Lukuneuvojana europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen (kok.) kertoo lukemisen olevan hänen ykkösharrastuksensa ja hän pyrkii kaikista kiireistään huolimatta aina löytämään aikaa lukemiselle. Näin ollen hän suostui ilomielin jakamaan omia lukusuosikkejaan myös blogini lukijoille.

1. Trivers, Peter: Petos ja itsepetos ihmisen elämässä. 2012 Terra Cognita.

“Kirja auttaa ymmärtämään, miksi emme aina käyttäydy yhtä rationaalisesti kuin meille uskotellaan - tai uskottelemme itsellemme.”

2. Fisher, Len: Rock, paper, scissors: game theory in everyday life. 2008 Basic Books.

“Syventää edellistä aihepiiriä eli sitä miksi fiksut ihmiset tekevät typeriä päätöksiä.”

3. Kahneman, Daniel: Thinking fast and slow. 2011 Farrar, Straus & Giroux.

“Kahneman oivaltaa kirjassaan, että ihmiset yleensä aliarvioivat negatiivisia sattumia ja yliarvioivat positiivisia.”

Huom! Palkittu ja kiitetty teos, mm. National Academy of Sciences Best Book palkinto vuonna 2011, New York Times Book Review’n listalla yksi vuoden 2011 parhaista. Ilmestynyt suomeksi vuonna 2012 nimellä Ajattelu, hitaasti ja nopeasti (Terra Cognita).

4. Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen ja Markku Oksanen (toim.), Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. 2011 Niin & Näin.

“Lukijalle, joka haluaa ymmärtää, miksi ympäristöasioiden ratkaisu on niin hankalaa.”

5. Mannerkorpi, Juha: Niin ja toisin: novelleja, lastuja, hämähäkkejä. 1950 Otava.

    Mannerkorpi, Juha: Sirkkeli. 1956 Otava.

“Aina ei tarvitse etsiä uutuuksia, sillä vanhoista suomalaisista klassikoista löytyy oivallisia vaihtoehtoja.”

Hyviä lukuhetkiä!

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Toinen onnistunut valinta tämän kesän lomamatkakirjakseni oli ruotsinsuomalaisen Eija Hetekivi Olssonin esikoisromaani Tämä ei ole lasten maa (Schildts & Söderströms 2013, suom. Outi Menna). Se on vaikuttava tarina nuoresta suomikoululaisesta Miirasta, joka kasvaa Göteborgin ankarassa lähiössä. (Toisesta onnistuneesta matkavalinnastani, Davide Enia: Maan päällä, kerroin jo aiemmin.)

”Oli ihan ok, että haukuttiin huoraksi tai paskapääksi tai että pojat kähmivät, mutta ei ollut ok reagoida siihen. Oli myös ok saada kritiikkiä opettajalta, mutta ei ollut ok kritisoida opettajaa. --- hän (Miira) vihasi naurettavia leikkejä. Ruutuhyppelyä, naruhyppelyä ja twist-hyppelyä. Ja peiliä missä piti jähmettyä heti kun jääjä kääntyi. Hän halusi leikkiä sotaa, taistella poikia vastaan oveluudella ja asianmukaisilla leikkikaluilla. Hän oli kuitenkin tyttö eikä saanut leikkiä sotaa koska muuten hän oli häiritsevä ja väkivaltainen, mutta ei se poika, jonka kanssa hän leikki.”

Miira on tyttö, joka ei alistu tytön kapeaan rooliin. Hän haluaa olla omanlaisensa, määrätä itsestään ja saada oikeudenmukaista kohtelua. Muiden mielestä Miira on hankala, äänekäs ja ärsyttävä. Miksei tämä vain voisi tyytyä omaan osaansa kuten kaikki muutkin tytöt? Hiljainen ja alistuva lettipää olisi niin paljon helpompi tapaus kaikille.

Miiran taistelu epäoikeudenmukaisuutta vastaan on välillä toivotonta kamppailua tuulimyllyjä vastaan, mutta lukijan onneksi hän ei luovuta. Voimakas tahto olla tulevaisuudessa jotain enemmän kuin göteborgilaisen lähiön rappusiivooja kantaa tätä sinnikästä tyttöä eteenpäin. Lukija toivoo sydän sykkyrällä tälle omapäiselle ja sitkeälle tytölle hyvää ja onneksi kirjan lopussa pieni toivokin pilkahtaa.

Eija Hetekivi Olsson on onnistunut kirjoittamaan esikoisromaanin, joka vakuutti intensiivisyydellään. Todentuntuinen tarina Miirasta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kunpa tämä kirjailija kirjoittaisi jo seuraavaa!

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa suomalaisen maahanmuuttajan karuun arkeen.

2. Jos tyttöjen elämä ja asema kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea kirjan tekijältä, josta varmasti kuullaan vielä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Davide Enia: Maan päällä

Lomamatkakirjan/kirjojen valitseminen on melkein yhtä kriittinen operaatio kuin lukemisen valitseminen joulunpyhiksi. Kirjojen olisi syytä olla lähes täydellisen hyviä, sillä ilman hyvää luettavaa loma ei ole kunnon loma – ainakaan minulle. 

Tämän kesän lomamatkalleni onnistuin tekemään loistovalinnat. Matkasin Italiaan ja totta kai halusin mukaan ainakin jonkun italialaisen kertojan teoksen. Davide Enian uunituore Maan päällä (Siltala 2013, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) saapui sopivasti kirjastooni pari päivää ennen lähtöä ja millaisen lukuelämyksen se tarjosikaan! 

(Toinen loman lukuelämys oli Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Maan päällä kertoo nyrkkeilystä ja Etelä-Italian väkivaltaisesta mieskulttuurista ja täytyy myöntää, että aiheen vuoksi suhtauduin kirjaan alkuun epäillen. Luulin tarinan olevan luotaantyöntävän verinen ja väkivaltaa ihannoiva. Sitäkin se välillä oli, mutta myös paljon muuta. Kaiken hakkaamisen, nöyryyttämisen ja vihaamisen takana on lopulta nuoren miehen koskettava kasvutarina ja tarina rakkaudesta.

Kirjassa kolmen sukupolven miehet, kaikki menestyneitä nyrkkeilijöitä, kamppailevat kukin omien menetystensä ja muistojensa kanssa. Kun isä on voittanut urallaan lähes kaiken, on pojan pystyttävä parempaan. Menestymisestä kehässä seuraa kunniaa ja se on tässä väkivaltaa ihannoivassa kulttuurissa tärkeintä. Myös naiselle kunnia on kaikki kaikessa ja sen saavuttaa vain seisomalla siveänä syrjässä. Kirjan kuvaamassa maailmassa naiset ovat statisteja hyvin kapeasti määritetyissä sivurooleissa.

Nyrkkeilyn maailma on säälimätön, mutta kehän ulkopuolella maailma on vieläkin säälimättömämpi. Heikkous on iljettävin ominaisuus ihmisessä, jonka saa parhaiten häviämään täräyttämällä porukollia kunnolla kuonoon. Ja jos ei kerrasta vollotus lopu, täräytetään uudestaan. Raadollisen yksinkertaista.

”Kummat ovat vahvempia, miehet vai enkelit?

Ihmiset. Ihmisolennon saa murtumaan, enkeliä ei.

Joten enkeli on vahvempi, eikö niin?

Vahva on jokin sellainen, jonka voi murtaa, mutta joka ei murru.”

Pärjätäkseen elämässä on oltava vahvin. Mutta onneksi suurin kaikesta on kuitenkin rakkaus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea karun ja samalla koskettavan kuvauksen machomaailmasta.

2. Jos olet kiinnostunut nyrkkeilystä.

3. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Tahar Ben Jelloun on voittanut pitkän uransa aikana lähes kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot ja kun lukee hänen kirjansa Lähtö (Gummerus 2007, suom. Annikki Suni) ymmärtää miksi. Samalla ymmärtää sen, miksi niin monissa arabimaissa tätä nykyä kuohuu. Ihmisten hätä, toivottomuus ja näköalattomuus ovat Lähdössä käsin kosketeltavia.

Uutisjutut laittomista Eurooppaan pyrkijöistä ovat tuttuja. Ihmiset maksavat epätoivoissaan mittavia summia salakuljettajille, jotta pääsisivät Välimeren yli paratiisina näyttäytyvään maanosaamme. Osa näistä kiikkeriin veneisiin lastatuista ihmisistä pääsee henkitoreissaan perille. Osalle matka koituu kohtaloksi. Lähdön päähenkilön Azelin serkku on yksi niistä, joka ei koskaan saavuta päämääräänsä. Hänen ruumiinsa huuhtoutuu kotirantaan pari päivää lähdön jälkeen. Tapahtuneesta järkyttynyt Azel päättää itsekin lähteä ja toteuttaa samalla myös kuolleen serkkunsa unelman.

Lähdöstä haaveilevat Marokossa kaikki. Maa ei pysty tarjoamaan työtä nuorilleen ja kulman takana oleva Eurooppa näyttäytyy näiden nuorten mielestä paratiisilta, jossa kaikilla on kaikki hyvin. Osa toimettomista nuorista on otollista maaperää ääri-islamisteille, jotka värväävät uusia jäseniä nuorten suosimissa kahviloissa. Uskonnolliset koulutusleirit muuttavat nuoret aivan toisenlaisiksi ja he palaavat kotiin parrakkaina käännynnäisinä, jotka ovat löytäneet ankarasta uskonnollisuudesta sen turvan ja tarkoituksen, mitä valtio ei ole pystynyt antamaan. Azelia ei uskonto kiinnosta, joten lähtö jää hänen ainoaksi mahdollisuudekseen.

Azelin unelma Eurooppaan pääsystä toteutuu, mutta paratiisia hän ei sieltä löydä. Pikemminkin toisenlaisen helvetin: yhtä turvattoman ja toivottoman. Palaaminen kotikylään olisi liian suuri häpeä, joten Azelin on vain yritettävä selviytyä muiden kaltaistensa tapaan: ilman oikeuksia ja lain antamaan suojaa, sillä virallisesti heitä ei ole olemassakaan.

Tahar Ben Jelloun avaa lukijalle maailman laittoman siirtolaisen näkökulmasta, eikä se ole mukavaa katseltavaa. Koskettava tarina hädänalaisista ihmisistä osuu kipeästi myös eurooppalaiseen omatuntoon. Me tiedämme kyllä kaiken tämän. Kuinka kauan aiomme sulkea silmämme?

 Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää miksi.

2. Jos luulet, että kaikki palkittu kirjallisuus on liian vaikeaselkoista.

3. Jos haluat lukea hienon ja koskettavan tarinan.

Huom! Kannattaa tutustua Tahar Ben Jellouniin nyt hyvissä ajoin etukäteen, sillä Nobelin kirjallisuuspalkinto on ainoa, joka häneltä vielä uupuu... 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki oli totaalisen kyllästynyt elämäänsä: sama työ, sama arki ja samat rutiinit toistuivat päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei miestä. Ei lapsia. Tätä samaa tylsyyttäkö elämä tulisi olemaan hamaan loppuun saakka? Ei kiitos, hän vannoi ja päätti tehdä elämälleen jotain.

Kankimäki oli aina unelmoinut asuvansa Japanissa jonkin aikaa. Maan historia, kulttuuri ja esteettisyys olivat aina viehättäneet häntä ja erityisen kiinnostunut hän oli ollut jo vuosien ajan Heian-kaudella eläneestä hovinaisesta Sei Shonagonista (n. 966-1017). Kankimäki keksi yhdistää nämä kaksi asiaa ja päätti lähteä Japaniin tutkimaan Sei Shonagonia enemmän. Samalla hän saisi irrotettua itsensä kahlitsevasta yksitoikkoisesta arjesta ja ehkä hän Sein lisäksi voisi löytää matkaltaan myös omalle elämälleen uuden suunnan. Lopputuloksena syntyi ainakin tämä antoisa lukuelämys Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013).

Kankimäki kertoo humoristisesti ja avoimen rehellisesti itsestään: aluksi siitä häilyvästä epävarmuudestaan lähdön lähestyessä sekä myöhemmin kaikenlaisista hankaluuksista, joita hän lopulta uudessa yllättävän erilaisessa kulttuurissa kohtaa. Arkinen elämä Japanissa kun on kieltä osaamattomalle aikamoinen haaste.

Enemmän kuin itsestään Kankimäki kertoo kuitenkin mielenkiintonsa kohteesta Sei Shonagonista ja se on ehdottomasti tämän kirjan parasta antia. Vaikka itsekin aikanani pääsin kirjallisuustieteen opinnoissa melko pitkälle, en muista koskaan kuulleenikaan tämän viehättävän, itsevarman ja suorapuheisen hovinaisen kirjoituksista. Sen sijaan Heian-kauden tunnetuimpaan teokseen, Genjin tarinaan, törmäsi alvariinsa. Kun Kankimäki tutustuttaa lukijan Seihin, toivoisi asian olevan toisella tolalla. Niin uskomattoman poikkeuksellinen kirjoittaja ja persoona Sei Shonagon vaikuttaa olleen.

Kankimäen kirja sopii monipuolisuutensa vuoksi monenlaisille lukijoille. Elämäänsä kyllästyneet voivat saada kirjoittajan irtiotosta kimmokkeen omalle elämänmuutokselleen. Historiasta kiinnostuneet saavat kirjasta aimo annoksen Japanin kulttuurihistoriaa ja mikä parasta: poikkeuksellisen mukaansa tempaavassa muodossa. Matkailijoille kirja antaa käytännön vinkkejä maassa selviytymiseen. Kirjallisuushistoriasta kiinnostuneet tutustuvat kirjan avulla yhteen maailmankirjallisuuden unohdettuun helmeen.

Kankimäen kirja on kaiken kaikkiaan virkistävä poikkeus Näin löysin elämälleni uuden suunnan –tyyppisen kirjallisuuden joukossa juuri siitä syystä, että Kankimäki peilaa omaa elämäänsä sielunsisarensa menneisyyden kokemuksiin ja pohdintoihin, jotka vaikuttavat hämmästyttävän samanlaisilta kuin nykyäänkin. Vain yksi asia häiritsi lukuelämystäni. V-sana ei mielestäni sovi mitenkään tämäntyyppiseen kirjaan, ei nelikymppisen naisen suuhun, ei ylipäätään mihinkään.

Tartu tähän:

1. Jos Japani on intohimosi.

2. Jos haluat löytää elämällesi uuden suunnan.

3. Jos haluat lukea tarinan kahdesta rohkeasta naisesta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Delphine de Vigan: No ja minä

”Luuletko, että on olemassa vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan?”

Kolmetoistavuotias Lou on poikkeuksellinen ja hieman outo tapaus: hyvin älykäs tyttö, joka käy kouluakin kaksi vuotta ikäisiään ylemmällä luokalla. Lou tekee vapaa-aikanaan kaikenlaisia kokeita ja keräilee systemaattisesti tuoteselosteita pakasteruokapakkauksista, pesuohjeita vaatteista ja tekstiileistä sekä outoja sanoja sanomalehdistä. Voitte arvata, ettei hän kuulu luokan suosituimpien joukkoon.

Eräänä päivänä opettaja hiillostaa Lou’ta ilmoittamaan vihdoin yhteiskuntaopin tutkielman aiheensa. Hätäpäisään Lou ilmoittaa tekevänsä työn Pariisin asunnottomista ja valehtelee jo sopineensa haastattelusta yhden asunnottoman kanssa. Jotta hän saisi työnsä tehtyä, hänen on oikeasti tutustuttava asunnottomaan ja sitä kautta hänen elämäänsä astuu No: 18-vuotias kadulla asuva nuori nainen.

Tutustuessaan No’hon Lou’n silmät avautuvat aivan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, joka on päivittäin kaikkien pariisilaisten nähtävillä. Asunnottomat elävät, syövät ja nukkuvat ihmisten kulkureittien varrella, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti näe heitä. Asunnottomat ovat näkyviä näkymättömiä.  Lou ei halua sulkea silmiään ja ottaa No’n asumaan luokseen. Mutta onnistuuko pitkään kadulla elänyt enää sopeutumaan ns. normaaliin elämään?

Delphine de Viganin kirja No ja minä (WSOY 2012, suom. Kira Poutanen) on selvästi nuortenromaani, vaikka se omasta kirjastostani löytyikin aikuisten osastolta. Kirja on varmasti silmiä avaava teos nuorelle, jolle asunnottomien tilanne on uutta, mutta aikuisena lukijana olisin kaivannut syvällisempää otetta aiheeseen. Nyt kirjailijan pohdinnat jäävät pintatason irrallisiksi kommenteiksi, eivätkä valitettavasti ulotu koko tarinan tasolle.

Parasta antia aikuislukijalle kirjassa on Loun ja tämän vanhempien välinen suhde. On surullista seurata Lou´n epätoivoista kamppailua tulla huomatuksi omassa kodissaan. Vanhemmat kun ovat omien traumojensa kanssa niin solmussa, että unohtavat katsoa omia lapsiaan. Samalla tavalla kuin ohikulkijat katsovat asunnottomien ohi, katsovat Lou´n vanhemmat lapsensa ohi. Lou on kotonaan yhtä näkymätön kuin kadulla asuva No. Eikä hän ole valitettavasti sen suhteen mikään harvinainen poikkeus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan erilaisuudesta.

2. Jos haluat tutustua (vampyyritarinoiden sijaan) vaihteeksi yhteiskunnalliseen nuortenromaaniin.

3. Jos ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa sinua.

György Dragomán: Valkoinen kuningas

György Dragománin Valkoinen kuningas (Otava 2008, suom. Outi Hassi) on yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Se on upeasti kirjoitettu (ja käännetty) koskettava tarina lapsista väkivallan keskellä. Sen lisäksi se on tarina tulevaisuudenuskosta, ystävyydestä ja toivosta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan itäeurooppalaiseen sosialistiseen diktatuuriin, jossa kaikenlainen julmuus ja väkivalta ovat arkipäivää. Päähenkilö, 11-vuotias Dzsáta elää äitinsä kanssa kahdestaan, sillä isä on passitettu monen muun miehen tapaan työleirille. Dzsátan elämä pyörii kodin, koulun ja jalkapalloharrastuksen välillä, mutta hän joutuu elämään kavereineen jatkuvassa väkivallan pelossa. Opettajat, valmentajat, työmiehet, poliisit ja kaikenlaiset hämärähemmot hakkaavat poikia milloin mistäkin syystä. Miehet näyttävät myös löytävän pojista tunnepuolen herkimmät kohdat ja onnistuvat nöyryyttämään ja pelottelemaan poikia pahasti. Dzsáta on oppinut jo varhain, ettei aikuisiin, erityisesti aikuisiin miehiin, ole luottamista. Jatkuvasta pelosta huolimatta pojat yrittävät nauttia lapsuudestaan ja tekevät kaikenlaisia poikien kolttosia.

Vaikka Valkoinen kuningas ahdistaa ja järkyttää, tarina ei kuitenkaan ole läpeensä musta. Lukijalla pysyy usko siihen, että kaikesta huolimatta Dzsáta taitaa elämässään pärjätä. Synkkyyden seasta pilkahtaa aina välillä jotain hyvää, jotain mistä lukija(kin) saa voimaa jatkaa eteenpäin.

Vaikuttavan tarinan lisäksi Valkoinen kuningas hurmaa upealla kielellään. Suomentaja Outi Hassi on joutunut todellisen haasteen eteen, sillä Dragomán on haastava käännettävä. Lauseet ovat pitkiä ja pisteet harvassa. Pilkkuja on sitäkin enemmän. Lisäksi kirjailija on saanut onnistuneesti vangittua tekstiinsä 11-vuotiaan lapsikertojan todentuntuisen ja välillä sinne tänne poukkoilevan äänen, mikä sekin luo kääntäjälle omat haasteensa. Tästä huolimatta teksti ei suinkaan ole hämärän vaikeaselkoista ja monimutkaista, vaan soljuu sujuvasti eteenpäin ja pitää lukijan raudanlujassa otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

Kun Valkoisen kuninkaan tarina on ohi, ei voi hetkeen kuin haukkoa henkeään: järkytyksestä ja ihastuksesta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaikuttavan tarinan, jonka muistaa pitkään.

2. Jos pidät kielellisesti taidokkaista kirjoista.

3. Jos inhoat hömppää ja haluat keskittyä laatukirjallisuuteen.

Stephen King: 22.11.63

Kauan siinä kesti. Ensin välttelin ja väistelin. En olisi millään halunnut aloittaa Stephen Kingin järkälettä 22.11.63 (Tammi 2013, suom. Ilkka Rekiaro). Kauan sen lukemisessa myös kesti, sillä  lähes 900-sivuista tarinaa ei hotkaista päivässä parissa. Kiinnostava tarina ja vetävä juoni pitivät mielenkiinnon kuitenkin yllä alusta loppuun, eivätkä puutumaan päässeet muut kuin kädet.

King leikittelee kirjassaan ajatuksella ajassa matkustamisessa. Mitä jos voisimme matkata menneisyyteen ja muuttaa historian kulkua? Seuraisiko menneisyyden peukaloinnista hyvää vai johtaisiko se entistä pahempaan lopputulokseen? Kingin kirjan päähenkilö Jake Epping löytää kulkureitin menneisyyteen, päättää toteuttaa ystävänsä Alin toiveen ja estää John F. Kennedyn murhan.

Jake matkaa vuodesta 2011 1960-luvulle ja lähtee jäljittämään Kennedyn murhaajaa Lee Harvey Oswaldia. George Ambersonina menneisydessä seikkaileva Jake saa jatkuvasti varoa paljastumasta ja hän joutuu myös toden teolla totuttelemaan sen ajan ihmisiin ja tapoihin, sillä maailma on muuttunut valtavasti viidessäkymmenessä vuodessa. Hyvin pian Jake huomaa, että menneisyys ei halua muuttua. Menneisyys on itsepintainen. Se panee hanttiin ja vierittää esteitä Jaken tielle. Ja kuka kumma on keltaisen kortin mies? Aivan kuin tämä tietäisi jotain enemmän...

Stephen King rakentelee taitavasti mukaansa tempaavan juonen menneisyydessä seikkailevasta hyväntahtoisesta miehestä. Hän koukuttaa lukijan vihjailemalla jatkuvasti tulevasta ja antaa lukijan myös ymmärtää, ettei kaikki ehkä kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Vaikka luku-urakka on melkoinen, on vetävästi kirjoitettu kirja nopealukuisempi kuin paksuus antaa olettaa. Ja kirjan paras repliikki tulee ehdottomasti erään sosiologian professorin suusta: ”Kun mikään muu ei auta, anna periksi ja mene kirjastoon.” Niin juuri!

Huom! Jälkisanojen perusteella King tuntuu selvittäneen kaiken mahdollisen Lee Harvey Oswaldista, joten faktat ainakin siltä osin ovat tässä teoksessa kohdillaan.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut Yhdysvaltojen historiasta.

2. Jos sinulla on aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos 1960-luku on intohimosi.

Kim Echlin: Kadonneet

Kim Echlinin kirja Kadonneet (Tammi 2009, suom. Sirkka Aulanko) alkaa sitaatilla: ”Kerro siitä”. Näin on kehottanut Vann Nath, yksi niistä seitsemästä, jotka selvisivät hengissä punakhmerien ylläpitämältä salaiselta kidutusleiriltä. Tällä samalla leirillä yli 14 000 miestä, naista ja lasta kidutettiin kuoliaiksi 1970-luvun lopulla. Eikä tämä leiri suinkaan ollut ainoa.

Sitaatti on hieno johdatus tähän Kim Echlinin upeaan tarinaan ja siihen järkyttävään todellisuuteen, jonka kambodzalaiset joutuivat kokemaan vain muutama vuosikymmen sitten. Kerro siitä, kehottaa Vann Nath, ja onneksi Echlin kertoo.

Tarina alkaa hyvin kevyenä rakkaustarinana toiselta puolelta maapalloa Kanadasta. Nuori 16- vuotias Anne rakastuu Serey’hin, joka on paennut Kanadaan punakhmerien hallintoa. Nuoret hengailevat klubeilla ja viettävät huoletonta elämää ystäviensä kanssa. Kun Kambodzan rajat avautuvat, Serey lähtee selvittämään, mitä hänen perheelleen on hirmuhallinnon aikana tapahtunut, eikä Anne kuule hänestä enää mitään. Kuluu kymmenen vuotta, mutta Anne ei pysty unohtamaan. Hän haluaa tietää, mitä Serey’lle on tapahtunut ja lähtee matkaan.

Kambodzassa Anne kuulee kadunmiehiltä kammottavia tarinoita hirmuhallinnon ajalta ja kontrasti alun kepeyteen on hätkähdyttävä, kauhistuttava. Vaikka Echlin ei missään määrin mässäile kauheuksilla, lukija järkyttyy silti. Ihmisen pahuus toista ihmistä kohtaan on täysin käsittämätöntä. 

Kadonneet on vaikuttava tarina toisaalta periksi antamattomasta rakkaudesta ja toisaalta ihmisten äärimmäisestä pahuudesta. Tällaisia historiallisia hirmutekoja ei saa unohtaa. Niistä pitää puhua. Tehdä niin kuin Vann Nath kehottaa: kertoa siitä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea syvällisen ja ajatuksia herättävän tarinan.

2. Jos inhoat kevyttä hömppää.

3. Jos et halua sulkea silmiäsi.

Huom! Tarina voi järkyttää herkimpiä lukijoita.

Juice Leskinen: Siinäpä tärkeimmät

Aina ei tarvitse lähteä kirjastoon etsimään itselleen luettavaa. Joskus riittää kun vilkaisee, mikä kirja puolison yöpöydällä lojuu ja tarttuu siihen rohkeasti. Voi saada palkitsevan lukuelämyksen ja löytää uuden suosikin. Bonuksena voi oppia jotain uutta myös puolisostaan.

Nuori Juice Leskinen katseli silmälasiensa takaa elämäkertansa kannesta kaukaisuuteen mieheni yöpöydällä. Entisenä Tampereen likkana ajattelin tutustua minäkin tähän vanhan kotikaupunkini legendaan. Ja tutustuminen kannatti. Kirjassaan Siinäpä tärkeimmät (Tammi 2003) Juice kertoo lapsuudestaan Juankoskella, muusikon uran alustaan Tampereella ja menestyksen vuosista Suomen tunnetuimpana lauluntekijänä.

Hän kuvaa elämänsä onnistumisia ja epäonnistumisia rehellisesti ja humoristisesti. Hän ei päästä itseään helpolla, eikä kiillottele julkisuuskuvaansa millään tavalla. Epäonnistumiset avioliitoissa, ryyppyputket ja vakavat sairaudet sekä ristiriidat bänditovereiden kanssa kerrotaan lukijalle avoimesti. Menestyminen kuitataan lakonisen toteavaan tyyliin, vaikka Juicella jos kellä olisi aihetta rehvasteluun.

Juicen tarinaa lukiessa huomaa kuinka maailma on muuttunut. Sen huomaa pienissä arjen yksityiskohdissa ja toisaalta julkisuuteen liittyvässä kontekstissa. Juice oli Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia muusikoita, mutta silti hän ei koskaan rehennellyt saavutuksillaan tai öykkäröinyt menestyksen tuomalla mammonalla. Hän ei patsastellut stailattuna lehtien kansissa Louis Vuittonin monogrammi rinnuksissa, eikä kaulaillut hampaat hohtaen muiden menestyjien kanssa kokkareilla. Hän hengaili tyylilleen uskollisena Aulabaarissa samojen (epätrendikkäiden) tyyppien kanssa kuin ennenkin. Hän keskittyi olennaiseen ja  tiesi olevansa niin hyvä siinä mitä hän tekee, ettei hänen tarvinnut sen enempää päteä. Kun sisältö oli kunnossa, ei ulkopuolella ollut väliä. Siinäpä ajatus mietittäväksi monelle nykyjulkkikselle.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut suomalaisen musiikin historiasta.

2. Jos haluat tehdä nostalgisen matkan menneisyytesi Suomeen.

3. Jos haluat lukea tarinan miehestä, joka eli niin kuin halusi.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Nick ja Amy Dunne: onnellisen oloinen aviopari. Nick rosoisen komea työtön toimittaja. Amy ihmeellisen kaunis varakas vaimo. Suorastaan täydellinen. Oikea ihmetyttö! 

Pariskunnan viisivuotishääpäivä muuttaa kuitenkin kaiken. Nick saapuu kotiin ja huomaa etuoven olevan pahaenteisesti auki. Olohuone on myllätty: lasinsiruja ja kaatuneita esineitä siellä täällä sikin sokin. Ja mikä pahinta. Amya ei näkynyt. Amy oli kadonnut.

Ihmetytön katoaminen nousee heti otsikoihin ja kaikki liikenevät poliisivoimat valjastetaan selvittämään tätä merkillistä tapausta. Kuka on siepannut Amyn? Miksi? Miten? Onko Amy elossa? Kuollut? Mitä Amyn menneisyydestä tiedetään? Entä Nickin? Voiko Nick olla syyllinen?

Gillian Flynn koukuttaa lukijan kirjassaan Kiltti tyttö (WSOY 2013, suom. Terhi Kuusisto) kieroon juonikuvioon, jossa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Juuri kun luulee tajuavansa, kaikki käännetään ympäri. Tällainen rakenne viehättää minua jännityskirjallisuudessa ja olen aina ilahtunut, jos kirjailija onnistuu huijaamaan luulemaan jotain, mikä ei sitten pidäkään paikkansa.

Tästä ilahduttavasta rakenteesta huolimatta Kiltti tyttö ei ollut aivan niin huikea lukuelämys kuin superlatiiviset ilmaukset sivuliepeissä antoivat odottaa: sietämättömän jännittävä mestariteos, hämmästyttävän syvällinen jännäri, kerta kaikkiaan fantastinen kirja. Kiltti tyttö on kyllä koukuttava, hyvin kirjoitettu ja rakennettu jännäri, joka takuulla viihdyttää, mutta jotain jäi omasta lukuelämyksestäni puuttumaan. Ehkä odotukset olivat liiankin korkealla. Kiltin tytön jälkeen huomasin olevani ennen kaikkea yhteiskunnallisen pohjoismaisen psykologisen jännityskirjallisuuden ystävä. Se on kirjallisuutta minun makuuni. Tämä voi kuitenkin olla kirja juuri sinun makuusi. Kokeile!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka takuulla koukuttaa.

2. Jos haluat kirjan, jonka parissa viihtyy viimeiselle sivulle saakka.

3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

James Lewis: Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri

Jason Lewisin elämästä puuttui suunta. Työttömyyskorvausten varassa eläminen tympi, musiikkiura keskinkertaisessa bändissä ei näyttänyt kehittyvän mihinkään suuntaan, mutta toisaalta säännöllinen kahdeksasta neljään työkään ei innostanut. Elämä tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Jotain olisi keksittävä.

Vuonna 1992 vanha opiskelukaveri ottaa Jasoniin yllättäen yhteyttä ja esittää tälle pähkähullun ideansa. Kierretään maapallo ympäri pelkästään omin lihasvoimin: pyöräillen, soutaen, uiden, kävellen. Ei  purjeita eikä varsinkaan moottoreita. Jasonilla ei ole mitään menetettävää ja hän suostuu ehdotukseen. Kumpikaan matkalaisista ei osaa etukäteen arvata, miten pitkät, vaivalloiset ja hermoja kiristävät vuodet heillä olisi edessään.

Kirjassaan Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri (Basam Books 2013, suom. Veli-Pekka Ketola) Jason kertoo alun tästä uskomattomasta maailmanympärimatkasta. Jälkimmäiset kaksi osaa ilmestyvät myöhemmin. Parin vuoden valmistelujen jälkeen kaksikko pääsee matkaan: ensin Lontoosta Portugaliin, sitten Atlantin yli Miamiin ja Yhdysvaltojen läpi San Franciscoon. Matka on rankempi kuin kumpikaan heistä osasi etukäteen aavistaa. Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan ja usko on monesti koetuksella. Periksi ei kuitenkaan anneta ja matka jatkuu:  yhteensä 13 vuotta, 23 päivää ja 11 tuntia.

Jason Lewis tempaa rempseällä kirjoitustyylillään lukijan mukaansa tähän uskomattomaan yritykseen. Hän kertoo rehellisesti ja avoimesti omista tuntemuksistaan, epäilyksistään ja harmituksistaan matkan varrella, eikä anna kiillotettua kuvaa matkanteon autuudesta. Hän muistaa kuitenkin kertoa myös huippuhetkistä: siitä kun lopen uupuneena saavuttaa vihdoin välietappinsa ja siitä kuinka kaunis luonto on, kun vain välillä malttaa pysähtyä sitä ihmettelemään.

Tartu tähän:

1. Jos olet seikkailijaluonne.

2. Jos haluat matkustaa maailman ympäri omassa nojatuolissasi.

3. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan periksiantamattomuudesta.

Frans Eemil Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

Hiltu ja Ragnar: kertomus kahdesta ihmislapsesta ei ole se teos, joka ihmisille tulee ensimmäisenä mieleen F. E. Sillanpäästä puhuttaessa. Se ei välttämättä tule monelle mieleen edes pitkän miettimisen jälkeen. Soisi tulla, sillä minun mielestäni se on nobelkirjailijamme paras teos. Myös Sillanpää itse piti teosta yhtenä parhaistaan.

Novelli Hiltu ja Ragnar ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1923 ja sitä voisi pituutensa puolesta nimittää myös pienoisromaaniksi. Tässä sadan sivun mittaisessa kertomuksessa Sillanpää kertoo koskettavan ja traagisen tarinan herraspoika Ragnarista ja palvelustyttö Hiltusta. Toivolan Hiltu saapuu nuorena ja kokemattomana tyttösenä maalta kaupunkiin herraskartanoon piiaksi. Nuori herra Ragnar iskee silmänsä tähän hiukan yksinkertaiseen maalaistyttöön ja lukija jo aavistelee, ettei tässä hyvin taida käydä.

Itsetietoinen ja ylimielinen Ragnar on kasvatettu olemaan palveluskunnan yläpuolella ja sen asenteen hän on toden totta hyvin omaksunut itselleen. Hiltu taas on saanut aivan toisenlaisen kasvatuksen: hän on passiivinen, alistuva ja liiallisen nöyrä. Kun tämä pelokas ja avuton nuori tyttö joutuu vastenmielisen ja tunteettoman Ragnarin vaikutuspiiriin, on tragedian kaikki ainekset koossa. Lukija voi vain murheellisena seurata sivusta, kuinka epätoivoinen Hiltu tekee ratkaisunsa.

Hiltu ja Ragnar aiheutti ilmestyessään pienoisen kohun. Sillanpää oli sijoittanut tapahtumat Tampereelle Liljeroosin perheen kesähuvilaan Pyhäjärven rannalle (nykyisen Varalan urheiluopiston alueella), jossa hän oli aikaisemmin toiminut kotiopettajana. Ragnarin äidissä tarkkasilmäiset tamperelaiset näkivät paljon samoja piirteitä kuin Liljeroosin rouvassa ja saivat siitä paljon aihetta kahvipöytäkeskusteluihin. Hiltun kohtalolle löytyy myös oikea esikuva pari vuosikymmentä aikaisemmista tapahtumista samaisessa huvilassa ja sekin antoi aihetta spekuloinnille.

Aina on olemassa ihmisiä, jotka voivat kuvitella saavansa kohdella muita miten sattuu ja aina on niitä, jotka alistuvat ja ottavat kaiken vastaan. Siksi Hiltun ja Ragnarin tarinakaan ei koskaan vanhene.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kotimaisen kirjallisuuden unohdettuun helmeen.

2. Jos luulet, että kaikki vanhempi kirjallisuus on aikansa elänyttä.

3. Jos haluat lukea klassikon, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle

Huom! Hiltu ja Ragnar löytyy monista kokoelmista. Itse luin sen Aarne Laurilan toimittamasta novellikokoelmasta vuodelta 1961.

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

”Rose Bustamente oli Vera Candidan isoäiti, ja ennen kuin hänestä tuli paras lentokalanpyytäjä meren tällä laidalla, hän oli ollut Vatapunan kaunein huora. --- Rosea ei koskaan kiusattu ensimmäisen ammattinsa takia, ei silloin kun hän vielä harjoitti sitä eikä sittenkään kun hän oli jättänyt sen. Naiset olivat kyllin herkkäuskoisia ajatellakseen, että jos kylässä olisi yksi Rose, heidän miehensä eivät lähtisi etsimään kauempaa, ja he olivat kyllin ovelia kiittääkseen Rosea kun tämä teki sen, mitä he itse eivät enää niin usein halunneet tehdä, yhtä viekoittelevasti kuin he itse avioliittonsa alkuaikoina. Niin Rose sai elää monta vuotta rauhassa ja hänen elämänsä sujui mutkattomasti kunnes Jeronimo saapui Vatapunaan.”

Näin alkaa Véronique Ovaldén vallan mainio kirja Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011, suom. Ville Keynäs) Kirja kertoo kolmen naisen kohtaloista kuvitteellisella Karibianmeren saarella. Isoäiti Rose Bustamente ja hänen tyttären tyttärensä Vera Candida ovat rohkeita, sitkeitä sissejä, jotka eivät jää nurkkaan vollottamaan epäreilua kohtelua, vaan ottavat elämänsä omiin käsiinsä ja tekevät ratkaisuja, jotka tuntevat sisimmässään oikeiksi. Vaikka kirjassa maailma on miesten, ei naisten tarvitse kynnysmatoiksi alistua.

Siitä huolimatta että tarinassa tapahtuu kauheita, kirjaa lukee lähes koko ajan hymy huulilla. Ovaldé ei mässäile yksityiskohdilla ja lukijalla säilyy  koko ajan usko henkilöihin ja heidän pärjäämiseensä.  Kielellisesti kirjassa on samaa henkeä kuin esimerkiksi Sadan vuoden yksinäisyydessä. Herkullisesta kielestä kertovat jo mielikuvitusta ruokkivat lukujen nimet: Lurjusten armahdus, Kadotettujen sielujen merimatka, Rose Bustamenten lapsenlapsenlapsen geneettiset vajaavuudet tai Monica Rosen sivuspagaatit. Mitä tiedän Vera Candidasta on täydellinen kesäkirja.

Parasta kirjassa on isoäiti Rose Bustamenten ronski hahmo, joka kokemastaan kärsimyksestä huolimatta on onnistunut säilyttämään elämänilonsa ja vahvan itsetuntonsa. Hänen suorapuheiset elämänohjeensa hymyilyttävät (ainakin naislukijaa):

”Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita itseään vanhempi mies ”koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi.”

” [Rose Bustamente] ei koskaan sanonut sitä mitä Vatapunan naiset hokivat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente käänsi katseensa taivaaseen, kohautti olkapäitään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.”

Tartu tähän:

1. Jos pidät herkullisesta kielestä ja hyvästä suomennoksesta.

2. Jos etsit täydellistä lomakirjaa.

3. Jos haluat lukea kirjan, jossa suru sekoittuu nauruun.

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa

Katselin hiljattain ranskalaisen elokuvan Koskemattomat ja mieleeni muistui vuosia sitten lukemani pieni suuri tarina Perhonen lasikuvussa (WSOY 1997 /2008, suom. Anu Partanen ja Ville Keynäs). Muistin olleeni vaikuttunut tarinasta ja päätin lukea Jean-Dominique Baubyn kirjan uudestaan. Toisen lukukerran jälkeen olen edelleen yhtä vaikuttunut.

Jean-Dominique Bauby kertoo pikkuruisessa kirjassaan oman koskettavan tarinansa. Kahdeksas joulukuuta vuonna 1995 hänen elämänsä kiireisenä muotiguruna pysähtyi kuin seinään. Hän heräsi sairaalasta halvaantuneena päästä jalkoihin – ainoastaan vasen silmäluomi toimi. Locked in –syndrooma, sanoivat asiantuntijat. Potilas on täysin liikuntakyvytön, mutta ajatus kulkee kirkkaana. Kuin perhonen lasikuvussa.

Bauby opetteli silmäluomen räpsytykseen perustuvan kommunikaatiokoodin ja alkoi kertoa tarinaansa kirjain kerrallaan sängyn laidalla istuvalle avustajalleen. Hän kertoo lukijalle aikaisemmasta elämästään, lapsistaan, työstään ja nautinnoistaan. Hän kuvailee paljon myös niitä tuntemuksia, joita hän nyt kokee eläessään oman kehonsa vankilassa: ahdistusta, turhautuneisuutta ja yksinäisyyttä. Hän ei kuitenkaan ole katkera, vaan onnistuu säilyttämään elämänilonsa kaikesta huolimatta.

Elämäkertoja on monenlaisia. On tuhatsivuisia Donnerin Mammutteja, joissa fiktion ja faktan raja on vähintäänkin hämärtynyt. On moniosaisia järkäleitä historiamme suurmiehistä. Ne vetoavat aiheeseen vihkiytyneisiin lukijoihin, joilla on aikaa perehtyä. On kuuluisten ihmisten elämäkertoja: todenmukaisia, katkeria tai kiillotettuja. Ja sitten on näitä pieniä suuria tarinoita. Tuntemattomien ihmisten kohtaloita ja elämäntarinoita. Minun mielestäni ne ovat usein niitä kaikkein kiinnostavimpia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista tositarinoista.

2. Jos haluat lukea kirjan miehestä, joka ei koskaan menettänyt toivoaan.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.