J.M Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Nobel-kirjailija J.M. Coetzeeta pidetään vaikeana kirjailijana ja ihan syystä. Hän ei lukeudu yksiselitteisten ja helposti lähestyttävien tarinoiden kertojaksi. Hänen kirjallisissa maailmoissaan käsitellään isoja filosofisia teemoja, jotka vielä kaiken kukkuraksi piilotetaan vertauskuvien alle.

Myös kirjallisuudentuntemus on eduksi, sillä usein hänen allegorioissaan viitataan maailmankirjallisuuden aikaisempiin teksteihin, mytologioihin ja taruihin. Coetzeen tuotanto ei ole väsyneen lukijan kirjallisuutta, sillä hänen teoksiinsa pitää jaksaa keskittyä.

Myönnän, etten itsekään ole aina ollut niin kovin innostunut Coetzeesta. Hän on toki taitava kirjoittaja ja kaikki palkintonsa ansainnut, mutta silti jotain on jäänyt uupumaan upeasta ja täydestä lukuelämyksestä. Olin jo valmiiksi epäileväinen, kun avasin hänen uusimman suomennoksensa Jeesuksen lapsuus (2014 Otava, suom. Markku Päkkilä), mutta tällä kertaa tarina vei mukanaan.

Jeesuksen lapsuus kertoo miehestä ja pojasta. He ovat jostain syystä joutuneet jättämään kotimaansa ja saapuvat uuteen vieraaseen maahan meren takaa. Poika ei ole miehen oma. Hän huolehtii pojasta, koska pojan äiti on kadonnut, eikä tällä ole ketään muutakaan.

Uudessa maassa heille annetaan uudet nimet ja sitä kautta uusi identiteetti. He saavat vaatimattoman asunnon ja mies saa töitä satamasta. Kaikki vaikuttavat ystävällisiltä, mutta kuitenkin oudon etäisiltä. Kukaan ei naura, kiihdy tai innostu. Kaikki ovat suopeita ja hyväntahtoisia. Kukaan ei korota ääntään. Kaikki on kummallisen apaattista ja vetelää.

Voisi helposti ajatella, että maailma, jossa kaikki ovat aina ystävällisiä toisilleen, olisi ihana paikka elää. Ei riitoja, ei sotia, ei väkivaltaa. Coetzee kuvailee kirjassaan meille tällaisen maailman, eikä se näyttäydykään unelmien yhteiskuntana, vaan keinotekoisuudessaan ja tunteettomuudessaan suorastaan kammottavalta.

Coetzee pohdiskelee kirjassaan sitä, riittääkö pelkkä hyvä tahto tyydyttämään inhimilliset tarpeet. Pystyykö ihminen elämään ilman suuria tunteita? Onko pakotettu harmonia paras mahdollinen vaihtoehto kenenkään kannalta? Miten yhteisössä kohdellaan niitä, jotka kyseenalaistavat vallitsevan ajattelutavan? Coetzeen monitulkintainen teos jättää jälkeensä hyvänlaisen hämmennyksen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohdiskella lukiessasi isoja kysymyksiä.

2. Jos pidät oudoista maailmoista.

3. Jos haluat tutustua tulevaisuuden klassikkoon.

Lukuneuvojana kansanedustaja Jörn Donner

Kuva: Sini-Marja Niska

Kun Jörn Donner vakuutti aikanaan kirjakerhon mainoksessa karhealla äänellään, että lukeminen kannattaa aina, häntä oli helppo uskoa. Donner jos kuka mielletään kovaksi lukijaksi. Elämänmittaisen lukuharrastuksen lisäksi hän on tehnyt pitkän uran myös kirjailijana ja julkaissut kymmeniä teoksia vuodesta 1951 lähtien.

Erno Paasilinna on luonnehtinut kirjailijuutta sanoin, jotka sopivat Donneriin mainiosti. Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija ja sellaisen elämän Jörn Donner on totisesti elänyt. Hänen uskomattomaan elämäänsä voi tutustua tiiliskivenpaksuisessa muistelmateoksessa Mammutti: jälkeenjääneet tekoset (2013 Otava). Lukiessa kannattaa muistaa, että kyseessä on vasta ensimmäinen osa.

Blogini lukijoille Jörn Donner haluaa suositella lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavia teoksia.

Jörn Donner suosittelee:

1. Thomas Mann: Taikavuori (1924)

2. Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (1967)

3. Volter Kilpi: Kirkolle: kuvaus saaristosta (1937 Otava)

4. Italo Svevo: Senilita (1898, ei suomennettu)

5. Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-1877)

Hyviä lukuhetkiä!

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Meksikon Guerreron vuoristoalueella jokainen äiti on kaivanut tyttärelleen maahan kuopan. Pienen kaninkolon, johon tyttö pikaisesti puikahtaa, jos lähistöltä alkaa kuulua maasturien ääntä. Elämä on jatkuvaa varuillaan oloa. Koko ajan on kuulosteltava, tulevatko ne. Ja aina toisinaan ne tulevat.

Joskus tyttö ei ehdi piilopaikkaansa ja silloin hänet viedään. Kukaan siepatuista ei ole koskaan palannut. Paitsi Paula, joka palasi vuoden jälkeen ja juo nyt tuttipullosta maitoa ja tuijottelee apaattisena kaukaisuuteen. Paula oli kylän kaunein tyttö ja kaikki tiesivät, että jonain päivänä maasturit tulevat hakemaan häntä.

Jo pienestä pitäen tytöt naamioidaan pojiksi ja teini-ikäisinä, kun hämäys ei enää ole mahdollista, heistä yritetään tehdä mahdollisimman rumia. Hampaat mustataan ja vaatteet pidetään sotkuisina. Kauhein kohtalo on syntyä kauniiksi tytöksi. Silloin tietää, että koko elämä tulee olemaan piileskelyä ja pakoilua.

Jennifer Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori (2014 Like, suom. Terhi Kuusisto) kertoo tarinan teini-ikäisestä Ladydistä ja hänen kolmesta ystävästään miesten hylkäämässä kylässä Meksikon vuoristoseudulla. Clementin karmiva tarina nappaa lukijan mukaansa ensimmäiseltä sivulta saakka ja henkeään pidätellen lukija saa seurata, kuinka tyttöjen lopulta käy.

Kirja perustuu tosiasioihin. Meksikossa siepataan vuosittain 600 000 – 800 000 tyttöä ja heidät myydään eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen. Mitä kauniimpi tyttö, sitä paremman hinnan hänestä saa. Kaupungeissa tytöt piileskelevät kellareissa, markettien takahuoneissa tai luostarien muurien sisäpuolella. Maaseudulla he pakenevat maahan kaivettuihin koloihin. Clementin tarinan kehys tuntuu kammottavuudessaan aivan uskomattomalta. Voiko tämä olla totta?

Tällaisesta aiheesta saisi helposti kirjoitettua sysimustan ahdistavan tarinan. Clement kirjoittaa kuitenkin rankasta aiheesta kevyen oloisesti, eikä mässäile kauheuksilla. Välillä Ladydin äidin elämänhallinnan ohjeistukselle voi naurahdella helpottuneena ja huumori keventää muuten niin karua tarinaa. Onneksi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan.

2. Jos tositapahtumat kiinnostavat sinua.

3. Jos et halua sulkea silmiäsi maailman epäkohdilta.

Antti Apunen ja Jari Parantainen: Tuotteistajan taskuraamattu

Mistä tunnistaa gurun? Oman alansa rautaisimman ammattilaisen? Henkilön, jonka kaikki haluavat tilaisuuksiinsa puhumaan ja jonka sanaan luotetaan? Tyypin, jonka palveluksista ollaan valmiita maksamaan vähän enemmän kuin muiden vastaavista?

Gurun tunnistaa siitä, että hän yksinkertaisesti toimii gurumaisesti. Hän julkaisee. Hän esiintyy ja kouluttaa muita. Hän osaa yksinkertaistaa monimutkaisetkin viestinsä. Hän uskaltaa olla asioista jotain mieltä, vaikka se ärsyttäisi tiettyä kuulijakuntaa. Toki hän osaa myös perustella väitteensä. Hänellä on vankka kannattajajoukko, joka vie hänen sanomaansa eteenpäin pyytämättä.

Guruksi ei synnytä, eikä siihen toisaalta vaadita mitään yliluonnollista neroutta. Asiantuntijan on uskallettava ilmoittautua guruksi itse, sitten kun nämä kuusi gurun tunnusmerkkiä täyttyvät. Antti Apunen ja Jari Parantainen ovat julistaneet itsensä tuotteistusguruiksi ja heidän kirjoituksiaan lukemalla vakuuttuu entisestään siitä, että he toden totta taitavat sellaisia olla.

Tuotteistajan taskuraamattu (2014 Talentum) on taattua apus-parantais-laatua. Siinä käydään lyhyesti ja ytimekkäästi läpi ne asiat, jotka on syytä ottaa huomioon palvelujen tuotteistamisessa. Kirjaan uppoutuvat helposti nekin, joita tuotteistaminen aiheena ei lähtökohtaisesti kiinnosta yhtään - niin hauskasti ja mukaansa tempaavasti tämä kaksikko kirjoittaa.

Tuotteistamisessa kaikki alkaa asiantuntemuksen myymisestä ja ensivaikutelmasta. Jos et itse usko itseesi ja asiaasi, ei siihen kukaan muukaan usko. Paketoi palvelusi selkeäksi ja ymmärrettäväksi paketiksi. Epämääräisyys epäilyttää ja karkottaa ostajat. Ole johdonmukainen ja ystävällinen aina. Kivalta tyypiltä on mukava ostaa, inhottavan kanssa ei kukaan halua olla tekemisissä. Opettele myös sanomaan ei. Kaikki asiakkaat eivät ole samanarvoisia ja jotkut vievät resursseja enemmän kuin tuovat kassavirtana takaisin. Yksinkertaisia ohjeita, joiden noudattaminen näyttää käytännön asiakaskokemuksen perusteella olevan yllättävän vaikeaa.

Tuotteistajan taskuraamattu toimii itse esimerkkinä hyvin tuotteistetusta paketista. Lukuja on tasan 50. Ne ovat kaikki kolmen sivun mittaisia. Ne kaikki päättyvät iskulauseeseen, joka kiteyttää luvun tärkeimmän pointin. Kirja on helppolukuinen, tarinallinen ja lennokkaan hauska ja siitä huolimatta tiukkaa asiaa. Mahtavasti tuotteistettu paketti!

Ps. Lukuneuvojan sydäntä ilahduttaa eniten tämä ohje: Luota tarinan voimaan. ”Tunteita herättävä tarina on tuhat kertaa tehokkaampi kuin kliseitä toistava jaaritus.”  

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää, mistä tuotteistamisessa on oikein kyse.

2. Jos haluat parantaa palveluasi millä tahansa sektorilla.

3. Jos haluat lukea hauskan ja mukaansa tempaavan businesskirjan.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

”Kun rakkaus kuolee, kosto jää.”

Jännäreitä julkaistaan nykyään niin paljon, että joukkoon mahtuu hyvien helmien lisäksi myös paljon roskaa. Keskeneräisiä tekeleitä, jotka olisivat saaneet tehdä vielä monta kierrosta kustannustoimittajan (ja ainakin oikolukijan) kautta. 

Onko dekkaribuumin myötä jännärien rimaa laskettu, koska tiedetään, että huonokin dekkari myy, eikä niiden hiomiseen siksi kannata niin hirveästi paukkuja laittaa? Lukijan kannalta laadun epätasaisuus on tylsää.

Jari Järvelän Tyttöön ja pommiin (2014, Crime Time) oli ilo tarttua, sillä jo etukäteen tiesi, ettei tämä pomminvarma laatukirjoittaja jättäisi kirjaansa juonellisia tai kielellisiä kömpelyyksiä. Lisäksi tarina vaikutti erilaisuudessaan kiehtovalta. Tämän tekijän kyydissä nauttisi varmasti ja niin myös kävi.

Kaupungissa käydään kiivasta kilpajuoksua. Graffitimaalarit Metro ja Rust peittävät seiniä, aitoja ja junavaunuja tägeillään yön pimeydessä. Vartijat jahtaavat töhrijöitä, jotta heidät saataisiin korvausvastuuseen tekosistaan. Kaikki muuttuu eräänä yönä, kun takaa-ajo päättyy pahimmalla mahdollisella tavalla. Jäljelle jää vain kosto.

Tyttö ja pommi on tiivistunnelmainen jännäri epätavallisesta aiheesta. Järvelä kuljettaa tarinaansa vuorotellen graffitimaalari Metron ja vartija Jeren äänellä, eikä asetu kummankaan puolelle. Sen päätöksen hän jättää lukijalle, joka joutuu tarinan edetessä puntaroimaan ajatuksiaan monta kertaa. Kummallakaan ajojahdin osapuolella ei ole pelkkiä puhtaita jauhoja pussissaan, eikä koston kierteestä seuraa mitään hyvää.

Tyttö ja pommi todistaa hienosti myös sen, ettei koukuttavaan jännityskirjaan tarvita aina poliiseja, rosvoja, kuolinsyytutkijoita tai sarjamurhaajia. Taitava kirjoittaja loihtii jännittävän juonen melkein aiheesta kuin aiheesta. Tyttö ja pommi on mukaansa tempaava, kiehtova ja hyvin kirjoitettu. Juuri sellainen kuin hyvän jännärin kuuluu ollakin. Toivottavasti tämä ei jää Järvelän ainokaiseksi.

Huom! Käy kurkkaamassa myös, mitä kirjoja Jari Järvelä suosittelee. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavan ja todentuntuisen jännärin.

2. Jos olet kyllästynyt poliisivetoisiin jännityskirjoihin.

3. Jos vaadit jännityskirjaltakin kielellistä laatua.

Huom! Vetävä tarina nuorista graffitimaalareista vetoaa takuulla myös nuoriin lukijoihin.

Lukuneuvojana professori Alf Rehn

Kuva: Sini Pennanen

Kun tartuin Alf Rehnin luovuuskirjaan Vaaralliset ideat: kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi (2011, Talentum), luulin pettyväni. Taas yksi luovuuskirja lisää, jossa hassunhauskoilla testeillä opetetaan lukijoille ylhäältäkäsin luovuutta ja kerrotaan tuhannennen kerran samoja anekdootteja Applen ja Googlen luovista miljardeja poikineista ideoista.

Rehnin kirja oli kuitenkin kansiteksinsä lupauksen mukaan toisenlainen kirja luovuudesta. Se haastaa, ärsyttää ja panee ajattelemaan. Siinä luovuus esitetään epämiellyttävänä olotilana, suorastaan vastenmielisenä pierunhajuna. Pelottavana, rasittavana ja ällöttävänä.

Luovuutta ei synny työpaikan luovuuspäivillä. Sitä ei synny, koska kukaan ei yleensä todella halua haastaa itseään ja organisaatiotaan pohjamutia myöten. Mukavuusalueella on niin mukavaa olla. Muodikkaalla epämukavuusalueella on kiva käväistä päivänvalossa, mutta kukaan ei halua lähteä rämpimään kylmään ja kosteaan suohon kuukausikausiksi. Todellinen luovuus kuitenkin vaatisi sitä.

Joskus kaikkein suurinta luovuutta on olla luomatta mitään: pitäytyä vanhassa ja hyvin toimivassa. Sekin tuntuu välillä unohtuvan tässä kaikessa innovointi-innossa. Mitä jos muutosvastarinnassa kyteekin se tärkein pointti, luovuuden ydin?

Blogini lukijoille Alf Rehn haluaa suositella näitä viittä. Lukuneuvojan riemuksi mukana on myös vähän vanhempia teoksia.

Alf Rehn suosittelee:

1. John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto (1982 Karisto)

“Ehkä loistavin koominen teos kautta aikojen, hervoton kertomus ihmisistä jotka ovat niin outoja että heidän on oltava – tavalla tai toisella – tosia. Kirjan päähahmo, filosofinen laiskuri ja itsekkyyden ilmikuva Ignatius Reilly on anti-sankareiden aatelia, ja palaan yhä uudestaan lukemaan hänen rakkaudestaan nakkeihin. Tämä kirja on ollut mukanani jo monta vuosikymmentä, ja tuonut iloa varsin synkkiin hetkiin.”

2. Ihanjumalautamitätahansa David Foster Wallacelta

“Välillä sitä lukee kirjoja, välillä kirjailijoita. David Foster Wallace kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Nerokas tekstitaikuri, jonka Infinite Jest: a novel (2006, Back Bay Books) on ehdottomasti maailmanhistorian parhaita romaaneja ja samalla hän onnistuu olemaan uskomattoman terävä pienen muodon mestari. Hänen esseekokoelmansa, kuten Consider the Lobster ja Both Flesh and Not osoittavat että tietotekstin tuottaminen voi olla taidetta.”

Huom! Wallacen tuotannosta on suomennettu kaksi teosta: Vastenmielisten tyyppien haastatteluja (2014, Siltala) ja Hauskaa, mutta ei koskaan enää: esseitä ja argumentteja (2012, Siltala)

3. Woody Allen: Parhaat (1979, Kirjayhtymä; sis. teokset Getting Even ja Without Feathers;  Woody Allen: Sivuvaikutuksia (1981, Kirjayhtymä)

“Nykyään Woody Allen mielletään elokuvantekijänä, mutta hän aloitti uransa stand-up koomikkona ja on kirjoittanut loistavan sarjan pieniä humoristisia mestariteoksia. Niissä yhdistyy syvä lukeneisuus ja ihastuttavan absurdi huumori, tavalla jota jaksaa lukea kerta toisensa jälkeen. Miltei jokainen kirjojen pienistä kertomuksista on oma mestariteoksensa.”

4. Nimimerkki Kohtuukäyttäjä: Raitistumiskokemuksia-blogi

“Moderni lukeminen ei tietenkään rajoitu pelkästään kirjoihin ja siksi valitsin tähän yhden blogin jota seuraan uskollisesti. Rujo mutta samalla kiehtova tarina aivan tavallisen alkoholistin elämästä – raadollinen ja inhorealistinen, mutta samalla tragikoominen tarina pienestä eksyneestä ihmisestä. Ihmettelen kovasti, ettei tällä ole kustannussopimusta.”

5. Kathleen Stewart: A Space on the Side of the Road – Cultural Poetics in an "Other" America (1996, Princeton University Press)

“Todennäköisesti listani omituisin valinta. Minun lukemistani yhteiskuntatieteellisistä teksteistä parhaiten kirjoitettua koskaan. Antropologiaa ja poeettista kerrontaa - historiaa ja takametsien havinaa. Kuvaa unohtunutta, rapistunutta osaa Yhdysvaltoja haastavalla ja syvällisellä tavalla. Harvoja yhteiskuntatieteellisiä teoksia, joihon viittaisin sanalla liikuttava.”

Hyviä lukuhetkiä!

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Eräänä tuikitavallisena syyskuun päivänä Arthur Dreyfuss kokee joka pojan unelman. Hänen ovellaan seisoo Scarlett Johansson - maailman kauneimmaksi, seksikkäimmäksi, upeimmaksi ja ihanimmaksi monet kerrat äänestetty elokuvatähti. Arthur kehottaa hämmentyneenä Scarlettia astumaan peremmälle.

Uupuneen näköinen näyttelijätär kertoo haluavansa painua hetkeksi maan alle ja kysyy, voisiko hän majailla Arthurin luona muutaman päivän. Arthurille se sopii mainiosti. Hän suojelisi tuota onnetonta karkulaista. Hän olisi se elokuvista tuttu kiltti kaveri, luotettava ja vakaa tyyppi, jonka luota kaunotar löytää filmeissäkin todellisen, aidon onnen. Ehkä Arthur voisi saada tuon lumoavan ilmestyksen itselleen ainiaaksi.

Grégoire Delacourtin Katseenvangitsijat (2014 WSOY, suom. Leena Leinonen) vaikuttaa alkuun hulvattomalta ja absurdilta kertomukselta. Juonen edetessä tarina synkkenee ja hauskan pintatason alta paljastuu paljon tuskaa ja surua. Loppujen lopuksi Katseenvangitsijat ei olekaan kovin hauska teos, vaan käsittelee isoja asioita: ihmisenä olemisen vaikeutta, identiteettiä ja sen rakentumista sekä nykyelämän pinnallisuutta.

Jokainen meistä haluaisi tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin on riippumatta siitä, miltä tai keneltä näyttää. Pystymmekö kohtaamaan ihmisen sellaisenaan myös uskomattoman kauniin ulkokuoren takana? Maailman kauneimmaksi tytöksi syntyminen ei ole suuri onni vaan valtava tragedia. Katseenvangitsijana on kamalaa.

Huom! Jos Katseenvangitsijoiden teema identiteetistä innosti sinua, lue myös Daniel Kehlmann kertomuskokoelma Maine.

Tartu tähän:

1. Jos pidät hulvattomista tarinoista, mutta haluat muutakin kuin pelkkää hupia.

2. Jos elokuvat kiinnostavat sinua.

3. Jos etsit sopivaa keskustelua herättävää kirjaa lukupiiriin.

Lirio Abbate: Mafian naiset

Kun nainen pettää miehensä, on rangaistuksena kuolema. Murhan toteuttaa naisen oma perhe, sillä häpeä teosta lankeaa ennen kaikkea naisen omien sukulaisten päälle. Isä tai veljet panevat tuomion täytäntöön ja myös naispuoleiset sukulaiset siunaavat hyväksyen teon.

Kuvaus ei ole peräisin sadan vuoden takaa eikä toiselta puolelta maapalloa. Näin menetellään edelleen nyky-Italian mafiaperheissä, joissa noudatetaan tiukkoja kunniaan ja häpeään kietoutuvia uskollisuussääntöjä. Säännöt tosin koskevat vain perheiden naisia. Miehet saavat tehdä mitä huvittaa.

Mafiaan erikoistunut toimittaja Lirio Abbate on tehnyt urallaan useita paljastusjuttuja Etelä-Italiassa toimivasta Calabrian mafiasta ’Ndranghetasta. Kirjassaan Mafian naiset (2014 Atena, suom. Taru Nyström) hän paljastaa karmean totuuden mafiavaimojen arjesta. Kirjassa keskiöön pääsevät ne muutamat rohkeat naiset, jotka ovat nousseet vastustamaan kunniakoodistoa ja vaikenemissääntöjä.

Naiset ovat päättäneet puhua siitäkin huolimatta, että tietävät elävänsä sen jälkeen alituisessa pelossa. Jos he onnistuvat pysyttelemään hengissä, he eivät välttämättä näe omia lapsiaan enää koskaan. Uhraus mafiaa vastaan nousemisesta on kova.

Abbaten raportoimat kertomukset ovat karua luettavaa. Niissä mafia näyttäytyy sellaisena kuin se oikeasti on: äärimmäisen julmana järjestäytyneenä rikollisorganisaationa. Oikea mafiapomo on kaikkea muuta kuin Kummisetä-elokuvista tuttu sankariksi kohotettu Don Corleone, joka vain isällisesti ja oikeudenmukaisesti suojelee perhettään ja jonka puolelle katsoja alusta saakka asettuu. Oikeissa mafiapomoissa ei ole mitään sympaattista.

Abbaten kirja tekee vaikutuksen siitäkin syystä, että kaikki tapahtuu Euroopassa ja juuri nyt: niissä samoissa Sisilian kylissä, joiden kapeilla kujilla me turisteina käyskentelemme ja ihailemme idyllisiä toriaukioita suihkulähteineen. Totuus ovien takana on toinen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat kurkistaa nyky-Italian nurjalle puolelle.

2. Jos pidät koskettavista tositarinoista.

3. Jos et pelkää järkyttyä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutuksta tämän tekstin sisältöön.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rautahuone (2010 Otava) on järisyttävän hieno dekkari ja Joensuu aivan omaa luokkaansa suomalaisessa jännityskirjallisuudessa. Siksi haluan nostaa tämän hänen viimeiseksi jääneen teoksen esille, vaikka  kirjan ilmestymisestä on kulunut jo jonkin aikaa.

Harjunpää ja rautahuone on sysimusta tarina, jossa valo ei paljon pilkahtele. Ahdistavia ihmiskohtaloita. Järkyttävää pahuutta ja piittamattomuutta. Epäonnisten ihmisten hartioille kasautuvaa epäonnea.

Joensuu kuvaa (tässä ja kaikissa muissakin Harjunpää-kirjoissaan) äärimmäisen tarkkanäköisesti yhteiskunnan nurjaa puolta: sitä puolta, johon irtisanomiset, työttömyys  ja huono-osaisuus kasaantuvat; sitä puolta, jonka olemassaolon poliisi kohtaa päivittäin työssään, mutta joka tavallisilta kaduntallaajilta jää helposti näkymättömiin. 

Joensuun ansioihin voi lukea myös sen, että hän ei koskaan kategorisoi ihmisiä selvärajaisesti hyviksiin ja pahiksiin, vaan näyttää, että kaikissa on monta puolta. Lukija huomaa välillä hämmentyneenä sympatiseeraavansa enemmän rikosten tekijöitä kuin uhreja. Pahantekijätkin kun ovat useimmiten olosuhteidensa uhreja.

Joensuun taituruus näkyy myös poliisin arjen kuvauksessa. Siinä ei ole sliipattua hohdokkuutta eikä poliiseilla ihmisinä mitään supervoimia tai -kykyjä. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka resurssipulan, väsymyksensä ja turhautumisensa keskellä yrittävät parhaansa mukaan ratkaista rikoksia - toisinaan onnistuen ja toisinaan epäonnistuen.

Joensuu sijoittaa tämänkin tarinansa tapahtumat Helsinkiin ja kesäisen kaupungin kuvaus nousee keskeiseen asemaan, jopa yhdeksi päähenkilöksi. Tavanomaisten postikorttimaisemien sijaan Joensuu kuvaa betonilähiöiden, ratapihojen ja vuokra-asuntojen Helsinkiä. Joensuun linnutkaan eivät ole uljaita joutsenia Töölönlahdella, vaan harmaita ja vaatimattomia varpusia ruostuneen mattotelineen kulmalla. Sellainenkin on Helsinki.

Harjunpää ja rautahuone on intensiivinen tarina pahuudesta ja siitä, kuinka pienen pieni sattuma voi joskus johtaa ihmisen syöksykierteeseen, josta ei enää ole ulospääsyä. Se on ahdistava, synkkä ja väkivaltainen. Toivoton ja lohduton. Sellainen kuin joidenkin kanssakulkijoidemme elämä oikeasti on.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, että kaikki dekkarit ovat pelkkää keskinkertaista viihdekirjallisuutta.

2. Jos haluat tutustua suomalaisen dekkarigenren kuninkaaseen.

3. Jos et pelkää lukea väkivallasta ja kurjuudesta.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen: Innostus

Suomessa riittää yrittämisen ja innostuksen tappavia sananlaskuja. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Suutari pysyköön lestissään. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. 

Näitä kun tarpeeksi toistellaan, ei ihme, että ihminen alkaa uskoa siihen, ettei yrittäminen kannata ja innostuminen saa ihmisen näyttämään naiivilta ja naurettavalta höhlältä. Työstään nyt viimeksi kannattaisi innostua. Ensin työ, sitten huvi, sanotaan ja ilmaistaan samalla epäsuorasti, etteivät nämä kaksi asiaa ainakaan yhteen kuulu.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen ovat kirjoittaneet kirjan Innostus: myötämanipuloinnin aakkoset (2014 Talentum), koska haluavat saada innostuksentappamismentaliteettiin muutoksen. Kirjansa he jakavat kahteen osaan: ensimmäisessä osassa käsitellään innostuksen syntyä, ylläpitoa ja tuhoajia ja toisessa osassa keskitytään innostamiseen – siihen, miten saada muut innostumaan omasta asiastaan.

Tutkimusten mukaan innostuneisuus on kannattavaa sekä yksilön itsensä kannalta että taloudellisesti. Innostavat työyhteisöt ovat niitä, jotka parhaiten pärjäävät. Intohimoisen innostuneesti työhönsä suhtautuvat työntekijät ovat tuottavampia ja aikaansaavampia ja kaiken kaikkiaan elämässään onnellisimpia ovat juuri ne innostuneet ihmiset.

Kaksikko todistaa lukijalle, ettei innostuminen ole mitään amerikkalaista tekohauskaa pelleilyä. Työyhteisössä innostuminen näkyy yhteen hiileen puhaltamisena, olennaiseen keskittymisenä, läsnäolona ja avoimuutena sekä yhdessä jaettuna tunteena siitä, että ollaan menossa oikeaan ja samaan suuntaan. Siihen ei päästä järjestämällä hassunhauskoja luovuusleikkejä kerran vuodessa tyhy-päivän yhteyteen, vaan koko organisaation ilmapiirin ja käytäntöjen tulee tukea innostuneisuutta.

Yksilötasolla tärkein innostuksen lähde on työn sisältö: tunne siitä, että oma työ on merkityksellistä ja sellaista, missä kokee olevansa omimmillaan ja parhaimmillaan. Autoritäärinen johtaminen, liika byrokratia, epäonnistumisten kyttääminen ja syyllisten etsiminen estävät takuuvarmasti innostuksen roihahtamisen.

Kirjassa ei syytetä kaikesta epäonnistunutta johtamista, vaan painotetaan sitä, että innostuksensa asteeseen voi jokainen myös itse vaikuttaa. Omaa innostustaan voi lisätä harjoituksilla, joita kirjassa tarjoillaan useita. Aina se ei kuitenkaan riitä. Toisinaan pinttynyt organisaatiokulttuuri estää yksilön kehittymisen innostuksen tiellä ja silloin tarvitaan radikaalimpia toimia. Koska työ haukkaa niin suuren osan ihmisen elämästä, on ankeuttavalle organisaatiolle joskus parasta sanoa hyvästit. 

Tartu tähän:

1. Jos innostuksesi on kateissa.

2. Jos työilmapiirisi on ankea.

3. Jos olet esimies tai johtaja ja uskot (tai et usko) innostuksen voimaan.

Lukuneuvojana kirjailija Lauri Viita

”Rohkeutta ei ole pitää aina silmiä auki. Rohkeutta on uskaltaa sulkea ne joskus.”

- Lauri Viita -

Kirjailija Lauri Viita (1916 - 1965) ei ollut mikään mieto keskitien kulkija. Hän oli mies, jota joko ihailtiin tai vihattiin. Hän osasi miellyttää ja ärsyttää ja sai lähipiirinsä käyttäytymisellään usein raivon valtaan. Voimanero, joka ei tuntenut kompromisseja, kuvaili miestään Aila Meriluoto.

Nerouden taustalla oli sairaus. Elinaikanaan Viita diagnosoitiin skitsofreenikoksi, mutta myöhempi tutkimus on osoittanut, että hän kärsi todennäköisemmin maanis-depressiivisyydestä eli nykykielisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Viidan aikalaisten hurjia kuvauksia lukiessa tulee väistämättä mieleen tänä vuonna ilmestynyt mielen sairauksien tärkeä puolustuspuhe: Päivi Storgårdin Keinulaudalla (2013 Schildts & Söderströms). On hämmästyttävää huomata, miten vähän mikään on muuttunut kuudessakymmenessä vuodessa.

Viita kirjoitti Tampereen Pispalan maailmankartalle pääteoksessaan Moreeni (1950 WSOY), jota työsti sinnikkäästi lähes vuosikymmenen ajan. Ensimmäiseen versioonsa hän tosin oli niin tyytymätön, että poltti koko roskan ja aloitti alusta. Ennen Moreenia Viita oli ihastuttanut lukijoita runokokoelmassaan Betonimylläri (1947 WSOY).

Lauri Viidalla oli tapana lukea kaunokirjallisuutta ääneen kirjailijapuoliso Aila Meriluodon kanssa. He lueskelivat toisilleen vuorotellen muun muassa Joel Lehtosen Putkinotkoa ja Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Toisinaan Viita uppoutui saman teoksen syövereihin pitkiksi ajoiksi ja antoi ajatustensa pyöriä villisti samaa rataa yhä uudestaan ja uudestaan.

Mistä teoksista Lauri Viita ammensi aineksia omiin kirjoihinsa? Mitä teoksia hän omalta ajaltaan suosittelisi nykylukijalle? Aila Meriluodon ja Yrjö Varpion kirjoittamien  kirjojen perusteella ainakin näitä: 

Lauri Viita suosittelee:

1. F. M. Dostojevski: Idiootti

”Maailman paras romaani.” (alkuperäinen sitaatti)

2. Rafael Karsten: Inkavaltio ja sen kulttuuri (1946 Tammi)

”Tätä inspiroivaa teosta luin paljon ns. näytelmäkaudellani. Moni ei taida tietääkään, että minulla oli monenlaisia näytelmäideoitakin kehiteltyinä. Moreenin kirjoittaminen vei sittemmin kaiken aikani ja näytelmien rustaaminen jäi.”

2. I.K Inha: Maantiede ja löytöretket I-IV (1912-1926 WSOY)

”Löysin vaimoni isän kirjahyllystä tämän kiehtovan kirjasarjan, jonka luin heti kannesta kanteen. Jotkut tutkijat sanovat, että ainakin teoksessani Kukunor näkyy selvästi näiden kirjojen vaikutus.”

3. Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (1946 WSOY)

”Näihin hienoihin aforismeihin palaan aina uudestaan.”

4. Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit (1945 Tammi)

"Sodan jälkeen tämä teos nousi lempikirjojeni joukkoon. Siinä ovat ihailemani luonto ja luonnonvoimat niin keskeisessä osassa. Myöhemmät tutkijat näkevät tässä selviä yhtymäkohtia esimerkiksi Moreenissa käyttämääni luonnonsymboliikkaan."

5. Soren Kierkegaard: Kuolemansairaus

”Kun mieleni oli jo järkkynyt ja minua hoidettiin Lapinlahden sairaalassa Helsingissä, tutustuin tähän filosofiseen teokseen. Toisteleva ja jankkaava tyyli sopi hyvin sen hetken mielentilaani ja luin siitä otteita kovaan ääneen myös sairaalassa vieraileville ystävilleni.”

Lähteet: Aila Meriluoto: Lauri Viita: legenda jo eläessään (1974 WSOY) ja Yrjö Varpio: Lauri Viita: kirjailija ja hänen maailmansa (1973 WSOY)

Huom! Sitaatit muokattu lähdeteosten perusteella. Alkuperäiset sitaatit mainittu erikseen.

Hyviä lukuhetkiä!

Maria Jotuni: Huojuva talo

Suomessa ei ole tapana mennä kolkuttelemaan naapurin ovelle, vaikka seinän toiselta puolelta kuuluisi minkälaista huutoa tahansa. Työkaveri ei hevin ota puheeksi kollegan mustelmaista olemusta - kyllähän sitä itsekin tulee toisinaan kompuroitua. Täällä pidetään arvossa sitä, että ihmisten annetaan olla omissa oloissa. Muiden ongelmat nähdään vasta, kun on pakko. Silloin on yleensä jo aivan liian myöhäistä.

Maria Jotunin Huojuva talo (kirjoitettu 1935, julkaistu 1963) avaa oven naapuriin - sinne mistä huuto kuuluu. Se on äärimmäisen vaikuttava tarina eräästä avioliitosta, jossa kaikki on vinksallaan. Huojuva talo kertoo sen tavallisen tarinan: arka ja kiltti tyttö ihastuu nuoren miehen rehvakkaaseen itsevarmuuteen. Pari menee naimisiin ja miehen käytös muuttuu pikku hiljaa. Mustasukkainen mies ahdistaa vaimonsa yhä pienempään tilaan, joka alistuu kaikkeen.

Mies muuttuu yhä julmemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Vaimo muuttuu kyyristeleväksi pelokkaaksi eläimeksi, jonka itsekunnioitus hiipuu vähitelleen kokonaan. Kaikki muuttuu karmeammaksi, kun tähän yhtälöön syntyy lapsia. Ja kun vihdoin joku kuulee huudot ja huomaa mustelmat, on kaikki melkein menetetty. Lukijan onneksi Jotuni jättää kuitenkin sysimustaan tarinaansa toivon.

Enkelimäisen Lean ja narsistisen Eeron tarina puistattaa. Jotuni on onnistunut kuvaamaan kirjassaan hienosti sitä kieroutunutta ilmapiiriä, joka muuttuu vähitellen yhä ahdistavammaksi ja kuristavammaksi. Uusi Jotuni-elämäkerta (Kari Tarkiainen: Maria Jotuni: vain ymmärrys ja hymy. Musarum minister, 2013) vihjailee, että kirjailija itse joutui kokemaan jotain vastaavaa ja lukijana uskoo helposti, että todentuntuisen tarinan taustalla on ollut jotain omakohtaista.

Huojuva talo antaa Leassa kasvot kaikille perheväkivallan ja narsistien uhreille. Se näyttää lukijalle, miten ovelasti narsisti kutoo verkkonsa uhrinsa ympärille ja miten vaikeaa kiristyvästä ansasta on rimpuilla irti. Huojuvan talon jälkeen ymmärtää paremmin, miten tärkeää muiden on puuttua tilanteeseen. Perhehelvetin uhreilla ei ole uskallusta ja voimia siitä itse irtautua.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea klassikon, joka ei ole menettänyt tehoaan.

2. Jos arkielämän kuvaus kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tukholmalaispoliisi Jeanette Kihlberg on kohdannut urallaan monia kauheita rikoksia, mutta mihinkään näin kammottavaan hän ei ole koskaan ennen törmännyt. 

Ratakiskoilta löytyy jätesäkkiin sullottuna nuoren pojan muumioitunut ruumis. Sitten löytyy toinen kuoliaaksi ruhjottu lapsi. Kolmannen uhrin kohdalla Jeanette tajuaa lähestyvänsä todellista pahuuden ydintä. Carl Larssonin maalausten hempeästä lapsi-idyllistä ei ole tässä teoksessa jäljellä siveltimenvetoakaan.

Varistyttö (2014 Otava, suom. Kari Koski) aloittaa samannimisen trilogian, josta povataan ensimmäistä kunnon haastajaa Stieg Larssonin maailman valloittaneelle millennium-trilogialle. Kirjailijanimi Erik Axl Sundin takaa löytyy kaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander ja ainakin kotimaassaan Ruotsissa Varistyttö-sarja on noussut suureen suosioon.

On myönnettävä, että Varistyttö on vetävästi kirjoitettu ja sopivasti koukuttava jännityskirja. Siinä on kiinnostavat henkilöhahmot ja juonikin yllättää. Loppu jää mukavasti kutkuttamaan. Varistyttö ei ole kliseinen tusinadekkari ja kierossa juonessa on  onnistuttu saavuttamaan jotain uutta. Mutta.

Varistyttö on myös uskomattoman raaka kirja. Raiskauksia, pahoinpitelyjä, piiskaamista, hakkaamista, hyväksikäyttöä, kidutusta ja kaikissa näissä kuvottavissa hirmuteoissa uhreina lapset. Ruotsissa riehuvan murhaajan lisäksi juoneen sekotetaan vielä kansainvälisistä kamaluuksista pahimpia: Sierra Leonen lapsisotilaiden kokemat kauheudet ja pieni viipale Stalinin ajan Venäjän kurjuutta ja nälänhätää. Varistyttöön on ängetty yksien kansien sisään kaikki maailman kuvottavin pahuus.

Hirveyksiä vyörytetään lukijalle lähes joka toisella sivulla ja kuvailu on äärimmäisen yksityiskohtaista, suorastaan mässäilevää. Oksennus nousee kurkkuun monessa kohtaa ja viimeistään kirjan puolessa välissä pysähtyy miettimään, miksi ihmeessä luen tällaista.

Varistyttö on yhä väkivaltaisemmaksi yltyneen jännityskirjallisuuden väkivaltaisin päätepiste. Tämän pahemmaksi ei juonta enää pysty kehittämään. Sama kehitys on nähtävissä televisiossa, jossa rikossarjat käsittelevät aina vain raaempia rikoksia. Eivätkö nykyjännärien tekijät keksi mitään muuta uutta kuin lisätä väkivallan määrää? Vai onko syy meissä lukijoissa ja katsojissa? Eikö meille enää riitä mikään?

Varistytön jälkeen alkaa kummasti kaivata vanhoja salapoliisiromaaneja – kilttejä murhamysteerejä, jotka ratkaistaan älyllä, ei patologin pöydällä. Väkivallan voittokulun soisi jo päättyvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka varmasti puhuttaa.

2. Jos haluat koukuttua.

3. Jos et vähästä hätkähdä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiris Lempivaaran elämä on alkanut kolme kertaa. Hedelmöityksen hetki oli ensimmäinen ja toinen se, kun Iiris tapasi Aleksin, elämänsä miehen. Seurasi seitsemän vuotta rakkautta, niin Iiris uskoi. Sukujouluja, sunnuntaiaamuja, riitoja ja sovintoja. Ja sitten yhtäkkiä kaikki loppui kuin seinään. Aleksi ilmoitti, ettei enää rakasta, ettei ole koskaan rakastanutkaan. Iiriksen elämä sai kolmannen alun.

Pysäyttävän tapahtuman jälkeen Iiris alkaa koota itseään sisarensa Jenniferin, parhaan ystävättärensä Elinan sekä naapurin Marja-Liisan kanssa. Shoppailu- ja suklaaterapia auttavat alkuun ja Marja-Liisan Kauniista ja rohkeista ammentamat elämänohjeet vievät nekin Iiristä hetkittäin eteenpäin. Lopulta Iiris joutuu kuitenkin katsomaan itseään peiliin, eikä näky miellytä. Ehkä eron syy ei ollutkaan lopulta Aleksissa vaan Iiriksessä itsessään.

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014 Otava) on kerrassaan mainio pikku romaani. Siinä on kekseliään onnistuneesti yhdistetty jotain vanhaa ja jotain uutta. Vaikka kirja kertoo nuoren nykynaisen moninaisista ongelmista, säilyy tunnelma koko ajan kuplivan kevyenä. Tunnelmasta mieleen tulevat viehkeät mustavalkoiset Suomi-komediat tai vanhat kunnon Hilja Valtosen viihderomaanit.

Kielen kanssa Pulkkinen taituroi taattuun tyyliinsä. Tarina soljuu eteenpäin kevyesti, vaikka välillä onkin pysähdyttävä ihastelemaan Pulkkisen käyttämää kieltä. Miten hän osaakin kuvata kaikkea niin osuvasti! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeän mainion tarinan.

2. Jos pidät kielellisesti taidokkaasta laatukirjallisuudesta.

3. Jos sinulla ei ole juuri nyt aikaa paksulle kirjalle.