Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack: kuinka paljastimme murhaajan

Suomalainen dna-tutkija Jari Louhelainen ei osannut arvata, millaiseen mediamylläkkään hän vielä joutuisi, kun alkoi vuonna 2011 tutkia erästä kukkakuvioista silkkisaalia. Sini-punainen hartiahuivi ei ollut mikä tahansa kankaanpala, vaan kerrottiin, että se oli otettu talteen eräältä murhapaikalta syyskuussa 1888. Eikä miltä tahansa murhapaikalta, vaan itsensä Viiltäjä-Jackin uhrin murhapaikalta.

Melkein koko maailma tuntee Lontoota 1880-luvulla piinanneen Viiltäjä-Jackin. Todistetusti ainakin viisi prostituoitua menetti henkensä, kun tämä pahamaineinen sarjamurhaaja riehui köyhälistön asuttamalla Whitechapelin alueella. Viiltäjä-Jackin legendaa paisuttivat poliisilaitokselle lähetetyt Jack the ripper –nimellä allekirjoitetut kirjeet, jotka todettiin jo aikanaan väärennöksiksi, mutta jotka antoivat murhaajalle unohtumattoman nimen.

Maailmasta löytyy vielä nykyäänkin monia ihmisiä, jotka Viiltäjä-Jackin arvoitus on saanut valtaansa ja yksi heistä on Russell Edwards. Hän kiinnostui surmista sattumalta, alkoi penkoa tapausta ja tuli vuosien myötä yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että juuri hän osaisi etsiä puuttuvan johtolangan ja ratkaista murhaajan arvoituksen. Onneksi Edwardsilla oli myös rahaa, sillä kaikki Viiltäjä-Jackiin viittaavatkin esineet on hinnoiteltu huutokaupoissa tähtitieteellisen korkeiksi.

Edwards onnistui ostamaan itselleen silkkisaalin, jonka ylikonstaapeli Amos Simpson kähvelsi itselleen, kun Catherine Eddowesin runneltua ruumista oltiin viemässä ruumishuoneelle syyskuun 30. päivänä 1888. Catherine oli Viiltäjä-Jackin neljäs uhri. Todistuskappaleen vohkiminen näyttäytyy nykytutkinnan valossa todellisena typeryytenä, mutta tässä tapauksessa huivin talteenotto oli oikea onnenpotku.

Edwars tajusi huivia katsoessaan jotain, mitä kukaan muu ei ollut aiemmin ymmärtänyt ja lopulta saali päätyi dna-tutkija Jari Louhelaisen pöydälle. Ja tästä alkaa kirjan mielenkiintoisin osa. Tutkimukset saalin kanssa eivät olleet helppoja, eivätkä edenneet nopeasti. Ensin piti todistaa, että huivi on todella peräisin 1880-luvulta. Sitten selvittää, että ikivanhat tahrat olivat verta. Sitten imuroida kuitujen sisältä dna-näyte ja verrata tuloksia sekä uhrin että mahdollisen surmaajan jälkeläisten dna:han. Ja tämä tietysti edellytti sitä, että jälkeläisiä löytyisi ja että he olisivat ylipäätään halukkaita antamaan omat näytteensä. Jokaiseen vaiheeseen meni kuukausikaupalla aikaa.  

Louhelaisen tutkii laboratoriossaan näytteitä ja Edwards selvitelee sillä välin kuumeisesti epäiltyjen jälkeläisiä ja huivin alkuperää ja näitä kuvauksia ahmii kuin parasta dekkaria. Dna-tutkimuksen mutkat on vedetty suoriksi, eikä kirjaa ole kirjoitettu tiedeyhteisölle. Siitä huolimatta tutkimusten paikkansapitävyyttä ei epäile hetkeäkään ja sen ansiosta tavallinen lukija pysyy hyvin kärryillä. Lukija sivistyy ja kiinnostuu huomaamattaan myös nykyaikaisista tutkimusmenetelmistä ja geeniteknologiasta. Ja saa lopulta tietenkin tietää, kuka Viiltäjä-Jack oli.

Viiltäjä-Jackin legenda tuskin tästä löydöksestä paljon himmenee. Poikkeuksellisen raa’at murhat sadan vuoden takaa kiehtovat ihmisiä edelleen, vaikka syyllinen nyt tiedetäänkin. On mahtavaa ajatella, että nyt turistioppaat kertovat kierroksillaan kuulijoille, että se oli suomalainen Jari Louhelainen, joka lopulta ratkaisi ratkaisemattoman.

Tartu tähän:

1. Jos nautit kiehtovista tositarinoista.

2. Jos pidät helppolukuisista tietokirjoista.

3. Jos nykyaikainen rikostutkinta kiinnostaa sinua.

Karo Hämäläinen: Yksin: romaani Paavo Nurmesta

”Vain urheilun olin itse valinnut. Sitäkään en ollut koskaan rakastanut.”

Karo Hämäläisen uutuus Yksin: romaani Paavo Nurmesta (2015 WSOY) olisi saattanut jäädä minulta hyvinkin lukematta, ellen olisi lukenut Jean Echenoz´n romaania juoksijalegenda Emil Zatopekistä. 

Echenoz osoitti teoksessaan Pitkä juoksu (2010), että kestävyysurheilijasta, hänen harjoittelustaan ja kisailuistaan saa kirjoitettua hyvän ja koskettavan kirjan, josta kestävyysurheilusta kiinnostumatonkin yllättävästi kiinnostuu – jopa innostuu!

(Lukuneuvojan arvioon Echnoz´n hurmaavasta romaanista pääset tutustumaan täältä.)

Echenoz´n ansiosta Karo Hämäläisen teos suorastaan veti minua puoleensa. Millaisen tarinan hän kertoisi Suomen omasta legendasta, Paavo Nurmesta, joka oli minulle tuttu lähinnä pronssisena patsaana, jonka liepeillä silloin tällöin pyörin etsimässä autolleni parkkipaikkaa Helsingissä. Tietoni Paavo Nurmen saavutuksista ja elämästä yleensä olivat hävyttömän huonot. Nyt tiedän onneksi jo enemmän.

Karo Hämäläisen hienossa romaanissa Paavo Nurmi tilittää elämänsä kulun lukijalle. Nurmi alkoi harjoitella kestävyysjuoksua jo hyvin nuorena, koska huomasi olevansa siinä hyvä. Hän ei piitannut valmentajien ohjeista, vaan harjoitteli sinnikkäästi omalla tyylillään, temmollaan ja systeemillään. Periksiantamattomuudellaan hän voitti Suomelle yhdeksän olympiakultaa ja liudan muita mitaleja ja hän on edelleen yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä olympiaurheilijoista.

Tämän moni varmasti jo tiesikin. Hämäläisen kirja pureutuu menestystä paljon syvemmälle ja kirjailijan käsittelyssä Nurmi paljastuu varsinaiseksi jästipääksi, jolla oli pakonomainen tarve olla aina paras ja voittamaton. Niin urheilussa kuin myöhemmissä liiketoimissaankin. Nurmi ei koskaan juossut siksi, että olisi rakastanut juoksemista, vaan siksi, että hän olisi jotain. Ja tappiota hän vihasi - voitoilla ei niinkään ollut merkitystä.

Hämäläisen kirjassa Nurmen menestyksen alla piilotteee pieni poika, joka halusi päihittää isänsä. Poika, joka oli tyypilliseen suomalaiseen tapaan kasvatettu ajattelemaan, ettei sinusta ikinä mitään tule. Poika, jolle ei oltu koskaan suotu hellyyttä ja joka oli joutunut peittämään omat tunteensa. Poika, joka ei juossut treenatakseen, vaan siksi, että saisi olla yksin, koska kotona häntä ei kukaan kaivannut.

Turvaa tämä poika oppi hakemaan matematiikasta. Numeroiden avulla Nurmi kalkuloi itsensä voittoon ja piinasi ruumiinsa muita sitkeämmäksi. Laskelmointi vei hänet urheilussa pitkälle ja hän yritti hallita koko elämäänsä järkeilyllä, mutta sama taktiikka ei pädekään ihmissuhteissa. Hämäläisen Nurmi on hyvin onneton mies.

Öisin Paavo kuulee isänsä äänen, joka sanoo hänelle lempeästi totuuden: ettei hän ole oikeasti saavuttanut mitään. Sillä kultamitalit, maailmanennätykset ja tuottoisat bisnekset eivät tuo ihmiselle onnea. Niistä voi iloita vain silloin, kun rinnalla on ihmisiä, joiden kanssa iloita. Ja läheisiin ihmissuhteisiin verrattuna ulkoisilla meriiteillä ei ole mitään merkitystä, eikä Nurmella ollut koskaan ketään. Hämäläisen kirja on pohjimmiltaan hyvin surullinen tarina ja viimeisillä sivuilla tulee tippa linssiin väkisinkin. Kunpa itse osaisi elää niin ettei katuisi elämättömyytään.

Hämäläisen toteava ja napakan lyhytlauseinen tyyli sopii hyvin hänen insinöörimäisen yksioikoiselle ja nautintokielteiselle minäkertojalleen. Hän onnistuu luomaan hienon oman versionsa tuimasta ja salaperäisestä juoksijalegendastamme, lentävästä suomalaisesta, jonka saavutuksista kyllä tiedetään, mutta ihmisestä niiden takana hyvin vähän. Hämäläisen Nurmi osoittautuu mieheksi, joka inhosi parrasvaloissa paistattelua, treenasi paetakseen itseään, eikä koskaan uskonut siihen, että häntäkin varten olisi maailmassa ehkä ollut joku. 

Huom! Myös juoksua harrastava voi saada kirjasta tsemppiä harjoitteluun ja hymyn huulille lukiessaan Nurmen yksioikoisia treeniohjeita: Voitat, jos juokset muita nopeammin.” ”Jos haluaa oppia juoksemaan kovaa, on juostava kovaa.” Ei se sen mutkikkaampaa ole.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan tarinan.

2. Jos suomalaisen urheilun historia kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät kotimaisesta laatukirjallisuudesta.

Alexandre Dumas: Kamelianainen

Alexandre Dumas’t menevät helposti sekaisin. Kumpi kirjoittikaan tiiliskiven muskettisotureista? Kumpi seikkailuromaanin Monte Christon kreivistä? Kumpi viehkeästä kamelianaisesta? Helppona muistisääntönä yleistietokilpailujen varalle voi pitää sitä, että Dumas nuorempi kirjoitti Kamelianaisen ja isä Dumas kaiken muun. Tätä yksioikoista sääntöä noudattamalla pärjää pubivisailuissa aika pitkälle.

Dumas nuorempi ei ollut siis läheskään samanlainen romaanitehtailija kuin isänsä, eikä hän ylipäätään kirjoittanut juurikaan romaaneja vaan kunnostautui näytelmäkirjailijana. Suuri yleisö muistaa hänet kuitenkin yleensä vain Kamelianaisesta. Surumielinen romaani pariisilaisesta kurtisaanista ilmestyi vuonna 1848 ja heti romaanin ilmestyttyä alettiin pohtia, mahtaako kyseessä sittenkin olla tositarina. Kamelianaisen tragedia koettiin niin aidoksi ja teeskentelemättömäksi, ettei se voinut olla pelkästään kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Arvuuttelu naisen sekä hänen lukuisten rakastajiensa henkilöllisyydestä kävi kiivaana 1800-luvun puolivälin Pariisissa. Nykyään kamelianaisen tarina on kaikkein tutuin oopperan ystäville, sillä Giuseppe Verdi työsti tarinasta oopperaversion ja La Traviata kuuluu edelleen esitetyimpiin ja rakastetuimpiin oopperoihin ympäri maailmaa.

Alexandre Dumas sai ainekset Kamelianaiseen omasta elämästään. Isä Dumas oli huikentelevainen naistenmies, joka jätti aviottoman Alexandre juniorin selviytymään köyhiin oloihin äitinsä kanssa. On sanottu, että pojan katkeruuden takia Kamelianaisen tarinassa mies ei hylkää naista.

Hän kirjoittaa teoksessaan näin: ”Älkäämme halveksiko naista vaikka hän ei olisikaan äiti, sisar, tytär tai puoliso. Älkäämme rajoittako armonantoa vain perheeseen ja anteeksiantoa vain itseemme. Koska taivaassa on enemmän iloa yhden syntisen pelastamisesta kuin sadasta oikeamielisestä, jotka eivät ole koskaan syntiä tehneet, koettakaamme ilahduttaa taivasta. Se voi maksaa meille yltäkylläisesti.” Aika poikkeuksellinen miehen puolustuspuhe langenneille naisille, kun ottaa huomioon, mitä aikaa elettiin.

Toinenkin tositapahtuma yhdistää Alexandre nuorempaa ja Kamelianaisen tarinaa. Alexandre rakastui itsekin nuorena keuhkotautiseen prostituoituun, joten kirjan kamelianaiseen umpirakastunut Armand Duval saattaa hyvinkin olla kirjailijan alter ego – ovathan nimetkin melkein samat Alexandre Dumas / Armand Duval.

Kamelianainen kertoo surumielisen tarinan Pariisin kauneimmasta kurtisaanista, joka saa jokaisen miehen pyörälle päästään. Kamelianaisen sydän sykkii kuitenkin vain nuorelle Armand Duvalille. Rakkaus roihuaa, mutta molemmat taitavat sisimmässään tietää, ettei onnea kestä kauan. Myös lukija tietää heti, että huonosti käy, sillä tarina alkaa kamelianaisen kuolemasta.

Kamelianainen on kestänyt hyvin aikaa ja se sopii hyvin helppolukuista klassikkoa etsivälle lukijalle. Kyllikki Villan taidokas suomennos vuodelta 2001 tuo Kamelianaisen tarinan mukavasti nykyaikaan vanhaa kunnioittaen.

Tartu tähän:

1. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

2. Jos etsit helppolukuista esitelmäkirjaa.

3. Jos traagiset rakkaustarinat kiehtovat sinua.

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

”Miten unohdetaan sellainen, mitä ei voi unohtaa?”

Kirsti Ellilä oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailja, ja kirjaston tietokantaa tutkimalla selvisi, että hänhän on kirjoittanut vaikka mitä: palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja sekä romanttista viihdettä aikusille. 

Ellilän uusin romaani Tuntemattomat (2015 Karisto) ei kuulu mihinkään edellä mainittuun kategoriaan, vaan on koskettava tarina ihmisistä, menneisyyden painolastista ja vuodesta 1918. Siinä ei ole pisaraakaan romanttisen viihteen siirappisuutta.

Tuuli on perinyt isänsä kuoleman jälkeen Annalan: ison ja rapistuneen huvilan, jossa hän on viettänyt lapsuutensa lämpimiä kesiä. Tuuli palaa Annalaan ja talo hermostuttaa häntä. Se tuntuu huokailevan Tuulille tuttuja tarinoita, mutta vieläkin enemmän niitä tarinoita, joita ei koskaan kerrottu ääneen.

Jotta Tuuli oppisi elämään omaa elämäänsä, on hänen ensin tehtävä tiliä menneisyyden kanssa. Annalassa häntä odottaa Kai, nuoruudenrakkaus, joka edelleen vetää puoleensa. Pienessä naapurituvassa asustaa Teivo, Tuulin isän kasvattiveli, jonka taustasta Tuuli on kuullut vain kuiskauksia. Lähelle on muuttanut myös tiukkailmeinen Maria, joka tuntuu tietävän enemmän kuin uskottelee.

Tuulin suvun salattu menneisyys liittyy Tammisaareen ja vuoteen 1918. Rannikkokaupunki ei suinkaan merkitse kaikille idyllistä purjehtijoiden kesäparatiisia: joillekin se tuo ensimmäisenä mieleen vankileirien helvetin. Tuuli alkaa keriä johtolankoja kasaan sieltä täältä ja pikku hiljaa järkyttävä kokonaisuus alkaa hahmottua. Voiko totuus vapauttaa vai olisiko epävarmuudessa eläminen sittenkin ollut parempi vaihtoehto? Voivatko suvun sieluihin syvälle syöpyneet haavat koskaan parantua?

Ellilä rakentaa tarinaansa Tuulin ja Annalan salaisuuksien ympärille viipyilevästi ja harkiten. Hän katsoo henkilöitään lempein silmin ja lähettää lukijoille kirjan viimeisellä sivulla viisaan ajatuksen. ”Hän oli alkanut yhä selvemmin ymmärtää, miten puhumattomuus oli säilöntäaihe. Se loi umpion, joka säilytti menneisyyden muuttumattomana, ja kaikesta siitä mistä ei puhuttu, tuli tulehtunut hermo, joka alkoi ohjailla elämän liikeratoja.” Niinhän se taitaa olla.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat rauhallista kerrontaa.

2. Jos Suomen historia ja erityisesti vuosi 1918 kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät koskettavista sukutarinoista.

Frank Martela: Valonöörit: sisäisen motivaation käsikirja

Teini-ikäinen tyttäreni pitää ja on aina pitänyt siivoamisesta. Kyllä - tällaisia luonnonoikkuja on todella olemassa. Hänen huoneensa on aina tip top ja hän kertoo rentoutuvansa järjestellessään laatikoitaan ja vaatekaappiaan. Hän ei suhtaudu siivoamiseen pakkomielteisesti, en siis ole huolissani hänestä, vaan hän todella nauttii tekemisestään.

Ehdotin hänelle vuosi sitten, että hän saa toki vapaasti siivota myös muualla talossa ja aika usein tyttö innostui imuroimaan ja pyyhkimään pölyjä. Katselessani hänen tyytyväistä uurastustaan aloin tuntea huonoa omaatuntoa. Tyttäreni siivoaa ahkerasti, eikä saa siitä mitään palkaksi ja toinen tyttäreni taas sotkee minkä ehtii. Päätin alkaa maksaa jokaisesta siivouskerrasta.

Tein suuren virheen. Palkitsemalla tyttäreni siitä mitä hän ennen teki iloisesti ja vapaaehtoisesti, sain hänet tekemään siivoukset vain rahasta. Hän alkoi hutiloida, häntä sai patistaa hommiin, häntä ei enää yksinkertaisesti kiinnostanut. Ulkoinen motivaatio (palkka) söi sisäisen motivaation (työn ilo), eikä paluuta vanhaan tietenkään enää ollut.

Jos olisin ollut fiksu ja lukenut Frank Martelan Valonöörit: sisäisen motivaation käsikirjan (2015 Gummerus) ennen huonoa neronleimaustani, olisin antanut tyttäreni jatkaa vapaaehtoista siivoamista. Huonoa omaatuntoani olisin voinut lievittää antamalla hänelle rahasumman muuten vaan, ilman että olisin yhdistänyt sen ahkerointiin. Tämä oli yksi niistä monista oivalluksista, jotka sain luettuani Martelan uutuuden.

Edellisessä kirjassaan Tahdonvoiman käyttöohje Martela antoi käytännön ohjeita siihen, miten meistä jokainen voisi saavuttaa paremmin päämääränsä. Tässä uusimmassa näkökulma on toinen: siinä keskitytään tarkastelemaan sitä, minkälaisia päämääriä ihmisen tulisi tavoitella. On olemassa nimittäin oikean- ja vääränlaisia päämääriä. Näin ollen on  järkevää lukea ensin Valonöörit ja selvittää itselleen omat päämääränsä ja vasta sen jälkeen tarttua Tahdonvoima-kirjaan, josta voi napsia neuvot matkalle kohti niitä oikeanlaisia päämääriään.

(Lukuneuvojan arvioon Martelan edellisestä voit tutustua täältä.)

Valonööri (englanniksi lightneer) on Martelan mukaan ihminen, joka on löytänyt oman intohimonsa ja säteilee innostuksen valoa ympärilleen. Valonööri tekee paljon ja saa asiota aikaan. Hän ei siis ole mikään kitaraa rämpyttelevä saamaton haihattelija, mutta ei myöskään rahan tai menestyksen perässä juokseva supersuorittaja. Valonööri tavoittelee itselleen merkityksellisiä asioita ja oikeanlaisia päämääriä, jotka saavat hänet innostumaan ja ponnistelemaan yhä enemmän.

Sisäinen motivaatio on avainasemassa, jos aikoo lähteä kaivamaan omaa valonööriyttään esiin. On haluttava jotain vapaaehtoisesti. On oltava tarpeeksi kykyjä siihen. Elämässä on oltava hyviä ihmissuhteita. Ja on pyrittävä tekemään toisille hyvää. Nämä neljä elementtiä kun saa kohdalleen, on mahdollisuus kasvaa valonööriksi, oman elämänsä ohjaajaksi.

Skeptinen lukija voi kavahtaa jo tässä vaiheessa. Taas yksi kirja, joka toitottaa sitä, kuinka jokaisen tulisi löytää oma intohimonsa. Mistäs ne juustot leivän päälle revitään ja mitä siitä tulee, jos kaikki vain toteuttavat unelmiaan ja perustavat luomukahviloita. Kuka ne ”oikeat” työt sitten tekee? Skeptikko voi kuitenkin lakata meuhkaamasta, sillä Martelan kirja kaivautuu höttöisiä onnellisuusoppaita paljon syvemmälle.

Hän ei kannusta tavoittelemaan taivaita. Hän ei usko siihen, että jokainen voi toteuttaa minkä tahansa unelmansa, jos vain uskoo ja ponnistelee kovasti. Kaikista ei tule maailmantähtiä, vaikka mitä tekisi. Martela ei kehota ketään hyppäämään tyhjän päälle, vaan ottamaan elämän realiteetit huomioon ja etsimään sisäistä valonööriyttään omien taloudellisten ja muiden reunaehtojen sisällä. Valonööriys ei myöskään rajaudu mihinkään tiettyihin ammatteihin tai tekemiseen, vaan sitä voi kokea ihan missä tahansa itselleen merkityksellisessä toiminnassa.

Kaikki neuvonsa Martela pohjaa tieteelliseen tutkimukseen ja tuntuu tietävän aiheesta valtavasti. Hänen kirjansa eivät siis kuulu self help -oppaiden höpöhöpö-osastoon vaan sinne tieteelliseen nk. science help -päähän. Martela kirjoittaa aiheestaan niin innostuneesti, että nuivastikin suhtautuvan lukijan on vaikea olla innostumatta. Hän kertoo asioista hauskasti, mukaansa tempaavasti ja monin esimerkein. Hän laittaa myös itsensä likoon kertomalla lukijalle omista noloista kokemuksistaan omalla sisäisellä matkallaan. Hänen tietokirjaansa ahmii välillä kuin vetävää romaania.

Martelalle ihmismielen pohdiskelu on selvästi aihe, joka saa hänet liekkeihin. Hän on uurastanut sen ympärillä vuosikausia, lukenut kasoittain kirjoja, opiskellut, keskustellut, tunkenut itsensä tutkimusryhmiin ja kirjoittanut. Kaikki tämä kiinnostus ja valtava innostus välittyy lukijalle hänen teoksissaan ja siksi niitä on kerta kaikkiaan mahtava lukea. Minä fanitan tätä valonööriä!

Tartu tähän:

1. Jos ajattelet eläväsi jonkun muun elämää.

2. Jos haluat lukea tieteellisesti pätevän elämäntaito-oppaan.

3. Jos etsit konkreettisia neuvoja elämänlaatusi parantamiseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomaisen edellinen teos Synkkä niin kuin sydämeni (2013) on yksi parhaista kotimaisista jännäreistä, joita olen koskaan lukenut. Psykologinen tarina äitiään etsivästä pojasta koukuttaa ja koskettaa samanaikaisesti ja harvoin jännäriä lukiessa tulee melkein tippa linssiin. Ei siis ihme, että ensi vuonna Synkkä niin kuin sydämeni siirtyy myös valkokankaalle.

Siksipä odotin erityisen innokkaasti Tuomaisen uutta. Kaivos (2015 Like) kertoo tarinan kolmekymppisestä Janne Vuoresta, toimittajasta, joka alkaa tonkia pohjois-suomalaisen nikkelikaivoksen asioita. Vuori on työlleen liian omistautunut yhden lapsen isä, jonka jatkuvaan unohteluun vaimo alkaa olla jo tympiintynyt ja ero häämöttää edessä.

Janne Vuoren kaivosselvittelyjen rinnalla Tuomainen kuljettaa tarinaa palkkamurhaajasta, joka listii miehiä ympäri kaupunkia ja saa kuolemat näyttämään itsemurhilta sekä Jannen kauan kadoksissa olleesta isästä, joka nyt 30 vuoden jälkeen ilmestyy yhtäkkiä takaisin kuvioihin ja haluaa rakentaa suhdetta uudelleen poikaansa.

Suomalahden kaivos muistuttaa erehdyttävän paljon surullisen kuuluisaa Talvivaaraa. Molemmissa yritetään liuottaa nikkeliä ja muita metalleja köyhästä maaperästä. Molemmissa jätevesiä valuu vesistöön ja molempien johtoa on syytetty ympäristön turmelemisesta. Suolahtea johtaa Matti Mali ja Talvivaaraa Pekka Perä. Lukija ei voi välttyä ajattelemasta, että Talvivaarasta tässä taitaa olla kyse.

Tuomaisen Kaivos(kaan) ei ole kovin jännittävä jännitysromaani, mutta mukavan syviin vesiin siinä sukelletaan. Kaivossotkujen tutkiminen ja murhat ovat vain puolet tarinasta. Toinen puoli tarkastelee isyyttä ja vanhemmuutta yleensä. Janne Vuori huomaa häpeäkseen olevansa samanlainen kuin isänsä. Vaikka hän ei olekaan hylännyt perhettään, on hän henkisesti koko ajan toisaalla. Lapselle on samantekevää, onko isä kotona ollenkaan vai istuuko hän läppärin ääressä omissa maailmoissaan. Läsnä ei ole kumpikaan.

Toisaalta Tuominen tutkailee tarkkanäköisesti sitä, ovatko menneisyydessä tehdyt pahat teot mahdollista hyvittää. Onko uusi alku mahdollinen? Voiko vanhempansa virheistä oppia vai pitääkö jokaisen sössiä itse? Tuomainen näyttäisi antavan lukijalle viisaan neuvon: Koska kaikkea ei voi elämässä saada, kannattaa miettiä tarkkaan, mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia. Kun toiseen vaakakuppiin laitetaan perhe, lapset ja lapsenlapset ja toiseen työ ja muut menot, on helppo arvata kumpaan suuntaan vaaka kallistuu. Tai kumpaan suuntaan sen pitäisi kallistua. Kuolinvuoteellaan perheensä valinnutta ei todennäköisemmin kaduta.

Huom! Helsinkiläinen voi bongailla Kaivoksesta mukavasti tuttuja kulmia, sillä kirjassa liikutaan paljon Helsingissä: keskustassa, Töölössä, Hakaniemessä, Vuosaaressa ja Kaskisaaressa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät ihmissuhdejännäreistä.

2. Jos inhoat verellä mässäilyä.

3. Jos haluat lukea jännärin, jonka jälkeen uskallat hyvin mennä nukkumaan.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen on kirjoittanut  hulvattoman hauskan esikoisromaanin Avioliittosimulaattori (2013). Hän käyttää huumorinsa rakennusmateriaalina itä-ja länsisuomalaisten välisiä eroja. Ehkä vähän liioitellenkin, mutta ei sillä niin väliä, koska Niemisen seurassa viihtyy joka tapauksessa hyvin. 

Itäsuomalainen hölösuu Aino kohtaa messuhallissa jörön varsinaissuomalaisen Jussin. Katseet kohtaavat ja molemmat ovat kerrasta koukussa toisiinsa. Vanhat seurustelukumppanit raivataan pikaisesti pois tieltä, eikä esteenä vuosisadan rakkaustarinalle näyttäisi olevan enää mitään. Paitsi maantieteelliset seikat: voiko karjalaisen kailottajan ja varsinaissuomalaisen tuppisuun parisuhteesta tulla yhtään mitään?

Avioliitto siintää lyhyen tuttavuuden jälkeen jo ainakin Ainon silmissä, eikä hän näe mitään syytä siihen, etteikö heidän tarinansa voisi olla onnellinen. Todelliseen testiin Aino joutuu heti ensimmäisenä kesänä, kun hän lähtee Jussin kotitilalle kuukaudeksi kokeilemaan, miltä elämä lännessä vaikuttaa.

Joen kotitilaa isännöi Jussin isä Unto yhdessä veljensä Erkin kanssa. Nämä mököveljekset eivät usko puheen voimaan, vaan hiljaisuuteen, ja murahtavat sanan pari vain silloin kun on pakko jotain sanoa. Aino yrittää peittää hämmennystään ja puhuu hermostuneena vain enemmän ja tulee sanoneeksi kaikenlaista typerää sivu suunsa.

Kuukauden kestävässä simulaattoriohjelmassa Aino joutuu kokeilemaan kaikki mahdolliset moottoriviat, väistelemään kallioseinämiä ja kokemaan kaiken kaikkiaan harvinaisen voimakasta turbulenssia. Ovatko heimoerot liian suuret vai löytyykö lopulta yhteinen sävel?

Nieminen onnistuu hauskuuttamaan puheliaiden ja hiljaisten yhteentörmäyksellä. Vaikka kirja alleviivaa itäsuomalaisten ja länsisuomalaisten välisiä eroja, tarina laajenee käsittelemään erilaisuutta, sen ymmärtämistä ja sietämistä. Kun lakkaa tuomitsemasta ja (yli)tulkitsematta, voivat erilaisetkin ihmiset löytää yhteisymmärryksen.

Avioliittosimulaattori on viihdyttävä kirja, jonka hotkaisee helposti parissa illassa. Nopea lukija muutamassa tunnissa. Toivottavasti Nieminen jatkaa kirjoittamista ja hänestä kuullaan vielä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos puolisosi on ärsyttävä hölöttäjä tai umpimielinen jörö.

3. Jos pidät Anna-Leena Härkösen tyylistä.

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Jos minun pitäisi nimetä lapsuuteni tärkein kuvakirja, päätös olisi helppo. Astrid Lindgrenin Kultasiskoni oli suuri elämys silloin ja se on edelleen yhtä hyvä. 

Kultasiskoni tarina ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1949 ja vuonna 1973 se sai kuvituksen, jota ilman se tuskin olisi tehnyt vuosien varrella niin suurta vaikutusta lapsilukijoihin. Hans Arnoldin taianomaiset ja tummanpuhuvat kuvat sopivat haikean surumieliseen tarinaan täydellisesti. Varsinainen tarina yksinäisestä lapsesta avautuu kokonaisuudessaan vasta vanhemmalle.

Seitsemänvuotias Liisa pujahtaa ruusupensaan juurelta maan alle – Kultaiseen Saliin, jonka olemassaolosta ei tiedä kukaan muu kuin Ylva-lii, Liisan mielikuvitussisko. Salaisessa maanalaisessa maailmassa Liisa ja Ylva-lii syövät lettuja, kylpevät suihkulähteessä, kuuntelevat kukkien laulua ja puiden soittoa ja kiitävät uljailla ratsuillaan läpi Hirmuisen Metsän, jossa Ilkeät asuvat ja yrittävät tarttua tyttöihin pitkillä inhottavilla käsivarsillaan.

Salaisessa maassa Liisalla ja Ylva-liillä on ihanaa olla, mutta mikään ei jatku ikuisesti. Ylva-lii kertoo Liisalle salaisuuden, jota tämä ei haluaisi kuulla. Kun ruusupensaan ruusut kuihtuvat, minä olen kuollut, sanoo Ylva-lii. Mutta tietenkään Lindgren ei lopeta tarinaansa näin tylysti, vaan antaa Liisalle tilalle jotain uutta ja aidompaa.

Meneekö Kultasiskoni tarina oikeasti vieläkin syvällisemmälle tasolle? Ehkäpä se symboloikin  sitä hetkeä, kun lapsi ymmärtää  oman kuolevaisuutensa. Ymmärtääkseni tämä tapahtuu siinä kuuden seitsemän vuoden tienoilla ja järkyttää lapsen maailmankuvaa enemmän kuin mikään siihenastinen. Lapsuuden iloinen viattomuus on sen jälkeen pysyvästi poissa. 

Kultasiskoni salainen maa näyttäytyy lapselle todellisena. Ainakaan oma 8-vuotiaani ei kyseenalaistanut sen olemassaoloa, vaikka vähän vihjailin, mahtaako Ylva-lii sittenkin olla Liisan mielikuvituskaveri. Ei tietenkään. Hänhän on Liisan kaksoissisko, joka piiloutui maan alle heti synnyttyään. Sehän sanottiin äiti heti kirjan alussa!

Lindgrenin tumma ja mystinen taikamaailma viehättää edelleen ja tarjoaa poikkeuksellisen syvän lukuelämyksen myös nykylapsille. Tämän tarinan toivon omien tyttärieni välittävän aikanaan omille lapsilleen. Kultasiskoni tarina toimii nyt ja sadan vuoden kuluttua. Aito klassikko siis.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lapsellesi taianomaisen tarinan.

2. Jos lastenkirjan kuvitus on sinulle tärkeää.
3. Jos haluat suosia laatukirjallisuutta.

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset Hanhivaaralle

Pentti Kirstilä palaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen Hanhivaara-sarjansa pariin jättääkseen jäähyväiset päähenkilölleen. Hanhivaara on sairastunut syöpään ja käy raskaissa hoidoissa. Kaikki elämän huolettomuus on poissa ja sarjan alkuosien äreä komisario vaikuttaa pehmenneen. Ajatus Hanhivaaralla leikkaa edelleen terävästi.

Tällä kertaa Hanhivaara saa ratkaistavakseen opettajan merkillisen kuolemantapauksen. Minna Oksanen löydetään kodistaan Helsingin Munkkiniemestä kuolleena. Hänen vieressään lojuvat keittiötikkaat ja katossa roikkuva valaisin on pimeänä. Äkkiseltään näyttää siltä kuin Oksanen olisi kiivennyt tikkaille lamppua vaihtamaan, horjahtanut ja lyönyt päänsä kuolettavasti.

Hanhivaara alkaa kuitenkin epäillä, etteivät tapahtumat ole edenneet ihan näin yksinkertaisesti, sillä verta on yllättävän paljon, Lisäksi Oksanen on sonnustautunut juhlavaan asuun ja jalassaan hänellä on korkokengät. Ei kai kukaan lähde kiipeilemään korkkareissa keittiötikkaille ja miksi ihmeessä valo olisi pitänyt vaihtaa, kun Oksanen oli selvästi tekemässä lähtöä jonnekin? Hanhivaaran vainu osuu tietenkin oikeaan – Minna Oksasen kuolema ei ole tapaturma.

Tonkiessaan Oksasen elämää Hanhivaara saa huomata, että tämä kansankynttilä harrastaakin aikamoista kaksois- tai oikeastaan neloiselämää. Tutkinnan edetessä selviää, että Oksasella on ollut neljä rakastajaa, joista jokainen on saattanut mustasukkaisuudessaan surmata Oksasen - rakastajien vaimoista puhumattakaan. Vahva motiivi on tietenkin myös Oksasen aviomiehellä.

Kirstilä rakentelee jännitysjuontaan taas liikoja hötkyilemättä. Rauhallisesti etenevässä tarinassa kuulustelut seuraavat toisiaan ja samoja kysymyksiä toistetaan. Kollegojen välillä on hyvä henki, vaikka aika moisia persoonallisuuksia Hanhivaarankin osastolla työskentelee. Kuulustelujen ja päättelyn myötä tapahtumien kulku alkaa selvitä ja loppuratkaisu pääsee yllättämään.

Hanhivaara-sarjan ensimmäinen osa Jäähyväiset rakkaimmalle ilmestyi jo vuonna 1977 (siinäkin  muuten rikoksena kauniin naisen murha) ja yhteensä sarjaan kuuluu 12 teosta. Sen lisäksi, että sarjan edetessä lukija pääsee seuraamaan Hanhivaaran elämää ja uraa, sarjaa voi pitää poikkeuksellisen kattavana katsauksena rikostutkijan työhön vuosikymmenten varrella.

Maailma Hanhivaaran ympärillä on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Kun ensimmäisessä osassa soiteltiin puhelinkopeista ja kirjoiteltiin kirjeitä (ja röyhyteltiin tupakkaa ihan joka paikassa!), on yhteydenpito ja sähköisten arkistojen käyttö nopeuttanut tutkintaa valtavasti. Mutta vaikka kaikki näyttää muuttuneen, on yksi asia ennallaan. Rikoksen ratkaisee edelleen ihminen omilla aivoillaan ja päättelykyvyllään. Ja kun tutkijana on Hanhivaaran kaltainen kokenut konkari, ei roistolla ole tietenkään mitään mahdollisuutta.

Pentti Kirstilän Hanhivaarat ovat leppoisaa poliisikirjallisuutta ja niiden seurassa viihtyvät erityisesti vähän vanhemmat mieslukijat. Sarjaa voi hyvin myös suositella niille, jotka eivät kestä liiallista verenvuodatusta ja joille joidenkin jännärien nopeat käänteet ovat liikaa.

Huom! Lukuneuvojan arvion sarjan ensimmäisestä kirjasta Jäähyväiset rakkaimmalle voit lukea täältä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät uskottavista jännitysromaaneista.

2. Jos haluat tutustua Suomi-dekkarin uranuurtajaan.

3. Jos Seppo Jokisen komisario Koskinen on sinun makuusi.

Lukuneuvojana filosofi Frank Martela

Nuorta Frank Martelaa tituleerattiin jo parikymppisenä filosofilegenda Esa Saarisen manttelinperijäksi, eikä Martelan säihke ole siitä yhtään vähentynyt nyt kolmekymppisenäkään. Elämän ja ihmisyyden pohdiskelu on hänelle edelleen yhtä inspiroivaa ja nykyään hän iloitsee siitä, että voi tehdä työkseen sitä, mitä eniten rakastaa.

Ei ole mikään suuri yllätys, että että lukeminen kuuluu (tämänkin) filosofin ja tieteentekijän lempiharrastuksiin. Martela kertoo lukevansa kaikenlaista laidasta laitaan ja hänen suosikkikirjojensa joukosta löytyy niin nuortenromaaneja kuin tajunnanvirtaisesti eteneviä klassisen modernismin edustajia.

Lapsena hän piti Viisikoista, varhaisteininä Taru sormusten herrasta –trilogiasta ja 14-vuotiaana Herman Hesse kolahti häneenkin kovaa. Parikymppisenä hän luki Proustia ja häkeltyi siitä introspektiivisestä tarkkuudesta, jolla kirjailija onnistui kuvaamaan ihmismielen hienovaraisia liikehdintöjä. Opiskeluaika täyttyi luonnollisesti filosofian klassikoista Sartresta Wittgensteiniin ja hän kertoo lukevansa mielellään teoksia myös muilta tieteenaloilta: antropologiasta, taloustieteestä, sosiologiasta – oikeastaan melkein miltä alalta tahansa.

”Kun ikäni alkoi kakkosella, saatoin käyttää kirjoihin yli tuhat euroa vuodessa. Sen seurauksena minulla on varastossa useampi sata kirjaa, jotka odottavat lukuvuoroaan.” Martela kertoo. ”Muutama vuosi sitten tiedostin, että osa niistä on edelleen lukematta sinä päivänä, kun kuolen. Tämän hyväksyminen otti aikansa.”

Lukiessaan Martela etsii kirjasta vastauksia kysymykseen ihmisyydestä. Hän haluaa, että kirja kertoo jotain sellaista ihmisenä olemisesta, jota en ennen sitä ole hahmottanut. Tätä ajatusta voi pitää johtotähtenä hänen kirjavalinnoilleen niin faktassa kuin fiktiossakin. Näitä viittä hän suosittelee blogini lukijoille.

Frank Martela suosittelee:

1. Colin Wilson: Sivullinen ihminen (2007, ilmestynyt aiemmin nimellä Sivullisen ongelma)

”Ihminen on porvarillinen kompromissi, puolimatkan krouvi.”

“Tässä nerokkaan itsevarmassa kirjassa nuori Colin Wilson tekee läpileikkaavan katsauksen sivullisuuden ongelmaan ja miten sitä ovat käsitelleet esimerkiksi Camus, Dostojevski, Hemingway, Nietzsche, Hesse ja T. E. Lawrence. Wilson kirjoittaa siitä merkityksettömyyden kuilusta, joka vaanii pehmeiden elämänkudelmiemme takana ja jota me pakenemme porvarillisen päämääräorientoituun elämään. Mutta löytyykö lopussa ratkaisu sivullisen ongelmaan vai löysikö Wilson sen vasta myöhemmin elämässään?”

Kenelle? “Jokaiselle joka on paininut sivullisuutensa kanssa tai jolle yllä luetellut kirjailijat kolahtavat.”

2. Michel Houellebecq: Maasto ja kartta (2011)

“Kirja, jossa kirjailija ’Michel Houellebecq’ joutuu raa’an paloittelumurhan uhriksi on kirjailijansa yksi parhaista teoksista. Tutut houellebecqilaiset elementit ovat mukana. Ranskalaisen kirjallisuuden suuri hapannaama poistaa kaikki pehmeät kerrokset likaisen totuuden ympäriltä ja pakottaa näkemään maailman juuri niin raadollisena kuin se on. Silti juuri tässä teoksessa on myös jotakin outoa lempeyttä maailmaa kohtaan.”

Kenelle? “Ihmiselle, joka aina välillä haluaa kohdata elämän raadollisuuden silmästä silmään.”

3. Eugen Herrigel: Zen ja jousella ampumisen taito (1978)

“Keveä johdatus zeniläisyyden henkeen ja filosofiaan. Kirja kertoo Eugen Herrigelin omakohtaisista kokemuksista, kun hän lähti Japaniin opiskelemaan jousella ampumisen taitoa japanilaisen zen-mestarin opastuksella. Lyhyt ja helppolukuinen, mutta johdattaa näkemään maailman uudella tavalla ja tekee elämästä helpompaa.”

Kenelle? “Elämäntaitonsa kehittämisestä kiinnostuneilla”

4. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959-1962)

“Suomalaisuuden painava teos, joka piirtää psykologisesti ja sosiologisesti tarkan kuvan yhden hämäläiskylän elämästä, johon punaisten ja valkoisten välinen konflikti lyö syvän kiilan. Väinö Linna ei ole vain loistava tarinankertoja, vaan kirjasta oppii myös ihmisyydestä, historiasta ja siitä, miten helposti ihmiset voivat sortua tappamaan toinen toisiaan. Ennen kaikkea kirjasta oppii jotakin olennaista suomalaisuudesta ja siitä historiasta, joka on tehnyt meistä niitä ihmisiä joita tänä päivänä olemme.”

Kenelle? “Kaikille ihmisyydestä tai suomalaisuudesta kiinnostuneille.”

5. Luc Ferry: Opi elämään: filosofinen käsikirja (2008)

“Luc Ferryn mukaan filosofiset teoriat ovat ”tapoja asennoitua olemassaoloon.” Tämä kirja on mielestäni yksi parhaimmista johdannoista filosofiaan. Kuivien teorioiden sijasta kirjan lähtökohtana on ihmisenä olemisen ongelma ja ne vastaukset tähän ongelmaan, joita filosofit Sokrateesta Nietzscheen ovat tähän ongelmaan antaneet.”

“Jokaisella meistä on maailmankatsomus, joka ohjaa päivittäisiä valintojamme. Mutta harva meistä on siitä tietoinen, enemmänkin olemme automaattisesti omaksuneet sen ympäröivältä kulttuurilta. Ferry valoittaa helposti lähestyttävällä tavalla erilaisia maailmankatsomuksia ja näin tekee meidät tietoisemmaksi siitä tavasta, jolla elämäämme elämme. “

Kenelle? “Hänelle, joka haluaa valita itse elämäntapansa ja -asenteensa. Ihmiselle, jolla on rohkeutta irtautua annetuista totuuksista ja ottaa oma elämä haltuunsa.”

Hyviä lukuelämyksiä!

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paikallisjunat jykyttävät aamuisin Lontoon esikaupunkialueiden läpi ja kuljettavat tuhansia ihmisiä työpaikoilleen. Joka aamu kyydissä istuu myös Rachel, kolmekymppinen sinkku, joka haikailee entisen miehensä perään, mutta ymmärtää kaiken olevan ohi ja turruttaa mielensä juomalla pullon pari viiniä päivässä. 

Töissä Rachel ei ole käynyt enää kuukausiin, muttei uskalla kertoa tilanteestaan kämppikselleen, joka muutenkin alkaa olla jo melkoisen hermostunut Rachelin jatkuvaan tissutteluun.

Joka aamu Rachel matkaa Lontoon keskustaan kuluttamaan aikaa ja joka aamu juna pysähtyy Rachelin entisen kotikadun tienoille muutamaksi minuutiksi odottamaan vuoroaan. Rachel on ottanut tavaksi tiirailla erästä tiettyä taloa ja sen asukkaita ja keksinyt siellä asuvalle pariskunnalle nimet ja täydellisen elämän. 

Pariskunta on Rachelin mielessä Jason ja Jess, onnellinen, menestynyt ja toisiinsa uskomattoman rakastunut kaksikko, jota Rachel katsoo kaihoten ja ikään kuin jo vähän tuntienkin. Kun Jess sitten katoaa, on Rachelin sekaannuttava juttuun, koska hän on sattunut näkemään junan ikkunasta jotain ratkaisevaa.

Kadonneen naisen arvoitus vie Rachelin yhä syvemmälle ihmissuhteiden sotkuisiin vyyhteihin ja Rachel joutuu tonkimaan muistiaan myös omasta menneisyydestään, sillä arvoituksen avain voi löytyä mistä tahansa.

Joka vuosi ilmestyy jännäri, joka ampaisee myyntitilastojen kärkeen ja josta kaikki puhuvat. Yhtenä vuonna se oli Millennium-trilogia, toisena Keplerin Hypnotisoija, kolmantena Gilian Flynnin Kiltti tyttö. Tänä vuonna se saattaa olla Paula Hawkinsin Nainen junassa.

Hawkinsin jännitysromaani on nimittäin mukavan erilainen ja poikkeuksellisen pienimuotoinen tarina. Siinä ei laukata ympäri maailmaa, eikä henkilöitäkään ole kuin kourallinen. Rachel, hänen ex-miehensä sekä tämän uusi puoliso, mystisesti kadonnut nainen ja tämän puoliso sekä kadonneen naisen psykoterapeutti muodostavat pienen porukan, joista jokaisesta vuorollaan paljastetaan pala palalta enemmän. Oman lisämausteensa soppaan antaa se, että Rachel on ollut avaintilanteissa niin pahassa humalassa, ettei muista kuin pätkiä sieltä täältä, eikä niihinkään aina ole luottaminen.

Päähenkilö Rachel on myös mukavan poikkeuksellinen hahmo jännityskirjallisuudessa. Viiniä liikaa litkivä, exänsä perään uikuttava masentunut sinkku, joka ei mahdu vanhoihin vaatteisiinsa. Enpä muista tällaista jännärin päähenkilöä ennen tavanneeni. Rachel muistuttaakin enemmän Bridget Jonesia kuin perusdekkarin ylivertaisia päähenkilöälykköjä.

Rachel on kaikessa epätäydellisyydessään sympaattinen hahmo, joka toivoo muille hyvää ja jolle toivoo hyvää. Hän onnistuu sotkeutumaan rikosvyyhtiin hyväntahtoisuutensa ja kännäilynsä takia aina vain syvemmin. Siksi Rachel on uskottavin jännäripäähenkilö pitkästä aikaa. Hän kun voisi olla kuka tahansa meistä.

Paula Hawkins onnistuu myös yllättämään koukuttavan juonensa kanssa vannoutuneimmankin jännärifanin. Hän rakentaa tarinaansa taiten ja vihjaillen juuri sopivasti ja vaikka kuinka yrittää miettiä, mitä oikein on tapahtunut, on lopputulos yllätys. Mutta parasta kirjassa on kuitenkin on pulska ja työtön epäonnen soturi Rachel, jonka elämän tulevista käänteistä lukija haluaisi tietää lisää.

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua pahasti.

2. Jos inhoat liian raakaa verellä mässäilyä.
3. Jos haluat lukea vähän erilaisen jännärin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Maya van Wagenen: Suosittu: omaelämäkerta

Kun lukee nuortenkirjoja, tulee välillä ajatelleeksi, eikö tavallisen nuoren elämä kiinnosta enää ketään. Pitääkö jokaisessa kirjassa olla yliluonnollisia fantasiaelementtejä tai naturalistista itsensä viiltelyä ja ongelmanuoria. Onko jokaisen päähenkilön omattava outoja kykyjä tai kuuluttava johonkin pieneen syrjittyyn marginaaliryhmään?

Maya van Wagenenin omaelämäkerta Suosittu (2015 Karisto, suom. Leena Perttula) on mahtava nuortenromaani siksi, että se kertoo ihan tavallisesta tytöstä ihan tavallisessa amerikkalaiskoulussa. Maya käy yläkoulua Texasissa lähellä Meksikon rajaa. Hänen perheensä on hyvin tavallinen, kohtalaisesti toimeentuleva kiva perhe. Mayalla on hyvät välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Koulu menee mukavasti ja Mayalla on harrastuksia. Hän on aivan kuten valtaosa suomalaisistakin nuorista. Ihan tavallinen tyttö.

Mayan ongelma on myös tuttu lähes kaikille. Hän haluaisi olla vähän suositumpi. Texasilaiskoulussa, kuten kouluissa muuallakin, on tarkka hierarkiansa siitä, ketkä kuuluvat suosituimpien joukkoon ja keitä syrjitään. Hierarkian yläpäässä ovat urheilijat ja rikkaat (ylimpänä kaikista tietysti rikkaat urheilijat). Suosioasteikon alapäässä ovat kaikenlaiset nörtit. Maya kuuluu asteikon alapäähän, sillä hän ei ole mitenkään erityisen kaunis, tyylikäs, rikas ja hän on aina inhonnut urheilua. Lisäksi hänellä on raudat ja yhteenkasvaneet kulmakarvat – ei todellakaan kovaa valuuttaa suosiomarkkinoilla.

Sen sijaan että Maya tyytyisi osaansa tai ruikuttaisi 300 sivua siitä, miksi kukaan ei näe hänen sisäistä kauneuttaan, hän päättää tehdä asialle jotain. Ei hampaat irvessä, vaan hauskalla tavalla. Mayan isä on löytänyt kirpputorilta Betty Cornellin opaskirjan suosiota tavoitteleville teineille vuodelta 1951 ja Maya päättää ottaa Bettyn ohjeet avukseen. Hän aikoo testata, pystyykö omaan suosioonsa vaikuttamaan millään tavalla vai ovatko kaikki pyristelyt turhia ja ihminen tuomittu osaansa, teki hän mitä tahansa.

Yksi kuukausi ja yksi teema kerrallaan Maya alkaa kokeilla. Aluksi hän keskittyy ulkonäköönsä, koska luulee kaikkien maailman teinien tapaan, että muuttamalla ulkonäköään, muuttuu suositummaksi. Vähitellen Maya kuitenkin huomaa, ettei ulkonäöllä oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka on suosittu ja kuka ei. Niin se on, vaikkei sitä kovin moni aikuisikäänkään ehtinyt ole ymmärtänyt.

Suosio syntyy ennen kaikkea ystävällisyydestä. Se syntyy siitä, että on aidosti kiinnostunut siitä, mitä toinen sanoo. Kukaan ei pidä ihmisestä, joka puhuu päälle ja jauhaa vain itsestään. Kuuntelijan seuraan sen sijaan hakeudutaan ja kaikkein eniten pidetään itsevarmasta kuuntelijasta. Sellaisesta, joka on hyvällä tavalla ylpeä itsestään ja samanaikaisesti kiinnostunut muista.  

Maya van Wagenenin kokeilu tuotti tulosta. Vaikka häneen suhtauduttiin matkan varrella kulmakarvoja kohotellen ja takana päin hihitellen, eivätkä kaikki todellakaan lämmenneet hänen lähestymisyrityksilleen, hän sai paljon uusia ystäviä ja hänestä tuli suositumpi. Se ei kuitenkaan ollut projektin päättyessä enää tärkeää, sillä mahtavimman fiiliksen Maya sai siitä, että uskalsi olla oma itsensä.

Mayan romaani on teini-ikäisten lisäksi vallan mainiota luettavaa myös meille vanhemmille. Pitkään aikaan en muista nauraneeni minkään kirjan parissa näin paljon. Mayan tarina muistuttaa meitä siitä, ettei teinien maailma ole mihinkään meidän kouluajoistamme muuttunut. Samat arvoasteikot, samat ongelmat, samat ilonaiheet yhdistävät sukupolvia. Ja edelleen on yhtä noloa, kun kompastuu kengännauhoihinsa ihastuksensa edessä tai vanhempi täräyttää teinille kaveriseurassa jotain totaalisen typerää.

Maya van Wagenen on kirjoittanut hulvattoman hauskan kirjan teini-iästä. Se on positiivinen tarina tytöstä, joka päätti tehdä elämälleen jotain – ja onnistui!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea positiivisen ja hauskan nuortenromaanin.

2. Jos pidät muodikkaasta tempauskirjallisuudesta.

3. Jos sinusta tuntuu, ettet ymmärrä teini-ikäisiä.

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta

Tarinallinen tietokirjallisuus on kovassa nosteessa ja yksi sen hienoimmista edustajista on Tuomas Rimpiläisen kertomuskokoelma Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta (2015 Gummerus). Kirjallaan Rimpiläinen  haluaa nimenomaan rikkoa tiukkoja genrerajoja ja tätä teosta voi hyvin kutsua tosidekkariksi, mikrohistoriaksi - tai oikeastaan ihan miksi haluaa.

”Hyvä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi jo pelkästään siksi, että se on hyvä tarina.” Rimpiläinen toteaa myös. Hän haluaa vetävästi kirjoitetuilla tositarinoillaan valottaa lukijalle suomalaista rikoshistoriaa ja maamme väkivaltaisimpia vuosikymmeniä 1920- ja 30-lukuja ja onnistuu siinä upeasti.

Kirja sisältää kuusi rikostarinaa: neljä Tampereelta, yhden Turusta ja yhden Ulvilasta. Tarinat on valittu kirjaan taiten ja jokainen niistä taustoittaa hienolla tavalla aikakauden henkeä ja isompaa teemaa. Nimitarinassa Messukylän veriteko poliisi töpeksii rikospaikkatutkinnassa niin paljon, että koko poliisiorganisaatio uudistuu sen seurauksena. Kieltolain seurauksia ja ammatikseen maalaistolloja ryösteleviä ammattirikollisia käsitellään yhden ryöstötarinan yhteydessä. Intohimo voi olla lieventävä asianhaara, kuten yksi ”rakkausmurha” todistaa, mutta homoseksuaalien välinen kanssakäyminen taas rangaistava teko, vaikkei siinä ketään vahingoiteta.

Rimpiläinen on taustaltaan rikostoimittaja ja tietää jo ammattinsa puolesta, miten lukijan saa koukutettua. Tarinat pohjautuvat arkistolähteisiin, sanomalehtikirjoituksiin ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta Rimpiläinen onnistunuu kertomaan kaikesta vetävästi ja lennokkaasti. Näitä rikostarinoita ahmii kuin parasta dekkaria.

Rimpiläisen pyrkimyksenä on ollut myös ymmärtää rikoksen tekijöitä. Kuvaamalla hienosti kunkin rikoksen ympärille koko aikakauden asenneilmapiirin, hän osoittaa lukijalle, ettei mikään ole mustavalkoista. Lukija joutuukin ottamaan välillä tuomarin roolin ja miettimään, minkä tuomion itse tekijälle langettaisi. Mitkä lukisi lieventäviksi asianhaaroiksi ja mitkä taas todistaisivat tahallisuudesta ja vakaasta harkinnasta? Puntaroidessaan rikosta ja sopivaa rangaistusta huomaa, ettei mikään ole tässä(kään) asiassa kovin yksinkertaista.

Rimpiläisen kirja on kiinnostava, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu ja sopii sen vuoksi monenlaisille lukijoille. Vannoutuneet dekkarifanit ihastuvat varmasti Rimpiläisen tarinankerronnasta ja historiaharrastajat taas hyvin tehdystä taustatyöstä. Kirjan voi aivan hyvin tarttua, vaikkei Suomen rikoshistoria kiinnostaisi pätkääkään. Rimpiläisen jälkeen alkaa kummasti kiinnostaa. Tällaista historiankirjoitusta on ilo lukea!

Tartu tähän:

1. Jos etsit tietokirjaa, joka ei takuulla puuduta.

2. Jos pidät hyvästä tarinankerronnasta.

3. Jos olet kyllästynyt dekkareiden epäuskottaviin juonenkäänteisiin.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Kirjallisuuspiirien malttamaton odotus on päättynyt. Harper Leen kohuttu toinen romaani Go set a Watchman ilmestyi tällä viikolla ja suomeksi se saadaan heti tuoreeltaan ensi viikolla (Kaikki taivaan linnut). 

Julkisuutta karttelevan 89-vuotiaan Harper Leen nimi on täyttänyt lehtien kirjallisuuspalstat ja blogit siitä saakka, kun viime vuonna ilmoitettiin uuden romaanin julkaisusta. Mistään upouudesta teoksesta ei ole kyse, vaan pankin tallelokerosta löytyneestä käsikirjoituksesta, jota pidetään menestysteos Kuin surmaisi satakielen ensimmäisenä versiona.

Valtava kohu ja huhumylly pyörii myös itse teoksen julkaisun ympärillä. Kuinka käsikirjoitus saatiin julkaistua juuri nyt? Vasta nyt? Onko hoitokodissa asuva kuuro ja sokea Harper Lee antanut luvan teoksen julkaisuun vai ovatko rahanahneet läheiset käyttäneet yhdeksänkymppistä kirjailijaa hyväkseen? Onko käsikirjoitus Leen kirjoittama lainkaan? Löytyikö tallelokerosta toinenkin käsikirjoitus ja jos löytyi, missä se on ja mitä sille tapahtuu? 

Harper Leeltä itseltään on turha hakea vastauksia, sillä hän antoi viimeisen virallisen haastattelunsa vuonna 1964, eikä ole sen koommin toimittajia tavannut. Salaperäisen käsikirjoituksen arvoitus jää toistaiseksi ratkaisematta ja kiehtoo monimutkaisine käänteineen kirjallisuuspiirejä lähes yhtä paljon kuin itse teos ja sen sisältö.

Uutta teosta odotellessa ehtii vielä lukea Leen esikoisromaanin Kuin surmaisi satakielen (Gummerus, suom. Maija Westerlund), josta on myös otettu uusi painos. Teos julkaistiin vuonna 1960, se voitti Pulizer-palkinnon seuraavana vuonna ja sitä on myyty miljoonittain. Yhdysvalloissa tarina on rakastettu ja päähenkilö Scoutin isä, Atticus Finch, suorastaan palvottu. Hänestä on tullut jonkinlainen täydellisen ihmisen esikuva: järkähtämättömän oikeudenmukainen, mutta samaan aikaan rauhallisen lempeä ja kiihkoton tyyppi, joka perustaa arvonsa vain totuudelle. Lisää kohua ja vähintään pettymyksiä onkin vielä varmasti tulossa, sillä Kaikki taivaan linnut -teoksessa Atticus näyttäytyy arvoiltaan ja asenteiltaan aivan erilaisena kuin palkitussa esikoisessa.

Leen esikoisessa Scout-tyttönen elää perheensä kanssa alabamalaisessa pikkukylässä Maycombissa. Elämä kulkee uomissaan hitaasti ja uneliaasti, kunnes Scoutin isä ryhtyy puolustamaan mustaa miestä oikeudessa. Miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, mutta Scoutin isä uskoo miehen syyttömyyteen. Tapaus paljastaa pikkukaupungin pinnan alla kytevän rasismin ja mustavalkoisen arvomaailman.

Harper Leen klassikko ei ole menettänyt tehoaan ja ajankohtaisuuttaan vuosikymmenten kuluessa. Mustien ja valkoisten välit ovat Yhdysvalloissa kiristyneet ja edelleen valkoinen pääsee pälkähästä helpommin kuin musta. Raivo valkoisten tekemistä vahinkolaukauksista ja epäoikeudenmukaisista tuomioista on kiihtynyt viime vuosina, eikä poliittinen johtokaan voi enää olla puuttumatta asiaan. Yhtä paljon kuin menneisyydestä Harper Leen romaani kertoo nykyisyydestä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos haluat ymmärtää amerikkalaisuutta.

3. Jos pidät koskettavista tarinoista.