Cormac
McCarthyn edellinen suomennettu teos Tie (WSOY 2008) oli ahdistava ja rankka tarina
isästä ja pojasta, jotka vaeltavat tuhoutuneessa maailmassa vain toisensa
turvanaan ja toivonaan. Se oli niin synkkä ja pelottava, että lukemista oli
välillä vaikea jatkaa, mutta oli
jatkettava kuitenkin. Kirjasta tehtyä elokuvaa en ole edes halunnut nähdä,
sillä kaiken karmeuden näkeminen valkokankaalla voisi olla tällaiselle
herkistelijälle yksinkertaisesti liikaa.
McCarthyn
uusin suomennos Veren ääriin eli lännen punainen ilta (WSOY 2012) on vieläkin
rankempi. Se on raaka ja väkivaltainen teos, jossa veri lentää, kun ihmisiä
potkitaan ja hakataan tohjoksi. Kirja kertoo pojasta, joka 14-vuotiaana karkaa
kurjista kotioloistaan ja liittyy epämääräiseen porukkaan, joka on palkattu
jahtaamaan ja tappamaan intiaaneja. Veren ääriin sisältää lähes 400 sivua
pelkkää tappamista, kiduttamista ja silpomista, mutta kaiken tämän verisen massan seassa on
myös paljon muuta.
Miksi
ihmeessä halusin ylipäätään lukea näin väkivaltaisen kirjan? Myönnän, että
jätin kirjan kesken monta kertaa ja päätin, että nyt riittää. En pysty. En
halua. Silti jotenkin mystisesti kirja kuitenkin veti minua puoleensa ja
jatkoin inhosta väristen lukemista. Veren ääriin ei ole miellyttävä ja mukava
lukukokemus. Siitä ei jää hyvä mieli. Sitä ei oikeastaan haluaisi suositella
kenellekään. Ja silti sitä haluaa kehua. Veren ääriin on nimittäin raakuudestaan
huolimatta hyvä kirja. Se on upeasti kirjoitettu ja äärimmäisen vaikuttava. Se
on kirja, joka pitäisi lukea uudestaan, mutta hetkeen en taida siihen pystyä.
Tartu
tähän:
1.
Jos haluat lukea kirjan, jota tituleerataan moderniksi klassikoksi.
(Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1985.)
2.
Jos haluat testata omaa väkivallan sietokykyäsi.
3.
Jos inhoat kevyttä ja huonosti kirjoitettua kirjallisuutta.
Varoitus!
Sisältää verta ja suolenpätkiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti