Paolo Giordano: Ihmisruumis

Jotkut kirjat jäävät vuosiksi mieleen. Suurin osa huuhtoutuu pois. Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010) on yksi niistä, joita minä en unohda. Surullinen tarina kahdesta yksinäisestä nuoresta jysähti aikanaan suoraan sydämeen, eivätkä ohi kiitäneet vuodet ole onnistuneet himmentämään sen aikanaan tekemää vaikutusta.

Giordanon toinen suomennos Ihmisruumis (2014 WSOY, suom. Helinä Kangas) ilmestyy sopivasti kirjamessujen alla – onhan messujen tämän vuoden teemamaa Italia ja vierailevana tähtenä itse Giordano. Ihmisruumis vie lukijan italialaisen komppanjan mukana Afganistaniin, karuun erämaahan, jossa käydään sotaa talebaneja vastaan.

Itse sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, sillä komppanjan arki on pääasiassa puuduttavan tylsää odottamista. Talebanit kyttäävät sotilastukikohtaa ja tukikohta kyttää talebaneja. Mihinkään ei voi miinojen ja tienvarsipommien pelossa mennä. Elämä on paikalleen pysähtynyttä.

Miehet ovat hakeutuneet armeijaan kukin mistäkin syystä. Joku päästäkseen eroon mammanpojan nyhveröleimasta, joku ylläpitääkseen machomiehuuttaan, joku paetakseen yksityiselämänsä ongelmia, joku ehkä auttaakseen tuhottua köyhää maata jaloilleen.

Kaiken toimettomuuden yllä leijuva alituinen pelko kiristää hermoja. Pienessä suljetussa ryhmässä erilaiset persoonat korostuvat ja miehet ovat jatkuvasti törmäyskurssilla keskenään. Toisinaan he rohkaisevat toveriaan ja auttavat tätä kestämään vielä vähän. Osa miehistä löytää erämaassa itsensä, osa kadottaa itsensä lopullisesti.

Giordano on onnistunut kirjoittamaan miehisestä aiheesta romaanin, joka vetoaa myös naislukijoihin. Hän rakentaa tarinansa taitavasti ja tutkii hienovireisesti miesten mielen myllerryksiä, kun tunteitaan ei saa näyttää, eikä peloistaan puhua. Vaikka sotilastukikohdassa ei tapahdu juuri vatsatautiepidemiaa enempää, Giordano pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tylsistymään ei joudu.

Ihmisruumis on päällisin puolin täysin erilainen kirja kuin Alkulukujen yksinäisyys. Yhteistä näille kahdelle teokselle on kuitenkin ihmiseksi kasvamisen problematiikka ja siinä Giordano on suorastaan loistava. Miten löytää itsensä ympäristössä, jossa joka puolelta tulee erilaisia vaatimuksia olla tietynlainen? Miten pitää päänsä ja tulla sellaiseksi kuin itse sisimmässään haluaa?

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos haluat lukea sodasta ilman verenvuodatusta.

3. Jos olet kiinnostunut ihmismielestä.