Eija Mäkinen ja Annika Grahn: Esko Roine

Jo oli aikakin saada kaikkien tunteman Esko Roineen tarinat teatterinäyttämöiltä ja takahuoneista yksiin kansiin. Tämä seitsemänkymppinen teatteriperheen kasvatti on ehtinyt uransa aikana nähdä ja kokea vaikka mitä ja on nimikkoteoksensa ansainnut. 

Eija Mäkinen ja Annika Grahn johdattavat kirjassaan (2014 Like) tavallisen teatterikatsojan Esko Roineen mukana teatterielämän kiehtoviin kulisseihin ja kirja paljastaa samalla myös vaativan työn varjopuolet.

Kirjassa seurataan Esko Roineen elämää kronologisessa järjestyksessä syntymästä nykypäivään saakka. Hauskoja anekdootteja riittää vuosien varrelta kerrottavaksi ja tuttuja nimiä vilisee silmissä. Edwin Laine, Kalle Holmberg, Sylvi Salonen, Eino Salmelainen, Seela Sella, Antti Litja, Outi Mäenpää sekä lukemattomia muita yhtä tuttuja näyttämötaiteen nimiä, joiden kanssa Roine on urallaan tehnyt yhteistyötä. Ja omien sanojensa mukaan lupsakka näyttelijä on tullut kaikkien kanssa vähintään kohtalaisesti toimeen.

Suuri yleisö mieltää Esko Roineen komedia- ja farssinäyttelijäksi, mutta se on vain kapea siivu Roineen mittavasta urasta näyttämöllä ja erityisesti sen takana. Roine on näyttelijätyönsä lisäksi työskennellyt pitkään teattereiden hallintopuolella ja joutunut päättämään isoista talousasioita. Teatterin on saatava myytyä lippuja ja liput menevät paremmin kaupaksi kevyeen viihdeohjelmistoon. Kevyen ohjelmiston tuotoilla avitetaan vakavampaa ja kokeellisempaa teatteria. Näiden kahden ohjelmistolinjan välissä keikkuminen on toisinaan ollut tuskaisaakin. Mutta luonteeltaan positiivinen ja luovan kekseliäs Roine on siitäkin selvinnyt.

Vain yhdestä aiheesta puhuessaan Roineen lupsakkuus häviää. Kunnallinen byrokratia on Roineen mukaan joustamaton mätäpesäke, joka ei kannusta yrittämään parastaan. Kun kunnallisen teatterin rahat lipputuloista uppoavat kunnan pohjattomaan kassaan, alkaa teatteriväki helposti elää omassa kuplassaan, jossa markkinoiden ja yleisön merkitystä ei tarvitse miettiä. Roineen mielestä teatterintekemisen(kin) on oltava kannattavaa - laadusta tinkimättä! Ja on saanut tällä ajatuksellaan suututettua monet.

Teatteriperheeseen syntyminen voi tuntua tavallisesta tallaajasta hohdokkaan boheemilta, mutta käytännössä teatterilaisten perhe-elämä joutuu äärimmäisen koville. Päivät harjoitellaan ja illat ja viikonloput esitetään. Rooliin on uppouduttava täysin, eikä siinä kaitseta samanaikaisesti lapsia sivusilmällä. Myös Roineen oma perhe-elämä ajautui kriisiin lasten ollessa pieniä ja syyllisyys pitkistä poissaoloista ja riitaisa ero näyttävät vaivaavan Roinetta edelleen. Päin helvettiä hoidettu, toteaa Roine nyt seitsemänkymppisen elämänkokemuksella.

Tavallisena teatterinkatsojana on mielenkiintoista seurata, miten teatterintekeminen on vuosikymmenten varrella muuttunut. Astuessaan johtajan saappaisiin Roine siirtyy pohtimaan teatterin johtamisen problematiikkaa ja kirjan loppupuolta voikin pitää käytännön johtamisoppaana. Roine on työskennellyt erilaisissa työyhteisöissä ja saanut kokea monenlaisia organisaatiokulttuureja. Välillä on hän on hakannut päätään seinään muutosvastarintaisen henkilökunnan kanssa ja toisinaan taas saanut porukan innostumaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Epäonnistumisensa johtajana hän myöntää rehellisesti ja kehuu itseään ylpeästi onnistumisistaan.

Roineen matkassa on myös hauskaa. Hän kertoilee vitsikkäästi kaikenlaisista kommelluksista, joista valmiin esityksen seuraajalla ei ole mitään tietoa. Teatterimaailma on täynnä isoja persoonia, jotka tuovat mukanaan isot tunteet, isot riidat ja isot naurut. Teatterissa eletään aina täysillä, eikä Roinekaan itseään kirjassa säästele. Lopputuloksena on elämänmakuinen teos.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut teatterintekemisestä.

2. Jos luulet, että teatterielämä on pelkkää juhlaa.

3. Jos haluat kehittyä johtajana.

Huom! Koska Roine tarinoi suurelta osin vanhemmista teatterisuuruuksista, voi kirjaa suositella erityisesti varttuneemmalle väelle, joille nimet ovat tuttuja.

Lukuneuvojana muusikko Heikki Salo

Kuva: Lauri Salo

Heikki Saloa voi tituleerata todelliseksi musiikin ja kirjoittamisen monitoimimieheksi. Miljoonasateen laulaja ja lauluntekijä. Herra Heinämäen lato-orkesterin laulusolisti Herra Pujo. Roppakaupalla tekstejä ja sävellyksiä useille muille artisteille. Käsikirjoituksia, näytelmiä ja näytelmäsävellyksiä. Opetushommia laululyriikan kirjoittamisesta siellä sun täällä. Ja tuhansia  myytyjä levyjä.

Kokonaisia kirjojakin Salo on ehtinyt kaiken tämän lisäksi kirjoittaa. Eläinkertomuskokoelma Kynsilehto ilmestyi vuonna 2001 ja Sateen ääni: laulutekstejä ja tekstejä lauluista vuonna 2005. Hyviksi biisinikkareiksi haluavien kannattaa tutustua Salon perusteelliseen laululyriikan käsikirjaan Kahlekuningaslaji (2005), josta otettiin viime vuonna 2014 uusi täydennetty painos. Salo - jos kuka - tietää mistä puhuu.

Hyvä teksti ei synny tyhjiöstä. Eikä se takuulla synny wikipediaa ja facebook-päivityksiä selailemalla. Hyväksi laululyriikan tekijäksi tullaan lukemalla erityisesti kaunokirjallisuutta: romaaneja, runoja, novelleja. Kaikenlaista kirjallisuutta eri aikakausilta. Lisäksi hyvä tekstintekijä kirjoittaa koko ajan. Ja lukee. Ja kirjottaa. Ja taas lukee ja kirjottaa.

Blogini lukijoita Heikki Salo kehottaa lukemaan enemmän ja suosittelee kaikille näitä viittä mestaria:

Heikki Salo suosittelee:

1. Ferenc Molnár: Koulupoikia: Kirja Pál-kadun pojista (1907, suom. 1913, uusin suomenkielinen painos vuodelta 2012)

“Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran jo lapsena. Kahden poikajoukon taistelu halkopinoissa grundilla, jättömaalla, teki minuun suuren vaikutuksen. Tämä on luultavasti ensimmäinen kirja jonka ääressä olen itkenyt. Luin sen kerran ääneen myös omille lapsilleni, ja me itkimme kaikki. Mitä itkupillejä!

Muutama vuosi sitten matkustimme koko perhe Budapestiin ja etsimme Pál-kadun, jonka varrella jättömaa oli kirjan mukaan. Ja aivan oikein, tontilla sijaitsi nyt kerrostalo, mutta sen seinässä oli kyltti: Tässä sijaitsi grundi, jossa seikkailivat Ferenc Molnárin Koulupojat.”

2. Olli Jalonen: Poikakirja (2010) ja Miehiä ja ihmisiä (2014)

“Jalonen kertoo omaelämäkerrallisessa romaanissaan elämänkokemuksia poikuuden ja nuoruuden ajoiltaan. Olemme saman ikäisiä ja kokemuksemme komppaavat samaan tahtiin. Jalosen kertojanäänen kepeys tekee minuun suuren vaikutuksen. Kuin kuuntelisi vanhoja c-kasetteja, joista kaiken rec-buttonilla äänitetyn musiikin lisäksi kuuluu silloin tällöin  myös omia, veljen kanssa äänitettyjä kuunnelmia. “

3. Lauri Viita: Moreeni (1950)

“Lauri Viidan syntymästä tulee vuonna 2016 vuosisata. Viita on minulle tuttu jo nuoruuden ajoilta. Kirjoitan tällä hetkellä näytelmää Viidasta ja vuodesta 1949, jolloin hänen äitinsä Alfhild kuoli. Molempia Viidan romaaneja voi lukea kuin omaelämäkertoja, sen verran voimakkaasti Pispala ja sen hahmot kirjoissa näkyvät. Viidan kieli ja kertomistapa ovat yllättävän modernia nykypäivästä katsottuna. Romaanin muodon sisällä sykkivät tamperelaiset ja pispalalaiset tarinat.” 

4. Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus (2013)

“Blasim on minulle ihan uusi tuttavuus - itse asiassa tätä kirjoittaessani kirja on vielä kesken. Mutta nyt voin jo sanoa, että kirjoittajana Blasim on mestari. Hänkin kirjoittaa tarinoita. Itse asiassa tämän kirjan novellit ovat kuin tarinakimppuja, joiden kokonaisuus laukeaa kirjoituksen lopussa yhdellä lauseella kuin aseen liipasimesta vetäen.

Blasim asuu myös Pispalassa. Olen nähnyt hänet kerran bussipysäkillä. Seuraavan kerran kun näen hänet, pysäytän autoni.”

5. Pentti Saarikoski: Koko tuotanto

En fanita ketään kovin helposti. Mutta Saarikosken villapidan helmaa minun oli pakko käydä koskettamassa, kun hän kävi Jyväskylän yliopistossa vierailulla 80-luvun alussa. Tungos hänen ympärillään oli kuin muuri, mutta onnistuin.

Kaikki ne yksinäiset illat 70-luvulla rintamamiestalon yläkerran huoneessani, jotka Saarikoski valaisi kirjoituksillaan, tekivät minusta ihailijan. Vaikka välillä olin suutuksissani koko äijälle, kun hän julkaisi löysiä matkakeromuksiaan kapakoissa istumisistaan.

Hän on myös ainoa ihminen sukuni ulkopuolelta, jonka haudalla käyn aina, kun ajan Valamon ohi. En jätä hänen haudalleen kynääni, niin kuin moni näyttää tekevän, sillä tarvitsen sitä vielä.”

Hyviä lukuhetkiä!

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Takakansitekstin perusteella Punaisen muistikirjan nainen (2015 WSOY, suom. Lotta Toivanen) vaikuttaa minun makuuni liian siirappiselta ja siksi välttelin sitä pitkään. Koska olen kuitenkin hulluna kaikkeen mikä liittyy Ranskaan, avasin Antoine Laurainin kirjan ja yritin karistaa mielestäni kaikki ennakkoluulot. Onneksi - sillä kirjahan oli hyvä!

Nelikymppinen Laure Valadier on palaamassa myöhään yöllä kotiin, kun varas riuhtaisee hänen käsilaukkunsa mukaansa. Laure lyö rytäkässä päänsä, yöpyy viereisessä hotellissa, mutta ei enää herää seuraavana aamuna. Hän on vaipunut koomaan.

Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent Letellier löytää roskalaatikon päältä liilasta nahasta tehdyn hyväkuntoisen käsilaukun. Omistajasta ei näy jälkeäkään ja Laurent arvelee laukun varastetuksi. Hän kiikuttaa laukun poliisiasemalle, mutta odottaessaan omaa vuoroaan päättääkin hetken mielijohteesta selvittää itse laukun omistajan.

Laurent alkaa toimia kuin salapoliisi. Laukusta löytyneet esineet ovat johtolankoja, joita hän seurailee ja pala palalta salaperäisen naisen kuva alkaa hahmottua. Mitä selvemmäksi kuva tarkentuu, sitä kiihkeämmin Laurent haluaa naisen löytää.

Punaisen muistikirjan nainen on pikkuruinen hyvän mielen kirja. Laurain tarinoi kepeästi, charmanttiin ranskalaiseen tyyliin. Kirja tuo mieleen Woody Allenin ihastuttavan elokuvan Midnight in Paris ja toivottavasti Punaisen muistikirjan nainenkin nähdään vielä valkokankaalla. Siitä saisi hienon romanttisen komedian.

Tarina nostattaa hymyn huulille ja alusta saakka lukija voi olla varma, että loppu on onnellinen. Matkan varrella Laurainin kirja onnistuu myös yllättämään ja välttämään pahimmat kliseet. Lukuhullua kirjassa ilahduttaa päähenkilön työ kirjakauppiaana ja monet viittaukset kirjallisuuteen. Ja esiintyypä kirjassa pienessä roolissa myös itse Nobel-kirjailija Patrick Modiano...

Tartu tähän:

1. Jos etsit rentoa lomakirjaa.

2. Jos pidät ranskalaisesta kepeydestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Kolme kirjaa kotimaankierrokselle

Lomakausi lähenee, eivätkä kaikki lomailijat suinkaan suuntaa ulkomaille. Kotimaan matkailu kiinnostaa monia ja voi avartaa joskus enemmän kuin kaukomaat - Thaimaan hienot hiekkarannat kun saattavat olla monelle suomalaiselle tutumpia kuin oman pitäjän nähtävyydet.

Nämä kolme kirjaa toimivat hyvinä matkaoppaina kotimaanreissaajille. Yksi opastaa kävelyretkille Helsingissä, toinen esittelee suomalaisia kirjailijakoteja ja kolmas vie kierrokselle Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön. Hyvää matkaa!

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Haltiakuusen alla: suomalaisia kirjailijakoteja (2015 Avain)

Haltiakuusen alla –tietokirja esittelee kaikki yleisölle avoimet kirjailijakodit Suomessa, yhden Virossa (Aino Kallaksen mökki Hiidenmaalla) ja yhden Pohjois-Norjassa (Nils-Aslak Valkeapään gammi Skibotnissa). Eniten nähtävää on pääkaupunkiseudulla ja Uudellamaalla sekä Tampereen tietämillä, mutta löytyypä kirjailijakoteja myös Uusikaarlebystä, Iisalmesta ja Keuruulta.

Haltiakuusen alla on ihastuttava lukuelämys jokaiselle kirjanystävälle, vaikkei olisi aikomusta museoissa edes vierailla. Teos avaa lukijalle oven tunnetuimpien suomalaiskirjailijoiden koteihin ja varsinaisen kotiesittelyn lisäksi kirjassa kerrotaan mielenkiintoisia ja ei niitä kaikkein ilmeisimpiä tarinoita kustakin kirjailijasta. Upea kuvitus kruunaa kaiken ja siksi Haltiakuusen alla sopii mainiosti lahjakirjaksi kulttuurin ja kirjallisuushistorian ystävälle. Parempi mökkituliainen kuin kahvipaketti!

Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005 Otava)

Nyt jos koskaan on hyvä hetki vierailla Tuusulanjärven kulttuurikohteissa. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Jean Sibeliuksen, Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin syntymästä ja juhlavuoden kunniaksi taiteilijakodit on puunattu perusteellisesti.

Halosenniemen ja Sibeliusten Ainolan lisäksi rannoilta löytyvät mm. Juhani Ahon Ahola, J.H Erkon Erkkola ja Eero Järnefeltin Suviranta, jota tosin pääsee kurkistelemaan vain tiheän kuusiaidan läpi. Alvar Aallon arkkitehtuuria saa ihailla säveltäjä Joonas Kokkosen Villa Kokkosessa ja Syvärannan Lottamuseon kanttiinissa voi museokierroksen jälkeen herkutella maailman parhailla korvapuusteilla.

Salokanteleen ja Seppovaaran kirja esittelee kaikki Tuusulanjärven taiteilijakohteet juuri sopivan perusteellisesti päiväretkeläiselle. Jos kierroksen jälkeen haluaa vielä nauttia hetken jylhästä luonnosta, kannattaa suunnata länsirannan Sarvikalliolle, josta avautuu uljas näkymä yli järven. Sinne taiteilijayhteisön jäsenetkin aikanaan soutivat kesäisille retkilleen ja laulu raikasi yli järven!

Pauli Jokinen: Sunnuntaikävelyllä Helsingissä: 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä (2010, Minervakustannus oy)

Paikallishistorian harrastaja Pauli Jokinen johdattaa lukijan kirjassaan pääkaupunkimme historiaan, nähtävyyksiin, arkkitehtuuriin, muistomerkkeihin ja eri kaupunginosiin. Hän kierrättää kävelijää kanssaan pitkin kaupungin katuja ja nostaa esiin myös vähemmän tunnettuja reittejä – niitä, joita ei tavallisissa turistioppaissa mainita.

Vaikka kirjassa esitellään 52 eri reittiä, on Jokinen joutunut jättämään monia mielenkiintoisia paikkoja pois. Helsingin keskusta ja keskustaa lähimpänä olevat kaupunginosat ovat tietenkin hyvin edustettuina. Mielenkiintoisinta antia kirjassa ovat sisällissodan kaksi reittiä: punainen ja valkoinen sekä murhapaikkojen ja kaunokirjallisuuden Helsinki.

Yksi miinus teokselle on kuitenkin annettava. Kovakantinen ja suurehko kirja painaa ja sitä on vaikea kantaa mukanaan kävelyllä. Pehmeäkantisena ja puolet pienempänä se toimisi paljon paremmin.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Kolme tunnetuinta tulevaisuuden kauhuskenaariota kirjallisuudessa ovat George Orwellin Vuonna 1984, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma. 

Näihin kolmeen viittaillaan milloin missäkin yhteydessä, kun nykyinen maailmanmeno alkaa vaikuttaa liian hurjalta. Ja ihan syystä. Orwell, Bradbury ja Huxley ennustivat aikanaan aika hyvin, miltä meidän maailmamme nyt näyttää. Onneksi heidän hirvittävät kuvitelmansa eivät ole vielä ihan kokonaan käyneet toteen.

1930-luvun sosiaaliset ongelmat ja yhteiskunnan eriarvoisuus synnyttivät Englantiin uuden kirjailijasukupolven, joka alkoi nähdä maailman hyvin kyynisesti. Alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvien ihmisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä nähtiin olemattomina ja yläluokan edustajat taas toimettomina tyhjäpäinä. Aldous Huxley kuuluu keskeisesti tähän kyynisen nuoren kirjailijapolven porukkaan.

Uusi uljas maailma julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1932 ja suomeksi se saatiin vasta sodan loppupuolella vuonna 1944. Lukuelämys on edelleen voimakas ja äärimmäisen ajankohtainen. Suotta ei tähän teokseen viittailla, kun puhutaan geenimanipulaatiosta, kloonauksesta tai muusta perintötekijöiden parantelusta. Tulipahan minulle mieleen myös äidinkielenopettajien ajankohtainen huoli kirjallisuuden opetuksen vähentämisestä lukion uudessa opetussuunnitelmassa, mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Huxleyn Uljas uusi maailma visioi tulevaisuutta satojen vuosien päähän, eikä näkymä ole kaunis. Ihmisiä kasvatetaan tuotantolaitoksissa ja jo ennen syntymää jokainen on määrätty omaan ryhmäänsä. Parhaan alfa-luokan sikiöitä ravitaan ja hellitään kunnolla, kun taas työtä tekevään rupusakkiin kuuluvat yksilöt saavat jo ennen syntymää huonompaa hoitoa. On tainnut Outolintu-sarjan luoja Veronica Rothkin Huxleynsä lukea etsiessään inspiraatiota tulevaisuudenmaailmaansa.

Kun ihmiset tuotetaan laitoksissa, ei perheellä ole enää mitään sijaa. Äiti, isä, sisko ja veli ovat oksettavia jo sanoinakin. Vanhemmuuden poispyyhkiminen mahdollistaa paljon, sillä enää ei ole raivokkaasti omia lapsiaan puolustavia äitejä eikä isiä. Kun ei kukaan ole enää suoraan kenenkään jälkeläinen, on Huxleyn kuvaama maailma mahdollinen. Kukin yksilö toteuttaa omaa ennalta määrättyä tehtäväänsä enempiä kyselemättä, eikä ketään oikeasti kiinnosta muiden hyvinvointi.

Huxleyn dystopia muistuttaa kovasti Ray Bradburyn maailmaa Fahrenheit 451:ssä. Ihmiset turrutetaan kevyellä viihteellä aina vain typerimmiksi. Syvemmät merkitykset ja historian tapahtumat on häivytetty näkymättömiin. Nautintoja on tarjolla mielin määrin ja elämä on pelkkää vauhtihurjastelua (Fahrenheit) tai villiä seksiä (Uljas uusi maailma). Molemmissa tarinoissa kasvoton vallanpitäjä hyötyy siitä, kun kukaan ei kyseenalaista tai kritisoi systeemiä. Kun kansa saa leipänsä ja sirkushuvinsa, ei se muuta osaa kaivata.

Huxleyn maailma tuli yllättäen mieleen myös, kun luin uutista lukion äidinkielenopettajista, jotka ovat huolestuneita kirjallisuuden asemasta tulevaisuudessa. Uudessa opetussuunnitelmassa medialukutaitoa korostetaan kaunokirjallisuuden lukemisen sijasta, vaikka siitä ei ole kuin parikymmentä vuotta kun koko oppiaineen nimeksi saatiin kovan väännön jälkeen äidinkieli ja kirjallisuus. Ja toivottiin silloin tietenkin, että nimenomaan kirjallisuudenopetus saisi nimenmuutoksen jälkeen vankemman aseman.

Vääntö jatkuu. Lyhyttä ja pinnallista painotetaan taas pitkän ja syvällisen sijaan. Aivan kuten Uljaassa uudessa maailmassa. Sielläkään kirjallisuudella ei ollut enää sijaa. Ja katso miten kävi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea klassikon, joka puhuttaa aina.

2. Jos etsit sopivaa esitelmäkirjaa. (Vinkki: vertaile tätä vaikka Rothin Outolintuun).

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tässä se on! Vuoden nautittavin lukuelämys! Ihana! Loistava! Kaunis ja Surumielinen. Jännittävä ja toiveikas. Täydellinen lukuromaani, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan!

Anthony Doerr kirjoitti menestysromaaniaan Kaikki se valo jota emme näe (2015 WSOY, suom. Hanna Tarkka) kymmenen vuotta. Ilmestyttyään se tyrmäsi ihastuksesta kaikki: kriitikot ja lukijat. Palkintojakin se on kerännyt valtavan määrän Pulizerista pienempiin kunnianosoituksiin.

Doerr sai idean kirjaansa maan alla, New Yorkin metrossa. Eräs mies kirosi kännykkäänsä, kun kenttää ei löytynyt. Doerr kurtisti vieressään kulmiaan ja mietti, emmekö me enää ymmärrä, miten ihmeellistä ja uutta on se, että voimme kommunikoida toisillemme taskuun mahtuvan pienen litteän esineen avulla. Toista oli ennen. Siksi Doerr päätti kirjoittaa kirjan ajasta, jolloin radioaallot kuljettivat viestit kauas ja sekin tuntui ihmeeltä.

Saint-Malon viehättävä ranskalainen rannikkokaupuki tuli kuvioihin, kun Doerr ihaili ääneen matkakumppanilleen sen keskiaikaisia kujia ja sai tietää, että suurin osa kaupungista on rakennettu uudestaan vanhan mallin mukaan sodan jälkeen. Elokuussa vuonna 1944 pommitus tuhosi kaupungin lähes täysin. Miljöö oli löytynyt.

Kaikki se valo jota emme näe –romaani sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Marie-Laure on seitsemänvuotiaana sokeutunut tyttö, joka asuu isänsä kanssa Pariisissa. Isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä ja tytär viettää aikaansa museon nilviäisosastolla isän työpäivien ajan.

Kun saksalaiset vyöryvät Pariisiin, on kaksikon paettava. Sitä ennen Pariisin museoissa alkaa vimmattu kuhina. Mittaamattoman arvokkaat taide- ja tiedekokoelmat on saatava piiloon tai vietävä turvaan muualle. Isä saa mukaansa museon arvokkaimman jalokiven ja se taskussaan he suuntaavat hulluksi tulleen isosedän luo Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin.

Toisen tarinalinjan pääosassa on saksalainen orpopoika Werner. Hän kiinnostuu jo lapsena radioista ja sodan aikana hänen taitojaan tarvitaan. Werner hakeutuu hitlerjugendiin ja pääsee erikoiskoulutusryhmään. Ei hän sinne mistään aatteen palosta pyri, vaan koettaa välttää työt kaivoksessa, johon orpokodin pojat vartuttuaan patistetaan. Vaihtoehtoja ei ole ja saapahan Werner ainakin puuhastella intohimonsa parissa.

Ja sitten on vielä Liekkien meri. Mystinen ja kirottu jalokivi isän taskussa, jota Hitler hamuaa. Natsien jalokiviasiantuntija Reinhold von Rumpel on saanut tehtäväkseen metsästää johtajalleen kaikki Euroopan arvokkaimmat jalokivet ja ykkösenä hänen listallaan on tietenkin Liekkien meri. Ällöttävän epämiellyttävä von Rumpel pääsee jalokiven jäljille ja henkeään pidätelleen lukija seuraa von Rumpelin lähestymistä....

Doerrin romaanissa on kaikki kohdallaan. Se on taitavasti ja koukuttavasti rakennettu tarina. Sen henkilöhahmot ovat samastuttavia ja kokonaisia. Se sijoittuu sopivan mystisiin ja mieltä kutkuttaviin paikkoihin: vanhaan pariisilaiseen museoon ja Saint-Malon muurien ympäröimään surullisenkuuluisaan kaupunkiin. Se kertoo ihmisistä toisen maailmansodan melskeissä – aihe, joka ei menetä tehoaan, vaikka vuosikymmenet kuluvat. Siinä oppii mukavasti maailmanhistoriaa ja siinä on mukana sopivasti pahuutta ja onneksi reilusti enemmän hyvyyttä. Se jättää jälkeensä toivon. Ja sisältää myös kirouksen, johon uskoo ken haluaa.

Doerrin tarina muistuttaa paljon vuosien takaista Carlos Ruiz Zafonin hittikirjaa Tuulen varjo. Näissä kahdessa on jotain samaa. Jotain vanhanaikaista, satumaista ja mystistä. Tuntuu kuin näiden kahden myötä saisi vielä hetkeksi palata lapsuuden parhaaseen lukuelämykseen – olotilaan, jossa kaikki muu ympäriltä unohtuu ja tarina tempaa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Sellaista kokemusta saa hektisen arjen keskellä enää harvoin. Näiden kahden kohdalla sen on onnistunut saavuttamaan.

Kun kiedotaan yhteen sodan eri puolilla olevat sokea tyttö ja pellavapäinen orpopoika; kirottu jalokivi ja natsien hulluus; kuvankauniin kaupungin totaalien tuho ja näkymättämät radioaallot, jotka sinkoavat ilmojen halki viestejä vastapuolelle, voisi tuloksena olla helposti jotain lapsellista ja liioiteltua. Doerr osaa kuitenkin hommansa ja on kirjoittanut vuoden parhaan lukuromaanin. Lisää! Lisää! Lisää!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä ja nauttia!

2. Jos toinen maailmansota kiinnostaa sinua.

3. Jos pidit Tuulen varjosta.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Blogini anonyymi lukija kehotti minua tarttumaan Linda Olssonin uutuusromaaniin Kun mustarastas laulaa (2015 Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi). 

Jostain syystä Olsson olikin päässyt unohtumaan, vaikka muistan pitäneeni kovasti hänen esikoisromaanistaan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2009). Kirjoja julkaistaan niin valtava määrä, ettei edes tuttujen kirjailijoiden uutuusteoksista ole aina perillä. Lämmin kiitos siis sinulle muistutuksesta anonyymi lukijani!

Olssonin uutuus on viipyilevä ja kaunis tarina kolmesta yksinäisestä sielusta vanhassa tukholmalaisessa kerrostalossa. Viisikymppinen Elisabeth Blom on vastikää muuttanut taloon ja sulkeutunut asuntoonsa. Muuttolaatikot on purkamatta ja huonekalut hankkimatta. Elisabethin menneisyydessä on tapahtunut jotain, mikä on lamaannuttanut hänet paikoilleen ja on tehnyt hänestä päivä päivältä aremman ja pelokkaamman.

Elisabethin naapurissa asuu nuori Elias. Herkkä taiteilija, joka osaa ilmaista itseään vain kuvin. Koulukiusattu ja syrjitty nuorukainen, joka epävarmuudessaan myös arkailee elämässään. Eliaksen yläpuolella taas asustaa seitsemänkymppinen leskimies Otto, joka ei usko, että elämällä olisi hänelle enää mitään annettavaa. Edesmennyt vaimo on jäänyt Otolle mysteeriksi ja elämä on ollut suurelta osin tyytymistä siihen, mitä on sattunut kohdalle tulemaan.

Näiden kolmen yksinäisen elämät kietoutuvat tarinassa pikkuhiljaa yhteen ja yhdistävänä siltana toimii kirjallisuus, josta kaikki ovat kiinnostuneita. Keskustelu kirjoista rakentaa luottamusta ja auttaa raottamaan ovea kunkin henkilökohtaiseen elämäään. Kun kukin saa huomata, ettei olekaan maailmassa ypöyksin, saa elämä värinsä takaisin.

Olsson haluaa sanoa lukijalle näin: vaikka menneisyys olisi täynnä petettyjä lupauksia ja toteutumattomia toiveita, eivät kaikki ihmiset ole lähtökohtaisesti pahoja. Kun uskaltaa luottaa toiseen, voi alkaa taas elää. Lohdullinen ja hieno tarina.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.

2. Jos pidät lämminhenkisistä tarinoista.

3. Jos etsit kirjoista syvällisyyttä.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjan ja ruusun päivänä huhtikuun lopulla kirjojen myyntiä koetetaan vauhdittaa antamalla kirjanostajille kaupanpäälliseksi kirja, joka on tilattu juuri tätä tarkoitusta varten. Ilmaiskirjojen kirjoittajina on ollut kotimaisen kirjallisuuden kovinta kärkeä Jari Tervosta Anna-Leena Härköseen. Tänä vuonna tehtävän oli ottanut vastaan Kari Hotakainen.

Hotakaisen pienoisromaani Kantaja (2015 Kirjakauppaliitto) sijoittuu hautausmaalle ja päähenkilönä kirjassa ajelehtii akateeminen pätkätyöläinen Timo. Teoreettisesta filosofiasta valmistunut nyhverö on saanut tukityöpaikan seurakunnalta suntion apulaisena ja hänen tehtäviinsä kuuluu hautausmaan kunnossapito.

Timo on tyytyväinen työhönsä kuolleiden keskellä, sillä hautausmaalla saa olla rauhassa. Kukaan ei naura pilkallisesti. Kukaan ei osoittaudu petturiksi. Kukaan ei kyseenalaista eikä kritisoi. Elävien parissa elämä on aivan liian ennakoimatonta.

Satunnaisesti Timoa tarvitaan myös kantajana, sillä kaikkiin hautajaisiin ei tule tarpeeksi omaisia – joihinkin ei yhtään ketään. Timon mielestä myös jokainen yksinäinen ansaitsee muistopuheen ja ryhtyy kirjoittamaan niitä itse ja lausumaan salaa haudalla maahanpanemisen jälkeen. Vähitellen hän tajuaa, ettei hänen omasta elämästään saisi edes lyhyttä puhetta aikaiseksi. Eristäytymällä muista ja haikailemalla nuoruudenrakastettunsa Hannelen perään Timo on unohtanut Elää.

Hotakaisen lakonisen toteava tyyli naurattaa, vaikka aihe onkin vakava. Elämässään ajopuuna ajelehtiva miespolo Timo säälittää, mutta Hotakaisen humoristinen tyyli pitää tarinan kepeänä ja hauskana. Tyypillistä Hotakaista on muun muassa seuraava luonnehdinta keski-ikäisestä pariskunnasta: ”Mies oli keskimittainen ja ahkera. Myös nainen oli tylsä.” Ja kyllä minua hymyilyttää.

Hotakainen on myös mestarillinen kiteyttäjä. Kantajassa hän määrittelee koko elämän neljässä lauseessa. ”Elämä on lyhyt ja ainutkertainen. Pitkä ja monimutkainen. Alku hidas, loppu nopea. Keskellä ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta tapahtuu kaikki.” Voiko tätä enää tyhjentävämmin sanoa?

Tartu tähän:

1. Jos pidät lakonisen toteavasta tyylistä.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos suomalaisen miehen tarina kiinnostaa sinua.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

”Kalaa saavat he, jotka lähtevät kalastamaan.”

- Islantilainen sananlasku -

Vietin Islannissa viikon kuutisen vuotta sitten ja siitä saakka olen haaveillut paluusta. Visiittini ei osunut parhaimpaan mahdolliseen vuodenaikaan, sillä reissasin saarelle syksyllä, mutta sää oli aurinkoinen (ja käsittämättömän kylmä!). 

Siitä huolimatta, että hytisin koko viikon syväjäässä, menetin sydämeni tuolle uskomattoman kauniille saarivaltiolle. Ensi kesänä saan matkustaa Islantiin toistamiseen ja veikkaan, ettei se suinkaan jää viimeiseksi kerraksi.

Satu Rämön tietokirja Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa (2015 WSOY) auttaa pahimpaan matkakuumeeseen. Kirja on hauska tarina siitä, kuinka Rämön oma kotiutuminen Islantiin on sujunut ja miten kummallisia tyyppejä islantilaiset ovatkaan. Romaaninomaisen kirjan hotkii helposti, vaikkei Islanti lomakohteena kiinnostaisikaan.

Islantilaisten hullu optimistisuus ihastuttaa hämäläistä pessimistiä, joka on tottunut lapsesta saakka kuulemaan, ettei tehrä tästä ny numeroa. Islantilaiset tekevät kaikesta numeron ja suuren sellaisen! He pitävät maataan maailman parhaana ja viis veisaavat siitä, mitä muut ajattelevat. Konkurssit ja muut vastoinkäymiset he kuittaavat olankohautuksella ja viilettävät jo tukka putkella kohti uutta. Mikään ei ole islantilaiselle mahdotonta – kaikki on vain järjestelykysymyksiä.

Rämö tarinoi hauskasti ja tekee tarkkoja huomioita uudesta kotimaastaan. Islantilainen ei toljota, vaikka Tom Cruise söisi vieressä nakkisämpylää. Islantilainen ei tuijota todistuksia, vaan kauppatieteilijästä voi tulla poliisin huumeyksikön päällikkö tai puusepästä kahvilaketjun toimitusjohtaja. Joulu on muuten niin rennoille islantilaiselle vakava paikka ja sitä juhlitaan millintarkan kaavan mukaan, eikä islantilainen taatusti rötkötä aattona sohvalla verkkareissa.

Rämö maalaa lukijalle kuvan merkillisestä pikku kansasta, johon väistämättä ihastuu. Islantilaisten mutkattomuus (kaikkia sinutellaan presidentistä lähtien), yhteisöllisyys (sukutapaamiset ovat jättimäisiä kokoontumisia ja niitä on koko ajan), avuliaisuus (maan pelastustoimesta huolehtivat vapaaehtoiset) sekä iloinen optimistisuus tekevät vaikutuksen.

Kunpa me suomalaiset saisimme imettyä islantilaisilta ripauksen hullunrohkeutta. Ettemme suunnittelisi ja vatvoisi asioita niin kauan, vaan ryhtyisimme toimeen. Mitä väliä, jos joskus menee pieleen! Sittenhän voi yrittää jotain muuta.

Tartu tähän:

1. Jos haaveilet matkasta Islantiin.

2. Jos haluat saada potkua omaan elämääsi.

3. Jos maahanmuuttajan arkiset kommellukset kiinnostavat sinua.

Joakim Zander: Uimari

Uimarin takakannessa toitotetaan, että ruotsalaiselle dekkaritaivaalle on syttynyt uusi tähti. Jälleen kerran. Onko Joakim Zander saanut keksittyä jotain uutta ja omaperäistä? Vai liittyykö hän vain keskinkertaisten dekkaristien jonon jatkoksi? Zanderin tähtisäihkeen voimakkuuden saa selville vain lukemalla.

Zander vie trillerimäisessä esikoisjännärissään Uimari (2015 Tammi, suom. Katriina Huttunen) lukijan Brysselin häikäilemättömiin lobbauspiireihin, amerikkalaisten CIA-agenttien yhtä itsekkäisiin vakoiluporukoihin ja kansainvälisen terroristijahdin ytimeen, jossa valta seuraa rahaa ja raha valtaa.

Yhtenä päähenkilönä kirjassa esiintyy entinen CIA-agentti, joka joutuu jättämään hommansa epäonnistuneen iskun seurauksena. Vuosia myöhemmin ruotsalainen tutkija Mahmoud Shammosh saa yllättäen vihiä amerikkailaisten hämärähommista ja joutuu itsekin jahdatuksi. Juoneen kiedotaan vielä europarlamentissa avustajana työskentelevä kiltti ja tunnollinen Klara Walldéen sekä ylimielinen ja rahanahne lobbaaja George Lööw. Kun amerikkalaisten isot salaisuudet uhkaavat paljastua, ei kukaan enää ole turvassa....

Uimari yllättää positiivisesti. Zander on kirjoittanut vangitsevan kansainvälisen trillerin, jossa on jotain omaperäistä. Henkilöhahmot ovat erilaisuudessaan uskottavia, enkä muista lukeneeni jännäriä, jossa päähenkilönä olisi ollut ruotsalainen urallaan erinomaisesti menestynyt maahanmuuttaja ja jonka henkilöhahmoon liittyy vielä yksi normeista poikkeava ominaisuus (jota ei tietenkään voi tässä paljastaa).

Vaikka Uimarin juoni pyörii isoissa ympyröissä, törkeästi yliampuvat juonenkäänteet puuttuvat. Lukija uskoo Zanderia: tällaista terroristijahti ja salaisuuksien suojeleminen saattaa hyvin olla. Siitä meillä tavallisilla tallaajilla ei ole mitään käsitystä, mutta Zander kuvaa uskottavasti. Ehkäpä kirjailija tietää jotain sellaista, mitä me tavikset emme.

Erityisen mielenkiintoisen kurkistuksen Zander tarjoaa lukijalle Euroopan parlamentin lobbauspiireihin. Erilaisten yritysten ja muiden tahojen palkkaamat lobbaajat ovat aggressiivisia omien etujensa tavoittelijoita ja voi vain kuvitella minkälaisessa ristitulessa europarlamentissa yritetään päätöksiä vääntää. 

Jännitys säilyy Uimarissa viimeiselle sivulle saakka ja lukija jää totisesti kaipaamaan jatkoa. Yhdyn ilomielin takakansitekstin hehkutukseen. Kunhan kieli saadaan hiottua viimeisen päälle kuntoon, on ruotsalaiselle dekkaritaivaalle on syntynyt uusi kirkas tähti!

Tartu tähän:

1. Jos kansainvälisen politiikan suhmuroinnit kiinnostavat sinua.

2. Jos olet kyllästynyt poliisivetoisiin jännäreihin.

3. Jos pidät globaaleista aiheista.

Hélène Grémillon: Uskottuni

”Yhtenä päivänä sain kirjeen, pitkän kirjeen, josta puuttui allekirjoitus.”

Hélène Grémillon´n romaani Uskottuni (2012 Otava, suom. Anna-Maija Viitanen) alkaa koukuttavasti. Kolmekymppinen pariisitar Camille löytää postilaatikostaan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen. Kirjeessä kerrotaan alku eräälle rakkaustarinalle, jonka päähenkilöinä ovat Annie-niminen tyttö ja Louis-niminen poika. Seuraavana päivänä Camille saa uuden kirjeen, jossa rakkaustarina jatkuu. Seuraavana päivänä taas uusi kirje. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Camille ei ymmärrä, miksi kirjeet löytyvät hänen laatikostaan: ei hän tunne ketään sennimisiä. Kyseessä on varmasti joku erehdys, hän epäilee. Kirjeiden tulo kuitenkin jatkuu ja vähitellen Camille alkaa aavistella tarinan liittyvän häneen itseensä. Mutta miten?

Hélène Grémillon´n romaanista ei voi kertoa juuri enempää paljastamatta liikaa. Kirjailija kerii kiehtovasti auki Camillen menneisyyttä ja sitoo kirjeissä kerrotun rakkaustarinan pala palalta päähenkilöön. Hän osaa pitää lukijan tiukasti koukussa paljastamalla juuri kutkuttavan sopivasti.

Ja juuri kun lukija luulee tajuavansa, mitä on tapahtunut, Grémillon keikauttaa kaiken ympäri ja alkaa kertoa samaa tarinaa toisen henkilön näkökulmasta. Eikä mikään ollutkaan sitä, miltä aluksi vaikutti. Vielä viimeisellä sivulla odottaa mojova yllätys.

Grémillon´n  romaani on tarina kaiken voittavasta äidinrakkaudesta. Toisinaan äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin, jotka kuitenkin järkyttävyydestä huolimatta on helppo ymmärtää.

Tätä kirjaa lukee välillä kuin parasta dekkaria – niin koukuttavasti Grémillon kertoo Annie´n ja Louis´n rakkaustarinaa. Ennen kaikkea kyseessä on kuitenkin ihana vanhanaikainen rakkaustarina. Tässä kirjassa amor vincit omnia – rakkaus voittaa kaiken.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät rakkaustarinoista, muttet liian siirappisista.

3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Lukuneuvojana muusikko Juice Leskinen

Kuva Antti Heikkisen kirjasta Risainen elämä (2014)

”Oikeastaan on olemassa vain neljä aihetta, joista on mielekästä tehdä sanoituksia: ihminen; ihminen ja toinen ihminen; ihminen ja yhteiskunta; ihminen ja uskonto.”

- Juice Leskinen -

Juice Leskinen, suomalaisen rocklyriikan grand old man, osoitti omalla esimerkillään, että hyväksi kynänkäyttäjäksi tullaan kirjoittamalla – ja lukemalla!

Jo nuorena poikana Juice viihtyi paremmin nenä kirjassa kuin ulkona pihaleikeissä. Juankosken kirjastoa Juice käytti niin ahkerasti, että kirjastonhoitaja alkoi kysellä nuorelta vakiasiakkaaltaan vinkkejä uusista hyvistä kirjoista, joilla täydentää kirjaston kokoelmaa. Ja Juice neuvoi mielellään.

Juice luki koko ajan, pääasiassa kotimaista kaunokirjallisuutta. Myös eri kulttuurit, maantieto ja kielitiede kiinnostivat häntä. Hän keräsi valtavan kirjakokoelman ja osti kirjoja paljon myös antikvariaateista. Kirjan ulkoasua tärkeämpää Juicelle oli aina sen sisältö.

Juice halusi, että hänen kirjastonsa pysyisi yhtenäisenä myös hänen kuolemansa jälkeen ja  niin tapahtui: se lahjoitettiin kokonaisuudessaan tamperelaiselle Viola-kodille. Kiinnostuneet voivat käydä tutustumassa kokoelmaan Tampereella ja istahtaa katselelemaan kirjoja vaikkapa Juicen omaan lempinojatuoliin. Hannu Riikosen suunnittelema Juicen näköispatsas seurailee salissa myhäillen vierailijaa.

Mistä teoksista Juice Leskinen mahtoi ammentaa aineksia omiin teksteihinsä? Mitä teoksia hän kenties suosittelisi nykylukijalle? 
Antti Heikkisen kirjoittaman elämäkerran (Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006) perusteella ainakin näitä viittä.

Juice Leskinen suosittelee:

1. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

”Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa jo 7-vuotiaana ja samastuin erityisesti Eeroon, veljessarjan nuorimpaan. Siinäpä vasta nokkela ja salaviisas kaveri, joka pärjäsi pienestä koostaan huolimatta – vähän niin kuin minäkin.” 

2. Lauri Viidan tuotanto

”Lauri Viita oli minulle kenties kaikista aiemmien sukupolvien kielenkäyttäjistä tärkein ja teki vaikutuksen koko tuotannollaan. Se näkyy vähän musiikissanikin. Kun tamperelaiset vetkuttelivat Lauri Viidan patsashankkeen kanssa, päätin kunnioittaa häntä omatoimisesti ja tein biisin nimeltä Lauri Viidan muistomerkki. Se löytyy levyltä Minä.”

3. Väinö Linna: Tuntematon sotilas

”Tuntematon sotilas on tullut luettua useampaan otteeseen. Ärsyttää, että jotkut alkoivat pitää sitä huonona kirjana, koska se myi hyvin. Olisiko se ollut parempi kirja, jos sitä olisi lukenut vain kourallinen ihmisiä? No ei olisi.” 

4. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

”Veltto Virtanen suositteli minulle aikanaan Sinuhe egyptiläistä ja se singahtikin kertaheitolla lempikirjojeni joukkoon. Pidin paljon myös Waltarin romaaneista Valtakunnan salaisuus ja Neljä päivänlaskua. Ne eivät olleetkaan sellaista rasittavaa akateemista jankutusta, mitä olin luullut. Sinuhen vaikutus näkyy muuten eniten biisissäni Minea, joka löytyy Tauko- nimiseltä levyltäni.”

5. Kalle Päätalon tuotanto

”Päätalon koko tuotanto on upea. Suosikkejani kaikki. Päätalo kestää monta lukukertaa. Minä ehdin lukea ne läpi melkein neljä kertaa.”

Huom! Sitaatit on muokattu lähdeteoksen perusteella. Mahdolliset alkuperäiset sitaatit on mainittu erikseen.

Hyviä lukuelämyksiä!

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

”Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä, että hänen kannatti elää.”

Brittiläinen Jojo Moyes on nousemassa viihdekirjallisuuden isoksi nimeksi Cecilia Ahernin, David Nichollsin, Katherine Pancolin ja muiden tuotteliaiden romanttisen viihdekirjallisuuden nykytähtien rinnalle. 

Ja ihan syystä. Moyesin esikoisromaani Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (2014 Gummerus) oli vetävä tarina muistinsa menettäneestä naisesta ja salaperäisestä rakkaudesta, eikä tämä uusinkaan Kerro minulle jotain hyvää (2015 Gummerus, suom. Heli Naski) tuota romantiikannälkäiselle pettymystä.

Kirjan juoni muistuttaa hyvin paljon pari vuotta vanhaa ranskalaiselokuvaa Koskemattomat, joka sai alkuperämaastaan huolimatta mukavasti katsojia myös Suomessa. Ranskalaiset elokuvat kun eivät yleensä ole mitään kassamagneetteja amerikkalaiseen valtavirtaan verrattuna, mutta Koskemattomat vetosi katsojiin universaalilla tarinallaan myös täällä.

Sekä Koskemattomissa että tässä Moyesin kirjassa neliraajahalvaantunut rikas mies etsii arkeensa avustajaa, eikä kelpuuta siihen hommaan ketä tahansa. Elokuvassa apuriksi palkataan musta räväkkä nuorimies ja Moyesin kirjassa työttömäksi jäänyt kömpelö kahvilatyöntekijä Louise.

Lou´n toimenkuvaan kuuluu suurelta osin Willin piristäminen. Tehtävä ei ole helppo, sillä Will marisee ylimielisenä pyörätuolissaan, eikä onnettomuudestaan katkeroituneena näe elämällään enää mitään tarkoitusta. Entisen uraohjuksen ja urheiluhullun elämä on pysähtynyt kuin seinään. Tyttöystäväkin on jo löytänyt toisen. Williä ärsyttää Lou´n ja muiden auttajien tekopirteä pyrähtely, sillä hän on päättänyt luovuttaa.

Lou on niin ikään luovuttanut. Hänen raajansa kyllä toimivat ja mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Hän voisi matkustaa ympäri maailmaa, nähdä ja kokea kaikenlaista, mutta pääkoppa panee vastaan. Lou ajattelee, etteivät suuret seikkailut ole häntä varten ja että tavallisen ihmisen on parempi pitää omat ympyrät mahdollisimman pieninä. Onnettomuus pakotti Willin pysähtymään - Lou on jämähtänyt vapaaehtoisesti. Molemmilla päähenkilöillä on siis paljon opittavaa toisistaan...

Moyes kertoo kirjassaan koskettavan tarinan kahdesta täysin erilaisesta ihmisestä: ihmisestä, joka halusi kuolla, kun ei voinut enää elää täysillä ja ihmisestä, joka eli kuin kuollut. Rankasta aiheestaan huolimatta tarina etenee kepeään viihdekirjallisuuden tyyliin ja tuskin nenäliinapakettikaan on lukiessa tarpeen.

Moyesin sanoma tuntuu olevan tämä: Elä elämäsi rohkeasti. Kokeile kaikkea uutta. Kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta. Mutta jos sinulla on, älä jätä tilaisuutta käyttämättä, sillä koskaan et tiedä, milloin on liian myöhäistä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua viihdekirjallisuuden uuteen tähteen.

2. Jos pidät koskettavista, mutta kevyistä tarinoista.
3. Jos etsit elämääsi uutta suuntaa.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Tätä on odotettu! Ian McEwan palaa uusimmassa romaanissaan juurilleen. Lapsen oikeus (2015 Otava, suom. Juhani Lindholm) on jälleen sitä napakkaa, tiivistä ja eleetöntä McEwania, johon aikanani ihastuin. Tämän tyylin Ian McEwan totisesti osaa.

Tutustumiseni McEwanin tuotantoon alkoi vuosia sitten Amsterdamista (2000), mustan huumorin sävyttämästä tarinasta ja kahden vanhan herran kaunaisesta ystävyydestä. Sen jälkeen tajunnan räjäytti McEwanin esikoisromaani Sementtipuutarha (1980), joka on edelleen yksi parhaista (ja hirvittävimmistä!) kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Sementtipuutarhasta voit lukea lisää täältä.

Seuraavana vuorossa oli Rannalla (2007) - herkkä ja tarkkanäköinen kertomus avioliiton alkumetreillä haparoivasta pariskunnasta, Vieraan turva (1983) – brutaali tarina pakkomielteen valtaan joutuvista ihmisistä ja Ajan lapsi (1989) - kauhistuttava tarina jokaisen vanhemman painajaisesta. Nämä nyt ainakin mainitakseni.

Sitten McEwanin tyyli muuttui. Hän alkoi kirjoittaa pitempiä ja sinne tänne rönsyileviä tarinoita ja kesken jäivät niin fysiikan maailmaan liiaksi sukeltava Polte (2010) kuin puiseva vakoiluromaani Makeannälkäkin (2013). Onneksi McEwan ymmärsi kääntää kelkkansa ja palasi sen tyylin pariin, jonka hän parhaiten taitaa. Lopputuloksena syntyi Lapsen oikeus, joka on taattua ja tuttua McEwan-laatua.

Perheoikeuden tuomari Fiona Maye saa kinkkisen tapauksen työpöydälleen ratkaistavaksi. Viittä vaille täysikäinen Adam Henry sairastaa leukemiaa ja hänen tautinsa saataisiin nitistettyä, jos Adam vanhempineen suostuisi verensiirtoon. He ovat kuitenkin Jehovan todistajia ja kieltäytyvät tiukasti hoidosta.

Fionan henkilökohtainen elämä ajautuu samanaikaisesti kriisiin, kun hänen aviomiehensä ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen erään itseään puolet nuoremman naisen kanssa ja toivoo Fionalta siunausta ja hyväksyntää viidenkympin villitykselleen. Fiona pakenee tilannetta keskittymällä töihinsä.

Adam Henryn tapauksessa hänen on päätettävä, mikä on lapsen oikeus. Onko se oikeus uskoa vai oikeus elää? Onko 17-vuotias riittävän kykeneväinen päättämään omasta elämästään ja tässä tapauksessa myös kuolemastaan? Voiko uskonnollisessa yhden totuuden perheessä kasvaneella lapsella olla riittävät valmiudet nähdä valintojensa vääjäämättömät seuraukset? Onko hoidosta kieltäytyminen oikeasti lapsen oma tahto vai vanhempien ja uskonyhteisön pakkosyöttämää ja manipuloimaa?

Fiona tekee ratkaisunsa, mutta päättyykö tuomarin vastuu oikeussaliin ja tuomion julistamiseen? Kun kukin virkamies hoitaa vain oman tonttinsa, saattaa yksilö helposti jäädä heitteille, kuten mekin olemme lastensuojelutapauksista lukiessa saaneet huomata. On niin kovin helppoa tuudittautua ajatukseen, että kyllä muut varmaan huolehtivat. Ei se ole minun velvollisuuteni.

Lapsen oikeus on tiivis ja syvällinen tarina, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kaikkien osapuolten ratkaisut ja valinnat ovat omalla tavallaan ymmärrettäviä ja lukija voi tarinan edetessä miettiä, mitä itse olisi tehnyt. Sivusta on kuitenkin helppo heitellä neuvoja niin fiktiivisille henkilöhahmoille kuin todellisille kanssakulkijoillekin. Vaikeiden tilanteiden keskellä kukin pystyy tekemään vain parhaansa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät taitavasti suomennetusta laatukirjallisuudesta.

2. Jos etsit hyvää lukupiirikirjaa.

3. Jos moraaliset pohdinnat kiinnostavat sinua.

Huom! Kirja sopii hyvin myös klassisen musiikin ystäville, koska silläkin on tärkeä rooli tarinassa.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Katselin viikonloppuna elokuvan This is where I leave you ja ihmettelin, miksi se tuntui niin kovin tutulta. Takakannesta selvisi, että elokuva pohjautuu Jonathan Tropperin kirjaan Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2011 Karisto, suom. J.Pekka Mäkelä), jonka parissa muistin aikanani viihtyneeni. (Keskinkertaisen elokuvan parissa en niinkään.)

Kun juutalainen kuolee, vanhan perinteen mukaan vainajan puoliso, lapset, sisarukset ja vanhemmat osallistuvat seitsemän päivää kestävään suruviikkoon. He pysyttelevät surutalossa yhdessä ja ottavat vastaan suruvalittelijoita matalilla jakkaroilla istuen.

Jonathan Tropperin kirja kertoo juutalaisesta suruviikosta, mutta kaikkea muuta kuin surullisesti. Perheen isä on esittänyt toiveen, että vanhaa perinnettä noudatettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. Pyyntö herättää hämmennystä, sillä isä oli eläessään lähes ateisti – ei millään tavalla harras uskovainen. Hampaitaan kiristellen sisarukset asettuvat seitsemäksi päiväksi surutaloon.

Ehkäpä isä tiesi, että saattamalla eripuraisen sisarusparven yhteen edes viikoksi, hän onnistuisi haudan takaa parantamaan heidän keskinäisiä välejään; auttamaan jokaista pohtimaan omaa elämänpolkuaan tai löytämään itselleen kokonaan uuden suunnan.

Tropperin kirja on täynnä nasevaa huumoria ja aika ronskejakin vitsejä. Kirjassa keskeiset henkilöt ovat miehiä, mutta elokuvassa naisten osuutta on kasvatettu, jotta elokuva uppoaisi paremmin sekä miehiin että naisiin. Tropper kirjoittaa vetävästi ja henkilöhahmogalleria on kaikessa omituisuudessaan sympaattinen ja samaistuttava. 

Omassa kirjallisessa lajityypissään Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on erinomainen. Se on viihdyttävä, vitsikäs ja kepeä romaani. Se ei ole onneksi pelkkä äklömakea vaahtokarkkipussi, vaan mukana on myös väkevää salmiakkia ja kirpeitä hedelmäkarkkeja. Hauskaa ja vetävää lomalukemista.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä (ja nauraa!)

2. Jos amerikkalaisten arkiset kommellukset kiinnostavat sinua.

3. Jos etsit kirjastosta hyvää lukuromaania miehellesi.