Lukuneuvojana teatterinjohtaja Jussi Helminen

Kuva: Robert Seger

”Sivistyksestään pääsee eroon vain lisäämällä sitä.”

Espoon Kaupunginteatterin johtajana vuodesta 2000 toiminut Jussi Helminen on aina lukenut – ja paljon. Hän haluaa suositella blogini lukijoille monenlaista luettavaa: uutuuksia, vähän vanhempia teoksia, erästä lastenkirjaa ja nostaa esille myös yhden teoksen tulevan syksyn kirjatarjonnasta.

Jussi Helminen suosittelee:

Vanhempia suosikkeja:

1. Fredrik Lång: Elämäni Pythagoraana (2005, Tammi)

”Harvinainen suomalainen historiallinen fiktio, taiten kirjoitettu kokonaisuus. Kirjailija on aina kieltäytynyt mm. Finlandia-ehdokkuuksista, mikä on kunnioitettava asenne. Tämä kirja olisi voittanut.”

2. Olli Jalonen: Poikakirja (2010, Otava)

”Suuren kirjailijan pieni helmi. Rakenne on täydellinen, paketti kasassa. Eläytyminen pojan keskeneräiseen maailmankuvaan hieno ja ajankuva sitä kautta viiltävän koskettava. Huipputeos huippukirjailijalta!”

3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012, Teos)

”Hyvää suomen kieltä nuorelta esikoiskirjailijalta, hieno ja herkkä eettinen romaani. Kaunis ja rohkea. Ei ihme, että teos on ostettu maailmalle käännettäväksi.”

(Tutustu myös Lukuneuvojan arvioon Teemestarin kirjasta.)

4. Chris Cleave: Little Been tarina (2011, Gummerus)

”Kuuluu niihin kirjoihin, jotka opettavat maailmasta asioita, joita ei uutisista koe, vaikka näkeekin.

5. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2009, Otava)

”Biafran ja Nigerian oma ”Täällä pohjantähden alla”. Muutkin kirjailijan teokset kannattaa lukea ihan vain yleissivistääkseen itseään.”

Viimeaikaisia suosikkeja:

1. Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (2013, Otava)

”Kirjoittajan toistaiseksi kokonaisin ja hienoin teos. Inhimillinen kulma Afganistaniin – teos kertoo enemmän kuin tuhat editoitua asenteellista uutista.”

2. Jo Nesbö: Poliisi (2013, Johnny Kniga)

”Miehen toistaiseksi paras Harry Hole – dekkari. Huippuunsa kehitetty yllättävä juoni, ihmiskuvaus paikallaan. Pesee väsyneen Wallanderin ja asettuu Håkan Nesserin tasolle.”

3. Haruki Murakami: 1Q84 (2013, Tammi), osat 1 ja 2

”Tulevan Nobel-kirjailijan ehkä eheimpiä kokonaisuuksia. Fantastista realismia japanilaisittain, mutta Gabriel Garcia Marquezin hengessä. Odotan syksyllä 2013 ilmestyvää kolmatta osaa!”

Lapsille:

Jo Nesbö: Tohtori proktrorin pierupulveri (2009, Gummerus)

Tuleva suosikki?

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (2013, Teos, ilmestyy 5.9.2013)

”Odotan ahnaasti Leena Parkkisen uutuutta, koska edellinen Sinun jälkeesi Max (2009, Teos) oli niin kunnianhimoinen ja onnistunut.”

Hyviä lukuhetkiä!

Daniel Kehlmann: Maine

Saksalaisen Daniel Kehlmannin kirja Maine (Tammi 2011, suom. Ilona Nykyri) alkaa vetävästi ja lukijaa koukuttavasti. Ebling on teknikko, joka on vastustanut kännykän ostoa viimeiseen asti. Lähipiirin painostuksesta hän on kuitenkin joutunut myöntymään ja omistaessaan nyt itse oman hän on kieltämättä vaikuttunut. Mikä muotoilu ja tyylikkyys!

Yllättäen Eblingin puhelin soi. Joku nainen kyselee Ralfia. Ei. Ei Ebling tunne ketään sen nimistä. Seuraavana päivänä taas sama juttu. ”Ralf! Mitä mies, kuis panee?” huutaa käheä ääni luurista. Ebling on hämmentynyt ja sulkee puhelimen. Outojen puhelujen ja viestien tulo ei lopu suinkaan tähän, mutta operaattorilta vakuutetaan, ettei Ebling ole voinut saanut jonkun toisen henkilön numeroa. Sellainen olisi täysin mahdotonta. Ebling tyytyy osaansa ja puhelujen tulo jatkuu...

Mainetta tituleerataan takakannessa kertomuskokoelman muotoon kirjoitetuksi oivaltavaksi romaaniksi ja Eblingin merkillinen tarina on vain yksi tarina muiden yhtä merkillisten joukossa. Toinen tarina kertoo Ralfista, miehestä, joka lakkaa yhtäkkiä saamasta puheluja. Yksi tarinoista taas kertoo romaanihenkilöstä, joka alkaa kuolemansairaana anoa kirjailijalta armoa, jotta tämä pitäisi hänet hengissä. Ja yhden tarinan päähenkilö taas on niin rakastunut erään kirjan henkilöhahmoon, että anoo kirjailijaa kirjoittamaan tämän juoneen mukaan, jotta pääsisi tapaamaan rakastamaansa naista.

Maine on täynnä vinksahtaneita henkilöhahmoja ja merkillisiä tapahtumia. Siinä pohditaan oivaltavalla tavalla muun muassa ihmisen symbioottista suhdetta tekniikkaan ja sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, jos tekniikka yhtäkkiä pettää. Minuuden pohdinta on kaikkien kertomusten ytimessä ja Kehlmannin seurassa lukija joutuukin pohtimaan sitä kaikilta eri kanteilta.

Maine on kummallinen kudelma kaikenlaisia ajatuskuvioita ja sieltä löytyy paljon pähkäiltävää monenlaisille lukijoille. Moniselitteisyytensä takia kirja sopisi mainiosti lukupiirikirjaksi. Se ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Pyörryttävän hämmennyksen valtaan kyllä.

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt suoraviivaisiin juoniromaaneihin.

2. Jos etsit takuuvarmaa keskustelunherättäjää lukupiiriisi.

3. Jos haluat tutustua saksalaiseen nykykirjallisuuteen.

Huom! Jos ihastuit Maineeseen, muista pitää mielessä lokakuussa ilmestyvä uusi Kehlmann-suomennos Minä ja Kaminski (2013 Tammi).

Simon Lelic: Tuomio

Simon Lelicin Tuomio (2013 Like, suom. Terhi Kuusisto) on piinaavan jännittävä epätyypillinen jännäri. Se on karmiva kertomus lakimiehestä, Leo Curticesta, joka päättää ryhtyä 12-vuotiaan pojan puolustusasianajajaksi. Pojan syyllisyydestä ei ole epäselvyyttä: hän on julmasti tappanut samanikäisen koulutoverinsa ja Leon tehtäväksi jää ainoastaan tuomion pituuteen vaikuttaminen.

Leo saa kuitenkin pian huomata, ettei ole helppo puolustaa sellaista, jonka kaikki muut jyrkästi tuomitsevat jo ennen oikeudenkäyntiä. Ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi Leo haluaa olla pojan puolella, tuon julman hirviön, joka ansaitsisi itse kuolla vähintään yhtä raa’alla tavalla. Kukaan ei tunnu ymmärtävän Leon selitystä siitä, ettei hän suinkaan halua puolustella pojan tekoa, mutta haluaa, että tämä saa tuomionsa reilussa oikeudenkäynnissä. Leo yrittää saada muut myös huomaamaan sen, että kyseessä on 12-vuotias lapsi. Turhaan. Päätös pojan puolustamisesta on tuomio lopulta myös Leolle itselleen – sen hän saa karvaasti kokea.

Lukijana on ahdistava seurata Leon yksinäistä kamppailua 12-vuotiaan lapsen ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Joukkohysteria, jonka valtaan koko muu kaupunki tuntuu joutuneen, puistattaa. Lelic välttää lukijan onneksi sudenkuopan, johon tämänkaltaisessa tarinassa olisi helppo luiskahtaa. Hän ei sorru mustavalkoiseen asetelmaan: Leo hyvä – muut pahoja. Lelicin puolueettomuus panee lukijan pohtimaan omia asenteitaan ja mielipiteitään ja tarinan edetessä lukija huomaa itsekin sen, ettei mikään ole mustavalkoista. Tuomio on helppo julistaa silloin, kun asioista ei juuri mitään vielä tiedä. Mitä enemmän näkökulmia tuodaan mukaan, sen vaikeammaksi tuomion julistaminen käy – sen saa lukija karvaasti kokea.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen poliisikirjallisuuteen.

3. Jos haluat ajateltavaa, etkä halua päästää itseäsi helpolla.

Lukuneuvojana lastenkirjailija Timo Parvela

Suomen suosituimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Timo Parvela harrastaa hänkin – yllätys yllätys – lukemista. Aikuisten kaunokirjallisuuden parissa hän rentoutuu mielellään, mutta lasten- ja nuortenkirjoihin ei harmikseen juurikaan ehdi perehtyä.

Parvela on tuttu erityisesti huippusuosituista Ella-kirjoista sekä hullunkurisen kaksikon Maukan ja Väykän seikkailuista. Kesällä 2013 ilmestyi uusin osa Ella- sarjaan, jossa Ella ja kaverit menevät metsään (2013 Tammi) sekä Maukan ja Väykän satukirja (2013 Tammi). Lukuneuvoja suosittelee molempia kaikille laadukkaan kotimaisen lastenkirjallisuuden ystäville! Molempien parissa viihtyvät takuulla sekä lapset että aikuiset.

Timo Parvela suosittelee:

1. Elif Shafak: Kirottu Istanbul (2012 Gummerus) ja Kunnia (2013 Gummerus)

“Kesällä innostuin Elif Shafakin kirjoista. Pidin kovasti hänen tavastaan kuljettaa rönsyilevää tarinaa, joka leviää kuin turkkilainen suku maailmalle. Myös kirjojen teemat, suvun kunnia ja armenialaisten kohtalo, olivat kiinnostavia ja valottivat noita asioita ihan uudesta kulmasta.”

2. Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (2013 Otava)

“Shafakin kirjat ovat hyvin samantyyppisiä sekä kerronnaltaan että teemoiltaan kuin tämä Khaled Hosseinin uusin. Hyvä kirja tämäkin.”

3. Markku Ropponen: Kuhala ja jokimurhat (2013 Tammi)

“Markku Ropposen Kuhalat ovat ikisuosikkejani aivan ainutlaatuisen värikkään ja hykerryttävän kielensä ansiosta.”

Hyviä lukuhetkiä!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Vuonna 2007 olin ällikällä lyöty Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjasta Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena). Vierastin vielä siihen aikaan fantasiaelementtejä sisältäviä kirjoja, sillä kaikenlaiset keski/ylä/alamaassa vaeltavat örkit ja muut merkilliset fantasiahahmot eivät missään määrin kiehtoneet minua, realismin vannoutunutta ystävää. Jääskeläisen outo maailma vei kuitenkin täysin mukanaan ja muistan ajatelleeni, että jos fantasia on tällaista, lisää minullekin kiitos!

(Tämäntyyppisen fantasia- ja scifielementtejä sekoittavan kirjallisuuden alalajin nimeksi on nykyään vakiintunut termi uuskumma (new weird). Tyypillistä uuskummalle on fantasiaelementtien tuominen meidän kaikkien tuntemaan reaalimaailmaan.)

Jääskeläisen outo tarina alkaa siitä, kun äidinkielenopettaja Ella Milana saa luettavakseen erään oppilaansa aineen Dostojevskin kuuluisasta romaanista Rikos ja rangaistus. Aine on hyvin kirjoitettu, mutta oppilas kertoo loppuratkaisun menevän aivan toisin kuin Ella Milana itse muistaa. Äidinkielenopettajan epäilykset heräävät: oppilas on tietenkin sepittänyt lopun, koska ei ole jaksanut lukea kirjaa loppuun. Oppilas kuitenkin näyttää Ella Milanalle kirjaa, jossa loppu on oppilaan kertoman mukainen. Todella outoa, ajattelee Ella Milana ja päättää selvittää asiaa tarkemmin kirjastosta.

Kirjastossa tiskin takana istuu virkailija Ingrid Kissala. Ella Milana kertoo hänelle viallisesta kirjaston kirjasta ja Kissala selittää asian johtuvan varmasti painovirheestä kustantamossa. Kun Ella sitten haluaisikin lainata kyseisen kirjan uudestaan tutkiakseen sitä paremmin Ingrid Kissalan silmät välähtivät ja hän nappasi kirjan ennen kuin Ella ehti tarttua siihen. Todellakin outoa ja epäilyttävää.

Ensi näkemältä kaupunki, jossa Ella Milana ja Ingrid Kissala asuvat, vaikuttaa aivan tavalliselta vireältä suomalaiselta pikkukaupungilta. Jotain omituista paikassa kuitenkin on. Koko kaupunki palvoo kuuluisaa kirjailijaa, Laura Lumikkoa, joka yllättäen katoaa ja Jääskeläisen kummallinen tarina pääsee kunnolla alkamaan...

Jääskeläinen onnistuu luomaan maailman, joka on samaan aikaan niin kovin toden tuntuinen ja toisaalta taas aivan hämärä ja outo. Kun lukija tempautuu mukaan pikkukaupungin kummallisuuksiin, kaikki omituiset juonenkäänteet alkavat vähitellen vaikuttaa täysin mahdollisilta ja odotetuiltakin. Jääskeläisen omintakeinen maailma jätti ainakin tämän lukijan hurmaantuneen hämmennyksen valtaan ja tuskin maltan odottaa kirjoittajan uusinta romaania Sielut kulkevat sateessa (Atena), jonka on kerrottu ilmestyvän lokakuussa 2013.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat fantasiaa ja scifiä. Voit yllättyä positiivisesti.

2. Jos pidät oudoista tarinoista, joissa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

3. Jos haluat tutustua suomalaiseen uuskummaan.

Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen

Kesäkuussa 2013 uutisoitiin Etelä-Afrikan entisen presidentin, legendaarisen Nelson Mandelan, kriittisestä terveydentilasta. Pretorialaisen sairaalan eteen oli kerääntynyt kansainvälisen toimittajalauman lisäksi paljon paikallisia laulamaan ja rukoilemaan suuren johtajansa puolesta. Yli yhdeksänkymmenvuotiaalle Mandelalle ei annettu enää paljonkaan toivoa ja edelleen hänen tilansa on kriittinen mutta vakaa.

Aloin siinä sohvalla istuessani miettiä, mitä ihan oikeasti tiesin tuon miehen elämäntiestä. Tiesin, että hän taisteli mustien oikeuksien puolesta. Tiesin, että hänet passitettiin vankilaan sen vuoksi ja hämärästi muistin myös jotain Nobelin rauhanpalkinnosta. Mutta mitä muuta tiesin? Häpeäkseni jouduin toteamaan, etten juuri mitään. Onneksi kirjastojen varausjärjestelmät toimivat päivin öin ja napsautin saman tien varauksen Mandelan omaelämäkertaan Pitkä tie vapauteen (1995 WSOY, suom. Heikki Älli) ja jo parin päivän kuluttua pääsin tutustumaan mieheen paremmin. Ja millaiseen mieheen sainkaan tutustua!

Nelson Mandela kertoo kirjassaan nimensä mukaisesti pitkän tiensä maansa politiikan huipulle, eikä se tie ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Moni kärsimättömämpi, mukavuudenhaluisempi ja uskossaan heikompi olisi luovuttanut matkan varrella jo moneen kertaan. Nelson Mandelan usko siihen, että kaikki eteläafrikkalaiset ansaitsevat ihonväristä, sukupuolesta tai uskonnosta riippumatta samat oikeudet ja velvollisuudet, auttoi häntä kestämään pidätykset, nöyryytykset ja 27 vuoden vankeusrangaistuksen pikkuruisessa sellissä karulla Robbenin saarella Etelä-Afrikan länsirannikolla.

Mandela uhrasi koko elämänsä asian puolesta, johon hän vilpittömästi uskoi, muttei tehnyt sitä hampaat irvessä eikä marttyyrinviitta hartioilla. Pikemminkin hän teki sen ikään kuin olkaansa kohauttaen: tein sen, minkä koin tärkeäksi, eikä siinä mitään sen kummempaa. Hän ei tehnyt itsestään numeroa ja siinä on hänen suuruutensa avain johtajana.

Harvasta ihmisestä voi oikeasti käyttää median ryöstöviljelemää nimitystä ”legenda jo eläessään”. Nelson Mandela on yksi niistä harvoista, joihin nimitys sopii. Legenda jo eläessään – todellakin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskomattoman elämäntarinan.

2. Jos historia kiinnostaa sinua.

3. Jos olet johtaja/esimies ja haluat oppia johtamaan paremmin.

Huom! Kirja on paksu ja hyvin yksityiskohtainen. Varaa sen lukemiseen siis paljon aikaa tai valitse joku ohuempi teos, mikäli haluat tietää Mandelan elämästä vain pääpiirteet.

Lukuneuvojana europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen (kok.) kertoo lukemisen olevan hänen ykkösharrastuksensa ja hän pyrkii kaikista kiireistään huolimatta aina löytämään aikaa lukemiselle. Näin ollen hän suostui ilomielin jakamaan omia lukusuosikkejaan myös blogini lukijoille.

1. Trivers, Peter: Petos ja itsepetos ihmisen elämässä. 2012 Terra Cognita.

“Kirja auttaa ymmärtämään, miksi emme aina käyttäydy yhtä rationaalisesti kuin meille uskotellaan - tai uskottelemme itsellemme.”

2. Fisher, Len: Rock, paper, scissors: game theory in everyday life. 2008 Basic Books.

“Syventää edellistä aihepiiriä eli sitä miksi fiksut ihmiset tekevät typeriä päätöksiä.”

3. Kahneman, Daniel: Thinking fast and slow. 2011 Farrar, Straus & Giroux.

“Kahneman oivaltaa kirjassaan, että ihmiset yleensä aliarvioivat negatiivisia sattumia ja yliarvioivat positiivisia.”

Huom! Palkittu ja kiitetty teos, mm. National Academy of Sciences Best Book palkinto vuonna 2011, New York Times Book Review’n listalla yksi vuoden 2011 parhaista. Ilmestynyt suomeksi vuonna 2012 nimellä Ajattelu, hitaasti ja nopeasti (Terra Cognita).

4. Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen ja Markku Oksanen (toim.), Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. 2011 Niin & Näin.

“Lukijalle, joka haluaa ymmärtää, miksi ympäristöasioiden ratkaisu on niin hankalaa.”

5. Mannerkorpi, Juha: Niin ja toisin: novelleja, lastuja, hämähäkkejä. 1950 Otava.

    Mannerkorpi, Juha: Sirkkeli. 1956 Otava.

“Aina ei tarvitse etsiä uutuuksia, sillä vanhoista suomalaisista klassikoista löytyy oivallisia vaihtoehtoja.”

Hyviä lukuhetkiä!

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Toinen onnistunut valinta tämän kesän lomamatkakirjakseni oli ruotsinsuomalaisen Eija Hetekivi Olssonin esikoisromaani Tämä ei ole lasten maa (Schildts & Söderströms 2013, suom. Outi Menna). Se on vaikuttava tarina nuoresta suomikoululaisesta Miirasta, joka kasvaa Göteborgin ankarassa lähiössä. (Toisesta onnistuneesta matkavalinnastani, Davide Enia: Maan päällä, kerroin jo aiemmin.)

”Oli ihan ok, että haukuttiin huoraksi tai paskapääksi tai että pojat kähmivät, mutta ei ollut ok reagoida siihen. Oli myös ok saada kritiikkiä opettajalta, mutta ei ollut ok kritisoida opettajaa. --- hän (Miira) vihasi naurettavia leikkejä. Ruutuhyppelyä, naruhyppelyä ja twist-hyppelyä. Ja peiliä missä piti jähmettyä heti kun jääjä kääntyi. Hän halusi leikkiä sotaa, taistella poikia vastaan oveluudella ja asianmukaisilla leikkikaluilla. Hän oli kuitenkin tyttö eikä saanut leikkiä sotaa koska muuten hän oli häiritsevä ja väkivaltainen, mutta ei se poika, jonka kanssa hän leikki.”

Miira on tyttö, joka ei alistu tytön kapeaan rooliin. Hän haluaa olla omanlaisensa, määrätä itsestään ja saada oikeudenmukaista kohtelua. Muiden mielestä Miira on hankala, äänekäs ja ärsyttävä. Miksei tämä vain voisi tyytyä omaan osaansa kuten kaikki muutkin tytöt? Hiljainen ja alistuva lettipää olisi niin paljon helpompi tapaus kaikille.

Miiran taistelu epäoikeudenmukaisuutta vastaan on välillä toivotonta kamppailua tuulimyllyjä vastaan, mutta lukijan onneksi hän ei luovuta. Voimakas tahto olla tulevaisuudessa jotain enemmän kuin göteborgilaisen lähiön rappusiivooja kantaa tätä sinnikästä tyttöä eteenpäin. Lukija toivoo sydän sykkyrällä tälle omapäiselle ja sitkeälle tytölle hyvää ja onneksi kirjan lopussa pieni toivokin pilkahtaa.

Eija Hetekivi Olsson on onnistunut kirjoittamaan esikoisromaanin, joka vakuutti intensiivisyydellään. Todentuntuinen tarina Miirasta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kunpa tämä kirjailija kirjoittaisi jo seuraavaa!

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa suomalaisen maahanmuuttajan karuun arkeen.

2. Jos tyttöjen elämä ja asema kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea kirjan tekijältä, josta varmasti kuullaan vielä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Davide Enia: Maan päällä

Lomamatkakirjan/kirjojen valitseminen on melkein yhtä kriittinen operaatio kuin lukemisen valitseminen joulunpyhiksi. Kirjojen olisi syytä olla lähes täydellisen hyviä, sillä ilman hyvää luettavaa loma ei ole kunnon loma – ainakaan minulle. 

Tämän kesän lomamatkalleni onnistuin tekemään loistovalinnat. Matkasin Italiaan ja totta kai halusin mukaan ainakin jonkun italialaisen kertojan teoksen. Davide Enian uunituore Maan päällä (Siltala 2013, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) saapui sopivasti kirjastooni pari päivää ennen lähtöä ja millaisen lukuelämyksen se tarjosikaan! 

(Toinen loman lukuelämys oli Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Maan päällä kertoo nyrkkeilystä ja Etelä-Italian väkivaltaisesta mieskulttuurista ja täytyy myöntää, että aiheen vuoksi suhtauduin kirjaan alkuun epäillen. Luulin tarinan olevan luotaantyöntävän verinen ja väkivaltaa ihannoiva. Sitäkin se välillä oli, mutta myös paljon muuta. Kaiken hakkaamisen, nöyryyttämisen ja vihaamisen takana on lopulta nuoren miehen koskettava kasvutarina ja tarina rakkaudesta.

Kirjassa kolmen sukupolven miehet, kaikki menestyneitä nyrkkeilijöitä, kamppailevat kukin omien menetystensä ja muistojensa kanssa. Kun isä on voittanut urallaan lähes kaiken, on pojan pystyttävä parempaan. Menestymisestä kehässä seuraa kunniaa ja se on tässä väkivaltaa ihannoivassa kulttuurissa tärkeintä. Myös naiselle kunnia on kaikki kaikessa ja sen saavuttaa vain seisomalla siveänä syrjässä. Kirjan kuvaamassa maailmassa naiset ovat statisteja hyvin kapeasti määritetyissä sivurooleissa.

Nyrkkeilyn maailma on säälimätön, mutta kehän ulkopuolella maailma on vieläkin säälimättömämpi. Heikkous on iljettävin ominaisuus ihmisessä, jonka saa parhaiten häviämään täräyttämällä porukollia kunnolla kuonoon. Ja jos ei kerrasta vollotus lopu, täräytetään uudestaan. Raadollisen yksinkertaista.

”Kummat ovat vahvempia, miehet vai enkelit?

Ihmiset. Ihmisolennon saa murtumaan, enkeliä ei.

Joten enkeli on vahvempi, eikö niin?

Vahva on jokin sellainen, jonka voi murtaa, mutta joka ei murru.”

Pärjätäkseen elämässä on oltava vahvin. Mutta onneksi suurin kaikesta on kuitenkin rakkaus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea karun ja samalla koskettavan kuvauksen machomaailmasta.

2. Jos olet kiinnostunut nyrkkeilystä.

3. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Tahar Ben Jelloun on voittanut pitkän uransa aikana lähes kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot ja kun lukee hänen kirjansa Lähtö (Gummerus 2007, suom. Annikki Suni) ymmärtää miksi. Samalla ymmärtää sen, miksi niin monissa arabimaissa tätä nykyä kuohuu. Ihmisten hätä, toivottomuus ja näköalattomuus ovat Lähdössä käsin kosketeltavia.

Uutisjutut laittomista Eurooppaan pyrkijöistä ovat tuttuja. Ihmiset maksavat epätoivoissaan mittavia summia salakuljettajille, jotta pääsisivät Välimeren yli paratiisina näyttäytyvään maanosaamme. Osa näistä kiikkeriin veneisiin lastatuista ihmisistä pääsee henkitoreissaan perille. Osalle matka koituu kohtaloksi. Lähdön päähenkilön Azelin serkku on yksi niistä, joka ei koskaan saavuta päämääräänsä. Hänen ruumiinsa huuhtoutuu kotirantaan pari päivää lähdön jälkeen. Tapahtuneesta järkyttynyt Azel päättää itsekin lähteä ja toteuttaa samalla myös kuolleen serkkunsa unelman.

Lähdöstä haaveilevat Marokossa kaikki. Maa ei pysty tarjoamaan työtä nuorilleen ja kulman takana oleva Eurooppa näyttäytyy näiden nuorten mielestä paratiisilta, jossa kaikilla on kaikki hyvin. Osa toimettomista nuorista on otollista maaperää ääri-islamisteille, jotka värväävät uusia jäseniä nuorten suosimissa kahviloissa. Uskonnolliset koulutusleirit muuttavat nuoret aivan toisenlaisiksi ja he palaavat kotiin parrakkaina käännynnäisinä, jotka ovat löytäneet ankarasta uskonnollisuudesta sen turvan ja tarkoituksen, mitä valtio ei ole pystynyt antamaan. Azelia ei uskonto kiinnosta, joten lähtö jää hänen ainoaksi mahdollisuudekseen.

Azelin unelma Eurooppaan pääsystä toteutuu, mutta paratiisia hän ei sieltä löydä. Pikemminkin toisenlaisen helvetin: yhtä turvattoman ja toivottoman. Palaaminen kotikylään olisi liian suuri häpeä, joten Azelin on vain yritettävä selviytyä muiden kaltaistensa tapaan: ilman oikeuksia ja lain antamaan suojaa, sillä virallisesti heitä ei ole olemassakaan.

Tahar Ben Jelloun avaa lukijalle maailman laittoman siirtolaisen näkökulmasta, eikä se ole mukavaa katseltavaa. Koskettava tarina hädänalaisista ihmisistä osuu kipeästi myös eurooppalaiseen omatuntoon. Me tiedämme kyllä kaiken tämän. Kuinka kauan aiomme sulkea silmämme?

 Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää miksi.

2. Jos luulet, että kaikki palkittu kirjallisuus on liian vaikeaselkoista.

3. Jos haluat lukea hienon ja koskettavan tarinan.

Huom! Kannattaa tutustua Tahar Ben Jellouniin nyt hyvissä ajoin etukäteen, sillä Nobelin kirjallisuuspalkinto on ainoa, joka häneltä vielä uupuu... 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki oli totaalisen kyllästynyt elämäänsä: sama työ, sama arki ja samat rutiinit toistuivat päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei miestä. Ei lapsia. Tätä samaa tylsyyttäkö elämä tulisi olemaan hamaan loppuun saakka? Ei kiitos, hän vannoi ja päätti tehdä elämälleen jotain.

Kankimäki oli aina unelmoinut asuvansa Japanissa jonkin aikaa. Maan historia, kulttuuri ja esteettisyys olivat aina viehättäneet häntä ja erityisen kiinnostunut hän oli ollut jo vuosien ajan Heian-kaudella eläneestä hovinaisesta Sei Shonagonista (n. 966-1017). Kankimäki keksi yhdistää nämä kaksi asiaa ja päätti lähteä Japaniin tutkimaan Sei Shonagonia enemmän. Samalla hän saisi irrotettua itsensä kahlitsevasta yksitoikkoisesta arjesta ja ehkä hän Sein lisäksi voisi löytää matkaltaan myös omalle elämälleen uuden suunnan. Lopputuloksena syntyi ainakin tämä antoisa lukuelämys Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013).

Kankimäki kertoo humoristisesti ja avoimen rehellisesti itsestään: aluksi siitä häilyvästä epävarmuudestaan lähdön lähestyessä sekä myöhemmin kaikenlaisista hankaluuksista, joita hän lopulta uudessa yllättävän erilaisessa kulttuurissa kohtaa. Arkinen elämä Japanissa kun on kieltä osaamattomalle aikamoinen haaste.

Enemmän kuin itsestään Kankimäki kertoo kuitenkin mielenkiintonsa kohteesta Sei Shonagonista ja se on ehdottomasti tämän kirjan parasta antia. Vaikka itsekin aikanani pääsin kirjallisuustieteen opinnoissa melko pitkälle, en muista koskaan kuulleenikaan tämän viehättävän, itsevarman ja suorapuheisen hovinaisen kirjoituksista. Sen sijaan Heian-kauden tunnetuimpaan teokseen, Genjin tarinaan, törmäsi alvariinsa. Kun Kankimäki tutustuttaa lukijan Seihin, toivoisi asian olevan toisella tolalla. Niin uskomattoman poikkeuksellinen kirjoittaja ja persoona Sei Shonagon vaikuttaa olleen.

Kankimäen kirja sopii monipuolisuutensa vuoksi monenlaisille lukijoille. Elämäänsä kyllästyneet voivat saada kirjoittajan irtiotosta kimmokkeen omalle elämänmuutokselleen. Historiasta kiinnostuneet saavat kirjasta aimo annoksen Japanin kulttuurihistoriaa ja mikä parasta: poikkeuksellisen mukaansa tempaavassa muodossa. Matkailijoille kirja antaa käytännön vinkkejä maassa selviytymiseen. Kirjallisuushistoriasta kiinnostuneet tutustuvat kirjan avulla yhteen maailmankirjallisuuden unohdettuun helmeen.

Kankimäen kirja on kaiken kaikkiaan virkistävä poikkeus Näin löysin elämälleni uuden suunnan –tyyppisen kirjallisuuden joukossa juuri siitä syystä, että Kankimäki peilaa omaa elämäänsä sielunsisarensa menneisyyden kokemuksiin ja pohdintoihin, jotka vaikuttavat hämmästyttävän samanlaisilta kuin nykyäänkin. Vain yksi asia häiritsi lukuelämystäni. V-sana ei mielestäni sovi mitenkään tämäntyyppiseen kirjaan, ei nelikymppisen naisen suuhun, ei ylipäätään mihinkään.

Tartu tähän:

1. Jos Japani on intohimosi.

2. Jos haluat löytää elämällesi uuden suunnan.

3. Jos haluat lukea tarinan kahdesta rohkeasta naisesta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Delphine de Vigan: No ja minä

”Luuletko, että on olemassa vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan?”

Kolmetoistavuotias Lou on poikkeuksellinen ja hieman outo tapaus: hyvin älykäs tyttö, joka käy kouluakin kaksi vuotta ikäisiään ylemmällä luokalla. Lou tekee vapaa-aikanaan kaikenlaisia kokeita ja keräilee systemaattisesti tuoteselosteita pakasteruokapakkauksista, pesuohjeita vaatteista ja tekstiileistä sekä outoja sanoja sanomalehdistä. Voitte arvata, ettei hän kuulu luokan suosituimpien joukkoon.

Eräänä päivänä opettaja hiillostaa Lou’ta ilmoittamaan vihdoin yhteiskuntaopin tutkielman aiheensa. Hätäpäisään Lou ilmoittaa tekevänsä työn Pariisin asunnottomista ja valehtelee jo sopineensa haastattelusta yhden asunnottoman kanssa. Jotta hän saisi työnsä tehtyä, hänen on oikeasti tutustuttava asunnottomaan ja sitä kautta hänen elämäänsä astuu No: 18-vuotias kadulla asuva nuori nainen.

Tutustuessaan No’hon Lou’n silmät avautuvat aivan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, joka on päivittäin kaikkien pariisilaisten nähtävillä. Asunnottomat elävät, syövät ja nukkuvat ihmisten kulkureittien varrella, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti näe heitä. Asunnottomat ovat näkyviä näkymättömiä.  Lou ei halua sulkea silmiään ja ottaa No’n asumaan luokseen. Mutta onnistuuko pitkään kadulla elänyt enää sopeutumaan ns. normaaliin elämään?

Delphine de Viganin kirja No ja minä (WSOY 2012, suom. Kira Poutanen) on selvästi nuortenromaani, vaikka se omasta kirjastostani löytyikin aikuisten osastolta. Kirja on varmasti silmiä avaava teos nuorelle, jolle asunnottomien tilanne on uutta, mutta aikuisena lukijana olisin kaivannut syvällisempää otetta aiheeseen. Nyt kirjailijan pohdinnat jäävät pintatason irrallisiksi kommenteiksi, eivätkä valitettavasti ulotu koko tarinan tasolle.

Parasta antia aikuislukijalle kirjassa on Loun ja tämän vanhempien välinen suhde. On surullista seurata Lou´n epätoivoista kamppailua tulla huomatuksi omassa kodissaan. Vanhemmat kun ovat omien traumojensa kanssa niin solmussa, että unohtavat katsoa omia lapsiaan. Samalla tavalla kuin ohikulkijat katsovat asunnottomien ohi, katsovat Lou´n vanhemmat lapsensa ohi. Lou on kotonaan yhtä näkymätön kuin kadulla asuva No. Eikä hän ole valitettavasti sen suhteen mikään harvinainen poikkeus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan erilaisuudesta.

2. Jos haluat tutustua (vampyyritarinoiden sijaan) vaihteeksi yhteiskunnalliseen nuortenromaaniin.

3. Jos ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa sinua.

György Dragomán: Valkoinen kuningas

György Dragománin Valkoinen kuningas (Otava 2008, suom. Outi Hassi) on yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Se on upeasti kirjoitettu (ja käännetty) koskettava tarina lapsista väkivallan keskellä. Sen lisäksi se on tarina tulevaisuudenuskosta, ystävyydestä ja toivosta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan itäeurooppalaiseen sosialistiseen diktatuuriin, jossa kaikenlainen julmuus ja väkivalta ovat arkipäivää. Päähenkilö, 11-vuotias Dzsáta elää äitinsä kanssa kahdestaan, sillä isä on passitettu monen muun miehen tapaan työleirille. Dzsátan elämä pyörii kodin, koulun ja jalkapalloharrastuksen välillä, mutta hän joutuu elämään kavereineen jatkuvassa väkivallan pelossa. Opettajat, valmentajat, työmiehet, poliisit ja kaikenlaiset hämärähemmot hakkaavat poikia milloin mistäkin syystä. Miehet näyttävät myös löytävän pojista tunnepuolen herkimmät kohdat ja onnistuvat nöyryyttämään ja pelottelemaan poikia pahasti. Dzsáta on oppinut jo varhain, ettei aikuisiin, erityisesti aikuisiin miehiin, ole luottamista. Jatkuvasta pelosta huolimatta pojat yrittävät nauttia lapsuudestaan ja tekevät kaikenlaisia poikien kolttosia.

Vaikka Valkoinen kuningas ahdistaa ja järkyttää, tarina ei kuitenkaan ole läpeensä musta. Lukijalla pysyy usko siihen, että kaikesta huolimatta Dzsáta taitaa elämässään pärjätä. Synkkyyden seasta pilkahtaa aina välillä jotain hyvää, jotain mistä lukija(kin) saa voimaa jatkaa eteenpäin.

Vaikuttavan tarinan lisäksi Valkoinen kuningas hurmaa upealla kielellään. Suomentaja Outi Hassi on joutunut todellisen haasteen eteen, sillä Dragomán on haastava käännettävä. Lauseet ovat pitkiä ja pisteet harvassa. Pilkkuja on sitäkin enemmän. Lisäksi kirjailija on saanut onnistuneesti vangittua tekstiinsä 11-vuotiaan lapsikertojan todentuntuisen ja välillä sinne tänne poukkoilevan äänen, mikä sekin luo kääntäjälle omat haasteensa. Tästä huolimatta teksti ei suinkaan ole hämärän vaikeaselkoista ja monimutkaista, vaan soljuu sujuvasti eteenpäin ja pitää lukijan raudanlujassa otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

Kun Valkoisen kuninkaan tarina on ohi, ei voi hetkeen kuin haukkoa henkeään: järkytyksestä ja ihastuksesta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaikuttavan tarinan, jonka muistaa pitkään.

2. Jos pidät kielellisesti taidokkaista kirjoista.

3. Jos inhoat hömppää ja haluat keskittyä laatukirjallisuuteen.

Stephen King: 22.11.63

Kauan siinä kesti. Ensin välttelin ja väistelin. En olisi millään halunnut aloittaa Stephen Kingin järkälettä 22.11.63 (Tammi 2013, suom. Ilkka Rekiaro). Kauan sen lukemisessa myös kesti, sillä  lähes 900-sivuista tarinaa ei hotkaista päivässä parissa. Kiinnostava tarina ja vetävä juoni pitivät mielenkiinnon kuitenkin yllä alusta loppuun, eivätkä puutumaan päässeet muut kuin kädet.

King leikittelee kirjassaan ajatuksella ajassa matkustamisessa. Mitä jos voisimme matkata menneisyyteen ja muuttaa historian kulkua? Seuraisiko menneisyyden peukaloinnista hyvää vai johtaisiko se entistä pahempaan lopputulokseen? Kingin kirjan päähenkilö Jake Epping löytää kulkureitin menneisyyteen, päättää toteuttaa ystävänsä Alin toiveen ja estää John F. Kennedyn murhan.

Jake matkaa vuodesta 2011 1960-luvulle ja lähtee jäljittämään Kennedyn murhaajaa Lee Harvey Oswaldia. George Ambersonina menneisydessä seikkaileva Jake saa jatkuvasti varoa paljastumasta ja hän joutuu myös toden teolla totuttelemaan sen ajan ihmisiin ja tapoihin, sillä maailma on muuttunut valtavasti viidessäkymmenessä vuodessa. Hyvin pian Jake huomaa, että menneisyys ei halua muuttua. Menneisyys on itsepintainen. Se panee hanttiin ja vierittää esteitä Jaken tielle. Ja kuka kumma on keltaisen kortin mies? Aivan kuin tämä tietäisi jotain enemmän...

Stephen King rakentelee taitavasti mukaansa tempaavan juonen menneisyydessä seikkailevasta hyväntahtoisesta miehestä. Hän koukuttaa lukijan vihjailemalla jatkuvasti tulevasta ja antaa lukijan myös ymmärtää, ettei kaikki ehkä kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Vaikka luku-urakka on melkoinen, on vetävästi kirjoitettu kirja nopealukuisempi kuin paksuus antaa olettaa. Ja kirjan paras repliikki tulee ehdottomasti erään sosiologian professorin suusta: ”Kun mikään muu ei auta, anna periksi ja mene kirjastoon.” Niin juuri!

Huom! Jälkisanojen perusteella King tuntuu selvittäneen kaiken mahdollisen Lee Harvey Oswaldista, joten faktat ainakin siltä osin ovat tässä teoksessa kohdillaan.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut Yhdysvaltojen historiasta.

2. Jos sinulla on aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos 1960-luku on intohimosi.

Kim Echlin: Kadonneet

Kim Echlinin kirja Kadonneet (Tammi 2009, suom. Sirkka Aulanko) alkaa sitaatilla: ”Kerro siitä”. Näin on kehottanut Vann Nath, yksi niistä seitsemästä, jotka selvisivät hengissä punakhmerien ylläpitämältä salaiselta kidutusleiriltä. Tällä samalla leirillä yli 14 000 miestä, naista ja lasta kidutettiin kuoliaiksi 1970-luvun lopulla. Eikä tämä leiri suinkaan ollut ainoa.

Sitaatti on hieno johdatus tähän Kim Echlinin upeaan tarinaan ja siihen järkyttävään todellisuuteen, jonka kambodzalaiset joutuivat kokemaan vain muutama vuosikymmen sitten. Kerro siitä, kehottaa Vann Nath, ja onneksi Echlin kertoo.

Tarina alkaa hyvin kevyenä rakkaustarinana toiselta puolelta maapalloa Kanadasta. Nuori 16- vuotias Anne rakastuu Serey’hin, joka on paennut Kanadaan punakhmerien hallintoa. Nuoret hengailevat klubeilla ja viettävät huoletonta elämää ystäviensä kanssa. Kun Kambodzan rajat avautuvat, Serey lähtee selvittämään, mitä hänen perheelleen on hirmuhallinnon aikana tapahtunut, eikä Anne kuule hänestä enää mitään. Kuluu kymmenen vuotta, mutta Anne ei pysty unohtamaan. Hän haluaa tietää, mitä Serey’lle on tapahtunut ja lähtee matkaan.

Kambodzassa Anne kuulee kadunmiehiltä kammottavia tarinoita hirmuhallinnon ajalta ja kontrasti alun kepeyteen on hätkähdyttävä, kauhistuttava. Vaikka Echlin ei missään määrin mässäile kauheuksilla, lukija järkyttyy silti. Ihmisen pahuus toista ihmistä kohtaan on täysin käsittämätöntä. 

Kadonneet on vaikuttava tarina toisaalta periksi antamattomasta rakkaudesta ja toisaalta ihmisten äärimmäisestä pahuudesta. Tällaisia historiallisia hirmutekoja ei saa unohtaa. Niistä pitää puhua. Tehdä niin kuin Vann Nath kehottaa: kertoa siitä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea syvällisen ja ajatuksia herättävän tarinan.

2. Jos inhoat kevyttä hömppää.

3. Jos et halua sulkea silmiäsi.

Huom! Tarina voi järkyttää herkimpiä lukijoita.