lapsille, että äiti oli sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: ”Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.” Isä ei sanonut: ”Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän.”

Alex Schulmanin taitavasti rakennettu tarina jättää jälkeensä surullisen olon. Se on kertomus vanhemmista, jotka omien traumojensa vuoksi hylkäävät lapsensa ja jättävät heidät henkisesti heitteille. Se on myös tarina siitä, että pahinta ei yleensä ole totuuden kuuleminen, vaikka se satuttaisikin. Kamalinta on epätietoisuus ja salailu ja siitä johtuva jatkuva tulkitsemisen pakko.

Unohda minut (2017 Nemo, suom. Raija Rintamäki) nostatti ilmestyttyään Ruotsissa melkoisen kohun, sillä Alex Schulman on kaikkien tuntema mediapersoona, hänen äitinsä Lisette Schulman myös, ja tämän isä taas ärhäkkä ja tuottelias kirjallisuusmies Sven Stolpe, jonka tunsivat kaikki.

Tartu tähän:

1. Jos pidät arjen tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, mistä Ruotsissa viime vuonna puhuttiin.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla

Pientä fiksausta vailla (Karisto 2017) aloittaa Venla Linnasta kertovan kepeän viihdesarjan ja Amanda Vaaran nimimerkin taakse kätkeytyy kirjailija Nina Hakalahti.

Sarjan päähenkilö, Venla Linna, on reilu kolmekymppinen entinen kiinteistövälittäjä, joka burnoutin, irtisanoutumisen ja avioeron jälkeen päättää ostaa itselleen vanhan tyhjäksi jääneen kansakoulun. Hän perustaa sinne majatalo Villa Venlan ja alkaa pitää lifestyle-blogia.

                           

Venlalla on alituista kahnausta narisevaäänisen ex-miehensä kanssa, lähinnä lapsista, 13-vuotiaasta Eedlasta ja 10-vuotiaasta Laurista, eikä oma äitikään tue Venlaa tämän valinnoissa. Naapuritalossa asuu utelias ja tyrkky Riina, joka varastaa Venlan vatkaimen ja muistuttaa hahmona Solsidan-sarjan ärsyttävää Ovea. Onneksi toisella puolella sentään asuu kanojensa kanssa taiteellinen Ilona, jonka kanssa Venla löytää välittömästi yhteisen sävelen.

Tyypillisen viihderomaanin tapaan Venlan elämässä sattuu ja tapahtuu. Lähibaarista mukaan tarttuu vahingossa Janne, jonka takapuoleen on tatuoitu Amerikan lippu. Airbnb-majoittujien joukossa on rastatukkainen kitaransoittaja Jörn, joka saa Venlan sydämen jyskyttämään kiivaammin kuin kukaan pitkiin aikoihin, mutta onko Jörn tosissaan Venlan suhteen…?

Pientä fiksausta vailla on hyvä kotimainen vaihtoehto kevyelle HarperCollins-tyyppiselle käännösviihteelle ja sopii luettavaksi niihin tilanteisiin, kun arki painaa päälle ja vakavampaan kirjallisuuteen tarttuminen tuntuu liian väsyttävältä ajatukselta.

Vaikka minä tuskin jatkan Venlan elämän seuraamista tämän pitemmälle, se ei tarkoita sitä, etteikö joku muu (vähän vähemmän vakavahenkisempi lukija) voisi innostua tästä, sillä teos on oikein hyvä omassa kategoriassaan.

Kirjan kiinnostavinta antia on blogipäivitysten ja todellisuuden välinen ristiriita, ja Venlan blogipostaukset paljastavat herkullisesti sen, miten värittyneitä ne ovat. Vaikka päivä olisi mennyt päin mäntyä, on postaus aina pelkkää auringonpaistetta ja lirkuttelua.

Täydellisen ihana blogielämä on vain pieni kapea siivu todellisuudesta ja se onkin hyvä pitää mielessä, jos lifestyle-blogeja lukiessa ahdistuu siitä, kuinka hohdokkaalta bloggaajien elämä ruudun takana näyttää. Ei se oikeasti sellaista taida olla.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät kevyistä kirjoista.

3. Jos haluat suosia kotimaista – viihteessäkin.

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Tänä jouluna yhden lahjakirjan ostaminen on tehty helpoksi. 

Ainakin jokainen minun lähipiiriini kuuluvista 6 – 14 –vuotiaista tytöistä löytää lahjapaketistaan sunnuntaina Elena Favillin ja Francesca Cavallon voimaannuttavan satukirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille: 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2017 S&S, suom. Maija Kauhanen).

Omalle alakoululaiselleni ostin teoksen jo Helsingin kirjamessuilta ja se on luettu läpi kahteen kertaan, mielenkiintoisimmat tarinat vieläkin useampaan otteeseen. Myös minä itse koukutuin kirjasta niin, että luin sen yhtenä iltana kannesta kanteen ja huomasin sekä viihtyväni että sivistyväni kummasti.

Kirja on nimensä mukaisesti satukirja ja rohkeista tosielämän naisista kertovien tarinoiden muotona siis satu.

”Elipä kerran keskisessä Ranskassa tyttö, joka asui luostarissa mustaan ja valkoiseen pukeutuneiden nunnien ympäröimänä. Hänen nimensä oli Gabrielle Chanel.” Näin alkaa sivun mittainen satu maailmankuulusta muotisuunnittelijasta Coco Chanelista

Ja näin taas alkaa satu Yhdysvaltain korkeimman oikeuden raudanlujasta tuomarista Ruth Bader Ginsburgista: ”Olipa kerran tyttö, joka haaveili tulevansa isona taitavaksi asianajajaksi. ”Naispuolinen asianajaja?” häntä ivattiin. ”Älä hölmöile! Asianajajat ja tuomarit ovat aina miehiä.”

Kirja sisältää sata satua omapäisistä, kapinallisista ja uraa uurtavista naisista historian hämärästä nykyaikaan. Vanhimpiin sankarittariin kuuluvat muun muassa Egyptin faarao Hatsepsut ja Japanin keisarinna Jingu, puolivälin esikuviin vaikkapa Katariina Suuri ja Marie Curie ja nykyajan tähtiin muun muassa Malala Yousafzai sekä Serena ja Venus Williams.

Vaikka angloamerikkalaisia, erityisesti yhdysvaltalaisia edelläkävijänaisia on saduissa eniten, muut maat on onnistuttu huomioimaan melko laajasti. Paitsi Pohjoismaat, joita edustaa yksi ainoa uranuurtaja: Astrid Lindgren. Olisipa hienoa saada tällainen teos vahvoista suomalaisnaisista. Miksei miehistäkin!

Parasta näissä saduissa on se, että ne ovat tarpeeksi lyhyitä ja napakoita. Jokaisen naisen elämä on tiivistetty yhteen sivuun ja silti siinä ehtii sanoa kaiken olennaisen. Sadun muoto tekee tylsänkin oloisista henkilöistä kiinnostavia ja yleensä mukaan on poimittu naisten elämästä pieniä yksityiskohtia, jotka tuovat kohteensa lähemmäs lukijaa. Paljon lähemmäs kuin vuosiluvut ja liian pitkät ja puisevat jaarittelut.

Kirjan upea kuvitus on mainittava myös. Kuusikymmentä naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa ovat panneet parastaan ja loihtineet jokaisesta sadun päähenkilöstä kuvan, johon tiivistyy jotain olennaista kustakin. Jo pelkkiä kuvia katselemalla voi tuntea vähän voimaantuvansa.

Jos kirjallisuuden genreluettelosta löytyisi Yes we can –genre, tämä teos edustaisi puhtaimmillaan ja parhaimmillaan sitä. Näin hyvää lastenkirjaa en ole lukenut aikoihin!

Tartu tähän:

1. Jos etsit luettavaa alakouluikäiselle tytölle.

2. Jos haluat nauttia ja sivistyä itse.

3. Jos pidät rohkeiden ja vahvojen naisten tarinoista.

Per Petterson: Hevosvarkaat

Aina silloin tällöin mietin kirjoja, jotka ovat jättäneet minuun jäljen, tehneet lähtemättömän vaikutuksen ja yksi niistä on Per Pettersonin Hevosvarkaat (2009 Otava, suom. Katriina Huttunen). 

Olen vuosien varrella suositellut sitä vaikka kenelle, eikä yksikään ole tullut jälkeenpäin sanomaan, että olipa siinä kelvoton kirja. Jokainen on ollut yhtä häikäistynyt Pettersonin teoksesta kuin minäkin.

(Ja koska olen tyystin unohtanut kirjoittaa Hevosvarkaista täällä, teen sen nyt, sillä joulu on tulossa ja sen ehtii vielä hyvin hakea itselleen kirjastosta. Sen täydellisempää joulukirjaa saa hakea.)

Hevosvarkaat kertoo seitsemänkymppisestä Trondista, joka muuttaa lapsuutensa maisemiin vanhaan remonttia kaipaavaan taloon. Trondin vaimo on kuollut ja heidän kahdella tyttärellään on omat kiireen täyttämät elämänsä kaupungissa. Trond haluaa ympärilleen vain rauhaa ja hiljaisuutta ja ajatus erakkomaisesta elämästä luonnon keskellä tuntuu mukavalta.

Mutta sitten Trond tutustuu sattumalta naapurissa asuvaan vanhaan mieheen, joka paljastuukin tutuksi hänen lapsuudestaan. Trondin on pakko palata vielä kerran ajatuksissaan menneisyyteen: vuoteen 1948 ja traagisiin tapahtumiin, jotka hän olisi mieluusti halunnut jo unohtaa.

Petterson punoo taitavasti yhteen nämä kaksi tarinan tasoa. Hän kertoo hienovireisesti 15-vuotiaaan Trondin teini-iän tuntemuksista ja kuvailee nuoren pojan seksuaalista heräämistä poikkeuksellisen kauniisti. Yhtä taitavasti hän kertoo vanhenevan Trondin nykyelämästä rapistuvassa talossa, kun kaikki on iän takia jo vähän hankalaa ja joka paikkaa kolottaa.

Harvoin saa myöskään lukea kirjaa, jossa isän ja pojan välistä suhdetta on kuvattu näin lämpimästi. Nykykirjallisuus on täynnä piittaamattomia vanhempia ja ahdistuneita teini-ikäisiä, mutta Trondilla ja hänen isällään on hyvä suhde. Lisäksi 1940-luvun norjalaisen maaseudun ja sen työntäyteisen elämänmenon aidonoloinen kuvaus ansaitsee erityismaininnan.

Pettersonin Hevosvarkaat jättää jälkeensä ihmeellisen rauhan ja tyynen olon. Sen vuoksi se on mitä oivallisinta luettavaa joulunpyhiksi kaikille niille, jotka etsivät kirjallisuudesta syvempää sanomaa ja lämminhenkistä viisautta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät hitaista tarinoista.

2. Jos nautit kauniista kielestä.

3. Jos etsit kirjallisuudesta syvyyttä.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitren Silmukka (2017 Minerva, suom. Susanna Hirvikorpi) on juoneltaan niin yksinkertainen jännitysromaani, ettei tämän yksinkertaisempaa voi enää kirjoittaa. 

Ja juuri siksi se pitää tiukassa otteessaan ensimmäiseltä sivulta loppuun asti, eikä siihen kaipaa mitään lisää.

Silmukan tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat kaikki. Päähenkilönä on 12-vuotias Antoine Courtin: nuori poika, joka asuu äitinsä kanssa ja koettaa pysytellä mukana poikaporukassa, jota johtaa ärsyttävän itsetietoinen Théo Weiser.

Aikaisemmin pojat ovat puuhastelleet ulkona, mutta kun Kevin, yksi pojista, saa lahjaksi PlayStationin, ei ketään kiinnosta enää mikään muu kuin pelaaminen. Antoine päättää rakentaa Saint-Eustachen metsään niin hienon majan, että muut pojat kyllästyisivät pelaamiseen ja alkaisivat taas leikkiä ulkona. Toisin käy.

Maja ei tee vaikutusta Antoinen salaiseen ihastukseen Èmilie’hin ja kun naapurin herra Desmedt vielä äkkipikaisuuksissaan ampuu oman koiransa, Antoine’lle rakkaan Odysseuksen, Antoine raivostuu. Hän mäjäyttää suutuspäissään kuusivuotiasta Rémi Desmedtiä oksankarahkalla päähän ja tämä kuolee. Antoine menee paniikkiin ja piilottaa ruumiin metsään.

Kuusivuotiaan Rémi Desmedtin katoaminen on maanlaajuinen uutinen, mutta Antoine ei uskalla kertoa tapahtuneesta kenellekään – onhan hän syyllinen murhaan. Hän päättää pitää asian salassa.

Pierre Lemaitre’n psykologisessa jännitysromaanissa seurataan Antoine’n pään sisäistä piinaa tapahtuman jälkeen. Antoine ei syö, ei nuku, suunnittelee pakoa ja pelkää jatkuvasti jäävänsä kiinni. Syyllisyydessä ja pelossa on hänelle jo rangaistusta kerrakseen.

Lemaitre panee lukijansa koville. On vaikea olla olematta Antoinen puolella siitä huolimatta, että alusta saakka tietää tämän tappaneen pienen kuusivuotiaan pojan. Onhan Antoine  vasta 12-vuotias, itsekin vielä lapsi, eikä hänen ollut tarkoitus tappaa koskaan ketään. Loppuratkaisu lyö yksinkertaisuudessaan ällikällä.

Lemaitren tarina voi ahdistaa joitain lukijoita, kerrotaanhan siinä lapsesta, joka tappaa vahingossa toisen lapsen. Silti jokaisen kannattaisi lukea se, koska Lemaitre osoittaa hienosti, etteivät asiat ole useinkaan niin mustavalkoisia kuin ulkoapäin näyttää. Lisäksi hän osoittaa olevansa yksi tämän hetken parhaista jännärikirjailijoista. Näin taidokkaasta, tarkkanäköisestä ja ajatuksia herättävästä jännäristä saa harvoin nauttia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat etsiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin.

3. Jos rakastat yllättäviä loppuratkaisuja.

Heidi Köngäs: Sandra

”En vielä silloin tiennyt, että kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, en tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.”

Näin pohtii ja vihjailee tulevasta Heidi Köngäksen Sandrassa (2017 Otava) Klaara, viisikymppinen näyttelijä, joka vierailee äitinsä vanhassa kotitorpassa. Äiti haluaa nähdä Lepistön talon vielä kerran.

Klaara ei ymmärrä, mitä varten Lepistössä pitää taas käydä: talohan on myyty uusille omistajille jo ajat sitten, eikä hän muutenkaan jaksaisi kuunnella äitinsä iänikuisia lapsuusmuisteloita. Klaaralla on omassa elämässään tarpeeksi murehtimista, sillä ei osaa muuta kuin näytellä, mutta hänen ikäiselleen naisnäyttelijälle ei tarjota enää rooleja.

Äidin kuoleman jälkeen Klaara löytää jäämistöstä päiväkirjan, jota on pitänyt äidin äiti Sandra. Menneisyys ja omat juuret alkavat kiinnostaa Klaaraa ja hän huomaa Klaara, että Lepistön torppa on jättänyt myös häneen lähtemättömän jäljen.

Klaaraa keskeisemmäksi henkilöksi romaanissa kohoaa tietenkin Sandra: uuttera ja hyväsydäminen nainen, jonka tie puoliorvosta huutolaislapsesta torpparin puolisoksi ei ole helppo. Ei Sandra helppoa elämää ole itselleen odottanutkaan, mutta vuoden 1918 tapahtumat aiheuttavat jo niin mittavaa kärsimystä, että jopa sinnikäs Sandra meinaa sen taakan alle lyhistyä. Lukijan onneksi hän lopulta selviää.

Nimihenkilönsä kautta Köngäs tarkastelee Suomen historiaa ennen ja jälkeen itsenäistymisen ja johdattaa lukijan vähitellen kohti sisällissotaa ja vuotta 1918, jonka jälkeen mikään ei Lepistön(kään) torpassa ole ennallaan.

Sisukkaassa Sandrassa ja hänen työteliäässä puolisossaan Jannessa Köngäs antaa kasvot sille kasvottomalle joukolle, josta perinteinen suurmiehiin keskittynyt historiankirjoitus ei ole pahemmin piitannut. Mutta yhtä lailla Sandrat ja Jannet ovat rakentaneet tätä maata -   siinä missä Snellmanit ja Mannerheimitkin.

Sandran ja Jannen lähipiirin kautta lukijan eteen levittäytyy koko Suomen kansa: hyväntahtoiset ja ilkeät, rikkaat ja varattomat; piittaamaton herrasväki, vanhempiensa perään itkevät huutolaislapset, nälkävuosien runtelemat vanhukset, isäntien ahdistelemat piiat ja epätoivoiset köyhien torppien äidit, jotka jättävät itse leipäpalan syömättä, jotta lapsille jäisi edes jotain. Kirjaa lukiessa tuntuu samalta kuin Klaarasta: kuin pitäisi köyhyyttä kädestä.

Sandra on hienosti kirjoitettu ja hyvin rakennettu tarina, joka tuntuu todelta. Se nappaa lukijan tiukkoihin pihteihinsä ensimmäisestä (kauhistuttavasta) luvusta lähtien ja pitää otteessaan loppuun asti. Sandran tarina uppoaa sydämeen asti, sen edetessä tirauttaa pari kyyneltäkin ja sen luettuaan ymmärtää paremmin, kuinka menneisyys on ja elää meissä.

Huom! Jos Finlandia-ehdokkaiden joukosta on tänä vuonna vaikea löytää sopivaa lahjakirjaa, kannattaa pakettiin kääriä Sandra.

Tartu tähän:

1. Jos haluat suosia kotimaista laatua.

2. Jos Suomen historia (ja vuosi 1918) kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät vahvojen naisten tarinoista.

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

En pystynyt lukemaan Joonas Konstigin edellistä romaania Perkelettä (Gummerus 2015) loppuun, koska sen päähenkilö oli ylimielinen idiootti ja liian epämiellyttävä, jotta lukijana olisin voinut toivoa hänen osakseen mitään hyvää. 

Huomaan, että minulla on hankaluuksia lukea sellaisia teoksia, jossa myötätuntoinen samaistumispinta puuttuu kokonaan. Silloin henkilöistä ei välitä ja on samantekevää, miten heille käy.  

Koska olen kuitenkin pitänyt paljon Konstigin aikaisemmista kirjoista, en halunnut jättää tätä uusinta väliin. Vuosi herrasmiehenä: vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (2017 WSOY) kertoo Joonas Konstigista itsestään ja siitä, kuinka hän halusi muuttua Perkele-romaanin päähenkilön kaltaisesta moukasta herrasmieheksi. Tämän kirjan hotkaisin innoissani!

Konstigin kirja kuuluu muodikkaaseen tempauskirjallisuuteen, jossa kirjoittaja asettaa itselleen ensin haasteen, määrää sitten tietyn ajan sen toteuttamiseen ja raportoi haasteensa etenemisestä kirjassaan hauskasti ja itseironisesti. Konstigin tavoitteena oli tulla vuodessa herrasmiesmäisemmäksi.

Yksi parhaita tempauskirjailijoita on yhdysvaltalainen A. J Jacobs, joka on toteuttanut jo monta haastetta. Hän on koettanut muun muassa elää vuoden noudattamalla kirjaimellisesti Raamatun ohjeita (Raamatullinen vuosi, 2008) ja yrittänyt tulla hyvään fyysiseen ja henkiseen kuntoon seuraamalla kaikkia mahdollisia terveysohjeita (Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä 2012). Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.

Joonas Konstigin halusi tulla paremmaksi mieheksi vuodessa. Hän halusi oppia pukeutumaan ja käyttäytymään kunnolla. Mutta ennen kaikkea hän halusi alkaa jalostaa luonnettaan paremmaksi, koska tajusi, ettei hänestä saisi maalattua myönteistä kuvaa edes hautajaispuheeseen. Lisäksi hän huomasi yksivuotiaan poikansa käyttäytyvän samalla tavalla kuin hän itse: huonosti.

Konstig kuului aiemmin niihin, joiden mielestä t-paidassa ja linttaan astutuissa tennareissa voi hyvin mennä gaalaillallisille. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät avanneet naiselle ovea, eivät auttaneet takkia päälle, eivät ottaneet painavia kasseja kantaakseen ja heiltä oli turha odottaa mitään muitakaan huomionosoituksia. Konstigin mielestä kaikki tuo oli päälleliimattua teeskentelyä ja julkisesti piereskelevä ja sarkastista huumoria viljelevä sänkileuka kaiken tuon yläpuolella muita fiksumpana ja älykkäämpänä.

Vuosi opetti Konstigille paljon. Hän sai tunnetusti hyvätapaisilta ihmisiltä, muun muassa Kaarina Suonperältä ja Matti Klingeltä, paljon hyviä neuvuoja ja näki, miltä hyvä käytös näyttää. Hän ahmi aiheesta kirjallisuutta ja etsi herrasmiesmäisyyden historiallisia juuria ja sen kehittymistä sekä syitä sen rappeutumiseen. Lopputuloksena on älykäs, perinpohjainen ja hyvällä tavalla hauska teos.

Vuoden kuluttua Konstig huomasi olleensa melkein 40 vuotta väärässä. Juhlissa on paljon mukavampaa, jos niihin on pukeutunut asianmukaisesti. Muiden kunnioittaminen on tärkeää ja tuo itselle hyvän mielen. Puku ei ahdista yhtään, jos siihen on tottunut. Lapset oppivat parhaiten, jos näkevät hyvää käytöstä. Vaimoaan rakastaa enemmän, jos tätä kohtelee hyvin. Ja vaimo rakastaa enemmän, jos rinnalla on herrasmies.

Tartu tähän:

1. Jos nautit kepeästä ja sujuvasta kielestä.

2. Jos pidät hyviä käytöstapoja kunniassa.

3. Jos tapojen kulttuurihistoria kiinnostaa sinua.

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Norjalainen tutkimusmatkailija-kirjailija-kustantaja-isä Erling Kagge pohtii hiljaisuuden merkitystä pienessä kirjassaan Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä (2017 Gummerus, suom. Katriina Huttunen). Hän antaa kirjassaan lukijalle 33 vastausta kolmeen kysymykseen:

Mitä on hiljaisuus?

Missä sitä on?

Miksi se on tärkeämpää kuin koskaan?

Kagge havahtui elämässään siihen, että istuessaan hetkenkin hiljaa paikoillaan hänen aivonsa syöksyivät kaaokseen ja hän ryntäsi tekemään ihan mitä tahansa, jotta vain saisi täytettyä tekemisellä tyhjän hiljaisen hetken. Jossain vaiheessa hän alkoi aavistella kaikkien ongelmiensa johtuvan siitä, ettei hän koskaan antanut hiljaisuuden täyttää itseään.

Sen jälkeen hän kiinnostui hiljaisuudesta, luki siitä, hakeutui sen pariin ja huomasi käytännössä, miten tärkeää on sulkea suunsa ja korvansa ja pysytellä omissa oloissaan ilman häiriötekijöitä. Hiljaisuuden ansiosta hänen elämänsä laatu parani ja siksi hän päätti kirjoittaa kaikkien muidenkin kaltaistensa säntäilijöiden iloksi tämän mainion ja viisaan kirjan.

Kaipaus hiljaisuuteen ja vain itsensä kanssa olemiseen on ihmisen perustarve, ei mikään uusi keksintö, vaikka nykyään sitä esitellään lehdissä trendikkäänä muoti-ilmiönä. Jo ranskalaisfilosofi Blaise Pascal totesi, että nykyaika (1600-luku!) kiduttaa ihmistä ja että ihmiset ovat onnettomia siksi, etteivät malta olla hiljaa ja yksin, vaan täyttävät aikansa kaikenlaisella jonninjoutavalla puuhastelulla.

Koska meidän nykyaikamme, 2010-luku, vasta meluisa ja virikkeellinen onkin, on hiljaisuuden merkitys korostunut entisestään, mutta harva ymmärtää oikeasti sitä, millaisen hälyn keskellä joudumme jatkuvasti elämään ja millaisten virikkeiden äärelle me olemme itsemme tietoisesti asemoineet. Vielä harvempi näyttää tajuavan sitä, että siinä voi piillä ongelmiemme ydin.

Hiljaisuuteen vetäytyminen ei Kaggen mukaan tarkoita äänettömyyttä, vaan sitä, että pystyy löytämään hiljaisuuden omasta arjestaan ja sisältään ympäristön äänistä huolimatta. Se tarkoittaa myös sitä, että karsii elämästään ylimääräisen kohinan, keskeytykset, häiriöt ja kieltäytyy osallistumasta, kommentoimasta ja peukuttelemasta. Hiljaisuus ja tavoittamattomaksi ryhtyminen ovat Kaggen mukaan suurinta mahdollista nykyajan luksusta.

Omissa hiljaisissa oloissaan oleminen voi olla neulomista, luonnossa yksikseen liikkumista tai halkojen hakkaamista, ei välttämättä sitä, että lähtee kuukausien pituiselle hiihtovaellukselle Antarktikselle absoluuttiseen hiljaisuuteen tai meditoi tuntikausia risti-istunnassa joogaretriitissä. Kagge kokeili näitä kaikkia ja ymmärsi lopulta sen, että mitä rauhallisempaa ympärillä on, sitä enemmän kuulee.

Tämän kauniin pienen kirjan lukeminen on jo itsessään meditatiivinen ja hiljainen elämys. Kagge kirjoittaa hyvin ja hän pakottaa lukijan pohtimaan omaa elämäntilannettaan, muttei tee sitä hyökkäävästi ja provosoiden, vaan houkuttelee ajatuksia esiin vaivihkaisemmin. Kirjan loppuun päästyään tekee mieli sulkea heti kaikki häritsevät kanavat, lähteä yksin kävelylle ja pysyä hiljaa.

”Olen kuullut lukemattomia kertoja, että meidän osassamme maailmaa ei kärsitä aineellisesta köyhyydestä vaan ajan puutteesta. Kuulostaa hienolta, mutta se ei pidä paikkaansa. Meillä on kyllä tarpeeksi aikaa; elämä on pitkä, jos kuuntelemme useammin itseämme ja kohotamme katseemme.”

Tartu tähän:

1. Jos elämäsi on yhtä hulabaloota.

2. Jos sinusta tuntuu, ettei mihinkään ole aikaa.

3. Jos etsit itsellesi uutta suuntaa.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Elena Ferranten Napoli-trilogia on huumannut lukijat ympäri maailmaa ja muistan kuulleeni Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan haastattelun, jossa Hillary Clintonkin kehui rentoutuvansa mieluiten juuri Ferranten kirjojen parissa.

Ferranten Hylkäämisen päivät (2017 WSOY, suom. Taru Nyström) ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo vuonna 2004 Avaimen kustantamana, mutta nousi esiin vasta Napoli-trilogian menestyksen ja uuden raikkaamman painoksen myötä. Tutustumisen Ferranteen voi hyvin aloittaa vaikka siitä.

Teos on pienimuotoisempi kuin valtava ja joka suuntaan rönsyilevä napolilaistrilogia ja silti lähestulkoon yhtä hyvä. Kirjan alussa, eräänä huhtikuun iltapäivänä, Olgan aviomies jättää hänet ja siitä alkavat hylkäämisen päivät, joiden aikana Olga koettaa vimmaisesti selvittää lähdön syitä ja vajoaa yhä syvemmälle tuskan ja epätoivon pyörteisiin.

Olga on rakentanut itsestään säröttömän. Hän on käyttäytynyt aina moitteettomasti ja kurinalaisesti. Hän malttanut mielensä kiihtymyksen hetkillä, eikä ole milloinkaan korottanut ääntään. Naimisiin menon jälkeen Olga on omistautunut aviomiehelleen ja lapsilleen ja riidat on selvitetty sivistyneesti keskustelemalla. Mutta siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä syystä – Olgan ehjän ulkokuoren alla paisui pelottava ahdistuksen ja vihan aalto.

Olga muistaa lapsuudestaan erään tapauksen, joka tunkeutuu hänen mieleensä nyt. Kahdeksanvuotiaana pikkutyttönä hän seurasi sivusta erään naapurustoonsa kuuluvan, iloa pursuavan perheenäidin muuttumista itkuiseksi ja raivokkaaksi sen jälkeen, kun tämän mies rakastui toiseen ja jätti naisen selviämään yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Naisen romahdus jätti jälkensä Olgaan ja hän muistaa jo lapsena halveksuneensa naisen tapaa näyttä tuskansa ulospäin.

Olgan oma aviokriisi purskauttaa esiin kaikki ne tunteet, jotka hän on oppinut vuosien varrella patoamaan sisäänsä ja hänestä tulee juuri samanlainen: maaninen, epätoivoinen ja pakkomielteinen. Hän jättää huolehtimatta kodistaan ja lapsistaan, alkaa vainota miestään, eikä hänen hillitystä käytösksestään ole lopulta jäljellä mitään.

Ferrante kirjoittaa Olgan tuskan auki raivokkaasti. Olgan sisäinen myllerrys ja ulkoisen elämän kaoottisuus sekoittuvat yhteen ja niin sekoittuvat myös Olgan muistot elämästä aviovaimona Torinossa ja lapsuudesta Napolissa. Ferrante näyttää lukijalle sen, miten katkera ihmisestä tulee, jos elää vain muille ja unohtaa itsensä. Olgan hylkäämisen päivät alkoivat jo silloin, kun hän hylkäsi itse itsensä, se lienee Ferranten tärkein viesti.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea raivokkaan tunneromaanin.

2. Jos suosit kielellistä laatua.

3. Jos haluat tietää, miltä ero tuntuu.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Vietin lapsuuteni kesät Muroleessa samoissa maisemissa kuin taiteilija Ellen Thesleff aikanaan ja osin siitä syystä Thesleff on ollut kultakauden taiteilijoista aina kaikkein lähinnä sydäntäni.

Tänä syksynä meitä Ellen Thesleff –faneja hemmotellaan. Syyskuussa ilmestyi taidehistorioitsija Hanna-Reetta Scherckin teos Minä maalaan kuin jumala (2017 Teos), jota voidaan pitää ensimmäisenä perusteellisena tietokirjana Ellen Thesleffin taiteesta ja elämästä. Myös Kati Tervo on tarttunut aiheeseen vastikään ilmestyneessä romaanissaan Iltalauluja (2017 Otava).

Tervo kertoi syyskuussa Savoy-teatterin Kirja vieköön –tilaisuudessa saaneensa innoituksen Ellen Thesleffiä kohtaan vanhan sukulaistätinsä ansiosta. Äkkiväärä täti, joka ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, halusi käydä vuosittain Ateneumissa katsomassa Thesleffin teoksia, joiden edessä täti suli, hänestä tuli kuin toinen ihminen ja Tervon kiinnostus unohdettua naistaiteilijaamme kohtaan heräsi.

Romaanissa eletään kesää 1945. Ellen matkustaa Helsingistä Lallukan taiteilijakodista kesäkuukausiksi Casa Biancan taloon Muroleeseen ja on malttamaton, sillä sota on ohi ja vihdoin hänellä olisi taas mahdollisuus keskittyä maalaamiseen suunnitelmallisesti ja keskeytyksettömästi.

Nuori Taimi on määrätty Ellenin aputytöksi ja tyttöä jännittää suuren taitelijan tapaaminen: ymmärtäisikö tämä suomea ollenkaan ja osaisiko Taimi toimittaa kaikki asiat oikein. Jo lapsena Taimi on salaa seurannut Kissasaaresta Casa Biancan elämää ja lumoutunut siitä.

Iltalaulaja on viipyilevä ja kaunis tarina maailmaa nähneen Ellenin ja lapsellisen Taimin kohtaamisesta kesällä 1945. Taimi viehättyy Ellenin epäsovinnaisesta elämäntyylistä ja alkaa haaveilla siitä, voisiko hänenkin tulevaisuutensa olla jossain muualla kuin Muroleessa ja säikyn äitinsä varjossa. Tervo on kuvannut nuoren tytön elämänjanoa ja ensirakkautta taidokkaasti ja koskettavasti.

Myös taiteilijan sielunmaisemaan Tervo on onnistunut sukeltamaan uskottavasti. Ellen maalaa vimmatusti ja rauhattomasti. Taidetta on synnyttävä ja tauluja on saatava kaupaksi, muuten hänelle niin rakas huvila ränsistyy korjauskelvottomaksi. Lopulta hän vangitsee Taimin sielukkaat kasvot kankaalle.

Kati Tervo kirjoittaa kauniisti ja kirjassa keskitytään tapahtumia enemmän tunnelmiin ja tunteisiin. Iltalaulaja lumosi minut ja jää mieleeni yhtenä vuoden 2017 parhaimmista kirjoista.

Tartu tähän:

1. Jos pidät haikeista tunnelmaromaaneista.

2. Jos olet kiinnostunut taiteesta.
3. Jos nuoren tytön kasvutarina kiinnostaa sinua.

Joonas Tolvanen: Soturimunkin oppipoika: aikani kung fu -temppelissä

Joonas Tolvanen sai 17-vuotiaana nuorukaisena päähänpiston lähteä Kiinaan harjoittelemaan kung fu’ta ja sattuman oikusta hän päätyi treenaamaan shaolin-kung-fu’ta munkkien ylläpitämään sisäoppilaitokseen. Ennen ensimmäistä Kiinan reissuaan Tolvanen ei ollut harjoitellut lajia päivääkään.

Kung-fu ja Kiina veivät Tolvasen mukanaan ja nyt hän on käynyt pitkillä harjoitusreissuilla jo yhdeksän kertaa. Tätä nykyä hän kuuluu niihin harvoihin länsimaalaisiin, joilla on lupa opettaa lajia Kiinan ulkopuolella.

Näistä matkoistaan ja kokemuksistaan Kiinassa Tolvanen kirjoitti kirjan Soturimunkin oppipoika (2017 Atena), jossa hän kertoilee leppoisasti ja jutustelevaan tyyliin sisäoppilaitoksen arjesta sekä suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin yhteentörmäyksistä ja eroista.

Pääpaino kirjassa on ankaran kung fu -koulun arjessa, jonka kovuus on aivan toista kuin mihin me täällä olemme tottuneet. Esimerkkinä voisi vaikka mainita pahamaineisen ”käärmeen pään katkaisun”. Sellainen odotti, jos rikkoi sääntöjä ja jäi rikkeestään kiinni. Rangaistukseksi rikkojaa hakattiin puukepillä selkään niin kauan kunnes keppi katkesi. Onnekkaimmat pääsivät yhdellä iskulla, epäonnisimmat sadalla. Tätä sadistista rangaistusta seurasi koko koulu, ja joillekin ulkomaalaisille opiskelijoille jo pelkkä katselu oli liikaa.

Eivät Tolvasen reissut sentään onneksi pelkkää kipua ja kärsimystä olleet, vaan hupaisiakin juttuja sattui ja mies palasi kotiin monia syviä ystävyyssuhteita rikkaampana.

Tolvasen teos on hyvä esimerkki kirjasta, jonka avulla saattaisi onnistua koukuttamaan nuoren, lukemista harrastamattoman pojan tarttumaan kännykän sijasta kirjaan. Tolvanen oli itsekin nuori, kun hän matkaan lähti ja nimenomaan nuoren miehen silmälasien läpi hän tarkastelee elämää Kiinassa. Kirja on helppolukuinen ja kieli on yksinkertaista - sellaista, jota tottumattomampikin lukija pystyy vaivattomasti ahmimaan.

Tartu tähän:

1. Jos itsepuolustuslajit ovat sinun juttusi.

2. Jos arvostat helppolukuisuutta.

3. Jos matkakirjallisuus kiinnostaa sinua.  

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä

Juhanilla ja Jounilla on tapana tavata kerran vuodessa, ostaa olutta ja pullo giniä, juoda ja saunoa. Elämä on vienyt lapsuudenkaverit eri suuntiin, eikä heillä ole enää paljon yhteistä puhuttavaa, mutta vuosittaisesta perinteestään miehet pitävät kuitenkin kiinni.

Tällä kertaa tapaaminen päättyy tilanteeseen, joka muuttaa Juhanin elämän. Hän tekee illan jälkeen teon, jota syvästi katuu, muttei voi tunnustaa tekoaan kenellekään, sillä poliisina Juhani tajuaa, että se tietäisi hänen uransa loppua ja vaimokin varmasti lähtisi. Ainoaksi keinoksi jää yrittää hyvittää teko salaa.

Enempää juonesta ei voi paljastaa kertomatta liikaa.

Maria Mustrannan Sokeita hetkiä (2017 WSOY) on loistelias esikoisromaani, kenties tämän vuoden paras. Hänen kerrontansa on tyylikästä ja moni-ilmeistä ja Juhanin tarina on hallittu ja ehjä kokonaisuus. Siinä ei ole mitään liikaa.

Mustranta on onnistunut sukeltamaan uskottavasti ahdistuneen viisikymppisen poliisimiehen ajatuksiin, jota menneisyys piinaa. Juhanin juoppo isä on tehnyt elämässään isoja virheitä ja istuu nyt vankilassa äkkipikaisuutensa takia. Oman pahan tekonsa jälkeen Juhani huomaa muistuttavansa isää ja tajuaa joutuvansa itsekin toisinaan sellaisen sokean hetken valtaan, jolloin järki pakenee ja päässä pimahtaa. 

Vaikka kirja on tunnelmaltaan katkeransurullinen, vähän ahdistavakin ja Juhanin tarina traaginen, kirjan lopussa vilahtaa sentään toivo. Mustranta panee lukijan koville ja pakottaa tämän miettimään hyvyyttä ja pahuutta sekä oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, jotka harvoin ovat mustavalkoisia, aivan kuten Juhanin tarina osoittaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.

2. Jos pidät kauniista kielestä.

3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan kirjailijaan.

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Viime vuonna käännössuosikkejani olivat norjalaisen Tore Renbergin Huomenna nähdään ja rankalaisen Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. 

(Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.)

Tänä vuonna olen häikäistynyt Olivier Bourdeaut’n pikkuruisesta romaanista Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017 Siltala, suom. Ville Keynäs) ja huomaan jälleen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirjasta, joka on melkein liian hyvä. On paljon helpompaa kirjottaa keskinkertaisista.

Bourdeaut’n romaani tuntuu kepeältä ja se on hauska. Aivan aluksi luulee lukevansa hassua ja vähän yliampuvaa kertomusta hullunkurisesta perheestä. Perheen isä keksii tarinoita ja tempauksia, joilla huiputtaa kaikkia, ja perheen äiti se vasta hillitön on. 

Talossa juhlitaan koko ajan, siellä juodaan ja ilakoidaan aamuun asti ja levylautasella pyörii kerta toisensa jälkeen Nina Simonen kappale Mr. Bojangles. Kertojana on perheen alakouluikäinen poika, joka tarkkailee ja kuvailee villiä menoa sivusta.

Pikku hiljaa meininki alkaa näyttää liian raisulta ja epäilyttävältä. Äiti osoittautuu mieleltään sairaaksi, maaniseksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Hän vaatii ympärilleen jatkuvaa säpinää ja isä pelleilee, jotta saisi pidettyä vaimonsa mielenterveyden jotenkin aisoissa. Poika otetaan pois koulusta, laskupino kasvaa, tuho lähestyy. Hulvaton perhe ei olekaan hauska vaan sairas.

Bourdeaut’n romaani on tarina hullusta rakkaudesta, mielisairaudesta ja sen kammottavista seurauksista, mutta synkkä ja traaginen tarina on kerrottu niin kepeästi, että kirja jättää lukijalle hyvän mielen. Tarinassa ja kielessä on jotain hyvin leimallisesti ranskalaista: kuplivan kevyt pinta ja hirvittävän surullinen pohja.

Bourdeaut’n rikasta kielenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Pitkät ja polveilevat virkkeet sopivat täydellisesti kuvailemaan kolmikon ympärillä pyörivää hullunmyllyä. Jokaisessa lauseessa on niin paljon tapahtumia, että 143 sivussa ehtii tapahtua enemmän kuin monessa tiiliskivessä.

Jos mietit, mitä lukisit seuraavaksi, lue tämä! 

1. Jos rakastat rikasta kieltä.

2. Jos pidät hauskoista tarinoista.

3. Jos haluat lukea palkittua laatua.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta (2017 Siltala, suom. Hanna Tarkka) on eroromaani, joka alkaa erosta ja päättyy eroon.

Kolmekymppinen Jon hullaantuu pienen tyttärensä lääkäriin Timmyyn ja tunne on heti molemminpuolinen. Parin kuukauden salatapailun jälkeen molemmat eroavat puolisoistaan, muuttavat yhteen, saavat pari lasta ja elelevät tyytyväisinä yhdessä monta vuotta, muttei sekään onni ole ikuista.

Jonin ja Timmyn viriileihin makuuhuoneleikkeihin (joita kirjassa kuvaillaan melkoisesti!) on aina kuulunut fantasiointi siitä, kuinka Timmy olisi jonkun toisen miehen kanssa. Kun Timmy sitten tapaa lenkkipolulla Haraldin ja alkaa viihtyä tämän kanssa yhä enemmän, avioliitto alkaa rakoilla ja kuvitelmat muuttuvat todeksi. Jonin päähän ei lopulta enää muuta mahdu kuin ajatus Timmystä peuhaamassa metsäpolulla uuden lenkkikaverinsa kanssa.

Gulliksenin kirjaa on monissa arvioissa kuvailtu täydellisen onnellisen avioliiton hajoamistarinaksi, mutta ei kirjan liitto sellaiselta minusta vaikuttanut. Ensinnäkin tarina on kerrottu vain Jonin näkökulmasta, joten Timmyn näkemys loistaa poissaololaan. Vaikka Jonin mielestä kaikki näyttää täydelliseltä, onko toinen osapuoli samaa mieltä? Sitä ei tämä tarina kerro.

Toiseksi Jon vaikuttaa hivenen pakkomielteiseltä henkilöhahmolta jo ennen Timmyn ja Haraldin lenkkituttavuutta. Hän uskottelee lukijalle, toistelee toistamasta päästyään, kuinka poikkeuksellisen ihmeellisestä avioliitosta on kyse, ja tämänkaltainen jankkaava vakuuttelu on epäilyttävää. Kun joku jankuttaaa olevansa jotain, hän harvoin on sitä.

Jonin ja Timmyn kammo tavanomaisuutta kohtaan karauttaa liiton karille. Pari yrittää tehdä kaiken eri tavalla kuin muut. Perinteiset sukupuoliroolit on käännetty ylösalaisin, eikä kumpikaan kahlehdi toista. He jakavat yhdessä avoimesti kaiken, jopa ihastukset ja kuvitelmat. Sängyssä Jon ahdistuu jopa siitä, että heidän seksinsä päättyy aina samaan asentoon kuin kaikilla muillakin norjalaisilla. Joku akrobaattisempi lopetus kuvastaisi heidän spesiaalia suhdettaan paremmin.

Jon uskoo, että heidän suhteensa on niin vahva ja niin erityinen, että se kestää kaiken. Muttei mikään suhde kaikkea kestä ja Jonin pahin pelko käy viimein toteen.

”Mutta juuri pelko voi tuhota meiltä kaiken, eikö niin? Se on niin kuin Shakespearella, juuri kaikki ne epätoivoiset yritykset välttää onnettomuus johtavat suoraan onnettomuuteen. Kun jotkut yrittävät pelastaa itsensä tai toiset, he manaavatkin esiin sen mitä ovat pelänneet.”

Kirjaa kuvaillaan takakannessa avioliiton ruumiinavaukseksi ja sellaista Gulliksenin kirjoitustyyli on. Hän erittelee ja tarkastelee parisuhteen eri vaiheita yhtä viileästi ja etäisesti kuin patologi. Siksi tarina ei iske sydämeen saakka, vaikka se hienosti kirjoitettu onkin.

Tartu tähän:

1. Jos olet joskus rakastunut.

2. Jos olet joskus eronnut.

3. Jos pidät taidokkaasta kielestä.

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015 Otava) kertoi koskettavan tarinan nuoresta isästä, joka jäi pienen tyttärensä kanssa yksin perheen äidin sairastuttua syöpään. Pidin kirjasta paljon ja muistan ajattelleeni, että tätä uutta lupaavaa kirjoittajaa kannattaa seurata.

(Esikoisromaanista voit lukea lisää täältä.)

Lehtolan toinen romaani Takapenkki (2017 Otava) on yhtä hyvä kuin esikoinen, mutta tyystin erilainen. Takapenkissä Lehtola on ottanut rennomman aiheen ja osoittaa olevansa myös melkoinen humoristi. Naurunpyrskähdyksiä aiheuttivat sekä romaanin tapahtumat että naseva kieli.

Työvoimatoimistossa työskentelevä Tuula Kervinen (50+) on kemikaalikammoinen kontrollifriikki, joka haaveilee siitä, että aviomies Topi tekisi kerrankin jotain romanttista. Topille rutiinit ovat elämän suola ja pariskunnan arki  toistuu tismalleen samanlaisena viikosta toiseen. Ruokakaupassa Topi hakee ruispalat, Tuula vaalean leivän ja lauantaiaamupäivisin pestään auto.

Tuulan asiakkaana on parikymppinen Aleksi, joka ei tunnu saavan elämästään mitään otetta. Koulut ja kurssit jäävät jatkuvasti kesken, mikään ei kiinnosta. Aleksi asuu mummunsa kanssa, joka on ottanut huolehtiakseen tyttärenpojastaan jo pienenä ja joka yrittää pitää pojan jotenkin kiinni elämässä. Tämä sitkeä itäsuomen murteella vääntävä tervaskanto on kirjan hurmaavin henkilö. 

Aleksin ihastus, 17-vuotias Elina, on yksinäinen lukiolaistyttö, joka on jätetty oman onnensa nojaan valtavaan omakotitaloon, kun isä on saanut työkomennuksen Brasiliaan, eikä äiti uskalla päästää miestään sinne yksin. Elina on raskaana, jättää koulunsa kesken ja linnoittautuu taloon.

Lehtolan tarina etenee sutjakkaasti kohtauksesta toiseen ja dialogi on osuvaa. Hän sukeltaa taitavasti jokaisen hahmonsa mielenmaisemaan ja kirjoittaa jokaisen äänellä uskottavaa kieltä. Tuulan ääni on ylikorrekti viisikymppisen naisen ääni. Aleksin turhautuneisuus ja välinpitämättömyys elämää kohtaan korostuvat kielessä. Elinan ääni on epävarman ja yksinäisen teinitytön.

Vaikka monessa kohtaa hymyilyttää, ei kirja oli pelkästään hupaisa. Aleksin ja Elinan taustat ovat rikkinäiset, kumpikin on jätetty eri tavalla oman onnensa nojaan. Onneksi molemmilla on elämässä mukana kuitenkin yksi aidosti välittävä ihminen: Aleksilla mummo ja Elinalla Aleksi. Se riittää pelastamaan pahimmalta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeänvakavaa.

2. Jos pidät nasevasta huumorista.

3. Jos sujuva kieli on sinulle tärkeää.

Max Seeck: Mefiston kosketus

Suomen Dekkariseura valitsi Max Seeckin romaanin Hammurabin enkelit (2016 Tammi) viime vuoden parhaaksi esikoisjännäriksi. Ja ihan syystä. Sehän oli varsin vetävä kansainvälisen tason juonittelua sisältävä jännäri. 

Hammurabin enkelien itsenäinen jatko-osa Mefiston kosketus (2017 Tammi) on esikoista vieläkin parempi.

Kakkososassa Seeck jatkaa tuttujen hahmojensa kanssa ja aloittaa tarinansa jälleen tömäkästi. Prologissa mies valelee öisessä metsässä auton bensiinillä ja virnuilee naiselle, jonka on sitonut takakonttiin. Tulitikun raapaisu leimauttaa auton liekkeihin ja mies katselee aikaansaannostaan ihaillen ja vanhaa iskelmää hyräillen. Lukija on koukussa välittömästi.

Ensimmäinen varsinainen luku alkaa Vantaan tutkintavankilasta, jossa Hammurabin enkeleistä tuttu ex-rauhanturvaaja Daniel Kuisma on virunut jo puoli vuotta odottaen oikeudenkäyntipäiväänsä. Sotarikoksia Interpolissa tutkiva, ykkösosan kaunis blondi, Annika Lehto, kikkailee Danielin vapaaksi ja kaksikko ryhtyy jahtaamaan psykopaattista Jare Westerlundia, joka ei kuollutkaan ensimmäisen kirjan lopussa, vaikka niin kaikki luulivat.

Jaren lapsuudentuttuja haastattelemalla Daniel ja Annika saavat lisää tietoa taitavasti piileskelevästä karkulaisesta, joka osoittautuu aina vain karmeammaksi tyypiksi. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa Westerlundista ja kuva täydellisen tunnekylmästä psykopaatista täydentyy.

Max Seeck kirjoittaa hyvää trilleriä, eikä ole mitään syytä, etteikö hän voisi nousta kansainväliseen menestykseen tällä sarjallaan. (Onhan hänellä siihen sopiva nimikin. Max Seeck kuulostaa heti trillerikirjailijalta - aivan kuten Pekka Pouta meteorologilta ja Arno Kasvi puutarhamieheltä.)

Mefiston kosketus etenee jännittävästi ja Seeck johdattelee matkan varrella lukijaa taitavasti vähän harhaankin. Hän kuljettelee tarinaansa eteenpäin vuorotellen monesta eri näkökulmasta ja onnistuu pitämään langat hyvin käsissään. Vaikka tarinassa liikutaan Raaseporista San Franciscoon ja Zagrebista norjalaiseen Åndalsnesin pikkukylään, ei juoni ole yhtään poukkoileva eikä sekava. Seeckiä on helppo lukea ja se on jännityskirjallisuudessa pelkästään etu.

Max Seeck on ilahduttava lisä kotimaiseen jännärigenreen, sillä hän kirjoittaa monista muista poiketen isojen ympyröiden kirjallisuutta. Ei välttämättä ihan täysin uskottavaa, mutta tämän tyyppisessä kirjallisuudessa uskottavuudella ei ole mitään väliä. Pääasia on, että lukija viihtyy. 

Seeckin sarjassa ei pyöritä pelkästään perähikiän nuhjuisilla poliisiasemilla, vaan myös Interpolin kiiltävillä marmorilattioilla. Hänen päähenkilönsä eivät ole eronneita, parransänkisiä ja viinaanmeneviä juroja poliisimiehiä, vaan valovoimaisia, karismaattisia ja ketteriä tyyppejä, jotka ovat verkostoituneita ja maailmalla kuin kotonaan. Eikä hänen kirjoissaan ole Venäjä-kytköksiä, mikä sekin on virkistävän erilaista.

Sarja jatkuu vielä, eivätkä Annikan ja Danielin yhteiset tutkimukset tähän lopu. Sen voi hyvin päätellä kirjan lopusta (sekä kustantajan ennakkotiedoista). Ehkä heidän välillään kytevä romanttinen liekkikin pääsee kunnolla roihuamaan kolmososassa? Enkä oikein jaksa uskoa, että case Jare Westerlundkaan oli kokonaan tässä? 

Monenlaista jännityskirjallisuutta tarvitaan, onhan lukijoitakin moneen lähtöön. Joku tykkää Seppo Jokisen jäyhästä komisario Koskisesta ja arkisesta rikostutkinnasta, joku toinen taas vauhdikkaammasta meiningistä ja aika moni molemmista (kuten minä).

Max Seeck täydentää hienosti kotimaisen jännitysgenren Ilkka Remes –päätä. Mitä ikinä sarjan kolmas osa pitääkään sisällään, siitä ainakin minä aion ottaa selvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos tahdot tutustua uuteen lupaavaan trilleristiin.

3. Jos haluat vauhdikasta kyytiä kansainvälisissä ympyröissä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.