Stephen King: Christine: tappaja-auto

Eräs luokkatoverini ei nukkunut viikkoon sen jälkeen, kun hän näki 1980-luvulla elokuvan tappaja-auto Christinestä. En uskaltanut itse katsoa elokuvaa, mutta kirjan luin ja sekin puistatti. Ja puistattaa edelleen, sillä Stephen Kingin kauhuromaani kostonhimoisesta autosta on kestänyt hyvin aikaa.

(Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1984 ja uusin painos on vuodelta 2010, Tammi, suom. Pentti Isomursu)

Näppylänaamainen lukiolaispoika Arnie Cunningham iskee sattumalta silmänsä likaiseen ja lommoiseen Plymouth Furyyn vuosimallia 1958. Auton omistaja, vihainen vanha sotaveteraani, suostuu myymään auton pojalle ja kertoo, että sitä kutsutaan Christineksi. Arnie puunaa autoaan yötä päivää ja huomaa pian, ettei se ole mikään tavallinen kulkupeli. Tuntuu kuin Christinellä olisi omat ajatukset ja oma tahto.

Koulun jalkapallojoukkueen kapteeni, Dennis Guilder, on Arnien paras ystävä. Hän huolestuu kaveristaan, joka tuntuu muuttuvan pikku hiljaa aivan toiseksi: vihaisemmaksi ja totisemmaksi. Dennis aavistelee, että syynä muutokseen on pakonomainen riippuvuus autosta, jonka valtaan Arnie tuntuu joutuvan päivä päivältä yhä pahemmin.

Christine raivaa tieltään Arnien viholliset. Sen moottori murisee pahaenteisesti ja valot sokaisevat sen, joka uskaltaa katsoa sitä päin. Se ampaisee päin uhrejaan ja liiskaa heidät alleen. Se lukitsee uhrit sisäänsä ja tukahduttaa heidät kuoliaaksi. Christine käy mustasukkaisesti myös Arnien ystävien kimppuun. Se haluaa Arnien vain itselleen. Se on täysin pysäyttämätön mustasukkainen peto.

Tarina tappaja-autosta saattaa kuulostaa ensialkuun kornilta. Voiko kukaan kirjoittaa uskottavaa tarinaa omapäisestä autosta, joka ensin viettelee omistajansa valtaansa ja jahtaa sitten ihmisiä tämä kyydissään? Kyllä voi. Kauhugenren mestari King osaa rakentaa jännityksen taitavasti ja paljastaa lukijalle pikku hiljaa Christinen myrkyllisyyden ja pimeän menneisyyden. Lopussa autopahikseen uskoo jo täysin.

Christine sokaisee ylivertaisuudellaan päähän potkitun Arnien. Hän on Christinelle helppo uhri. Mutta mistä Christine on imenyt itseensä pahuuden? Se selviää vain lukemalla.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat vanhoja 1950-luvun autoja.

2. Jos pidät piinaavasta jännityksestä.

3. Jos haluat lukea tarinan vaarallisesta pakkomielteestä.

John Steinbeck: Routakuun aika

Steinbeckin pienoisromaani Routakuun aika (2016, Tammi suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) ilmestyi alun perin vuonna 1942. Se joutui saman tien kiellettyjen kirjojen listalle kaikissa niissä maissa, joissa natsit pitivät valtaa. Italiassa sen hallussapidosta napsahti kuolemanrangaistus.

Välillä sitä havahtuu konkreettisesti siitä, miten hienoa on elää maassa, jossa kiellettyjen kirjojen listoja ei enää ole ja mitä tahansa opusta voi heilutella kädessään ilman että kukaan tulee pidättämään ja heittämään tyrmään. Monessa muussa maassa tilanne ei ole edelleenkään näin auvoinen ja se tuppaa meiltä suomalaisista joskus pahasti unohtumaan.

Steinbeck kertoo pienessä kirjassaan suuren tarinan, joka saa alkunsa siitä, kun miehittäjät valtaavat pikkukylän jossain päin Eurooppaa. Miehittäjiä ei kutsuta natseiksi, mutta lukija kyllä tajuaa viittauksen. Kylän pormestari on lähtenyt rauhallisena sunnuntaiaamuna kalaan ja kaikki 12 varusmiestäkin ovat kaukana, joten miehittäjien on helppo saapastella paikalle.

Miehittäjät kuvittelevat, että kyläläiset ryhtyvät ilomielin yhteistyöhön heidän kanssaan ja että sodan loputtua he voivat itse jäädä asustelemaan valloittamilleen maille. Toisin käy. Kyläläiset eivät toivota vieraita tervetulleiksi, vaan lyövät kapuloita rattaisiin, minkä ehtivät. Umpimielisen vihaisesti he tuijottavat valloittajiaan ja vihanpidon jatkuessa on miehittäjien ryhdyttävä käyttämään yhä väkivaltaisempia keinoja vastarinnan murtamiseksi. Huonoin seurauksin. Väkivallasta kun ei koskaan seuraa kuin yhä suurempaa vihaa.

Sodanvastainen Routakuun aika on ajankohtainen teos, joka on kestänyt hyvin aikaa. Se panee miettimään menneitä ja sitä, mikä kirjassa oli aikanaan natseille liikaa. Se panee myös miettimään nykyaikaa: sananvapautta, kiellettyjä kirjoja, sotia, valloittajien julmuutta, valloitettujen vastarintaa ja vihanpidon loppumatonta kierrettä monissa maailmankolkissa.

Se panee miettimään myös Suomea. Voisiko joku kirja vielä aiheuttaa meilläkin sellaisen kohun, että se koetettaisiin kieltää? Voiko Suomessa ottaa kantaa vapaasti? Voiko taiteen avulla vapaasti arvostella vaikkapa viranomaisia heidän väärinkäytöksistään? Mikä aihe on meidän maassamme tabu?

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

3. Jos haluat tutustua nobelistin vähemmän tunnettuun tuotantoon.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja Engelin kaupungista (2016 Gummerus) on niin viehättävä kirja, etten muista vähään aikaan lukeneeni mitään näin hurmaavaa! Tarina Helsingin rakentajasta, Carl Ludvig Engelistä, on samanaikaisesti haikea, surullinen ja lempeän humoristinen. Yksi tämän vuoden suosikkejani - sen uskallan nyt jo sanoa.

Engel kirjoittaa Viikilän kirjassa yöpäiväkirjaa, jossa hän ruotii asioita, joita ei tohdi pohtia päivänvalossa. Hän on saanut keisarilta määräyksen suunnitella ja rakennuttaa Helsingin kaupunki uudelleen ja on houkutellut tähän pohjoiseen tuulten riivaamaan tuppukylään myös vaimonsa ja tyttärensä. Nämä eivät viihdy ja kaipaavat takaisin Berliiniin.

Engel ei itsekään pidä Helsingistä, mutta kunnianhimo siitä, että hän saisi rakentaa  kokonaisen kaupungin, antaa hänelle voimaa. Ulkopuolisuuden tunne riivaa miestä kaikki vuodet, sillä suomalaiset vaikuttavat omituisen juroilta, eikä toisaalta yhteistä kieltäkään ole.

Engel tasapainoilee elämässään työnsä ja perheensä välillä. Vaimo Charlotte kärsii silminnähden ankeissa oloissa ja tyttärestään Emiliestä Engel on hyvin huolissaan – onhan hän jo menettänyt yhden lapsensa. Kaupunginrakennuttajan työ ei lyö leiville ja Engel rutisee päiväkirjassaan myös toimeentulostaan. Jos maalaisin siluetteja, eläisin huolettoman elämää.

Viikilä kirjoittaa runollisen kauniisti, muttei mitenkään vaikeaselkoisesti. Hänen lauseensa soljuu eteenpäin kuin kirkkaana pulppuava tunturipuro. Kaunis ja surumielinen tarina saa mukavaa potkua Engelin humoristisista huomiosta, jotka kohdistuvat usein umpimielisiin suomalaisiin tai kylmänkosteaan Helsinkiin.

“Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? --- Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään, vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

tai

“Helsinki on niin tuulinen kaupunki, että palavan sikarin sijasta on järkevintä nuuskata.”

Runoilijana paremmin tunnettu Viikilä tekee upean aluevaltauksen romaanikirjailijana. Hänen on kirjoittanut pienimuotoisen ja inhimillisen elämäntarinan suurmiehestä, jonka nimi kyllä tiedetään, mutta ihmisestä nimen takana hyvin vähän. Engelin päiväkirjan mukana lukija saa myös kiinnostavasti seurata, kuinka Helsinki rakentuu kivi kiveltä sellaiseksi, kuin me sen nykyään tunnemme. Rakennusvaiheistakin Viikilä onnistuu kertomaan kaikkea muuta kuin puuduttavasti.

Akvarelleja Engelin kaupungista saa minulta kymmenen pistettä ja papukaijamerkin! Lisäplussan saa kustantaja kauniista ja kirjaan sopivasta kansikuvasta.  

Tartu tähän:

1. Jos pidät kauniista kielestä.

2. Jos historialliset romaanit kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat lukea koskettavan tarinan miehestä, joka sai kaiken ja menetti kaiken.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simonsin esikoisromaani Tyhmä neitsyt (2015 Gummerus, suom. Sanna van Leeuwen)  ilmestyi alun perin vuonna 1959 ja sai loistavat arvostelut: teräväkatseinen, säkeinöivä ja omaperäinen; lähes täydellinen pikku kirjanen; yhtä laadukasta esikoiskirjaa harvoin tapaa.

Sitten se vaipui vuosikymmeniksi unholaan. Kunnes vuonna 2014 alankomaalainen kustannustoimittaja löysi sen hyllystään, julkaisi uudelleen ja romaanin erinomaisuutta suitsutettiin jälleen. Tyhmä neitsyt tömähti nyt pysyvästi alankomaalaisen kirjallisuuden kaanoniin.

Tyhmän neitsyen päähenkilö, 12-vuotias Gittel, on tottunut lapsesta saakka vanhempiensa riitelyyn. Varsinkin ennen juhlapäiviä riitoja puhkeaa yhtenään, ja silloin Gittelin vanhemmat tappelivat kuin kissa ja koira. Vaikka riidat olisivat alkaneet mistä tahansa, ne päättyvät aina samaan pisteeseen: Salomon-sedän haukkumiseen.

Pahimmat riidat loppuvat siihen, että äiti pakkaa laukkunsa, marssii ovet paukkuen ulos ja lähtee Gittel mukanaan oman äitinsä luo Antwerpeniin. Lopulta hän palaa aina takaisin kotiin, kunnes seuraavan kärhämän jälkeen lähtee taas lätkimään yhä vihaisena. Gittel on tottunut veivaamiseen, eikä se hetkauta häntä enää mitenkään erityisesti.

Antwerpenin mummulassa Gittel joutuu vastentahtoisesti tutustumaan värikkääseen porukkaan, sillä mummun luona ramppaa kaikenlaista väkeä sukulaisista satunnaisiin kiertolaisiin ja musiikkia huudatetaan gramofoneista täysillä. Vaikka vieraat ja melu ärsyttävätkin häntä, hän viihtyy mummulassa kuitenkin paremmin kuin kotonaan.

Erityisen hyvin hän alkaa viihtyä sen jälkeen kun hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin, rikkaan perheen naimattomaan tyttäreen. Mardellien luona on rauhallisen seesteistä ja hienostuneen yläluokkaista. Ja mikä parasta: siellä on flyygeli, jota Gittel pääsee soittamaan.

Gittel viihtyy Mardelleilla siksikin, että siellä hänet huomataan, eikä sätitä koko ajan sivummalle. Häneen suhtaudutaan kuin ajattelevaan ihmiseen, ei niin kuin rasittavaan ja typerään kakaraan, ja siksi Gittel hakeutuu Mardelleille aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Tyhmä neitsyt on nuoren tytön hilpeä ja varsin tarkkanäköinen kasvutarina. Gittel joutuu pikku hiljaa astumaan lasten viattomasta maailmasta aikuisten maailmaan ja kokee tarinan edetessä ensimmäisen suuren pettymyksensä. Rivien välistä lukija voi löytää myös ennusmerkkejä toisen maailmansodan lähestymisestä.

Kasvukertomuksen lisäksi Simons kertoo Gittelin äänellä hersyvän hauskasti juutalaisyhteisöstä: sen värikkäistä persoonista ja kummallisista tavoista. Gittelin suhtautuminen oman sukunsa ja yhteisönsä tapoihin on samanaikaisesti viiltävän terävää ja lempeän humoristista. Näin ollen Tyhmä neitsyt onnistuu olemaan samanaikaisesti hilpeän hauska ja kepeä sekä viiltävän tarkkanäköinen ja vakava.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kevyen(oloisen) klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos perhekuvaukset kiinnostavat sinua.

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan

Petteri Nuottimäen esikoisromaani Varaudu pahimpaan (2016 Like, suom. Jaana Nikula) pohjautuu tositapahtumiin, mutta niin överiksi juoni on vedetty, että kytkös tosielämään taitaa olla melkoisen löyhä.

Kirjailija myöntää itsekin alkusanoissaan sepittäneensä osan tarinasta omasta päästään ja valehdelleensa paljon. Juonen edetessä hän vetäisee tuon tuosta maton lukijan jalkojen alta toteamalla, ettei tiedä, menivätkö asiat oikeasti näin vai jotenkin aivan toisin. 

Tunnustukset epärehellisyydestä eivät haittaa yhtään, sillä Ruotsiin muuttaneen yrmyn Matin tarina on niin hulvaton, että lukukokemuksen kannalta on aivan sama, onko tarina totta vai ei. Tällaisena Nuottimäen kirja täydellinen lukuelämys huumorista pitävälle!

Kirja kertoo äkkiväärästä periaatteen miehestä, Matti Aallosta, joka muuttaa perheineen sodan jälkeen Suomesta Ruotsiin. Uudessa kotimaassaan Matti koettaa elää omien ihanteittensa mukaisesti ja kasvattaa jälkipolvestaan kunnon kansalaisia. Huonolla menestyksellä.

Matille on tärkeää olla keskinkertainen tavis ja sulautua joukkoon. Kaikenlainen itsensä korostaminen on hänelle kauhistus. Sukunimensäkin Matti vaihtaa heti Altoksi, koska hänestä on äärimmäisen epäkohteliasta patsastella puhelinluettelossa ensimmäisten joukossa. Lapsiaan hän pitää saamattomina vätyksinä, joille pitää vuosittain kehityskeskusteluja. Niissä hän jakelee elämänohjeitaan, jotka voi tiivistää näihin kolmeen:

1. Varaudu aina pahimpaan.

2. Mikään ei järjesty itsestään.

3. Muihin ei ole luottamista.

Matti joutuu ison ongelman eteen, kun hän saa tietää sairastuneensa vakavasti. Kenelle typeristä lapsistaan hän jättäisi omaisuutensa ja pienen yrityksensä? Mattimaiseen tapaansa hän päättää järjestää asiasta kilpailun: se lapsista, joka osaa sijoittaa 100 000 kruunua parhaiten, perii firman ja saa rahat. Tarinan loppu on yllätys kaikille.

Nuottimäki lupaa lukijalle kirjansa alkusanoissa, että hänen kirjansa on hauska. Sitä se onkin. Matti on pessimistisyydessään hyvä hahmo. Hän täräyttää ajatuksensa ääneen ilman minkäänlaista itsesensuuria ja tekee samalla tarkkanäköisiä havaintoja ympäristöstään. Mutta vaikka Matti varautuu aina pahimpaan, hän on samalla sitkeä ja aikaansaava. Hän uskoo omiin ideoihinsa ja jaksaa yrittää. Hän on siten enemmän kuin pelkkä kotiinsa käpertyvä mielensäpahoittaja. Kovin sympaattiseksi häntä ei tosin voi kutsua.

Nuottimäen runsasta, värikästä ja sinne tänne rönsyilevää kieltä on myös ilo lukea. Varaudu pahimpaan –romaani sopii mainiosti luettavaksi niille, jotka ihastuivat aikanaan Kyrön Mielensäpahoittajaan tai Fredrick Backmanin Mieheen, joka rakasti järjestystä. Myös Miika Nousiaisen Maaninkavaara tulee mieleen kohtauksessa, jossa Matti valmentaa lapsiaan urheilu-uralle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hauskan kirjan.

2. Jos pidät runsaasta ja värikkäästä kielestä.

3. Jos inhoat kirjoja, joissa ei tapahdu mitään.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

David Duchovny: Pyhä lehmä

“Minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa.”

Etelä-korealaisen kanatarinan jälkeen yöpöydälläni odotti kirja, jonka päähenkilönä seikkailisi lehmä. Myönnettäköön etten tarttunut kirjaan kovin suurin odotuksin, mutta yllätyinkin iloisesti. Pyhä lehmä (2016 Like, suom. Ilkka Salmenpohja) viihdytti ja nauratti!

Tv-tähtenä paremmin tunnettu amerikkalaisnäyttelijä David Duchovny (X-files, Californication) teki viime vuonna aluevaltauksen romaanikirjailijana ja kirjoitti Pyhän lehmän: hauskan tarinan Elsie-lehmästä, joka päättää karata pientilalta saatuaan selville totuuden eläinten tehotuotannosta.

Välttääkseen oman teurastuksensa Elsie suuntaa kohti Intiaa, jossa lehmiä pidetään pyhinä. Siellä Elsie ehkä saisi elää pitkän ja palvotun elämän. Jerry-possu kinuaa itsensä mukaan karkumatkalle, kääntyy juutalaiseksi ja lähtee kohti Israelia. Juutalaisten kosher-säännöt ja inho sikaa kohtaan pitäisivät Jerryn paremmin hengissä Israelissa kuin kotikonnuillaan, missä ihmiset mussuttavat vuosittain kilotolkulla pekonia. Kiitospäivää pelkäävä Tom-kalkkuna lähtee myös messiin ja uskoo paremman elämän löytyvän Turkista –viittaahan maa nimessäänkin jo kalkkunaan. Kolmikon yhteisestä matkasta tulee absurdi ja hulvaton seikkailu.

Kirjan parasta antia on tarinan alkupuoli. Elsie hengailee bestiksensä Malloryn kanssa niityllä ja tiirailee salaa aidan takana mylviviä sonneja. Lehmätyttöjen väliset keskustelut ovat osuvia ja kuulostavat aivan samoilta kuin keiden tahansa teinityttöjen. Karkumatkan suunnittelu on myös hauskaa luettavaa.

Elsien huomiot maailmanmenosta ja ihmisistä ovat viiltävän tarkkanäköisiä. Jerry ja Tom ovat hekin hauskoja ja omanlaisiaan tyyppejä ja kolmikko täydentää mahtavasti toisiaan. Kun pakomatka alkaa, Duchovny alkaa rönsyillä ja alun hyvä napakkuus vähenee, mutta kyllä kirja silti kannattaa ehdottomasti lukea loppuun. Kolmikolle kun sattuu ja tapahtuu kaikenlaista matkan aikana.

Pyhä lehmä todistaa Duchovnyn olevan fiksu tyyppi ja hyvä kirjoittaja. Hölmöstä juonesta huolimatta tarina sisältää älykästä huumoria ja vilisee viittauksia kirjallisuuteen, elokuviin ja populaarimusiikkiin. Erityisen hauskoja kohtia ovat Elsien keskustelut kustannustoimittajan kanssa, joka on jatkuvasti huolissaan myyntiluvuista ja Elsien provosoivista väitteistä, jotka saattavat karkottaa kohdeyleisön (=ihmiset).

Duchovny halunnee Elsien tarinalla herätellä ihmisiä huomaamaan tehotuotannon hirvittävyyden ja eläinten arvon sinänsä. Aivan kuten hän viimeisillä sivuillaan Elsien äänellä sanoo: “Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen.”

Duchovnyn huumorilla kuorrutettu viesti menee varmasti paremmin perille kuin ekoihmisten fanaattinen paasaus. Ehkä joku vannoutunut lihansyöjä vaihtaa Elsien tarinan myötä pihvinsäkin useammin nyhtökauraan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät älykkäästä huumorista.

2. Jos eläinten hyvinvointi kiinnostaa sinua.

3. Jos olet kyllästynyt realistisiin tarinoihin.

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Viime syksynä 2015 julkaistiin ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani: Kyung-sook Shinin hieno ja koskettava tarina nyky-Koreasta Pidä huolta äidistä. (Siihen voit tutustua tarkemmin täällä.) 

Heti perään tulee toinen suomennos: Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää (2015 Sitruuna kustannus, suom. englanninkielisestä käännöksestä Hilla Hautajoki).

Tämä pikkuruinen aikuisten satu karkaavasta häkkikanasta keikkui Etelä-Korean bestseller-listalla kymmenen vuotta ja ylsi kotimaassaan yli miljoonan kappaleen myyntiin. Kirjasta tehty animaatio on kaikkien aikojen menestynein etelä-korealainen animaatiofilmi ja kanan seikkailut on nähty myös teatteri- ja musikaaliversiona. Kaikki etelä-korealaiset tuntevat tämän kanan.

Kirja kertoo Tähkä-kanasta, joka kököttää päivästä toiseen häkissään aivan ulko-oven vieressä. Ovenraosta se kurkistelee pihalle ja haaveilee vapaudesta. Se kadehtii pihalla tepsuttelevia ankkoja ja muita eläimiä ja suree sitä, kun ei pysty enää munimaan. Maanviljelijä vaimoineen kiinnittää pian huomiota tähän riutuneeseen ja tuottamattomaan yksilöön. Lopulta he kyllästyvät, tarttuvat Tähkää kaulasta ja heittävät sen kuolleiden kanojen seassa tunkiolle.

Tähkä ei anna periksi. Se kampeaa ylös raatojen seasta kaverinsa sorsan avustuksella. Muut eläimet eivät huoli sitä pihapiiriin ja Tähkän on etsittävä itselleen turvallinen paikka muualta. Läheiseltä pellolta se löytää paikan ja pesän, jossa on muna, jota kukaan ei muni. Tähkän suurin unelma omasta munasta on toteutunut.

En yhtään ihmettele, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Hwang viestittää tarinansa kautta lukijalle ainakin seuraavia elämäntaitokirjoista tuttuja mantroja:

Uskalla unelmoida.

Uskalla irrottautua tutusta ja turvallisesta.

Uskalla ajatella isosti ja toisin.

Suurin ilo syntyy yhdessä.

Erilaisuus on rikkaus.

Itsekäs elämä ei tuo onnea.

Stressaantuneena ei synny tulosta.

Toivo pitää ihmisen (ja kanan) hengissä.

Sun-mi Hwang yhdistää kanansa tarinassa Martin Seligmanin positiivisen psykologian ja Viktor Franklin ajatukset merkityksellisestä elämästä. Voimme omalla luonteenlujuudellamme vaikuttaa siihen, miten kestämme vastoinkäymisiä ja miten nopeasti osaamme suunnata katseemme eteenpäin. Mutta jos menetämme toivon, menetämme kaiken.

Näiden kahden uraauurtavan herran lisäksi kirjasta tuli mieleeni myös eräs rouva Ruotsista. Onko Sun-mi Hwang imenyt kirjaansa vaikutteita myös Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkistä? Pulska kotihanhi Martti haikailee Peukaloisen retkissä villihanhien mukaan aivan samalla tavalla kuin Verso-sorsanpoikanen Hwangin kirjassa. Molempien lintujen jaloissa on samanlaiset köydetkin.

Tähkän tarinaa voi lukea selfhelppinä melkein missä tahansa oman elämänsä solmukohdassa. Hyvässä lykyssä tämä rohkea etelä-korealainen kana voi antaa eteenpäin sysäävän potkun takalistoon!

Tartu tähän:

1. Jos etsit elämällesi uutta suuntaa.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle ja teoreettiselle elämäntaito-oppaalle.

3. Jos haluat lukea liikuttavan tarinan rohkeasta kanasta.

Jonas Sivelä: Kaiken takana on salaliitto

Olivatko syyskuun 11. päivän terrori-iskut Osama bin Ladenin tekosia vai oliko taustalla sittenkin George W. Bush omine joukkoineen? Lavastiko Elvis kuolemansa, jotta pääsisi eroon julkisuudesta? Oliko prinsessa Dianan kohtalokas auto-onnettomuus järjestetty juttu? Suunnittelevatko vapaamuurarit maailmanvalloitusta? Onko ilmastonmuutos sittenkin valhetta?

Sanotaan, että me elämme salaliittoteorioiden suurta loiston aikaa. Netti pursuaa sivustoja, joissa viralliset selitykset kumotaan ja niiden tueksi esitetään kaikenlaista todistusaineistoa. Elvis on “nähty” useaan otteeseen vuosien varrella siellä sun täällä. Syyskuun 11. päivän iskuista varoiteltiin kuulema jo etukäteen: muun muassa Terminator-elokuvassa ja Simpsonit-televisiosarjassa.

Jonas Sivelä tutki ensin väitöskirjaansa varten AIDS:iin liitettyjä uskomuksia ja kiinnostui sen jälkeen muistakin salaliitoista. Hän ei koeta kirjassaan Kaiken takana on salaliitto (2015 Atena) selvittää asioiden todenperäisyyttä, vaan ennemminkin herättää keskustelua siitä, mikä on hyvää asioiden kyseenalaistamista ja mikä taas tosiasioita vastaan asiattomasti hyökkäämistä. Hyvin tärkeä teema näinä päivinä, kun erilaisten totuuksien nimissä kiivaasti taistellaan eri medioissa.

Sivelän ansioksi voi mainita sen, ettei hän naureskele kirjassaan pilkallisesti ihmisille, jotka uskovat vakaasti salaliittoteorioihin. Hän suhtautuu näihin uskoviin uteliaan kunnioittavasti ja koettaa ensisijaisesti ymmärtää, miksi joku uskoo epäilyksettä vaikkapa George W. Bushin räjäyttäneen kappaleiksi tuhansia maanmiehiään tai kuningatar Elisabethin junailleen ex-miniänsä onnettomuuden.

Sivelän kirja on kiehtova kurkistus erilaisiin salaliittoteorioihin ja niihin “todisteisiin”, joilla virallista totuutta koetetaan kumota. Se panee miettimään lähteiden luotettavuutta ja myös omia uskomuksiaan. Mitä asioita pitää totuutena, mitä hölynpölynä ja ennen kaikkea millä perusteella.

Ja olihan sitä pakko myös googlettaa se kuuluisa kuva Elviksestä Gracelandin puutarhavajan lasioven takana tammikuulta 1978 ja miettiä, onko kuvassa todella rockin kuningas. Elvikseltä näyttää.... hmmm.... voisiko hän sittenkin olla elossa....?

Tartu tähän:

1. Jos haluat oppia tervettä kriittisyyttä.

2. Jos olet kiinnostunut uskomuksista – omista ja muiden.

3. Jos uskot tai et usko salaliittoteorioihin.

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu

Joskus kirjan kansikuva johtaa lukijan pahasti harhaan. Niin käy tässä Murong Xuecunin romaanissa Unohda minut tänä yönä, Chengdu (2016 Basam books, suom. Rauno Sainio). 

Kanteen on kuvattuna hämärtyvä ilta, tyyni lammen pinta, johon heijastuu kauniisti valaistu kiinalainen paviljonki. Kuva antaa lupauksen romanttisesta tarinasta ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kirjan runollinen nimi.

Löytyykö kansien välistä siis ihana rakkaustarina nyky-Kiinasta? Ehei. Ei sinne päinkään.

Päähenkilönä Xuecunin tarinassa seikkailee rääväsuinen ja huonokäytöksinen kolmekymppinen kiinalaismies Chen Zhong. Jo ensimmäisellä sivulla Chen paljastaa huonotuulisuutensa suurimman syyn. Läski-Dong on ylennetty Chenin esimieheksi, eikä Chen voi sietää silmissään tuota “perseitä nuoleskelevaa mulkeroa.”

Chen ei kuitenkaan voi vaihtaa työpaikkaa, sillä hän on lainaillut firmalta rahaa omiin menoihinsa ja aikaa myöten velkaa on päässyt kertymään melkoinen summa. Chen on saanut tähän asti aina kiemurreltua itsensä irti kirjanpito-osaston tarkistuksista, mutta sekin päivä pian koittaisi, jolloin Chenin olisi alettava maksaa takaisin. Hän ei vain tiedä, mistä saisi raavittua rahat kasaan.

Chenin elämä on päin sitä itseään myös muuten. Hän on onnistunut pamauttamaan paksuksi parhaan ystävänsä morsiamen ja epäilee omaa vaimoaan uskottomuudesta. Ei ihme, vaikka vaimolla olisikin joku toinen – onhan syrjähyppyjä Chenilläkin riittänyt. Chen on sössinyt asiansa kunnolla ja epäonni vainoaa häntä.

Murong Xuecunin tarina on täynnä ronskia kieltä, seksiä, huumeita ja rötöksiä. Nyky-Kiina näyttäytyy korruptoituneena paheiden pesänä, jossa jokainen tavoittelee omaa etuaan ja nautintoaan. Kukaan ei ole liikkeellä vilpittömin ja pyyteettömin aikein. Xuecunin räävitön tarina näyttää lukijalle mielenkiintoisesti Kiinan talouskasvun varjopuolet sekä rahan ja menestyksen huumaamat ihmiset, jotka ovat valmiita mihin tahansa säilyttääkseen asemansa tai päästäkseen kiinni yhä suurempiin rikkauksiin. Inhimillisyydestä ei tässä tarinassa ole tietoakaan.

Kirjailija Murong Xuecun (oikealta nimeltään Hao Qun) kirjoitti Chenin tarinaa alun perin nettiin ja muokkasi sitä palautteen perusteella lukijoiden haluamaan suuntaan. Kun menestystä alkoi tulla, hän(kin) joutui sensuurin hampaisiin. Kirjan levitys kiellettiin ja siitä poistettiin kohtauksia. Xuecunin sosiaalisen median tilit on suljettu parikymmentä kertaa, mutta urheasti hän perustaa ne aina uudelleen. Suomentaja kertoo alkusanoissaan, että hän uskoo oman kiinankielisen kappaleensa olleen melko lähellä alkuperäistä internetissä julkaistua tarinaa. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kiinalaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos urbaani elämänmeno kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät ronskista kielestä.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

“Normaalius on perseestä. 

Malja epänormaaleille!”

Milena Busquetsin omaelämäkerrallinen romaani Tämäkin menee ohi (2016 Otava, suom. Tarja Härkönen) oli myyntimenestys kotimaassaan Espanjassa viime vuonna. 

Joissain espanjalaisarvioissa häntä verrattiin itseensä Francoise Saganiin, naisten estottoman elämän esitaistelijaan, jota varsin moni ranskatar pitää edelleen esikuvanaan ja kantaa käsilaukussaan hiirenkorville luettua lempi-Saganiaan.

Itse olen lukenut Saganilta vain muutaman teoksen (ainakin Tervetuloa ikävän ja Pidättekö Brahmsista?), ja kyllä niiden perusteella yhteyden voi löytää. Aivan kuten Saganin keskeiset naishahmot, myös Milena Busquetsin päähenkilö Blanca elää elämäänsä itseään varten, villisti ja vapaasti. Siitäkin huolimatta että hänen äitinsä on juuri kuollut.

Blanca ottaa elämän rennosti ja vitsaillen. Hän on niin hyvää pataa exiensä kanssa, että ajautuu silloin tällöin heidän kanssaan petipuuhiin. Sen lisäksi hän ylläpitää suhdetta naimisissa olevaan mieheen ja flirttailee estottomasti tutuille ja tuntemattomille. Äitinsä kuolemaa hän ei oikein osaa käsitellä ja lähtee selvittelemään ajatuksiaan perheen kesähuvilalle meren rannalle.

Siellä hän sitten lastensa, exiensä ja muutaman ystäväpariskunnan kanssa polttelee pilveä, lipittää valkoviiniä ja ottaa aurinkoa. Etsii merkitystä merkityksettömältä tuntuvaan elämäänsä ja uskaltaa kirjan lopussa antaa surunkin tulla.

Vaikka Saganin ja Busquetsin tarinat ovat samankaltaiset, on niiden välillä yksi iso ero. Saganin kirjojen päämäärättömät haahuilijat ja porvarillisen elämäntavan vastustajat olivat 1950-luvulla teini-ikäisiä tai juuri teini-iän ohittaneita. Busquetsin kirjassa kaavoihin kangistumista kavahtava ja ikuista nuoruutta elävä päähenkilö on nelikymppinen.

Siirtyykö nuoruus aina vain eteenpäin? Luemmeko 2050-luvulla kahdeksankymppisen estottomista tempauksista ja viininlipittelyistä ja pidämme häntä esikuvanamme?

Minä en lukenut kirjaa hurmaavana tarinana ihanan itsenäisestä Blancasta, joka vietti ystäviensa kanssa rentoja iltoja merenrantahuvilassaan, vaan ennemminkin surullisena kertomuksena ihmisestä, joka ei vielä nelikymppisenäkään ole kasvanut aikuiseksi. Enkä tarkoita tällä sitä, että Blancan elämän olisi pitänyt olla tavanomaisempaa ja tylsempää, vaan merkityksellisempää. Tämän bilettäjän edesottamukset eivät valitettavasti tehneet minuun vaikutusta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rennoista kirjoista.

2. Jos etsit elämällesi suuntaa.

3. Jos haaveilet Espanjan auringosta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Puutarhahullujen sormissa alkaa pahasti kihelmöidä jo helmikuussa. Vaikka maa on jäässä vielä pitkään, tekisi monen mieli iskeä jo lapio maahan ja päästä istuttamaan uutta. 

Odottamisen tuskaa voi lieventää lukemalla uutta puutarhakirjallisuutta, josta viime vuonna ilmestynyt Kysykää Essiltä – Elisabeth Kochin puutarhat on yksi kiinnostavimpia puutarhakirjoja aikoihin (2015 Maahenki).

Kirjan kolmihenkinen tekijätiimi (Maria Koivisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto) on selvittänyt unohduksiin vaipuneen puutarhavaikuttajan Elisabeth “Essi” Kochin elämänvaiheet ja uran huippuhetket. Tuloksena on monipuolinen tietokirja niillekin, jotka eivät puutarhanhoidosta pahemmin piittaa. Kirjan voi nimittäin lukea hyvin myös kiinnostavana naiselämäkertana tai historiallisena katsauksena 19oo-luvun elämänmenoon Helsingissä.

Pakollista luettavaa Essin elämä on kaikille siirtolapuutarhureille ja muille kaupunkiviljelijöille. Myös niille, jotka käyvät mielellään siirtolapuutarha-alueilla sunnuntaikävelyillä tai muuten ihailevat idyllisiä mökkikyliä, voi kirjaa suositella lämpimästi. 

Elisabeth Koch omisti elämänsä puutarhanhoidolle ja toimi Helsingissä puutarhaneuvojana vuosikymmenet. Hänen on ollut mukana suunnittelemassa seitsemää helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja paneutui työhönsä niin tarkasti, että mietti kokonaisuutta aina yksittäisiin taimiin saakka. Lisäksi hän suunnitteli satamäärin pientalopihoja ja teki paljon suunnitelmia myös yleisille alueille.

Essin ajatus puutarhanhoidosta - niin siirtolapuutarhoissa kuin pihoissakin - oli kunnioittaa jo olemassa olevia maastonmuotoja ja istuttaa vain sellaisia kasveja, jotka kuhunkin paikkaan luonnollisesti sopivat. Hän karsasti ajatusta pelkkien epäkäytännöllisten ja kalliiden koristekasvien suosimisesta ja muutti arkkitehtien suunnitelmia käytännönläheisemmiksi ja halvemmiksi. Kauneudesta hän ei kuitenkaan koskaan tinkinyt. Järkevästi suunnitellun puutarhan piti aina myös miellyttää silmää ja mielellään niin, että silmäniloa riitti keväästä syksyyn.

Elisabeth Koch oli uskomattoman uuttera puutarha-alan uranuurtaja, joka ei tehnyt itsestään ja saavutuksistaan numeroa. Puutarhat puhukoot puolestaan, hän tuntui ajattelevan. Ainakin vieraillessani itse kesäisin ystävieni kauniissa kesäparatiisissa Herttoniemen siirtolapuutarhassa pystyn sen hyvin allekirjoittamaan. Essi totisesti osasi hoitaa hommansa!

Tartu tähän:

1. Jos olet puutarhahullu.

2. Jos haaveilet siirtolapuutarhamökistä tai viljelypalstasta.

3. Jos olet kiinnostunut vahvoista naistarinoista.

Viveca Sten: Syvissä vesissä, Sisäpiirissä, Pinnan alla ja Sotilaiden salaisuudet

Jäin jouluna koukkuun kolmiosaiseen televisiosarjaan Murha Sandhamnissa. Sarja oli hyvin tehty ja piinaavan jännittävän Sillan jälkeen se tuntui mukavan leppoisalta murhamysteeriltä, joka vei katsojan kesäisiin tunnelmiin Tukholman saaristoon. Mikäs sen mukavampaa Etelä-Suomen mustan joulun keskellä.

Sarja perustuu ruotsalaisen Viveca Stenin kirjoihin, jotka ovat kotimaassaan saavuttaneet yhtä suuren suosion kuin Camilla Läckbergin ja Mari Jungstedtin rikosromaanisarjat. Suomessa Viveca Sten on jäänyt jännärisisariensa varjoon ja minäkin sain poimia kirjastoni hyllystä samalla kertaa sarjan kaikki neljä osaa koriini. Vertailukohtana mainittakoon, ettei Läckbergiä tai Jungstedia ollut hyllyssä yhtään kappaletta.

Sarjan ensimmäinen osa, Syvissä vesissä (2012 Crime Time, suom. Outi Menna) tutustuttaa lukijan rikosylikonstaapeli Thomas Andreassoniin ja hänen lapsuudenystäväänsä Nora Lindeen, jotka saavat sarjan edetessä ratkaistavakseen rikoksen jos toisenkin. Ensimmäisessä osassa rantaan huuhtoutuu hukkunut mies, jonka vyörärön ympärille on kiinnitetty köysi. Ei kai hukuttautuva ihminen sellaista lanteilleen sitoisi? No eipä tietenkään. Juttu ei ole niin yksinkertainen.

Toiseen osaan (Sisäpiirissä 2013, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) kustantaja vaihtuu Crime Timesta WSOY:hyn ja sarja saa samalla paremman kansikuvan. Ensimmäisen osan vanhahtava ulkonäkö ei sovi Stenin tarinaan ollenkaan. Sandhamnissa meri kimmeltää, aurinko paistaa ja ihmiset tepsuttelevat kesäsandaaleissaan. Talvisinkin saaressa on aistittavissa oma hienostunut tunnelmansa, joka ei ole tunkkaisen retrovärinen.

Kolmas ja neljäs osa muuttavat sarjan astetta synkemmäksi ja niissä Sten kietoo mukaan myös saaren menneisyyden. (Pinnan alla 2014 WSOY, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Sotilaiden salaisuudet 2015, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom).

Rikosvyyhtien lisäksi sarjassa seurataan myös Thomaksen ja Noran yksityiselämän koukeroita. Thomas kantaa sisällään surua lapsensa menetyksestä ja Nora kärvistelee huonossa avioliitossa. Parhaat ystävät tukevat toinen toistaan ja lukija toivoisi, että he jossain vaiheessa muodostaisivat parin. Viides vielä suomentamaton osa, Juhannusmurha, antaa siitä jo vähän viitteitä....

Mukavan letkeistä ja viihdyttävistä jännitysromaaneista pitävälle lukijalle Viveca Stenin kirjat sopivat kuin purjehdusveneet Sandhamnin kesäparatiisiin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kunnon pehmodekkareita. Sarja muistuttaa monella tapaa Agatha Christien jännäreitä. Kummassakin liikuskellaan varakkaan väen keskuudessa maailaismiljöössä ja syy murhaan löytyy aina yksilöstä, ei koskaan vallitsevasta yhteiskunnasta. Sekin on välillä oikein virkistävää!

Tartu näihin:

1. Jos pidät helppolukuisista jännäreistä.

2. Jos rakastat merta ja saaristoa.
3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaisten rikoskirjojen yhteiskunnallisuuteen.